Entä jos yleisesti hyväksytty länsimainen elämäntapa johtaakin ongelmiin ja heittää varjon sen päälle, mitä todella kaipaamme. Entä jos erehtymättömänä esiintyvä tiede peittää lähestymistapansa puutteellisuuden vuoksi osan todellisuudesta?
Tämän kirjan lyhyiden fragmenttien ja ”aforismien” keskeinen teema on vallitsevan virallisen näkökulman ja valtaapitävien totuuden kritiikki. Tätä teemaa pyritään valaisemaan eri näkökulmista, jotta valhe paljastuisi ja nousisi selkeästi esiin.
Jotta tekstit eivät kävisi raskaiksi, on mukaan siroteltu laaja-alaisesti havaintoja elämästä. Samalla liiallinen keskittyminen yhteen teemaan muuttuu elämän kuvaksi, joka sekin sisältää yllättäviä suuntia ja vaihtelua.
Kirjan pienet ajatelmat on otsikoitu ja niissä on pyritty mahdollisimman suureen kuvailevuuteen, jolloin humoristisiltakaan sävyiltä ei ole voitu- ja haluttu välttyä. Otsikoinnin tarkoitus on valaista käsillä olevaa ongelmaa toisinaan kahdelta suunnalta, eri näkökulmista, jotta tarkoitettu sanoista riippumaton ideasisältö avautuisi mahdollisimman laajasti sillä…
Kuten runoilijat, todellisesti vapaat ajattelijat ja egottomat filosofit tietävät, suurimmat totuudet on kirjoitettu rivien väleihin ja ovat luonteeltaan subjektiivisia. Eksaktiin objektiiviseen ilmaisuun pyrkivä ”teoreettinen pintatietotiedesuuntaus” kuitenkin välttää niitä – vieläpä huolellisesti - koska ei saa niistä otetta yleisesti sovitun keinon avulla (kokeellinen testimenettely, pintajohdonmukaisuus yms.) ja jottei menettäisi uskottavuuttaan maineen ja kunnian täyttämällä tutkimushiekkalaatikolla. Se työntää rivien väleissä piilevät olennaiset viisaudet epäoleellisina ja jopa haitallisina syrjään, sillä ne voivat johtaa väärälle tielle.
Kyseinen vallassa oleva, kaiken objektiivistava, tiedesuunta on määrittänyt keinotekoisen maailmantutkimusmallin, jossa todetaan: meidän on ensin tehtävä kokeita, vasta sitten ajateltava. Koska se haluaa objektiivistaa subjektiivisen tositieteenkin, se ei voi edetä syvyyssuuntaan, ja maailmastamme puuttuu suuri palanen.
Kun kyseinen maailman vinosuunta etenee, se alkaa pystyttää maailmaan rakenteita, jotka vahvistavat sen piilovaltaa entisestään: järjestelmä järjestetään sitä palvelevaksi. Lisäksi muu on kadonnut näköpiiristä ja alkanut näyttäytymään vinona, kyseisestä keinotekoisesta näkökulmasta käsin, ja koska sen ajattelumalliin on totuttu. Tämän seurauksena ihmisten hätä, ahdistus, juurettomuus, onnettomuus ja maailmankuvattomuus lisääntyvät. Lisäksi liian monet ovat oppineet keinotekoisen vaatimuksen evankeliumin ja oppineet ajattelemaan - olemaan ajattelematta - auktoriteettiisoveljen keinotekoisen mallin avulla: He sanovat: ”Ei tuota ole todistettu. Meidän on tehtävä tutkimus, joka varoo huolellisesti, ettei eksakti ja objektiivinen johdonmukaisuus kärsi.” Suurimmat totuudet on kuitenkin kirjoitettu rivien väleihin… Näin osittumisvalhe jatkuu, sillä oivalluksia ei voi mitata.
Evoluution tarkoituksenmukaisuuden havainto ei tartu mittareihin. Lisäksi ei ole olemassa mittaria, joka mittaisi sitä, mikä ei tartu mittareihin… Jos olisi, maailmankuvamme olisi paljon laajempi.
”Tutkijamme ovat löytäneet viidakon kätköistä suunnattoman hienosti toimivan ja valtavan monimutkaisen koneen. Sen kaikkia hienouksia ei ole vielä päästy tutkimaan, mutta skeptikot tiesivät heti että yksi asia on varma: sitä ei ole kukaan tehnyt, vaan se on muodostunut sattumalta ja itsestään…”
Voiko miljardeja kirjaimia sisältävä pussi muuttua valtavaksi kirjasarjaksi ravistelemalla? Jotkut uskovat niin.
Jolla on ”silmät nähdä” lakkaa uskomasta kaaokseen, joka on sokeiden atomien satunnaista törmäilyä tilassa. Ympäröivä elonkehämme muodostuu monentasoisesta täydellisestä harmoniasta. Atomi, joka on mielestämme silkkaa ei mitään, sisältää ytimen ja sitä suunnattoman monen oman läpimittansa päässä kiertäviä ”kappaleita”, jotka ovat materian ja värähtelyn välimuotoja. Tämä rakenne sijaitsee täsmälleen oikeassa kohdassa maailmankaikkeuden mystistä tyhjiötä. Sen vieressä, mutta hyvin kaukana siitä ja edelleen täsmälleen oikeassa paikassa sijaitsee toinen atomi jne, jne, suunnattomuuteen asti. Tämä muoto rakentaa myöhemmin jotakin äärimmäisen ihmeellistä, kuten saamme nähdä.
Yhdessä nämä avaruudessa oikeaan muotoon järjestyneet atomit muodostavat seuraavan tason yhden elementin, jota olemme ryhtyneet nimittämään latteasti molekyyliksi. Myös molekyyli kelluu ilman näkyvää liimaa avaruudessa, myöhempää tarkoitusta varten täsmälleen oikeassa kohdassa avaruutta. (Se että aineen perusosat vuorovaikuttavat lukuisten muiden hiukkasten kanssa ei poista ongelmaa vaan lisää ihmettä).
Näin jatkuu kohti yhä suurempia tasoja, kunnes tulemme ihmiseen, jossa edelleen jokainen pieni sisäkkäisistä tasoista muodostunut partikkeli on täsmälleen oikeassa kohdassa. Ihminen voi jopa liikkua, ilman että tämä harva atomien muoto häiriintyy ja hajoaa kaaoksen lakien mukaan satunnaisiin suuntiin, kuten tulisi tapahtua, jos uskomme kaaokseen ja mahdottomaan sattumaan.
Ei ole sokeata kaaosta, vaan luova ja järjestävä järki, joka on olennaisempi kuin sen järjestelyn kohteet, eli materian alkeishiukkaset ja niistä muodostuvat ilmavat muodot.
Sattumoisin ei muodostunut vain yhtä äärettömän monimutkaista kulkijaa, joka tallaa tarkoituksenmukaista ja kaunista, mutta pohjimmiltaan harvaa atomaarista maankamaraa. ”Muodostui” myös harmoninen ympäristö, joka on myös äärettömän monimutkaisesti koossa pysyvä muoto. ”Muodostui” miljardeja yksilöitä ja kokonaisuutta palvelevia lakeja, kuten evoluutio (Käsite, joka ei sinällään selitä mitään. On kysyttävä mitä evoluution järki pohjimmiltaan on, ei vain katsottava mitä se tekee, hyväksyen sen olemassaolo annettuna). ”Muodostui” myös äärimmäisen viisaita pohjarakenteita kuten: DNA, aivot ja aistit. Kaiken päällä leijuu mystinen tietoisuus.
Jos luovan ja järjestävä järjen huomio herpaantuisi, koko suunnaton muotorakennelma ja kosminen havaintokykytasomme näytelmä haihtuisi silmän räpäyksessä kaoottisiin suuntiin.
Hän uskoi, että sattuma voi toimia äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti, valtavan laajalla rintamalla.
Kreationisti uskoo sokeasti, että evoluutiota ei ole ja että maapallo on 6 000 vuotta vanha. Hänen loputtomat vastaväitteensä kumpuavat ihmisen kirjoittamasta kirjasta, eivät moraalisesta järjestä ja totuudesta.
Tiedeuskova tulee uskoneeksi sokeasti, että suunnaton määrä palikoita voi muodostaa avaruuteen täydellisiä päällekkäisiä muotoja - joilla on vieläpä pysyvyys ja jatkumo - ja että sattuma on niiden isä.
Jos kosmologi joskus heräisi todella ihmettelemään ihmeenomaisuutta, hän (”vain”) maailman osan tuntijana joutuisi kysymään kollegaltaan, miten asia on; saadakseen edes pilkahduksen osittuneeseen kokonaisuuteen täydellisen näkemyksen valoa. Kaveri ei yleensä tavoita kuvailtavasta subjektiivisen ihmettelyn ongelmasta kuin pinnan ja fyysiset rakenteet, ja hänen vastauksensa olisi latteasti sen mukainen. Ydin jäisi tieteellisen ryhmäkurin, eli pannaan julistetun testauksen ulkopuolisen subjektiivisen oivalluskyvyn vuoksi, tavoittamatta. Olennainen ihmeen ihmettely ei saisi sijaa ja työntyisi syrjään.
Kun tavallinen ihminen ihmettelee ihmeenomaisuutta, hän kysyy kosmologilta, joka antaa virallishengettömän vastauksen, ja sen; jonka kuuli kaveriltaan. Jos vastaus sisältää tavalliselle ihmiselle vaikeita kohtia ja outoa jargonia, hän tyytyy siihen ja viisaan vastaajan sädekehä kirkastuu entisestään, perusteettomasti - jopa valheen vaikutuksesta. Seuraavaksi, kun auktoriteetti avaa suunsa, totuus niellään purematta: hän tietää. Auktoriteetti naamioi itselleen epäselvät ongelmat niin vakuuttavasti oman pinta- ja käsitetietämyksensä naamioihin, että paljas totuus hämätään helposti. Taustalla vaikuttava mahdoton ihme ei kuitenkaan poistu, vaikka eksyneet ovat kadottaneet sen näköpiiristään.
Tiede kysyy miten; ei miksi. Se on tehnyt näin jo kauan ja edennyt suuntaan, josta ei enää näe selkeästi kysymyksen miksi oikeutusta. Se on rakastunut keinotekoiseen todellisuuden määrittelytapaansa ja alkanut vieroksua olennaista kysymystä: miksi. Mutta koska tieteellä on kirkas ja oikeutettu, usein riippuvuuden lämpöä suova auktoriteetin mantteli, se saa kyseenalaistamatta sanella totuuden ehdot ja suunnan. Tosin mantteli kattaa vain ne tieteenalat joihin sen metodi yltää. Mutta sinne minne metodit yltävät jälki on hienoa ja kunnioitettavaa. Se minne keinotekoinen totuuden kriteeri ei yllä; kielletään. Mutta kuten sanottu, peesaajia riittää koska osametoditiede suoltaa riippuvuuksien välineitä ja on ehdoton kuningas nykyään olennaisimmiksi julistetuilla alueilla.
Kuiva nähdyn kuvailu, ja uskomattoman hienon, ihmisestä riippumattoman prosessin tunteeton tarkkailu, eivät tavoita ihmettä: koska ihme on niin suuri että se täyttä koko näkökentän - ja siihen ollaan totuttu. Siksi on mahdollista täysin vakavissaan kuvata maailmamme rakennetta ja uskoa samalla sattumaan. Tämä olisi pohjattoman hauskaa luovan ja järjestävän järjen huumoria, jolle sillä olisi niin traagiset seuraukset.
Oppineisuudesta tulee viisautta, kun siitä otetaan pois ylpeys ja lisätään nöyryys.
Kun poistetaan kunnianhimo, perusteeton ennakkoluulo ja pätemisentarve, lisätään rakkaus ja egottomuus, voidaan laajentuneella älyllä havaita enemmän.
Runoilijat ja eikirjanoppineet filosofit käyttävät tätä talenttia, joko vaistomaisesti tai tietoisesti. Jotta tämä kyky voisi henkisesti vaikeassa nykyympäristössä elää, tarvitaan usein suuri elämäntuska, joka pitää egon pienenä, mutta usein raastaa vielä epävakaita taitelijasieluja hulluuden ja itsemurhan partaalle.
Mitkä tekijät ohjaavat ihmisen toimintaa? Minkä ulkoisten voimien ”orja” ihminen tietämättään on: Häpeä, kunnianhimo, miellyttämisenhalu, maine, oma arvohierarkia, muovautuneet mieltymykset, halu, uskonto, trendit, muoti, paremmuudentodistamisentarve, vastaanotettu tiedostamaton manipulointi, moite/kiitos eri elämäntilanteissa, mainonta, ympäröivien ihmisten ihanteet, länsimainen ympäristö ja maailmankuva, koulu…
Laadullisesti erilaiset, kaoottisten elämäntilanteiden meihin eri tavoin ohjelmoimat vaikutteet ohjaavat valintojamme ja luulemme niitä ”meiksi”.
Tunnettu vanha itämainen viisaus kertoo hienolla tavalla sokean ja viralliskirjaimellisen byrokraattisen teoriatiedon; ja tulkintakykyisen, ja ytimen merkityksen näkevän oivallustiedon eroista: ”Sormi joka osittaa kuuta, ei ole kuu.” Tai Kiinalaisessa sanalaskumuodossa: ”Kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea”.
Sormitiedon viralliseksi julistettu järjestelmä on luonut aikaamme vahvat ja itseään puolustavat rakenteet. Se omistaa koulun ja on tunkenut tieteen muottiinsa (mm.) Nämä puolestaan synnyttävät laatunsa mukaisia lisäseuraamuksia, jotka vahvistavat yksisilmäisen ja vain harmaan sävyjä erottavan maailmankuvan valtaa.
Jos toimimme aina vain rationaalisten ja henkilökohtaista hyötyä tuottavien päämäärien mukaan, heitämme ”elämän onnellisuuden lapsen” pois pesuveden mukana. Myös sydämen tulee olla tasavahvasti ohjaamassa elämänsuuntaa.
Pessimisti ei halua olla iloinen. Hän tukahduttaa nousevan mielihyvän tunteensa huomaamattaan, koska tuleviin katastrofeihin latautumisesta on tullut hänen elämäntapansa. Varautuminen pahimpaan, jotta ei pettyisi mahdollisten vastoinkäymisten ilmetessä niin pahasti ja vastaavasti, jotta yllättyisi ”iloisesti”, mikäli vastoinkäymiset eivät toteudukaan, pitävät häntä otteessaan. Hän ei enää huomaa veroa, jonka joutuu maksamaan: Iloa ei saa kokea. Sitä ei saa päästää nousemaan korkeaksi. Elämä on jatkuvaa varautumista siihen, mihin ei voi varautua. Pessimisti antaa kurjien tunteiden pelossaan elämänsä mieluummin synkälle tasapaksulle ilottomuudelle ja ironinen ”mitäs minä sanoin vahingonilo” on hänen ainoa vinoutunut huvinsa. Usein tämänkaltaista tyhmyyttä pidetään älyn osoituksena. Pessimisti kokee mielipahansa kahteen kertaan.
Tahallinen väärinymmärtäminen on sitä, että jättää puolitietoisesti ymmärtämättä tarinasta, tai käsillä olevasta asiasta tiettyjä osia, jotta voi sitten paheksua sitä ja näin nähdä itsensä parempana kuin muut.
Eri mieltä ollaan paitsi siksi, että toinen on olettavasti väärässä, myös siksi, että ei olla todella ymmärretty, mitä toinen henkilö tarkoitti – ja arvostellaan siis väärin perustein. Jälkimmäinen on yllättävän yleistä.
Harha syntyy usein puolitotuudesta: aatteen jokin puoli on ilmiselvästi totta, jopa kunnioitettavan totta, mutta samalla niellään kyseisen ”arvovallan” syöttämiä puolitotuuksia ja valheita.
Suvaitseminen ei tarkoita rappion suosimista, sen asian ajamista, kiihkeää puolustamista ja sanoman levittämistä. Se on enemmänkin asianosaisen yksilön ymmärtävää hyväksymistä sellaisenaan, ja muuttamispyrkimyksettä - olipa hän minkälainen hyvänsä.
Kun kerran tekee jotakin, toinen kerta on helpompi. Tämä pätee sekä hyvään, että pahaan.