Neljän laukun kanssa siirtyminen tuttuakin tutumman myyjän luokse näyttää vaikealta. Siltä se myös tuntuu. Lopulta Eila saa ojennettua nyhryisen ja kädessään hionneen setelin Heidille, hänen suosikkimyyjälleen.

– Euron kolikoiksi.

– Ole hyvä A.P. ja pelionnea, Heidi sanoo ties monennenko kerran, kun hän ojentaa 20 euron kolikkoa palvelutiskille.

– Kiitos, Eila toteaa hätäisen poissaolevasti, silmiin katsomatta, vilkaisee epäilevästi taakseen ja vetää kolikot nopeasti tiskiltä suoraan vyötäisiltään irrotettuun musta-violettiin vyölaukkuunsa.

– Ruokin vielä vähän, Eila kuiskaa lähes vapisten ja kääntyy tiskiltä osin teennäisen toiveikkaana kohti peliautomaattia.

Viidentoista minuutin kuluttua peli on ohi. Todennäköisyyksien ja peliteollisuuden paukutellessa henkseleitään, päänäyttelijänä R-kioskin oven avannut A.P. poistuu kumarassa takavasemmalle. Ovella hätäinen vilkaisu vielä taakse; statistin rooliin sysätty kulkija siirtyy betonisen urbaanille Tervanevalle.

Syksyisen sateinen kävelytie tekee kulkijastaan alleviivatun näkymättömän ja varjottoman.

Rasva tirisee

Ikä: 29 vuotta. Paino: 174 kiloa.
Dippaan napakan rouheisen ranskanperunan ketsuppiin. Pyöräytän kellertävän ruskean rasvatikun valkoisen pahvikipon kautta majoneesia sisältävään muovirasiaan. Siirrän lisäainein ladatun energeettisen ottolapsen suuhuni. Puraisen – rapea ranskalainen hajoaa amalgaamipaikkaisen hammasrivistöni kautta nieluuni. Mausteet suupielissä ja rasvainen kalvo käsissäni kumoan valtaisan hörpyn aitoa Coca-Colaa suuontelooni. Musta tsunami vyöryy kitalakeen, iskeytyen pyörteellä suussani vellovaan ranskalaismassaan. Nielaisu, hiilihappoinen kuohunta ja kumea syväröyhtäisy keräävät merkitseviä katseita ja paheksuntaa viereisistä pöydistä.

Kenties ansaitusti.

Mielessäni haistatan halveksuntani ympäröivälle normitukselle ja ylisovinnaiselle amerikkalaiselle unelmalle. Uusi ranskalainen, rutinoitunut dippikierros ja himokas puraisu. Tällä kertaa rytmitän hyvin suolattua ranskalaismassaa maksimaalisen isolla kerroshampurilaisella. Leukaperät levällään haukkaan ja ahmin, tuhisen ja työstän. Hätäisen nielaisun jälkeen ruokatorvi täyttyy vaalean leivän, salaatin, suolakurkun, jauhelihan ja majoneesin muodostamasta uusioperheestä. E-invaasio vyöryy vatsalaukkuun, tarjoten ostettua onnellisuutta – hetkeksi.

Ison hampurilaisaterian suoman hekuman jälkeen luon lasittuneen katseen ison lasi-ikkunan läpi kohti horisonttia. Lohduttomat sadepisarat valuvat mollisointuisesti kohti ruskan värittämää maankamaraa. Surumielisen tunnelman vallatessa mieleni tilaa röyhtäisen, nousen ja nostan puoliväliin takalistoani valuneita vaalean kuluneita farkkujani. Laahustan etunojassa tutulle tiskille ja tilaan toisen mega-aterian.

Tilausvaiheessa olen kuningas ja saan tiskin toiselta puolen osakseni tutun puristetun hymyn. Surullinen iso mies, lapsen sielu vuorattuna 80 kilolla läskiä – ostamassa hukassa olevaa onnellisuuttaan, menetettyä lapsuuttaan ja hämärässä olevaa huomista. Elämisen johtolause: ”Vittu, kun vituttaa!” Syödessä ei niin paljon.

Palaan punainen tarjotin vakaassa kantoasennossa samaan pöytään, jossa olen viimeiset seitsemän vuotta päivittäin aterioinut: ikkunan ja akvaarion vieressä oleva nurkkapöytä, minun pöytäni. Kokeneella ranneliikkeellä liu´utan ranskanperunoita hieman ulos paperipussista, sorminäppärästi napsautan yhdellä kädellä hampurilaisrasian auki, ammattimaisesti pyöräytän jääpaloja sisältävän Cokis-mukini pyörteeseen; ai tuota jääpalojen lupauksia antavaa tanssia ja kirkkaan virkistävää kontrastia, jotka sisuskaluissani suovat autuaallisen hyvänolon tunteen ja kokonaisvaltaisen tyydytyksen.

Ahmin toista burgeriani kuin nälkäinen ja ylipainoinen cityahma. Haukatessani purilaista, ulospäin puristuneet ja mullokalan silmiä muistuttavat silmämunani työntyvät silmäkuopista vieläkin enemmän ulospäin, saaden aikaan jollakin tavoin eläimellisen ja kontrolloimattoman vaikutelman.

Syödessäni lisäainein rasvassa uitettua jenkkipaskaa jumalat planeetoillaan häpeävät omaa kuvaansa; evoluution nimeen tiedettä rakastavat perfektionistit vannovat Lucy-apinan nimeen; terveysintoilijat aloittavat muistokirjoitukseni laatimisen. Hikikarpalot otsalla työstän ateriaani nöyrän päättäväisesti eteenpäin kuin hyvin harjoitellut maratoonari niellessään kilometrejä hiljaisen sunnuntaiehtoon 30km:n tasavauhtisella lenkillään. Rasvan ja hien haiseva eliksiiri liimaa ruudullisenflanellipaitani selkääni kiinni, kun henkilökohtainen tärvellyksen sinfoniani on paria haukkua vaille b-osan alussa.

Ylisuuret limonadihuikat kuohauttavat kasvisuutejuomaa sieraimistani ulos, silmät kostuvat ja kutittava tunne poskionteloissa saa minut aivastamaan puolillaan olevan suuni elintarvikemassaa 200-litraisen akvaarion sivulasiin. Räkää nenästä valuen ja majoneesit paitani rinnuksilla kirkuen suuntaan kulman takana olevaan WC:hen, siihen keittiön viereen. Karkea naaman pyyhkäisy ja vapauttavat ulosteet toimivat energisoivina elementteinä uuteen ruokatilaukseen.

Uuden rouhean ranskanperunayksikön tiristessä öljyuurnassaan en malta odottaa, vaan tilaan kanansiipiä, juustopurilaisia ja leikkisästi pari jäätelöannosta. Uusi punainen tarjotin kourassa ja vyönsolki äskeisen WC-reissun tulemana pari pykälää löysemmällä, kuljen tuttua reittiä pöytääni. Orgastinen alkuhuuma syömisestä kaikkoaa neljännen juustohampurilaisen myötä.

Työläistaustaisen sukuni perinteitä noudattaen luotan kovaan asenteeseen ja sullon materiaa sisääni sen kummempaa ajattelematta. Purilaisten, noiden vekkuleiden välipalojen, jälkeen siirryn kanansiipiin, joita ryyditän makeahkolla dippikastikkeella. Yltäkylläisyyden vallatessa tilaa Music Television huutaa katon rajaan kiinnitetyssä telineessään, paikalliskanavan uutisvirta suoltaa omaa tarinaansa myyntitiskillä ja irtokarkkeja kakofonisesti mässyttävä teinilauma kiroilee kovaäänisesti takimmaisessa nurkassansa. Kanavien ylenpalttisuudessa mikään ei erotu, mikään ei tunnu – missään.

Henkisen inertian kaapatessa otteeseensa ihmisen poika taantuu myyntikoneiston unelmakohteeksi: hukassa olevaksi kuluttajaksi, markkinoinnin perusvietteihin koukutetuksi objektiksi.

Uudet asiakkaat virtaavat hitaasti palvelevaan fast food - ravintolaan sisään ja ulos. Tuttu tuotemerkki ja globaali tunnettuus hyvien kulkuyhteyksien varrella vetävät ihmisiä sisään. Luotettava helppous, siinäkö sen regressoiva tenho? Auringonsäteiden erilainen kulma ja sävy pöytäni pintaan viestivät ajan kulumisesta. Laiskuuden, saamattomuuden ja selkärangattomuuden risteyksessä ostan Iltalehden ja siirryn jäätelöannoksiin. Minä, oman elämäni keisari Caligula.

Plaraan Iltalehteä läpi ja totean sen antavaan minulle tasan yhtä paljon hyvinvointia ja elämyksiä kuin tarjottimelleni jäänyt orpo ja kylmettynyt ranskanperuna. ”Paskaa kultivoituneessa muodossa”, ajattelen. Turhaudun päivittäin samaan merkityksettömyyden ja turhuuden tunteeseen, mutta silti löydän itseni päivästä toiseen samasta tilanteesta. ”Imbesilli”, sätin itseäni. Repäisen television ohjelmasivut lehdestä irti ja heitän muun osan lehdestä roskakoriin. Matkalla kohti kassaa, Mekkaani.

”Kerran vielä pojat”, yritän virittää jutun juurta suosikkimyyjättärelleni, mutta saan vastauksesi tutun plastisen hymyn. Eleen vailla sisältöä, kulissin vailla merkitystä – säälivän katseen vailla empatian häivääkään. Yritän olla kuin en ymmärtäisi tahtomattomien viestisignaalien infernaalista voimaa. Hymyssäni itken sisään ja tilaan Big Carolinan, tällä kerta poikkeuksellisesti Fantan kera. Selkää hieman kolottaen ja ihraiset ojentajat kutisevina linkkaan pöytääni. Hetken tyytyväisyys on haihtunut jonnekin. Syöminen on muuttunut nautintoa hakevasta metsästyksestä turhautumisen hautajaissaatoksi, makuaistin meri vatsalaukun mekaaniseksi täyttämiseksi.

Oksennuksen partaalla havahdun ensi kerran 3-tuntisen sessioni aikana tutkailemaan ympärilläni olevia ihmisiä. Vastapäiseen pöytään istuu kaksi parikymppistä miehenalkua viiden pekonihampurilaisensa kanssa. Haukatessaan ensimmäistä suupalaansa vihreätakkisen kaverin Cokis kaatuu lattialle; ”No, voi juma”, mies toteaa kypsyneenä. ”Vitun käsi”, sinisen takin omaava aisapari antaa palautetta kavereilleen ketsupit suupielessään. Lähes samalla kellonlyömällä formaattiin sonnustautunut nuori neito tulee putsaamaan lattialle kaatuneet limut pois. Tyttö hymyilee, vaikka varmasti finninaamojen possuilu viiden pekonihampurilaisensa kanssa ei hymyilytä. Hapanta naamaa ei saa näyttää; hampurilaismaailmassahan on aina ihanaa!?

Elämisen merkityksettömyys ja elämäntapani roisi yksikertaisuus huoraavat henkisten käsirautojen kera sitä lahjaa, jota myös elämäksi kutsutaan. Aivoton oman potentiaalini hukkaus ja hyödyntämättömät elämän valttikortit kirkuvat läskieni välistä, joita huolella olen vaalinut ja kasvattanut. Vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Ja se ei ole vähän.

Realisoituani merkittävän osan palkastani amerikkalaiseen unelmaan, työnnän tarjottimeni roskineen jonnekin. Väsynein silmin vähät välitän lajitteluohjeista. P. Ahonen poistuu paikalta 8000 kilokaloria onnettomampana. Kukaan ei huomaa.

Lompsin betonibunkkerimaisen lähiön läpi vuokrayksiööni.

Kämpillä heitän ulkovaatteet yhtenä myttynä nurkkaan ja onanoin itseni rasvaiseen uneen.

Iso-Harri Veikki

Juna tuli Riihimäelle, Simo sisään. Kompakti 2 minuutin veto. Miestä parhaimmillaan. Tehokas kun oli.

Nainen oli Marjatta. Siitä hetkestä alkaen äitini.

Yhtä nopeasti kuin Simo oli tullut, yhtä nopeasti hän oli myös lähtenyt. Äiti oli jäänyt junan vessaan tuijottamaan itseään peilistä.

Lähes päivälleen yhdeksän kuukautta myöhemmin parkaisin ensi kerran. Lahden aluesairaalassa, vuonna 1976, aprillipäivänä – kuinkas muuten. Lapsi numero 037. Alimittainen ja aneemisen keltainen, kuitenkin ihminen. 46cm ja 2260 grammaa. Tähtiin kirjoitettu.

”Äiti voi hyvin, lapsi kohtuullisesti, isästä ei tietoa.” Äitini postikortti läheisilleen. Syntymähetkelläni Simo söi pullaa helsinkiläisessä konditoriassa uuden minihameisen sihteerinsä kanssa (Simo työskenteli 70-luvulla automyyjänä. Oli kuulemma kova myyjä. Viikset ja leveät lahkeet, tiedät kyllä).

Märkärupisen kevään jälkeen matkasin äidin mukana Jyväskylään. Asuimme äidin työkaverin nurkissa, kunnes sateisen syyskuun ensimmäisenä päivänä muutimme vuokrakaksioon Keltinmäkeen. Harmaa elementtibunkkeri, kuten minulle lapsuuteni vuosina iskostettiin. Heti muuttomme jälkeen Simolta tuli kortti, jossa oli kuva Puijon tornista. Toisella puollella kortissa luki: ”Onnea! Onko se minun?”

Neljä viikkoa Puijon kortista äiti ja Simo vihittiin avioliittoon. Ihmettelen vieläkin miksi. Lapsuuden alku ilman toista uuta. Lapsus.

Sain nimekseni Iso-Harri Veikki. Harri tuli Simon lapsuuden idolin, kahlekuningas Harry Houdinin mukaan. Veikki tuli sukurasitteena – feikki suoraan alenevassa polvessa. Iso… Niin, Iso-nimi oli seurausta eräästä viinahöyryisen illan vedonlyönnistä, jonka Simo oli myöhässä järjestetyissä varpajaisissani hävinnyt. Aika helvetin uljasta ja isosti hienoa!

Heiveröinen olemukseni ei ensimmäisinä kuukausina juurikaan muuttunut. Mannavellin ja risiiniöljyn sekoitus ei ilmeisesti ollut minun juttuni. En kyllä itse muista. Olen vain näin jälkikäteen ajatellut. Lapsuuden kirjasta tuonkin voisi tarkistaa, mutta jonkin muuttomme yhteydessä Simo oli sen päissään hukannut. Muutimme lapsuudessani paljon. Paljon tavaroita ja muistoja katosi.

Räkä valui, päivähoitopaikat vaihtuivat ja ensiseisokki osui kohdalle. Ala-asteella sain laulukokeesta 5+ ja koko luokka nauroi. Opettaja myös. Seuraavalla välitunnilla vedin luokkamme ärsyttävällä tavalla hihittävää ja erehdyttävästi majavan näköistä luuseria turpaan. Veri lensi ja jälki-istunto oli tosiasia. Seuraavana päivänä keskusteltiin tarkkisluokalle siirtymisestäni. Viikonloppuna opettajamme punainen muovipostilaatikko räjäytettiin. Papateilla. En jäänyt kiinni.

Yläaste alkoi Tähtien sotaa katsellessa ja Donkey Kong - elektroniikkapeliä pelatessa. Huoneeni turkoosikuvioiseen tapettiseinään kiinnitin sinitarralla Suosikin keskiaukeamalta bongatun Sylvester Stallonen Cobra-elokuvan julisteen: ”You are the disease, I’m the cure.” Angstin ja aknen tupaantuliaisissa opinto-ohjaaja sanoi yhdeksännen luokan keväällä, että olen toivoton tapaus. Sisuunnuin, pääsin lukioon ja kuuntelin keskiaikaisella Crownin mankallani Anthraxia vanhoilta C-kaseteilta. Kovalla työllä väänsin itselleni viidessä vuodessa B:n paperit ja seiskan keskiarvon. Harmaata massaa, kuten Simo totesi. Äiti osti ylioppilaslahjaksi keltaisen ruusukimpun. Punaiset oli loppu. Vuosi oli 1996. Seppo Räty heitti polvet paskana Atlantassa olympiapronssille.

Myynti oli Simon tapaan myös minun juttuni, olinhan väistänyt Keltinmäen asfalttihelvetissä useamman selkäsaunan supliikillani – milloin pihapiirin koviksilta, milloin talonmieheltä, milloin Simolta, milloin keneltäkin. Elämä oli vaihtokauppaa, opin nykimään oikeista naruista. Greed is good ja Money never sleeps – tiedät kyllä, Gordon Gekko oli kaukainen esikuvani.

Luin itseni merkantiksi, mutta se ei tuntunut ketään kiinnostavan. 173cm, 59kg, huono ryhti ja normipaperit. Paksusankaisten silmälasien kanssa en ollut kovin kuumaa kamaa naismarkkinoillakaan. Vitutti. Ymmärrät hyvin. Se ei ollut pelkkä metafora.

Panin merkille Valituista paloista, että suomenruotsalaisuus ja puku tehoavat naisiin, joten päätin hakea Hankenille opiskelemaan taloustieteitä. Kolmannen hylsyvuoden jälkeen tajusin, että merkonomin opinnotkin olisivat vaihtoehto. Ei kai sitä tohtoriksi tarvitse väitellä, jos tarkoituksena on myydä jotain. Harmittoman olemukseni oheen olin kehittänyt itselleni hyvän ihmistuntemuksen, jota valistunut Street wise ohjasi.

Vuosituhannen taitteessa Simon edustama autofirma oli veroepäselvyyksien takia alettu alas. Harrastamattomana miehenä työtön Simo ryyppäsi vuoden. Laittoi asiat sillä tavalla järjestyksen. Yksissä teoin jatkoimme äidin kanssa elämäämme kaksin.

Hatara lapsuus ja nuoruus olivat vahvistaneet haluani menestyä. Raha oli valtaa ja valta oli cool! Opettelin automerkit nyansseineen viimeistä piirtoa myöten. Elvistelin ja snobbailin triviaalitietoudessa katsastusasemilla ja huoltamoiden jonoissa. Kaksi kertaa sain turpaani, ansaitusti. Ostin velalla Opel Omegan, nostin perää, laitoin erikoisvanteet, ralliratin ja muut herkut päälle. Munan jatketta mitä suurimmassa määrin. Kyllä – nautin tilanteesta, minä ja hän.

Kavereideni hoilatessa Maidenia ja Metallicaa, minä opettelin kardaaniakselin vääntömomenttiominaisuuksia; ikäluokkani kiertäessä festareita, minä makasin öljykuopassa ja rassasin Omegaani; vanhojen opiskelu- ja koulukavereideni suunnitellessa vaihto-opiskeluvuotta ulkomailla, minä jaoin ilmaisjakelulehtiä ja säästin rahaa päästäkseni Mercurin myyntikursseille. Myyntipäällikön titteli oli minulle kuin tähti Itämään tietäjille.

Nousukauden huumassa autokauppa sujui. Kovilla tulevaisuudenodotuksilla ihmiset ostivat autoja, oli rahaa tai ei. Lainaa sai pankista ja pikavipeillä hoidettiin loput. Tukka taakse geelillä, valkoiset hampaat ja kahvikuppi kouraan – siinä minun myyntireseptini. Mukavaa jutustelua ja asiakkaan tunnetilan myötäilyä. ”Kuuulla, kylla-kylla, kyllä!” Myötäilin asiakkaan pökerryksiin ja vuorasin hänen täyttymättömät toiveensa ja huomionkaipuunsa hunajaisin sanoin, elein ja maneerein. Aivan sama mitä asiakas sanoi, kunhan myötäilin. Voisiko rahaa helpommin ansaita? Ei. Kaupan klousauksen jälkeen ostin yleensä munkkipossun ja kahvin.

Egon kasvaessa tammismaisiin mittoihin ja myyntitulosteni hipoessa pilviä, kehoni ei vastannut odotuksiani tuotteelle nimeltä Iso-Harri Veikki. Oli rasittavaa elää omaa elämäänsä paradoksissa, jossa ruipelo finnipää yrittää surffata uskottavasti Nuorkauppakamarin, Lions Clubin ja Rotareiden verkostoissa. Aknen hoitoon hommattu solariumhoito sai luontevan jatkon sermin takaa löytyvältä kuntosalilta. Säälittävät voimatasot alkoivat nousta ja lihasmassa kasvaa. Löysät T-paidat vaihtuivat hihattomaan GYM-paitaan, kun mallioppimalla toistin isompien bodareiden harjoitusohjelmia. Magnesiumin pöllytessä proteiinit, palautusjuomat ja kreatiinijauheet vaihtuivat anaboleihin ja kasvuhormoniin. Rekrytoitavien motoristen yksiköiden kaistanleveyden lähestyessä lihakarjan geenikarttaa, aloin muuttua, silmin nähden. Paitapuseron koon vaihtuessa suurempaan neljännesvuosittain ja rasvaprosentin laskiessa vuodessa 20:stä 10:een olo muuttui aggressiivisemmaksi. Ison olon tunne näkyi myös vaa´alla: 16 kiloa vuodessa lisää supistuvaa lihaskudosta. Ruskettuneen habituksen ja kehittyneiden penkkipunnerrussarjojen myötä kasvaneelle itseluottamukselle ei ollut rajoja. Kaikki oli mahdollista.

Hyvän myyntivuoden jälkeen minut ylennettiin piirimyyjäksi. Ripustin piirimyyjädiplomin sermein kyhätyn työloossini seinään. ”Kova jätkä”, mutisin puoliääneen, kun keikuin puisella jakkarallani notkuvaa työhuoneeni seinäsermiä vasten. Seuraavana päivänä heitin silmälasini romukoppaan ja kävin vuosibonuksilla silmien laserleikkauksessa. Turon puku sai rinnalleen Tiger of Swedenin vastaavan, meno oli huikaisevaa! Kaiken täydensi liisaattu Bemari 520i – kaikilla herkuilla.

Sain selkeästikin rispektiä myöhemmin taloon tulleilta myyjiltä. Otin tilanteen haltuun ja kerskailin tuulesta temmatuilla naisjutuillani. Kiersin kouluttamassa Itä-Suomen automyyjiä: ”Kuulla, kulla-kulla, kyllä, hoituu-hoituu!” Myyntitulokset olivat tapissaan, mutta jatkuvan kasvun odotusarvoissa kiire oli koko ajan kannuksilla. Epäsäännöllisillä elämänrytmeillä ja kosteiden asiakastapahtuminen risteyksessä sydäntä vihloi, kuvaannollisesti ja muutenkin. Venäjältä tulleiden epämääräisten hevoshormoneiden piikitys yhdistettynä jokaisen elämänalueen kiihdyttämiseen ja ruuvin kiristämiseen rassasi. Matriisiorganisaation turbulenssissa ainoa järkevä tarve oli ambulanssi.

Sinä syksynä, 32-vuotiaana ja 105-kiloisena, ensimmäinen sydäninfarkti osui kohdalle. Työvoitto.

Sairauslomalla lähdin Kreetalle lepäämään. Välimeren aaltojen kohinassa nukuin viikon lähes yhteen menoon. Unikoulun jälkeen luin pokkareita ja söin terveellisesti. Myyntitulosten vertailun sijaan kävelin rantateitä, bonusten odottelun sijaan kelasin elämääni taaksepäin, jatkuvan juoksun ja kahvinjuonnin sijaan vähensin kierroksia. Jatkuvan hyödyn tavoittelun sijaan kuulin pitkästä aikaa oman sydämeni sykkeen, jatkuvan huomisesta murehtimisen sijaan palasin levollisesti taaksepäin, jatkuvan hormonikarusellin sijaan istuin hiljaa maailman pyörässä.

Joinakin pysähtyneinä iltoina pohdin, mitähän Simolle kuului.

Kolme kuukautta Välimeren rannalla kului, aika kellui. Odotellessani torstai-iltana lentokentällä konetta koto-Suomeen, sain tekstiviestin äidiltä. Simo oli nukkunut pois. Oman käden kautta.

Veden valuessa 27.8.2009 papin kämmeneltä pienen tytön päälaelle kolmannen kerran, oli hänet otettu seurakunnan jäseneksi. Wilhelmiina Viva Veikki. Wilhelmiina tuli Simon äidin nimestä, Viva oli lapsen äidin suvussa kulkeva nimi – suomenruotsalaista perua, oikein lausuttuna kuulemma ”viiva”. Näin Vivian, lapsen äiti, oli minua valistanut.

Elämäni nainen, Vivian. Olin tavannut hänet samana päivänä, kun Simo haudattiin. Astuin lähikaupan rappusilla hänen varpailleen, enkä pyytänyt anteeksi. Vivian veti avokämmenellä poskilleni, huusi ja käski häpeämään. Hautajaispäivän herkkyydessä pillahdin itkuun ja pyysin anteeksi. Vivian tarjosi nenäliinan, halasimme pitkään. Menimme kahville ja rakastelimme. Merkitsin päivän, 11.11.2008, kalenteriini.

Kahvi oli hyvää.

Paulig.

Simon muistotilaisuudessa rospuutto ruostutti raivon rajattomaksi, Wilhelmiinan syntymän päivänä aurinko helli; Simon muistotilaisuudessa itkin sanomattomia sanoja, Wilhelmiinan syntyessä itkin ääneen sanottua kauneutta; Simon muistotilanteessa pakahduin tukahdutettuun suruun; Wilhelmiinan syntyessä kevenin perhosen siivillä onneen.

Minä, sukupolvien välisen tunneskaalan siltana. Minä, kahden maailman välissä. Laulaessamme papin johdolla ”Jumalan kämmenellä”, mietin, miten pörssikurssit kehittyvät? Rahastosijoitusteni tuotto oli alle tavoitetason. Tiedostin tilanteen järjettömyyden, mutta minkäs teet: Money Never Sleeps. Ei edes oman rintaperillisen kastajaisissa tai ristin alttarin äärellä.

Lotto

”Penis – miksi se meille on annettu?”
”Niinpä niin, siitä on jo todellakin jokunen tovi vierähtänyt, kun minä, Senkka Suuronen, olen käyttänyt lisääntymiselintäni muuhun kuin kusemiseen. Olisihan se kiva töräyttää jotain simpsakkaa naisenpuolikasta kannikkaan, mutta kukapa sitä tällaista reilut viisikymmentä täyttänyttä tupakoitsevaa ja riittävästi viinaa käyttävää varattua körilästä huolisi. Ja vaikka huolisikin, niin luultavimmin joutuisi pahan kerran pettymään, kun en koskaan ole ollut mikään rakkauden apostoli noissa kamarihommissa. Olisinpa edes lottomiljonääri, niin silloin kyllä naisia piisaisi, eikä ne ajattelisi, että letkuni on liian lyhyt. Ja vaikka ajattelisivatkin, niin sillähän ei olisi mitään väliä; eiväthän he sitä uskaltaisi sanoa sponsorin menettämisen pelossa.”

Tällaiset arkipäivän rutiiniasiat risteilivät mielessäni kävellessäni kohti Rautakirjan myyntipistettä jättääkseni jokaviikkoisen lottokuponkini, jonka olin samoin numeroin varustettuna täyttänyt jo 15 vuoden ajan. Jono oli tietysti ulos asti, mutta olihan minulla aikaa seisoskella ja katsella hedelmäpeliä pelaavia mummoja. ”Mistä perkeleestä ne mummot repii rahaa tuohon peliin, kun itsellä ei raha ole tahtonut riittää edes suomalaisen perusvihanneksen HK:n sinisen hankintaan?”, tuskailin hitaasti eteenpäin matelevassa jonossa. Päästyäni suorittamaan maksulliset velvoitteeni, läväytin kupongin pöytään ja tokaisin: ”Kaks askii norttii lisäks!” Iskin rahat tiskiin ja poistuin.

En ehtinyt kauan toiveikkaalla lottovoittoajatuksella leikitellä, kun kotiovi oli jo auki. Olento, jota myös vaimoksi kutsutaan, aloitti kynnyksellä merkityksettömäksi muodostuneen tauottoman tykityksensä. Paasauksen aihe oli tuttu: tuhlaan aikaani kaikenlaiseen joutavaan sen sijaan, että etsisin työtä. On se vaan perin kummallista, miten joskus niin isot ja merkitykselliset asiat, kuten esimerkiksi vaimon mielipiteet, menettävät ajan saatossa merkityksensä ja muuttuvat tasaisen harmaaksi massaksi, joka syö kaikki aktiivisuuteen viittaavatkin ajatukset (panovietti pois lukien).

Passivoituneena ja taantuneena laahustin sohvalle lukemaan Hesarin urheilusivuja löhöillen – kuten niin monesti aikaisemminkin. Vaimon nalkutuksen ja naapurissa tehtävän remontin (niillä on kestoremontti, luulisin) aiheuttamasta tasaisesta melusta huolimatta vaivuin syvään uuvuttavaan uneen.

Tai ehkä juuri siksi.

Lauantaiaamu lokakuun 26. päivä ei poikennut muista jo eletyistä lauantaiaamuistani. Heräsin klo 11.05 imurin ulinaan ja kolinaan imurin suuttimen ottaessa tuntumaa joka helvetin nurkkaan asunnossamme. Muija on aina väittänyt imuroivansa jollakin tavalla hiljaisemmin ja varovaisemmin silloin kun nukun; kunnioittaa siten kuulemma untani. Mutta miten voi imuroida hiljaisempaa laitteella, jossa on vain kaksi asentoa: on ja off? Ja sitä paitsi: Jos se kunnioittaisi untani, se imuroisi iltapäivällä. Se – vaimoni, muijani.

Pienen päänsäryn säestämänä valuin keittiöön, jossa kaadoin tuhdin kupillisen kahvia, avasin radion ja aloin lukemaan Hesaria. Taas neekerit olivat hilluneet Afrikassa. Hutsit ja Tutut eivät vaan saa selvyyttä siitä, kuka saa asua missäkin savimajassa. Mutta kyllähän sen ymmärtää, eihän siellä todellakaan ole muuta tekemistä kuin juosta leijonaa pakoon tai kahinoida keskenään. Toiset ainaiset kiistakumppanukset ovat nuo jutkut ja rättipäät. Siellä ei tarvitse kuin aivastaa, niin jo on kansa barrikadeilla kivet ja polttopullot kourassa. No, eipä meikäläistä oikeastaan ole koskaan kiinnostaneet todelliset syyt noihin kahinointeihin; kaipa ne itse tietävät miksi tappelevat… Tappelevat kun tappelevat.

Iltapäivälenkilläni, joka tälläkin kertaa käsitti viiden kilometrin kävelyn ja kaksi keskioluttuoppia Liisan kulmakapakassa, törmäsin Tossavaisen Lariin, joka on varsinainen tyhjäntoimittaja. Hän on ollut työttömänä kaksi vuotta pidempään kuin minä ja asuu Malisen Samin kanssa samaa kämppää taloudellisista syistä (Ilkeät kielet ovat tietävinään jotakin muuta). Lari kertoi nähneensä edellisenä yönä oudon unen, jossa minä ja hän olimme olleet avosuolla rämpimässä, emmekä tienneet alkuunkaan missä päin maailmaa olimme. Meillä oli hirveä kiire – Lari ei muistanut minne – mutta emme päässeet etenemään lainkaan. Muutaman tunnin rämmittyämme huomasimme jonkin matkan päässä riikinkukon, joka käveli meitä kohti. Saavuttuaan kohdallemme riikinkukko oli vain tuijottanut minua hetken aikaa. Ja kadonnut sitten. Riikinkukon kadottua jalkani eivät enää olleet uponneet suohon, ja olin päässyt kävelemään normaalisti, jolloin Lari oli tietenkin jäänyt jälkeen. Lari oli huudellut perääni, mutta en ollut kuulemma edes korvaani lotkauttanut. Olin jättänyt hänet suolle. – Kyllä se oli jonkinlainen enneuni, perkele, kyllä se niin aidolta ja äärimmäisen todentuntuiselta vaikutti, Lari painotti. – Hei Suurosen Senkka, etkö sä huomaa, että Lari pelkää menettävänsä sut? huuteli räkäisen naurunremakan saattelemana jo hyvässä juupelissa oleva Lähteenjoen Jussi.

Join tuoppini tyhjäksi vakuutellen, etten jättäisi kaveria tosi paikan tullen. Lähtiessäni kuppilasta yleensä perin kettumainen ovimies Vehviläinen toivotteli hyvää kotimatkaa. Outoa.

Kotiin kävellessäni itselleni vieras tyytymättömyyden mielentila valtasi minut. Mietin, olinko aikanaan pelannut korttini väärin (kuuluisat elämän hanttikortit), kun päätin lähteä suoraan koulun penkiltä raksalle töihin. Palkka oli hyvä ja mieli malttamaton – oli pakko saada kaikki ja heti. Sen hetkinen kaikki osoittautuikin murto-osaksi kaikesta siitä, mitä tuleman piti. ”Tällaisia vetelyksiä sitä nyt sitten ollaan. Päiviä ei erota toisistaan muuten kuin nimiensä perusteella,” manasin itseäni ja elämääni ääneen.

Kotona rojahdin hengästyneenä sohvaystäväni kylkeen. Sen suuremmitta juhlamenoitta valpastuin ikivanhan tvvastaanottimen äärellä katsomaan lottoarvontaa, jonka olen aina seurannut suorana lähetyksenä, koska 70-luvun lopulla Saloralla ei ollut tapana asentaa teksti-tv:tä vakiovarusteena aparaatteihin (Virtanappulan pohjassa pysyminen ilman tulitikkua oli jokailtainen jännitysnäytelmä).

Lottoarvonnan katseleminen on aina ollut hyvin omalaatuinen tilanne. Voittoa toivoo, vaikka se kuinka olisi mennyt sivu suun 15 vuoden ajan. Arvonnan alkaessa mielen valtaa tunnetila, joka on sekoitus epäuskoa, uskoa, toivoa ja voitonvarmuutta. Se kestää vain muutaman sekunnin – poistuakseen pettymyksen tieltä. Pettymyshän tulee pomminvarmasti, vaikka tosiasiat voiton todennäköisyydestä ovatkin hyvin tiedossa. Yleensä jo kolmen arvotun numeron jälkeen monessa kodissa lausahdetaan pettymyksen mantra, joka näillä seuduilla on yleensä ollut ”voi vittu”, tai muu vastaava. Ja jos joku tulisi kysymään minulta arviota ajankohdasta, jolloin suomalaiset sytyttävät eniten yhtäaikaisesti savukkeita tai avaavat olutpulloja, niin tuo ajankohta olisi veikkaukseni. Veikkaukseni.

Arvonnan jälkeen istuin hiljaa sohvalla täysin lukittuneena. Oli mahdotonta saada ainuttakaan ajatusta päähäni, vaikka todella yritin. Aivan kuin aivoni olisi eristetty muusta kropasta kutistemuovilla, jonka läpi voi vastaanottaa ärsykkeitä, mutta yksittäistäkään signaalia ei saa lähetettyä ulos. Ensimmäinen selkeä ajatus muodostui, kun vaimo uteli keittiöstä: ”Oliko monta oikein?” Vastaukseni tuli kuin apteekin hyllyltä, suoraan selkäytimestä: ”Kaks ja lisänumero”. Osin siksi, että olin varma, että 7 oikein minun kupongissani ei ole mahdollista. Osin siksi, että jos voitto todella olisi osunut minulle, oli asiaa harkittava pitkään ja rauhassa. Jos jokin korkeampi voima oli todellakin päättänyt jakaa minulle uuden kädellisen kortteja, oli ne tällä kertaa pelattava oikein. Tai ainakin paremmin kuin edellinen jakokierros.

”Ei vittu, seitsemän oikein kupongissani oli totta! pauhasin. Se sinetöityi, kun Veikkaus Oy:n toimistorottien esimies P. Auvinen adjutantteineen tulivat maanantaina käymään ilmoittaen voitostani virallisesti. Delegaation juhlalliset onnentoivotukset kukkineen muistuttivat hautajaisseremoniaa jollekin täysin tuntemattomalle vainajalle, joka ei ollut merkinnyt kenellekään juuri mitään. Ilmettään väräyttämättä Auvinen ilmoitti viivan alle jäävän voittosummani olevan perin vakuuttavat miljoonakuusisataaseitsemänkymmentäkolmetuhattaviisisataa kuusikymmentä euroa; voiton voi lunastaa 30 päivän karenssin jälkeen. Seitsemän ja puolen minuutin ”juhlallisuuksien” jälkeen miehet poistuivat, ja jäin yksin asuntooni. Sinä hetkenä päätin, etten jäisi Suomeen. Suurin ongelmani oli, mitä sanoisin muijalle, ja miten se suhtautuisi voittooni.

Karenssin umpeutumisen odottelu oli melkoisen (lue: helvetin)