Tartto on Eurooppaa! (Helsinkiläiskirjailija T. Vaaskivi 1937)
Se [Turku] oli Eurooppaa meidän köyhään ja vaatimattomaan elämäämme verrattuna. (Tarttolaiskirjailija Friedebert Tuglas 1906)
Alustus (2020)
I JOKAINEN KIRJA ON OVI JOHONKIN
II FRIEDEBERT JA ELO TUGLAS
Friedebert Tuglas sõnas ja pildis
Kahden harmaan kissan joulu – tai kolmen
III MARIE UNDER JA ARTUR ADSON
Kuninganna ja paaž – või julge argpüks
IV HINDRIK PRANTS
Huvitav mees ja Soome sild
V AUGUST ANNIST
Muuan virolainen fennofiili eräin suomalaissilmin
VI KARL RISTIKIVI
Suomessa tuntemattomaksi jäänyt pakolaiskirjailija
VII ANTON HANSEN TAMMSAARE
Sananen suomennosten kestävyydestä
Totuus ja oikeus: „eräs kunniatapaus kirjallisessa elämässämme”…
Kaksi aikaa, kaksi suomen kieltä, kaksi suomennosta
Pidellä näkimiä näpeissään ym. haastavaa
Tanu päähän tyttärelle, könni!
Ei suljetuissa vaunuissa vaan rattailla tällä kertaa – tai polkupyörällä siis
Metsävuohia ja revonrieskaa
Mitä harakka sanoi toiselle?
Tammanvoisuttu vs. mörävoi
Kurpponen vai tallukas?
„…meidän vahingollinen vihamiehemme, moskovalainen,…”
„Ja koska olivat rakastuneita, putosivat railoon...”
VIII MATI UNT
Hyvää iltaa, rakkaat vainajat
Kulttuurisilta Etelä-Savosta Pärnumaale
Haamujen hetki Elomaan talossa
IX TATU VAASKIVI
Unohtunut Vaaskivi
Kadonnutta aikaa etsimässä
Loistava, petollinen Vaaskivi ja kätilösammakot
Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt
Tuonenkurjesta tolppahaikaraksi
Tatu, Tove ja Olavi, matkalla jossakin Euroopassa…
Muutama sana Vaaskivi-käännöksistä – tai niiden puuttumisesta
Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta
Merkkipäivämuistamisista ja -unohtamisista
X SAIMA HARMAJA
Kaksi runoilijakohtaloa
Harmajasta lausui Vaaskivi
Talo Emajoen yläpuolella
XI SÄVELSILTA
Intro: Myyttinen Laulava vallankumous
Schlagereita ja elävää kuvaa
Kuolematon Valgre
Soome pop valloittaa Viron
Virolaisetkin yrittävät maihinnousua
Naapurivisailua
Me paneme punki! eli Eestiläinen punklevy
Tapaus Loss Taivalkoskis
Korkeakulttuuria hakaneula (tai kieli) poskessa
Eihän se nimi bändiä pahenna, mutta...
Talsinki (On My Mind)
Hurjia poikia
Tärkeintä on asenne
Lopuksi. Sillalla jälleen kerran.
Mustosesta Laaksoseen: sillanrakentajamme Hiidenmaalla (2020)
P.S. 16.12.2020
Kirjallisuutta
Kesällä 1892 lähetettiin virolainen paikallislehden aputoimittaja Hindrik Prants ensimmäiselle työkeikalleen Suomeen. Turkuun hän saapui ryöstettynä ja rahattomana, kielitaitokin oli tuolloin vielä vaatimaton. Mutta joku paikallinen oli ottanut Hindrik paran silloin hoiviinsa ja auttanut hänet ystävällisesti eteenpäin. Siitä se alkoi, silloisen aputoimittajan lopun elämää kestänyt rakkaus Suomeen, suomalaisiin ja suomen kieleen. 45 vuotta myöhemmin kirjailija Tatu Vaaskiveä oli Tartossa vastaanottamassa ja tervetulleeksi toivottamassa koko joukko paikallisia yliopistomiehiä, kirjailijoita ja muita kulttuuripersoonia, monenmoista apua viron kieltä taitamattomalle ja matkustamiseen tottumattomalle pohjoiselle vieraalleen tarjoten: Tatu oli täysin myyty. Mikä hieno maa ja kaupunki, miten humaaneja ja lämpimiä sen asukkaat!
Näin oli syntynyt taas yksi uusi fennofiili ja uusi estofiili, aihetunniste #lämminvastaanotto. Nuo kaksi seikkailijaa ja joukko muita Suomen sillan rakentajia, ylläpitäjiä ja pelkkiä ylittäjiäkin esiintyvät seuraavissa kirjoitelmissa, kuka keskushenkilönä, kuka taustalla pienemmässä roolissa. Esimerkiksi: kirjailija Friedebert Tuglas vaimonsa Elon, runoilija Marie Underin ja kirjailija Aino Kallaksen puristuksessa (noin vertauskuvallisesti). Tai: kirjallisuudentutkija August Annistin, kirjailija Tatu Vaaskiven ja runoilija Saima Harmajan risteilevät polut. Aleksis Kiven harmaa kissa Tuglasin joulupöydässä? Ja lopuksi: Sävelsilta, 80 vuotta kevyen musiikin yhteistä historiaa Aisakellosta Talsinkiin.
Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kiinnostusta herätellyt kirjan rähjä eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.
Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassaamaansa tilaisuutta? Jälkimmäisiä, väitän.
Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…
Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkapakaasieni kuin kirjahyllyjenikin vetoisuutta; tein nopeita arvioita siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noidenkaan teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…
Edesmenneen runoilija Pauli Heikkilän sanoin kuin palan olemukseeni ne hyllyyn sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo tekemäni idioottimainen ratkaisu määritteli lopulta perin hyvin.
Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään
se on taiteilijan hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen;
sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä
halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla
myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy
sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä
hakuteoksena, ovena johonkin, minne ei suinkaan heti tarvitse suin
päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vaikka vain
kurkistaa.
Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraahkokielistä romaania ovat siitä nyt oivia esimerkkejä.
Kun sitten myöhemmin intouduin kirjoittamaan jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaanikissasta, sain katkerasti harmitella Tarton-päätöstäni. Toisen kissoista, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka viimein istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla „alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”. Toista puolestaan kutsutaan Antsuksi, ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.
Pieni, mutta huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että sekä Matti että Ants ovat juuri vedenharmaita. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa käyttikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?
Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsulleen värin Jukolan Jussin Matti-katilta.
Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai sitten pysyttelen niistä etäällä.
Friedebert Tuglas sõnas ja pildis
Kerran Tartossa käydessäni yövyin Vikerkaare külalistemajassa, Toomemäen takana, pari kilometriä keskustasta. Tuon viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani tutkiskelemaan.
Silmiini osui silloin ikivanha Looming-lehden sidottu vuosikerta, taisipa olla vuodelta -36. Nostin sen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita itsestään Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman seestyttyä läksin kävelemään kohti keskustaa.
Illemmalla Tarton yllätti sitten oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta kesäisen vihmovasta jollaista koin runollisesti maalailla lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, kaiken alleen hukuttavaa, parhainta lajia. Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja jo entuudestaan tuttuun divariin. Aavistaen sateen jatkuvan vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan.
Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja olipa sade jo laantunutkin vihma-asteelle. Vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Eräästä haaltuneesta selkämyksestä tavasin nimen F. Tuglas, poimin niteen kouraani – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus koko joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!
Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis („Friedebert Tuglas sanoin ja kuvin”) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä sattui tuoksi vuodeksi 1966. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä kokoelmaa varten. Ja jokainen on eri kynästä lähtöisin.
Eräät Suljettujen vaunujenkin sivuilla vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.
Runoilija-professori Gustav Suitsin artikkeli Tuglase pagulaspäevilt Soomes oli vuodelta 1936 ja siis kirjoitettu Tuglasin 50-vuotisjuhliin. Se kuvaa kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä 1900-luvun alun vallankumousvuosina, salanimineen ja pakoiluineen, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli ollut (Tuglasin mukaan) Suomessa kuitenkin enemmän opiskelijan kuin poliittisen pakolaisen statuksella. Välillä Tuglas oli kuulemma jopa lainannut Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus oli johtanut aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin oltava tämän läsnä ollessa sitten joku muu. Tuglas ei tietenkään käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen vallankumouksellisen nimi. No, vaikka sitten ruotsalaisperäinen Lind, keksi Suits. Eli Lehmus, mikä kotoinen salanimi lehmusten keskellä varttuneelle tarttolaiselle! Tuota lukiessa tuli kyllä mieleen, että tarkoittaahan viron kielen lind lintua – ja eivätkös herrat vain olleetkin jonkin sortin lintuja, muutto-sellaisia, pakkomuuttajia suorastaan?
Tuosta salanimisekoilusta mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla „K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin tuonaikaiset Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi. Aino oli hilpeä ja nauravainen luonnoltaan ja voipa hyvin kuvitella hänen naurunsa, kun hän noita rivejä on kirjoittanut!
Vuosikausia myöhemmin joku oli Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä olikaan muuttunut, häntähän ei ollut enää tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan. Jopa hämärässä kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli rikottava, vaikka raajarikoksi tekeytymällä.
Tuglasilla oli (Suitsin mukaan…) myös tapa vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus... Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun nopeaa lähtöä varten pakatut laukut olivat jatkuvasti valmiina; kun Elon päiväkirjat olivat aina mahdollisimman lähellä uuninluukkua…
Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin Viron neuvostomielisen nukkehallituksen pääministeri ja Neuvosto-Viron ensimmäinen presidentti Vares – puolestaan runoili pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. Loov inimene („Luova ihminen”) oli tuo hengentuote nimeltään.
Kirjailija ja Varesin hallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 Esimesi muljeid („Ensimmäisiä vaikutelmia”) -esseessään nuoren Tuglasin novellien vaikutusta muutamaa vuotta nuorempaan koulupoika-Semperiin. Tuglasin tyyli oli tehnyt tähän syvän ja pysyvän vaikutuksen. Vaikka Semper oli sanojensa mukaan jo tuolloin lukiessaan tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. „Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!” huokaisee Semper, Tuglasin Felix Ormussonissa käyttämää ilmausta hyödyntäen. Tosin Semper muistuttaa myös erään hiustenhalkojan aikoinaan tekemästä havainnosta: taivaan korkeuksissa lentävän haikaran jalkojen väriä ei maasta käsin kyllä erota. Mutta palataan haikaranvarpaisiin tuonnempana...
Runomitalla on tehnyt Tuglasille kunniaa myös Jaan Kross (1965). Runo lainaa nimensä Androgüüni päev Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta. Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.
Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, „Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…
Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.
Eikä mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingin-vuosinaan) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.
Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin, 30-luvulla, ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla oli havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin keväältä 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa: „Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.”
Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Vielä 60-luvulla tuollaisen tiedon levittäminen ei ehkä olisi ollut kellekään eduksi. Siitäkään huolimatta, että Tuglasin maine oli jo puhdistettu ja hänestä saatettiin kirjoittaa jopa seuraavasti: „Ikämestari Friedebert Tuglaskin on julkaissut eräitä uusia lyhytproosanäytteitä (Keisarillinen kokki, Viimeinen tervehdys), jotka kertovat hänen heikentymättömästä kiinnostuksesta[an] kaikkea inhimillistä kohtaan”. Tekstin sorvaaja ei tosin mainitse mitään siitä, kuinka paljon järjestelmä oli aikoinaan tehnyt, että Tuglasin kiinnostus – ja voimat – olisivat ehtyneet. Pitkä hiljaiselo ja julkaisemattomuus eivät suinkaan olleet johtuneet Tuglasin omasta päätöksestä.
Valdesista Tuglas ei siis hiisku, sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uudessa Suomessa 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin kirjani Suljetut vaunut myös tarinaansa voimakkaasti perustaa, ja jossa pieni vaatimaton pätkä Valdesianaa on siinäkin.
Ja kun kerran Arthur Valdesista – ja Fiedebert Tuglasista – on kyse, niin lienee vain sangen luonnollista, että vuosi sitten Suljettujen vaunujen vironnoksen (Kinnises tõllas: Ehk kadunud aega otsimas) julkaisutilaisuudessa Tartossa minulle tuli esittäytymään mieshenkilö, joka kertoi olevansa Valdesille sukua... Elagu Valdes!
Kahden harmaan kissan joulu - tai kolmen
Kirjallisuus on täynnään erilaisia joulukertomuksia, eri aikakausilla ja eri ympäristöissä syntyneitä. Yksi perinteisimpiä lienee sellainen tyyppi, jossa joulun syvin olemus on jossakin vaiheessa pahasti hakusessaan. Joulun henki ikään kuin antaa odottaa laskeutumistaan.
Tuttu esimerkki suomalaisessa kirjallisuudessa on kohtaus Jukolan seitsemän veljeksen joulunviettoyrityksestä Impivaarassa. Aivan putkeenhan se ei mennyt. Viron kirjallisuus puolestaan tarjoaa oman, hieman pienimuotoisemman, mutta varmaan virolaisten keskuudessa yhtä tunnetun kohtauksen Friedebert Tuglasin omaelämäkerrallisessa romaanissa Väike Illimar. Vaikka tarinat sisällöltään ovatkin aivan erilaisia, jotain yhteistä – huonoissa merkeissä alkaneiden pyhien lisäksi – niistä voi löytää.
Kummassakin taloudessa, niin Aleksis Kiven kuvaamassa etelähämäläisessä kuin Tuglasin tartumaalaisessakin, eletään vaatimattomissa oloissa mutta jo vauraamman elämän kynnyksellä.
Veljesten talo on juuri valmistunut; on kuuset ja oljet; varastot täynnä Jumalan viljaa; elämä hymyilee, vihdoin. Illimarinkin kotona on ensimmäistä kertaa joulukuusi ja lahjoja: isän ansiot ovat parantuneet, hän on tuonut vaatimattomaan taloon uusia vallasväen tapoja. Eräs yhtäläisyys liittyy kissaan, jolle molemmat kirjailijat ovat kirjoittaneet romaaniinsa tärkeän pikku roolin.
Aleksis Kivi viljelee kautta teoksen paljon eläinvertauksia, ei vähiten juuri kissaan liittyviä. Mutta ennen kaikkea hän tuo Matti-kissan kautta Juhanin persoonaan hieman särmää, pehmeyttä.
Tuon myöhemmin oluenjuonnin ja lapasesta lähteneen paininheiton seurauksena dramaattisen käänteen saaneen aattoillan alussa Juhani pitää huolen, että myös kissarukka saa oman joulupalansa karhun koipea, ja esittelee sitten veljilleen miten on opettanut tuon veitikan paiskaamaan tassua, jopa molemmilla kääpillä yht’aikaa. Esimerkkejä Jussin hentomielisyydestä kissaa – ja vain sitä – kohtaan löytyy romaanista muitakin.
Tuglas käyttää kissaa samaan tarkoitukseen. Ants tulee perheeseen jäyhänpuoleisen isän Tarton-tuliaisina, ja jo pian käy selväksi, että isä on siihen ja sen olemukseen myös kaikkein ihastunein.
Kun Tuomaan päivän tienoilla jouluvalmistusten yhteydessä alkaa katoilla yhtä ja toista – veripalttua, paistamista paitsi oleva pikku piirakka, kokonainen siansorkka – ja äiti uskaltaa epäillä Antsua, isä loukkaantuu. Ei, hän suorastaan suuttuu. Ants on liian hieno varastamaan!
Sillä isän mielestä Ants on hienompaa sukua, onhan se kissan antaneen lankomiehen mukaan lähtöisin paremman väen keskuudesta. Ja kertoohan hienosta taustasta sekin, että kissa on töpöhäntäinen: herrasväellä kun on tapana leikata hevostensa ja koiriensa hännät, miksei siis myös kissojensa. Ants ei tuohon tietenkään mitään sanonut, osoittipahan vain olevansa isän kanssa samaa mieltä, ilmaisi sen liikkeillään.
Antsun ja perheen Milli-koiran jouluaattoiltainen yhteinen leikki sulattaa sitten äidinkin sydämen. Joulurauhan auvoa…
Mutta myöhään aattoiltana (suunnilleen niihin kellonaikoihin kun kolmisensataa kilometriä pohjoisempana eräs tietty uudenkarhea nurmijärveläistalo palaa…) Antsun onnistuu livahtaa ruokakomeroon, se pistää elämän kirjaimellisesti risaiseksi ja jää aamulla rysän päältä kiinni. Äiti itkee – ja nyt isä suuttuu kunnolla. Pahemmin kuin pienen Illimarin muistin mukaan koskaan aikaisemmin. Isä tempaisee palttoon niskaansa ja lähtee ulos karanneen kissansa perään. Pyssy kourassa.
„Se ei ole mikään kissa, vaan paholainen itse”, äiti sanoo. Ja itkee lisää, kaapin sotkua siivotessaan. Isältä joulunpyhät kuluvat ulkosalla, kissaa jahdatessa. „Vai se muka, mokoma saatanannahka, olisi hieno kissa. Varkaan koulua se on käynyt, suurroistoksi opiskellut! Ja häntäkin lienee katkennut oven väliin kissan tultua yllätetyksi jollain rosvoretkellään – siinä sekin hienous!”
Impivaarassa puolestaan mökki palaa ja veljekset lähtevät paleltumiskuolemaa pakoon yön selkään kohti Jukolaa, ja Matti-kissa ja kukko on jätettävä paloraunion ääreen: huomenissa tullaan sitten hakemaan turvaan nekin. „Mutta Impivaaran aholla, hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”, Kivi kirjoittaa.
Pakkaseen siis päätyi kumpainenkin kissa, Ants omasta syystään, Matti täysin syyttään.
Vaan Ants ei killistele alakuloisena, ainakaan ensipäivinä: kuullaanpa kyliltä sellaistakin, että on nähty jonkun harmaan kissan varkaantemppuja esittävän. Mutta varovaisena otuksena se pysyttelee pois aikansa, ei tule kotiin, ei edes pihapiiriin. Viimein se kuitenkin alkaa liikkua lähistöllä, tosin vain öiseen aikaan. Ehkä alakuloisuus ja ikävä alkavat purra sitäkin. Ja pakkanen. Sitä paitsi äiti jätti sille salaa eteiseen ruokaa. Ja isällä tuntui olevan sitä vähän ikävä, Illimar-Friedebert muistelee.
Päivien myötä alkaa myös selvitä, ettei isän viha oikeastaan kohdistunut niinkään Antsuun vaan jo aiemminkin melkoiseksi petkuttajaksi ja velikullaksi osoittautuneeseen lankomieheen, jolta kissa historioineen oli saatu. Selviää myös se, ettei kissa oikeasti ollut Ants nimeltään: isä vain oli unohtanut kysyä asiaa langoltaan, ja keksaissut Antsun kotimatkallaan. Hätäkaste.
Kerran kotiin tullessaan isä sitten huomaa Antsun kyhjöttävän oven vieressä, tönäisee sen jalallaan sisään: „Senkin ryöväri! Kyllä minä sinun nahkasi vielä kerran orrelle ripustan!” „Ja silloin Ants kiertyi pohjattoman nöyränä kehrääväksi keräksi isän jalkojen juureen.” Mutta tällaiseen tarkoitukseenhan kissa on mitä sopivin, niin kirjallisuudessa kuin oikeassakin elämässä, suorastaan kuin luotu. Sen tietää jokainen miehinen kissanomistaja.
Kun joulun henki Seitsemässä veljeksessä viimein täyttää kaikki mielet, tapahtuu se nahkapeitturin ja emäntänsä ansiosta: he ottavat pulaan joutuneet ja vain vaivoin paleltumiselta ja metsän susilta pelastuneet veljekset suojiinsa. Aidon joulutradition mukaan nämä saavat yösijan ja turvan. Samanlaista jouluista henkeä ilmenee Tuglasilla, pienellä viipeellä tosin, vuoden vaihteen maissa: kotiin palannut varas saa anteeksiannon, maassa rauha ihmisten ja kissojen kesken.
Aikoinaan kun joulun alla kirjoittelin tätä tarinaa, pohdin myös, että oma jouluni tuskin tärvääntyy impivaaralaisittain veljellisessä humalapäisessä tappeluksessa. Toisin kuin kaimani minä en tunne viehtymystä tällaisiin voimainkoitoksiin. Ja paitsi sitä nuorempi ja hartevampi Tuomas-veljeni joulusaunoo turvallisesti muutaman tuhannen kilometrin päässä täältä. Mutta toteutuisiko matalassa majassani tuglaslainen joulutarina, sitä kyllä hieman jännitin. Kun aattoiltapäivänä palaisin Porvoon Raatihuoneentorilta kuulemasta joulurauhanjulistusta, aattoillallistani aloitellakseni, odottiko minua keittiössä jo valmiiksi maistellut joulumakkarat, joulukalojen liisteet, mattoon imeytyneet mallasjuomat?
Minunkin kissani kun eli taloudessani ensimmäistä jouluaan, oli harmaa väriltään – ja päälle sen: nimeltään Ants…
Kuninganna ja paaž – või julge argpüks?
Friedebert Tuglasin Elo-vaimo kirjoittaa päiväkirjassaan, että kun he eräänä iltana selailivat vanhoja artikkeleita ja kuvia, hän kysyi mieheltään, miksi tämä aina istui [runoilija] Marie Underin vieressä. „Hän pyysi minua viereensä”, oli lyhyt vastaus kuulunut. Se siitä, tuo ilmeisesti tyydytti kysyjää. Kuvissa Tuglas sitä paitsi näyttää keskittyneen enemmän kameraan kuin vierustoveriinsa. Sen sijaan Marien puolison, Artur Adsonin palvovien katseiden suunnasta ei ole epäilystä.
Kuvaussessioiden ulkopuolella Adson ajoikin kuuluisan vaimonsa etuja suorastaan raivokkaasti, jopa lurjusmaisuuteen, naurettavuuteenkin asti. Tämän sai joskus kokea myös Aino Kallas – Underin suurin uhka Viron naiskirjailijoiden joukossa, Adsonin mielestä nimittäin.
Kallaksen kirjoittaman Mare ja hänen poikansa -näytelmän upotusta junailemassa 30-luvulla oli ollut myös Adson. Salanimen takaa tehdyn hyökkäyksen tarkoitus oli mustamaalata hänen vaimonsa kilpailijaa. Toinen syy teolle lienee ollut se, että Adson itse oli kirjoittanut aiemmin samasta aiheesta. Kallas oli siis myös hänen kilpailijansa.
Adsonin vuonna 1928 ilmestynyt näytelmä Toomapäev sivusi samoja tapahtumia kuin Kallaksen Mare ja hänen poikansa seitsemän vuotta myöhemmin. Kallaksen Mare kavaltaa saksoille omiensa linnanvaltaushankkeen pelastaakseen ainoan poikansa hengen. Ja se oli monien virolaisten – myös Adsonin – mielestä halventavaa maarahvasta kohtaan, tällainen historian vääristely. Lehdistössä käytiin kiivasta väittelyä puolesta ja vastaan. Yksi kärkevimmistä hyökkääjistä oli nimimerkki P. M., joka kirjoitti että „Maren äidinrakkaus oli apinanrakkautta, joka ei sovi vanhemmalle naiselle”, ja edelleen „[s]ivustakatsojasta näyttää kyseenalaiselta, että sellaisen epävirolaismielisen teoksen olisi kirjoittanut eestiläinen kirjailija”. Tuo loukkasi Kallasta pahoin. Eräässä vastakirjoituksessa salanimi P.M. tulkittiin Punanaamioksi: Punane Mask ehk julge argpüks! Nimimerkin takana piileskellyt „rohkea jänishousu” pysyi vuosikymmenet tuntemattomana. Kallaksen leikekirjaan on nimimerkin alle kuitenkin tekstattu A. Adson. Todisteet tuolle käsitykselle saatiin vasta 90-luvulla.
Jälkipolvet muistavat Marie Underin ja Aino Kallaksen suurina taiteilijoina, runoilijattarina, kuten aikoinaan tavattiin kaikkia naispuolisia kynäammattilaisia runollisesti kutsua, mutta Artur Adsonin sitä vastoin lähinnä kirjallisuusryhmä Siurun kahvinkeittäjänä ja vaimonsa paashipoikana, joksi Tuglaskin häntä leikillisesti nimitti. Ei Adson myöhemmin pakolaisvuosinaan Ruotsissa kummempia kirjallisia laakereita niittänyt, jos hänen tuotantoaan vertaa vaikkapa toisen Ruotsiin emigroituneen kirjailijan, Karl Ristikiven kirjoittamiin lukuisiin ja arvostettuihin romaaneihin, toimipahan vain mm. Drottningsholms Teatermumuseumissa ja Kunglika biblioteketissä arkistovirkailijana, toki hyödyllisessä muttei mitenkään hohdokkaassa hommassa.
Tukkelin