Kiitos Suomen tietokirjailijat ry:lle, joka on tukenut kirjan kirjoittamista
KIRJOITTAJAN SAMAA AIHEPIIRIÄ KÄSITTELEVIÄ KIRJOJA:
Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen, Akateeminen väitöskirja, 2010
Viktor Franklin logoteoria, 2012
Die Logotheorie von Viktor Frankl, 2012/2014
Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta, 2014
AIHEPIIRIÄ KÄSITTELEVÄT TOIMITETUT TEOKSET:
Tarkoituskeskeisyys nuorten itsemurhien ehkäisyssä, 2014 (yhdessä Pyry Hannilan kanssa)
Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajina, 2015
Jokainen meistä pohtii ainakin joskus elämänsä tarkoitusta. Se kuuluu ihmisen elämään ja on siksi luonnollista sekä täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää – ehkä jopa välttämätöntä, jos tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää.
Oletko Sinä koskaan kysynyt Mistä ja miksi minä tulin tähän maailmaan? Mitä tapahtuu, kun kuolen? Miksi elämässä on niin paljon kärsimystä? Miksi ihmiset vihaavat toisiaan ja taistelevat toisiaan vastaan? Miksi on jatkuvasti erilaisia katastrofeja, joissa kuolee ihmisiä? Miksi on parantumattomia sairauksia? Miksi on rikkaita ja köyhiä? Miksi minun pitäisi elää? Onko minulla mitään arvoa ja merkitystä? Olisiko parempi kuolla?
Hyvä, niin minäkin olen. Oletko myös löytänyt itseäsi tyydyttäviä vastauksia kysymyksiisi? Oletko löytänyt edellä lueteltuja kysymyksiä myönteisempiä tapoja kysyä?
Elämänsä suunnan ja päämäärän kysyminen on erityisen voimakasta murrosiässä, kun varhaisnuori ryhtyy pohtimaan omaa itseään sekä identiteettiään ja rooliaan maailmassa. Elämän tarkoituksen pohtiminen voi kokonaisvaltaisuudessaan ja moniulotteisuudessaan jopa musertaa nuoren kokonaan. Varsinkaan nuoret eivät tyydy pelkästään kysymään elämän tarkoitusta, vaan he uskaltavat asettaa sen myös kyseenalaiseksi. Jos nuori epäilee koko elämän mielekkyyttä ja on epävarma, onko hänelle varattuna elämässä mitään tehtävää, jonka hän voisi täyttää, saattaa nuori ajautua pelottavaan eksistentiaaliseen tyhjiöön. Kaikki näyttäytyy hänelle kielteisenä ja kyseenalaisena. Nuori voi pudota pohjattomaan kuiluun tai hän voi jäädä ajelehtimaan elämässään vailla suuntaa ja päämäärää, mihin pyrkiä, tai ihannetta, jolle omistautua. Pohjimmiltaan hän ei tiedä, missä voisi olla hyvä ja mikä voisi olla hänen paikkansa maailmassa. Nuori voi jäädä tällaiseen epätietoisuuden vaiheeseen pitkälle aikuisuuteen tai hän hapuilee ja harhailee enimmillään koko elämänsä ajan kykenemättä kiinnittymään mihinkään tai kehenkään.
Jotkut nuoret saattavat löytää elämälleen vakaalta vaikuttavan tarkoituksen, joka voisi taata tyytyväisen ja onnellisen elämän. Tällainen yksipuolinen tarkoitus, johon nuori on täysin keskittynyt, voi kuitenkin horjua tai pettää kokonaan, jolloin suunniteltu elämän käsikirjoitus murenee ja sortuu. Nuori voi menettää otteensa elämästään pienestä vaikeudesta tai vastoinkäymisestä johtuen ja ajautua epätoivoon. Kyse voi olla esimerkiksi koulumenestyksestä ja siihen perustuvan opiskelupaikan tai myöhemmin kyseisen alan työpaikan saamisesta. Yksittäinen huono numero kokeesta tai todistuksessa voi suistaa nuoren elämän kokonaan raiteiltaan.
Monet muutkin myöhemmät elämäntapahtumat ja elämäntilanteet voivat kohtalonomaisesti murskata keskeiset haaveemme ja unelmamme. Koska elämme epätäydellisessä maailmassa voimme koska tahansa joutua pohtimaan uudelleen loppuelämämme tarkoitusta ja siihen liittyviä erilaisia tehtäviä ja päämääriä. Elämän tarkoituksen kysymisen tarve ei siten rajoitu pelkästään heihin, joille vastaus ei ole selvinnyt nuoruudessa tai on myöhemmin kyseenalaistunut jonkin kohtaloniskun yhteydessä. Joudumme kaikki pohtimaan kysymystä yhä uudelleen. Hyvin yleistä tällaisten perustavien eksistentiaalisten kysymysten esittäminen on keski-ikään siirryttäessä eli noin 40–45-vuotiaana.
Elämän arvaamattomasta luonteesta johtuen emme koskaan voi olettaa, että tulevaisuuden suunnitelmamme toteutuvat juuri kaavailemallamme tavalla. Emme muutenkaan elä enää menneisyydessä emmekä vielä tulevaisuudessa, vaan tässä ja nyt, tässä käsillä olevassa tilanteessa ja hetkessä. Tästä syystä voimme ottaa kantaa vain kunkin hetken tarkoitukseen valitsemalla tarjolla olevista vaihtoehdoista sen, joka vaikuttaa kaikkein arvopitoisimmalta ja tarkoituksentäyteisimmältä. Se ei estä meitä pohtimasta suurempiakin linjoja eli ratkaisuja, jotka ovat tarpeen loppuelämäämme silmälläpitäen. Loppuelämämme toteutuu sitten niin kuin on toteutuakseen ja siihen meidän on tyytyminen. Mutta ilman etukäteen mietittyä suuntaa ja päämäärää emme ainakaan voi päästä siihen, mitä elämältämme toivomme.
Tämä ei ole mikään temppukirja, jossa väitetään, että noudattamalla kahtatoista askelta, elämänohjetta tai neuvoa saavutat hyvän elämän. Kirjan väittämä on kuitenkin, että edellytyksesi löytää kestävä perusta, jolle voit omalla tietoisella ja vastuullisella toiminnallasi kirjoittaa päivä kerrallaan hyvän elämäsi käsikirjoituksen, ovat paremmat tämän kirjan luettuasi kuin ne olivat sitä ennen. Tämä edellyttää kuitenkin Sinulta syvällistä pohdiskelua ja aktiivisia ponnisteluja kohti sellaista merkityksellistä omaa unelmaasi tulevaisuudesta, joka innostaa Sinua ja johon suuntaan tahdot edetä elämässäsi.
Tarkoituskeskeisessä ajattelussa korostetaan yleisemminkin, että ihminen pystyy jokaisessa elämänsä tilanteessa suuntautumaan omalle persoonalleen uskollisen ja elämälle hyvän perustan antavan päämäärän selvittämiseen seuraavalle elämänsä taipaleelle. Ihmisenä olemiseen kätkeytyy tarkoitusten mahdollisuuksien runsaus. Tarkoituksellinen elämä kuvastaakin sitä, että pyrkii tekemään elämänsä jokaisesta tapahtumasta ja tilanteesta niin hyvän kuin siihen liittyvät sisäiset ja ulkoiset tekijät mahdollistavat. Tämä mahdollistuu, kun valitsee jokaisena hetkenä sen vaihtoehdon, joka on arvoltaan ja merkitykseltään paras. Yksinkertaistako? Ei todellakaan ja siksi olenkin kirjoittanut tämän kirjan.
Tarkoituskeskeinen ajattelu, joka on kirjan aiheena, koostuu filosofisista periaatteista ja perussäännöistä, jotka toimivat ohjenuorina, mutta eivät ole mitään kaikkien ihmisten kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa päteviä ehdottomia totuuksia. Kirjan tavoite on saada Sinut pohtimaan, miten voisit omalla kohdallasi pyrkiä toteuttamaan kirjassa esitettyjä ihanteellisia periaatteita mahdollisimman usein ja hyvin.
Uskottavuuden vuoksi on syytä tunnustaa, että kaikki ihmiset ovat epätäydellisiä, jonka takia jokaisen elämä on myös epätäydellinen. Ihmisen elämän pohjavire voi kuitenkin olla ehdottoman myönteinen, äärettömän kielteinen tai jotain siltä väliltä. Millainen tahdot, että oman elämäsi yleisilme olisi? Vaihtoehdon valinta ja ratkaisusi sisältö on yksin Sinun vastuullasi.
Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa kirjalle erillinen 2. osa. Päädyin kuitenkin siihen, että julkaisen koko kirjan uutena laajennettuna painoksena. Koin, että jotkut varsinkin kirjan loppuosassa olevat kuvat vaativat hieman tarkempaa tarkastelua kuin mitä olin aiemmin tehnyt.
Olen myös hieman muokannut joitakin muita kirjan kohtia. Tämä johtuu siitä, että olen muuttanut tulkintaani siitä, miten jokin logoteorian periaate tai käsite olisi parhainta ilmaista suomenkielellä, jotta se tavoittaisi havainnollisemmalla mahdollisella tavalla taustalla olevan Viktor Frankl’n ajatuksen. Lisäksi olen korjannut löytämiäni painovirheitä ja tehnyt kieliasuun joitakin pienehköjä muutoksia, joilla pyrin selkeyttämään ilmaisuani.
Varsinaista kokonaan uutta kirjassa ovat luvut 5.4.8, 6. ja 7. Luvun 5.4 loppuun lisäämässäni luvussa 5.4.8 käsittelen toivon tarkoitusta. Luvussa 6. aiheena ovat Frankl’n määrittelemät ihmisen henkiset ja eettiset kyvyt, niitä vastaavat käsitteet ja eri kykyjen keskinäiset suhteet. Luvun 7. aiheena on logoteorian soveltaminen ihmisten auttamiseen ja siihen liittyvät keskeiset periaatteet, keinot ja taidot.
Olen myös aloittanut jo kirjoittamaan kokonaan uutta kirjaa logoteoriasta. Tai pikemminkin Viktor Frankl’n kehittämästä elämänfilosofiasta, josta jokainen voi omaksua ajatuksia omaa henkistä kasvuaan edistämään. Pyrin jättämään väitöskirjassani sekä sen jälkeen kirjoittamassani tietokirjassa ja vielä tässä kirjassa käsittelemääni logoteoriaa taka-alalle ja kuvaamaan Frankl’n ajattelua niin käytännönläheisellä tavalla kuin kykenen. Kustantajan toivomuksesta kuvailen myös omaa, välillä tuskallistakin elämäni tarkoituksen etsintää. Odotan itsekin lopputulosta jännityksellä.
Lopella heinäkuussa 2016,
Kirjoittaja
Hyvä elämä on kovin pelkistetty ilmaisu siitä, mitä kaikki toivomme itsellemme. Siihen sisältyy kaksi perustavaa ongelmaa. Ensinnäkään kukaan meistä ei voi tietää, millaista täydellisen hyvä elämä olisi. Ja toiseksi, siksi sitä ei myöskään kukaan voi koskaan saavuttaa. Hyvä elämä on siten ihanne, jota kohti voimme vain suuntautua. Se on kuitenkin kautta ihmiskunnan historian ollut arvokkaaksi koettu tavoite ihmisyksilön elämälle.
Kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä on antiikin kreikassa kutsuttu eudaimoniaksi eli onnellisuudeksi. Voidaan puhua kestävästä onnellisuudesta elämän pohjavireenä, joka ei suinkaan tarkoita, että elämä olisi pelkästään ”onnea ja iloa”. Kestävässä onnellisuudessa on kyse kokonaan erilaatuisesta onnellisuuden lajista kuin hedoniassa – lyhyen tähtäyksen nautintoihin keskittymisessä – joka on valitettavan laajalle levinnyt vääristynyt kuva hyvästä elämästä.
Hyvän elämän tavoite rinnastuu myös pitkän tähtäyksen hyvinvointiin sikäli, kun hyvinvointi käsitetään ihmisen henkiseksi ja eettiseksi hyvinvoinniksi. Lähes vastakkainen hyvinvoinnin käsite tai ainakin hyvin kaukana henkisestä ja eettisestä hyvinvoinnista on nykyisessä kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnassa palvottu taloudellinen hyvinvointi. Mistään muusta ei juuri kuule julkisuudessa puhuttavankaan. Ja silti kaikille lienee selvää, että todella arvokasta ja hyvää sekä kestävää onnellisuutta ei voi ostaa rahalla.
Pelkkä toivominen ei riitä takaamaan, että toiveet toteutuisivat. Yleensä tarvitaan myös riittävää tahtoa ja asianmukaisia tekoja. Edes lotossa ei voi voittaa, jos ei täytä kuponkia ja jätä sitä mukaan arvontaan.
Perustava lähtökohta – jonka paikkansapitävyys on todistettu lukuisissa kotimaisissa ja ulkomaisissa tutkimuksissa – on, että mitä enemmän ihminen tekee hyvää, sitä enemmän hänen henkinen ja eettinen hyvinvointinsa lisääntyy ja sitä paremmaksi hänen elämänsä muodostuu. Voidaan myös sanoa, että mikäli ihminen tekee jatkuvasti hyvää, tulee hänestä ennen pitkää myös hyvä ja onnellinen ihminen.
Kuva 1. Hyvän elämän perusta
Kaikki käynnistyy tahdosta tehdä hyvää. Tahtominen on tietoista ja korkea-asteista henkistä toimintaa. Kun puhutaan tahdonratkaisuista, tarkoitetaan niillä ihmisen kykyä päättää tehdä jotain ja sitoutua siihen voimakkaasti. Voimakastahtoisilla ihmisillä tarkoitetaan usein sellaisia ihmisiä, joilla on rohkeutta ja voimavaroja toteuttaa arvokkaiksi katsottuja tavoitteita erilaisia ulkoisia ja sisäisiä vastavoimia uhmaten. Seuraavaksi on tarkasteltava, millaisia nämä henkisiin kykyihin liittyvät voimat ja niiden vastavoimat ovat.
Kuva 2. Elämän voimat hierarkkisena rakenteena
Ihminen on kokonaisvaltainen, holistinen, eikä fyysisen ja psyykkisen olemuspuolen merkitystä hänen hyvinvoinnilleen ole syytä vähätellä. Tästä syystä olen ottanut kaiken kivijalaksi elinvoiman (vitaalisuuden), jolla tarkoitan fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Terveys on paljon enemmän kuin pelkkää sairauden puuttumista. Toisessa ääripäässä voidaan kuitenkin katsoa olevan sairauden. Todellisuudessa olemme harvoin kummassakaan ääripäässä, vaan liikumme jatkuvasti niiden välillä. Terveys myös merkitsee eri ihmisille eri asioita, samoin kuin sairauskin. Periaatteessa terveys koostuu niistä edellytyksistä, jotka ovat välttämättömiä pitkän aikavälin onnellisuudelle. Edellytykset riippuvat puolestaan ihmisen omista päämääristä sekä erilaisista yksilöllisistä kyvyistä ja voimista.
Elinvoiman yläpuoliset (ks. kuva 2.) voimat edellyttävät ennen kaikkea, että ihmisen fyysiseen olemuspuoleen sisältyvät aivot toimivat ”normaalisti” – ymmärrettynä tässä tapauksessa niin, ettei mikään viittaa elimelliseen aivosairauteen, aivovammaan tms. aivojen toimintahäiriöitä aiheuttavaan tekijään. Ihmisen aivot voivat olla synnynnäisesti vaurioituneet tai jokin osa niistä voi vaurioitua tai tuhoutua esimerkiksi sairauden, onnettomuuden tai väkivallan seurauksena. Aivojen vaurioituminen voi aiheuttaa sen, että ihminen menettää jossain määrin henkisiä kykyjään, joihin tahtokin kuuluu.
Vaikka terveyttään ei kannata ehdoin tahdoin menettääkään, ei liioin kaiken huomion kiinnittäminen terveytensä vaalimiseen yleensä yksin riitä koko elämän sisällöksi. Toisaalta on lukemattomia ihmisiä, jotka ovat menettäneet terveytensä joiltakin osin tai ihmisiä, joilla ei sitä kokonaan ole koskaan ollutkaan, ja silti he kokevat elämänsä ehkä jopa keskimääräistä onnellisemmaksi. Sairaudesta, johon ihminen on sopeutunut, tulee osa normaalia elämää, eikä sairaus sinänsä välttämättä saa ihmistä pitämään itseään sairaana, jos hän kokee henkilökohtaisesti vointinsa olevan suhteellisen hyvän.
Tällainen suhtautuminen havainnollistaa tärkeää tosiasiaa, että on eri asia kokea itsensä sairaaksi ja identifioitua sen mukaiseksi kuin että ihmisellä on sairaus, joka vaikuttaa hänen elämäänsä jollain tavalla – johon ihmisellä itsellään on ainakin jossain määrin mahdollisuus vaikuttaa. Tärkeää olisikin nähdä sairaudessa paitsi menetetty osa terveydestä myös se, mikä terveydestä (erityisesti henkisestä) vielä on jäljellä.
Käsittelen tässä yhteydessä vielä tahdon voimaa (toinen taso kuvassa 2.) ja palaan muihin voimiin yksityiskohtaisesti myöhemmin. Kommentoinkin seuraavasta kuvasta (kuva 3.) vain välittömästi tahdon voimaan liittyviä osia ja niitäkin vain siinä määrin kuin tähän vaiheeseen kuuluvan kirjan aiheeseen johdattelun kannalta on välttämätöntä.
Kuva 3. Ihmisen vapaus, vastuu ja voimat
Filosofisissa kirjoituksissa tahdolla on yleensä positiivinen merkitys, toisin sanoen sillä tarkoitetaan pyrkimystä johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Kuitenkin tahdonvapaudesta puhuttaessa on tapana korostaa ihmisen mahdollisuutta tahtoa toisin – siis tahtoa jotain muuta kuin mitä esimerkiksi hänen omatuntonsa kehottaa tarjolla olevista vaihtoehdoista valitsemaan ja minkä hän itsekin tietää olevan parasta itsellensä tai toisille. Tästä syystä erottelen kuvassa 3. vapaan tahdon hyvän tahdosta eli tahdosta suuntautua hyvään tai tarkoitukseen, kuten asian seuraavassa luvussa ilmaisemme.
Voimaa tarvitaan nimenomaan siihen, että ihminen kykenee vastustamaan vapaan tahtonsa mielivaltaa. Toisin sanoen, tahdonvoiman on kohdennuttava hyvän tahtoon, jolloin voidaan puhua hyvän tahdon voimasta, kun painotetaan eroa vapaan tahdon voimaan. Vapaa tahto voi tahtoa myös hyvää, mutta hyvän tahdon toisessa ääripäässä oleva vastavoima on halun voima. Käsitteillä tahto ja halu on siten hyvin olennainen merkitysero. Halun alueelle kuuluvat alkukantaiset vietit, vaistot ja tarpeet sekä ulkoisen maailman ihmiseen iskostamat halut. Kuten kuvassa (kuva 3.) on väreillä havainnollistettu, voivat vietit ja vaistot johtaa myös myönteiseen lopputulokseen (hengissä säilymiseen liittyvät vietit, itsesuojeluvaisto jne.).
Tahdon voimalla voidaan vastustaa kaikkea sellaista halun voimaa, jolla ei ole sen kaltaista suuntaa, tarkoitusta tai päämäärää, joka voisi johtaa kokonaisvaltaisesti hyvään ja onnelliseen elämään. Halun voiman sijaan voidaan myös puhua ihmisessä olevista psyykkisistä tai arvosokeista voimista. Voidaan siis määritellä, että ihmisellä on tahto sekä sille vastakkainen halu, jotka käyvät keskenään jonkinlaista voimien taistoa. Tahto on henkinen toiminto, mutta sen vastapuolta, halua, ei voida pitää henkisenä, tietoisena ja korkea-asteisena tajunnallisena kykynä. Halussa on siten kyse psyykkisestä, alempiasteisesta tajunnallisesta ominaisuudesta.1 Tällä perusteella voidaan puhua positiivisesta henkisestä voimasta ja negatiivisesta psyykkisestä voimasta.
Jos joutuisimme elämään pelkkien psyykkisten eli halun voimien mukaisesti, olisi lopputuloksena elämämme täydellinen ennustamattomuus, hajanaisuus ja mielivaltaisuus. Arvojen puuttuminen tai niiden sisäinen ristiriitaisuus johtaisi järjettömään järjestyksen tavoittamattomuuteen, jopa kaoottiseen olotilaan. Elämästämme puuttuisi logos, joka on keskeinen käsite seuraavassa luvussa.
Toimikoon seuraava kiteytys yhteenvetona tähän saakka esitetystä. Koko kirja on tämän kiteytyksen auki kerimistä, hermeneuttisella kehällä kulkemista kohti kaiken aikaa syvenevää ymmärrystä.
Ihmisen perustavin arvoilmaus on tahto tarkoitukseen, tahto tehdä jotain arvokasta ja hyvää.
Hyvän elämän perusta on tarkoituksen tahdon voimassa.
1 Tarkastelen ihmistajunnan eri puolia myöhemmissä luvuissa.
Turhan moni meistä ihmisistä ei tiedosta ja tunnusta omaa olemuksellista ominaisarvoaan, joka kaikilla on luonnostaan, synnynnäisesti, ja joka on tarkoitettu loukkaamattomaksi, suojeltavaksi ja vaalittavaksi. Olemme jokainen omalla ainutlaatuisella tavallamme arvokkaita siitä huolimatta ja samalla myös sen vuoksi, että olemme ainutlaatuisen epätäydellisiä. Ainutlaatuisessa epätäydellisyydessämme täydennämme toisiamme ja olemme siksi kaikki välttämättömiä toinen toisillemme sekä tärkeä osa kokonaisuutta.
Oman ihmisarvon kunnioituksen vähäisyys johtaa siihen, ettemme hyödynnä meille suotua tahdon ja valinnan vapauttamme emmekä kaikkia niitä ominaisuuksia, joita meillä luonnostaan on. Emme oivalla sisäisten tuntemustemme sanomaa ja jätämme tarttumatta meille tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Sen sijaan koemme itsemme jollain tavalla tarpeettomaksi ja tyydymme liian vähään verrattuna siihen, mitä voisimme olla.
Perustava oman ihmisarvomme kunnioituksen lähde on se, että ymmärrämme olevamme osallisia kaiken olemassa olevan tarkoituksesta, logoksesta. Toisin sanoen, tiedostamme olevamme osa jotain itseämme ja koko ihmiskuntaa suurempaa, jotain, joka ylittää käsityskykymme. Ratkaisevaa on, että uskomme, että kaiken taustalla on jokin perimmäinen tarkoitus. Uskomme, että kaikki olemassa oleva muodostaa jonkinlaisen mielekkään kokonaisuuden, joka on järjestynyt sellaisella tavalla, että kaikella silläkin, mitä emme ymmärrä, on oma tarkoituksensa.
Kaiken kietoutuneisuutta logoksen, tarkoituksen, ympärille havainnollistaa seuraava kuva (kuva 4.)
Kuva 4. Maailmankaikkeuden järjellisyyden periaate
Ihmisen havaitsemaa maailmankaikkeutta ja ihmisen havaintokyvyn ulkopuolista, transsendenttista, maailmankaikkeutta yhdistää järjellisyyden periaate. Tämä johtaa siihen perusteltuun uskomukseen, että maailma on mielekäs eikä täysin järjetön ja kaoottinen, jossa kaikki riippuu puhtaasti sattumasta eikä ihminen voi vaikuttaa minkään tapahtumiseen edes vähäisessä määrin omilla ratkaisuillaan. Toisin sanoen maailmankaikkeudessa vallitsee järjellisen järjestyneisyyden periaate. Kaikella on paikkansa ja tehtävänsä, oma tarkoituksensa.
Kaiken keskiössä oleva logos tuo maailmaan tarkoituksen lisäksi myös toivon ulottuvuuden. Vaikka kaikki näyttäisi etenevän maapallon – ja samalla ihmisen – kannalta huonoon suuntaan, on toivoa, että suuntaan ja tapahtumisen ajalliseen kulkuun voidaan vaikuttaa. Toisin sanoen, kaikki ei ole ennalta määrättyä, determinististä, vaan ihmiskunta voi omilla toimenpiteillään vaikuttaa vaikkapa ilmastonmuutokseen ja muihinkin globaaleihin uhkiin.
Otetaanpa kirjan kansikuva tarkempaan tarkasteluun.
Kuva 5. Elämän mielekkyys, oma merkitys ja tarkoitus
Kaikki perustuu siis siihen, että ihminen kokee maailman ja siinä elämisen yleisesti mielekkääksi. Ihminen, jonka näkökyky on siinä määrin kaventunut, että hän näkee kaiken mielettömänä, turhana, tyhjänä ja tyhjänpäiväisenä, ei kykene näkemään mitään syitä elää. Hän ei näe itsellään olevan mitään vaikutusmahdollisuuksia tulevaisuuteensa, joka näyttäytyy hänelle synkkänä ja toivottomana. Hän ei myöskään koe olevansa tarpeellinen ketään tai mitään varten, vaan pikemminkin taakka ja rasite kaikille muille.
Kun ihminen kokee, että elämä on mielekästä, avautuu hänelle mahdollisuus nähdä myös oma elämänsä merkityksellisenä. Tulevaisuuden ajatteleminen ja suunnitteleminen voi silti tuntua pelottavalta ja hankalalta, mutta se ei enää tunnu mahdottomalta ja toivottomalta.
Kyse ei ole niinkään siitä, että jollain elämään kuuluvalla olisi merkitystä ihmiselle itsellensä, vaan että hänen omalla elämällään on jokin merkitys kaikelle olevalle. Toisin sanoen, että ihminen on arvokas osa kokonaisuutta. Hän on tärkeä, häntä tarvitaan, kaikki hänen kokemansa on tärkeää, myös kaikki synkkä ja tuskallinen, koska ne valmistelevat ja pätevöittävät ihmistä täyttämään sen erityisen tehtävän maailmassa, joka on vain häntä varten varattuna. Painopiste on siis siinä, mitä juuri kyseinen ihmisyksilö voi antaa itsestään, omasta erityislaadustaan, maailmalle eikä niinkään siinä, mitä hän voi odottaa saavansa maailmalta ikään kuin hänelle jostain syystä kuuluvana.
Kun ihminen kokee maailman mielekkääksi ja itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi osaksi maailmaa, on hän lähellä maailman olemuksen tajuamista. Hän on avoin totuudelle sekä elämän yleensä että oman elämänsä tarkoituksesta. Ihminen ei elä vain itseään varten, vaan ihminen toteuttaa elämänsä tarkoitusta vaikuttamalla maailmaan yhdessä toisten kanssa. Kyse on itsensä antamisesta ja omastaan jakamisesta, vastuun ottamisesta jostain ja omistautumisesta jollekin – ylimalkaan itsenäisestä vastuullisuudesta jostain, joka meitä velvoittaa ja joka on tehtävämme.
Olen viehättynyt Stefan Einhornin tapaan ilmaista asia2: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista [kaikkia ongelmia], mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”
Ihmisen ei siis pidä kysyä, mitä hänen vuokseen on tehty tai tullaan tekemään, vaan mitä hän voi tehdä toisille juuri niiden toisten eikä hänen itsensä vuoksi. Ihmisen ei myöskään pidä odottaa, että joku huolehtii hänestä ja hänelle tärkeistä asioista, vaan hänen on itse pidettävä huolta jostain ihmisestä tai asiasta. Kunkin on vuorollaan ja tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti tehtävä jotain toisten hyväksi. Myöskään elämän epäkohdista tai vaikeuksista ja vastoinkäymisistä tai ylimalkaan kohtalostaan on turha valittaa. Sen sijaan on tehtävä kaikki voitava asioiden muuttamiseksi sellaisiksi, ettei kenenkään – mukaan lukien itsen – tarvitsisi tulevaisuudessa kärsiä samankaltaisista asioista.
Jokaisen ihmisen elämässä on tarkoituksia, joiden vuoksi juuri hän elää. Jokainen on tärkeässä ja arvokkaassa asemassa rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikkaa elää. Tämä edellyttää jokaiselta oman tarkoituksen tahtonsa esiin kutsumista, aktiivista ilmentämistä ja jatkuvaa voimistamista. Tarkoituksellista maailmaa ylläpitää silloin ihmisten tahto tehdä elämässä jotain arvokasta ja hyvää, joka suuntautuu itsen ulkopuolelle. Vaihtoehtona on yleisen välinpitämättömyyden leviäminen ja sen seurauksena järjellisen maailman katoaminen sekä itse aiheutettu kaaos.
Entä mikä tarkoitus on yksittäisen ihmisen kärsimyksellä, joka aiheutuu esimerkiksi parantumattomasta sairaudesta, tai kuolemalla, joka katkaisee elämän odottamattoman varhain.3 Joskus tarkoitus on ilmeinen, mutta usein jonkun ihmisen kärsimyksen tai kuoleman tarkoitusta voi olla vaikea ymmärtää.
Edellä katsoimme itsestään selväksi, aksiomaattiseksi, totuudeksi sen, että elämällä on perimmäinen tarkoitus. Toisin sanoen kaikella silläkin, mitä emme ymmärrä, on oma tarkoituksensa. Kaikella on siten aina jokin tarkoitus maailmalle, vaikkei ihminen voi sitä toisinaan käsittääkään. Voidaan myös sanoa, että jokaisen ihmisen elämällä erilaisine vaiheineen ja päätepisteineen on jokin määrätty tarkoitus riippumatta siitä, tiedostaako ihminen itse tai kukaan muukaan sitä.
Logos on jotain paljon syvällisempää totuudellisuutta kuin loogiset selitykset. Logoksesta on kuitenkin johdettavissa sana dia-logos, dialogi, joka merkitsee kahden ihmisen välistä keskustelua. Siis jotain, joka virtaa kahden ihmisen välissä olevaan keskukseen – logokseen – ja sen kautta molempiin. Logos, tarkoitus, ei ole siten vain jotain kokonaisuudessa olevaa tai yksittäisissä olioissa olevaa, vaan myös kaikessa siinä olevaa, mikä virtaa olioiden välisessä yhteydessä ja värähtelee, resonoi, heidän kokemuksessaan. Toisin sanoen kahden olion välisellä suhteella on myös tarkoitus ja käytännön tarkoitukset toteutuvat nimenomaan suhteissa johonkin toiseen tai toisiin.
Edellä esitetyllä pyrin kuvailemaan sitä, että vaikka yksittäisen ihmisen kärsimys tai kuolema voi vaikuttaa järjettömältä ja mielettömältä hänen itsensä kannalta, sillä voi olla suuri merkitys jollekin tai joillekin toisille. Kaikessa piilee siis jokin tarkoitusmahdollisuus joko ihmisyksilölle itsellensä tai kokonaan jollekin toiselle. Eri asia on, tarttuuko joku tähän mahdollisuuteen sikäli, kun kyseeseen tulee vapaan tahdon ratkaisu.4
2 Kirjassaan Ihmisen tehtävä (2008).
3 Ks. myös Purjo, T. (toim.) 2015. Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajina. Viktor Frankl Institute Finlandin tutkimuksia 1. Helsinki: BoD.
4 Viittaan tällä siihen, että kyseisen toisen olion ei tarvitse olla ihminen.
Tarkoituskeskeisen ajatteluperinteen alullepanija, itävaltalainen Viktor Frankl (1905–1997) oli jo nuorena koulupoikana kiinnostunut filosofiasta. Toiveammattina hänellä oli varhaislapsuudessa lääkäri, joka täsmentyi nuoruudessa psykiatriksi. Nämä molemmat, filosofia ja psykiatria, yhdistyvät hänen kehittämässään logoteoriassa – käsite viittaa logokseen, tarkoitukseen – ja siihen perustuvassa logoterapiassa ja eksistenssianalyysissä, joista yhdessä on yhä yleisemmin ryhdytty käyttämään lyhennettä LTEA.
Viktor Frankl perusti alun perin tarkoitussuuntautuneen psykoterapeuttisen koulukunnan täydentämään aikansa uusia psykologisia teorioita, Sigmund Freudin psykoanalyysiä ja siitä irtaantunutta Alfred Adlerin individuaalipsykologiaa.5 Tämän syntyhistorian perusteella kutsutaan logoterapiaa toisinaan psykoterapian kolmanneksi wieniläiseksi koulukunnaksi.6 Tulkinta johtaa harhaan, koska psykoterapia katsotaan varsinkin nykyisin psykologiseksi työmuodoksi. Frankl’n ideana oli kuitenkin täydentää psykoterapioita omalla filosofisella teoriallaan ja samalla konfrontoida psykologian, biologian (esim. ihmiskehon toimintaan keskittyvän lääketieteen), sosiologian ja kaikkien muidenkin erityistieteiden kapeakatseisia ja rajoittuneita lähestymistapoja ihmiseen.7
Totean siis jo tässä vaiheessa painokkaasti, että tarkoituskeskeinen ajattelu perustuu kokonaisuudessaan filosofiaan – tai vielä selkeämmin, tarkoituskeskeinen ajattelu on puhdasta filosofiaa. Filosofiahan on ajatteluperinne, joka pyrkii tutkimaan ”perimmäisiä kysymyksiä” todellisuuden luonteesta, tiedon yleisistä ehdoista, ihmisen olemuksesta ja ihmisenä olemisesta, arvojen olemassaolosta, elämän tarkoituksesta, hyvästä elämästä yms. Logos on hyvä esimerkki filosofiassa paljon pohdituista käsitteistä. Myös ihmisen henkisyys, henkiset toiminnot, on filosofiassa katsottu lähes aina ihmisen tärkeimmäksi olemuspuoleksi. On siten virheellistä käsitellä Viktor Frankl’n tarkoituskeskeistä ajattelua jonain muuna kuin filosofiana, kuten jonkin erityistieteen osa-alueena.
Viktor Frankl oli jo vuosikausia kuunnellut psykoanalyysiä käsitteleviä luentoja sekä ollut kirjeenvaihdossa Freudin kanssa, kun hän päätti vuonna 1924 liittyä psykoanalyyttiseen yhdistykseen. Yhdistyksen sihteerin kanssa käydyssä keskustelussa huipentuivat hänessä jo muutenkin heränneet epäilyt psykoanalyysin psykologismistä ja patologismista, joten Frankl kiinnittyi sen sijaan individuaalipsykologiseen yhteisöön.
Individuaalipsykologian kansainvälisessä aikakauskirjassa (Internationale Zeitschrift für Individualpsychologie) julkaistiin vuonna 1925 Frankl’n artikkeli ”Psykoterapia ja maailmankatsomus” (Psychotherapie und Weltanschauung), jossa hän totesi kantanaan, että ”psykoterapian periaate on olemuksellisesti eettinen, nimittäin arvottava”. Vuonna 1926 Frankl käytti esitelmissään ensimmäistä kertaa käsitettä ”logoterapia” – suurelle yleisölle hän julkisti käsitteen individuaalipsykologian 3. maailmankongressissa pitämässään tieteellisessä esitelmässään. Vuotta myöhemmin, 1927, Adler erotti Frankl’n individuaalipsykologisesta yhdistyksestä. Näin Frankl oli suljettu pois molemmista silloisista johtavista psykoterapiasuuntauksista. Tämä pakotti hänet jatkamaan tutkimustyötään siten, että sen tuloksena kehkeytyisi oma, psykoanalyysistä ja individuaalipsykologiasta selkeästi erottuva ajatussuuntansa.
Jokainen filosofi luo oman filosofiansa. Näin teki myös Frankl. Kaiken perustana ihmisiin kohdistuvassa tutkimuksessa ja käytännön työssä on selkiyttää oma filosofinen ihmiskäsityksensä.
Sanottu pätee myös silloin, kun yksittäinen ihminen pohtii omaa elämänfilosofiaansa. Ensimmäisen kysymyksen on oltava mitä kaikkea olen ollessani ihminen ja miten olen olemassa. Olennaisia jatkokysymyksiä ovat miksi olen olemassa ja millaiseksi voisin tulla. Näihin vastaamalla pääsen käsiksi tarkoituskeskeisen ajattelun peruskysymyksiin mikä on arvokasta elämässä ja mikä voisi tehdä elämästäni merkityksellisen ja tarkoituksellisen.
Frankl’n ihmiskäsityksen keskiössä ovat ihmisen henkiset kyvyt ja voimat, joiden merkitystä ihmisten auttamistyössä koko hänen oppinsa käsittelee. Voitaisiinkin todeta, että Frankl’n tarkoituskeskeinen ajattelu on kokonaisuudessaan hänen filosofisen – tarkemmin eksistentiaalis-fenomenologisen – ihmiskäsityksensä auki kuorimista kerros kerrokselta ydintä kohti (vrt. sipulin kuoriminen). Frankl’n mielenkiinto kohdistui eettisesti hyväksyttävän ja terapeuttisesti tehokkaan arvosuuntautuneen psykoterapian luomiseen Freudin ja Adlerin opeista irtaantumiseksi ja oman itsenäisen aseman saavuttamiseksi.
Henkisyyden olemuksen täsmentämisen ohessa Frankl näki erityisen tärkeäksi korostaa ihmisen herkistämistä omaan vastuullisuuteensa omasta hyvinvoinnistaan arjessa sen jälkeen, kun auttamissuhde on päättynyt. Vastuullisena oleminen liittyy tarkoituksen tahtoon perustuvaan tarpeeseen kokea oma olemassaolo arvopitoisena ja tarkoituksentäyteisenä. Tämä merkitsee, että ihmisen on kyettävä käyttämään vapauttaan aktivoidakseen kussakin elämäntilanteessa kaikki tarkoituksellisiin tekoihin tarpeelliset henkiset ja eettiset kykynsä kaikessa voimakkuudessaan. Tähän liittyen Frankl puhui toisinaan myös tarkoitussuuntautuneesta psykoterapiasta ”henkisestä käsin”.8
Lääkärin opinnot ja käytännön praktiikka haittasivat logoteorian dokumentointia. Etuna oli, että käytännön työstä psykiatrina ja psykoterapeuttina vuodesta 1930 lähtien muodostui laaja tutkimusaineisto ja näyttö Frankl’n teorioiden pätevyydestä, validiteetista. Frankl’n työskentely lääkärinä kohdistui mielenterveyden häiriöihin ja neurologisiin sairauksiin. Erityisen laajaa kokemusta Frankl sai masennuksesta tai itsetuhoisuudesta kärsivien ihmisten auttamisesta.
Ennakoituaan, että hänen kyydityksensä Wienistä yhdessä kaupungissa vielä olleiden muiden juutalaisten kanssa lähestyi, ryhtyi Frankl vuonna 1942 kirjoittamaan kiireesti käsikirjoitusta tieteelliseen pääteokseensa Ärztliche Seelsorge (suomennettu 1983 nimellä ”Olemisen tarkoitus” ja käännetty uudestaan 2014 nimellä ”Oleminen ja tarkoitus”).9 Erinäisten välivaiheiden jälkeen Frankl alkoi kirjoittaa kolmatta käsikirjoitusversiota palattuaan vuonna 1945 Wieniin keskitysleiristä vapautumisensa jälkeen. Teos ilmestyi lopulta vuonna 1946.10
San Diegossa vuonna 1980 järjestettiin logoterapian ensimmäinen maailmankongressi. Frankl piti kongressin avajaispuheen otsikolla Logotherapy on Its Way to De-gurufication. Siinä hän tähdensi ensinnäkin psykoterapian inhimillistämisen tärkeyttä – ajatellen erilaisten psykoterapioiden täydentämistä logoteoreettisten periaatteiden avulla – ja toiseksi sen ennakoinnin tärkeyttä, etteivät hänen seuraajansa vain toistele oppi-isänsä lausahduksia kuin papukaijat erilaisia hokemia. Frankl toivoi sen sijaan voivansa luovuttaa soihdun ”itsenäisille ja kekseliäille, idearikkaille ja luoville sieluille”.
Tarkoituskeskeinen ajattelu tähtää ihmisen elämänasenteiden muuttamiseen parhaaksi mahdolliseksi. Siksi on itsestään selvää, että logoteorian soveltaminen ei voi rajoittua pelkkään psykoterapiaa, koska myös tavallisen, terveen ihmisen asenteet omaan olemassaoloonsa eivät aina ole hänen elämänsä laadun kannalta suotuisimmat mahdolliset. Esimerkiksi syvää tarkoituksettomuuden tunnetta, eksistentiaalisen tyhjiön kokemusta, ilmenee taloudellisen hyvinvoinnin molemmilla reuna-alueilla. Elämänasenteiden lisäksi kyse on siten mitä suuremmassa määrin myös henkilökohtaisesta arvostusjärjestelmästä, ihmisen elämänarvoista ja koko elämänfilosofiasta.
Frankl rohkaisi levittämään tarkoituskeskeistä ajattelua ihmiselämän kaikkiin ulottuvuuksiin – siis laajalle psykiatrian ja psykoterapian ulkopuolelle. Samalla Frankl korosti, että logoteoriaa ei tarvitse eikä ole syytä kenenkään pyrkiä luomaan uudestaan, koska hänen ajattelunsa filosofis-teoreettiset perusteet löytyvät hänen kirjoistaan ja ovat sieltä opittavissa lukemalla niitä yhä uudelleen. Kirjoissa esitetyt teoreettiset periaatteet ja säännöt ovat siirrettävissä ja sovellettavissa kaikille ihmistyön osa-alueille sekä kaikkien ihmisten henkilökohtaisen elämän kulloisiin oman elämän tarkoituksen selkiyttämisen tarpeisiin.11
Logoteoria ei ole mikään uskomusjärjestelmä, vaan se on tieteellisesti hyvin perusteltu teoria, jonka on luonut lääketieteen (erikoisaloina psykiatria ja neurologia) sekä filosofian tohtori Viktor Frankl. Seuraavassa kaaviossa (kuva 6.) esitän keskeisimmät häntä innoittaneet ajattelijat. Frankl’n lukeneisuus oli poikkeuksellisen laajaa, joten voitaneen perustellusti sanoa, että kaikilla filosofian historian merkittävimmillä ajattelijoilla on ollut jokin vaikutuksensa hänen ajatteluun. Frankl’n eri teoksista voi myös löytää viittauksia monien ajattelijoiden yksittäisiin lausahduksiin. Ja luonnollisesti on selvää, että Frankl on aktiivisesti seurannut sekä lääketieteen että filosofian alan aikalaiskeskustelua ja pyrkinyt omaksumaan tai ainakin ottanut puoleen tai toiseen kantaa kaikkiin uusiin virtauksiin. Voidaan kuitenkin melko yksiselitteisesti nimetä kaikkein tärkeimmät henkilöt, joiden ajattelu on merkittävimmin vaikuttanut Frankl’n oman ajattelun kehkeytymiseen.
Kuva 6. Logoteorian kehkeytymisen päälinjat
Olen merkinnyt Frankl’n logoteorian erilleen ja eriväriseksi kuin muut opit korostaakseni, että kyseessä on kokonaan omanlaisensa ajattelusuuntaus, jota ei voida suoraan johtaa mistään muusta oppijärjestelmästä. Jos logoteoria halutaan sijoittaa johonkin laajempaan filosofiseen kehykseen, kuuluu se lähinnä fenomenologian eksistentiaalis-fenomenologiseen haaraan, jonka perustajana pidetään yleisesti Martin Heideggeria. Suomalainen psykologi ja filosofi Lauri Rauhala edustaa myös samaa fenomenologista lähestymistapaa.
Kaavion vasempaan laitaan on sijoitettu nykyaikaisen fenomenologian perustaja Edmund Husserl, koska sekä Max Scheler että Martin Heidegger ovat kehittäneet edelleen Husserlin fenomenologista teoriaa. Scheler ja Heidegger, samoin kuin Sigmund Freud, ovat kukin omilla teorioillaan toimineet Frankl’n innoittajina. Heidän vaikutuksensa Frankl’n ajatteluun ovat kuitenkin olleet lähinnä senkaltaisia, että hän on saanut heidän oppiensa painopisteistä joitakin kehikoita omaan oppirakennelmaansa.
Kaaviossa lähimmäksi Viktor Frankl’a sijoitetut Nicolai Hartmann, Rudolf Allers, Karl Jaspers ja Alfred Adler ovat vaikuttaneet suuresti Frankl’n ajatteluun siten, että hän on omaksunut heiltä paljon ideoita, joita hän on työstänyt edelleen omassa teoriassaan. Joissakin Frankl’n ajatuksissa on nähtävissä aivan suorakin yhteys joihinkin näistä mainituista ajattelijoista.12 Merkille pantavaa on, että kaikki olivat lääkäreitä (Allers, Jaspers ja Adler) tai lääketiedettä useita vuosia opiskelleita (Hartmann) sekä filosofeja (Hartmann, Allers, Jaspers) tai filosofisesti ajattelevia (Adler13).
Vakuuttaakseen lääkärikollegansa logoteorian pätevyydestä sekä logoterapian ja eksistenssianalyysin käytännön käyttökelpoisuudesta Frankl kehitti kaksi menetelmää, paradoksaalisen intention ja dereflektion.
Frankl’n omassa käytännön työssään menestyksellisesti käyttämä paradoksaalinen intentio on sittemmin levinnyt moniin muihinkin terapiasuuntauksiin – tyypillisesti siten, että menetelmän alkuperäistä kehittäjää ei mainita lainkaan. Menetelmän ideana on, että ihminen kuvittelee mielessään miten se asia, jota hän pelkää, toteutuisi liioitellun naurettavalla, karrikoidulla tavalla. Yleensä vaikutuksena on, että kuvittelija käsittää pelkonsa ja siihen liittyvien kuvitelmiensa irvokkuuden ja pelko hellittää. Tausta-ajatuksena on, että on mahdotonta samanaikaisesti pelätä jotain ja samalla toivoa sitä tapahtuvaksi.
Dereflektiota käytetään puolestaan tilanteissa, joissa henkilö toivoo voimakkaasti jotain asiaa ja tarkkailee itseään niin keskittyneesti sen suhteen, että siitä muodostuu este asian toteutumiselle. Menetelmän periaatteena on siirtyä itsekeskeisyydestä tarkoituskeskeisyyteen. Toisin sanoen, huomio kiinnitetään pois itsestä johonkin toiseen ihmiseen tai asiaan.
Logoteoriaan perustuvan ihmistyön olemus on kuitenkin kokonaan muussa kuin yksittäisissä menetelmissä. Kyse on teoriaan sisältyvistä ydinperiaatteista ja keskeisten käsitteiden merkityssisällöistä sekä niiden soveltamisesta käytäntöön. Tämä tapahtuu yksilöllistämisen, eläytyvän kuuntelun, tilanneherkän kyselemisen sekä teoriatietoon ja käytännön kokemukseen perustuvan näkemyksen kautta. Seuraava kiteytys kuvastanee, mistä pohjimmiltaan on kysymys:
LOGOTEOREETTINEN AUTTAMINEN ON VAPAUTUMISTA STRATEGIOIDEN JA TEKNIIKOIDEN KAHLITSEVUUDESTA KAHDEN AINUTLAATUISEN HENKILÖN AITOON KOHTAAMISEEN
Logoteorian käytäntöön soveltamisen lähtökohtana on avuntarjoajan ja avunetsijän ainutlaatuisuus ihmisenä sekä ”menetelmänä” heidän keskinäisen ihmissuhteensa laatu ja suhteessa tapahtuva dialoginen kohtaaminen. Voidaan myös puhua arvokkaasta kohtaamisesta, eettisestä kohtaamisesta tai eettisenä olemisesta yhdessä toisten kanssa, jotka kaikki ilmaisut määrittelevät myös, mitä logoteoria perimmäiseltä olemukseltaan on.14
Mitä on dialogi, dia-logos, erityisesti logoteorian yhteydessä? Se ei ole vain kahden henkilön välistä keskustelua, vaan kohtaamista, jonka suunta ja päämäärä on logos, tarkoitus. Se on tarkoituksen sävyttämää toisilleen olemista ja tarkoituksen sävyttämää maailman tutkimista yhdessä. Pyrin havainnollistamaan logoteoreettista dialogia seuraavalla kuvalla (kuva 7.).
Kuva 7. Logoteorian mukainen dialogi
Keskinäisen kohtaamisen keskiössä on oman elämänsä tarkoitusta etsivän henkilön asia, jonka takia hän kärsii tarkoituksettomuuden tunteesta. Sen lisäksi, että asian ympärillä keskustellaan siten, että avustajaksi tarjoutuneella henkilölle kehkeytyy kaiken aikaa syvenevä ymmärrys tarkoituksen etsijän tilanteesta, on etsinnässä avustava henkilö avoimena kuulemaan omantuntonsa hänelle välittämiä tilanteessa piileviä tarkoitusmahdollisuuksia. Keskustelua vaihtoehdoista, joista tarkoituksen etsijä on vapaa valitsemaan, käydään perusteellisesti valaisten, kunnes tarkoituksen etsijä oivaltaa kaikkein tarkoituspitoisimman mahdollisuutensa, johon hänen tulee suuntautua. Tämä merkitsee sitä, että hänen tahtonsa tarkoitukseen on vahvistunut dialogin vaikutuksesta ja että hänen elämänsä senhetkinen tarkoitus on kirkastunut hänelle.
Mitä voimakkaammaksi tarkoituksettomuuden tunne on muodostunut, sitä epätodennäköisempää on, että ihminen kykenee itse näkemään tilanteessaan piileviä tarkoitusmahdollisuuksia sekä löytämään keinoja ja voimia suuntautua ja ponnistella niitä kohti. Perustavaa laatua olevien omaan olemassaoloon liittyvien, eksistentiaalisten kysymysten alkaessa herättää pohdiskelua, ei yleisemminkään kannata jäädä yksin. Vastaukset oman olemassaolon ongelmiin ovat jokaisella itsellään, mutta useinkaan niitä ei kyetä tiedostamaan. Vastausten esille saamiseen tarvitaan toista ihmistä, joka on valmis antamaan oman tietämyksensä ja käytännöllisen viisautensa lähimmäisensä käyttöön. Tällaista henkilöä, joka osuvasti kohdennetuilla kysymyksillään saa ihmisessä itsessään piilevän viisauden esille, voidaan kutsua ”kätilöksi”, joka siis avustaa elämänsä tarkoituksen etsijää ”synnyttämään” sillä hetkellä tarvittavat elämän suuntaviitat omasta sisimmästään.
5 Sekä Alfred Adler että sveitsiläinen C. G. Jung toimivat hetken yhteistyössä Freudin kanssa, mutta kumpikaan ei voinut hyväksyä kaikkia Freudin ajatuksia, etenkään hänen seksuaaliteoriaansa. Molemmat lähtivät tämän takia kehittämään omia teorioitaan.
6 Huomionarvoista on, että psykoterapiaa sai sen ajan Itävallassa antaa vain psykiatrian erikoislääkäri, joka oli kaikkien kolmen koulutustausta. Kyse oli siten lääketieteellisestä ”sielunhoidosta” – vrt. Frankl’n tieteellinen pääteos Ärztliche Seelsorge – jossa ”sielu” viittaa ihmisen tajuntaan, vrt. sanonta ”terve sielu terveessä ruumiissa”. Taustalla on siten psykologiassa edelleen vallalla oleva käsitys ihmisen yhtenäisestä tajunnasta; psykologiaa myös kutsuttiin aikanaan ”sielutieteeksi”.
7 Filosofiaa on harjoitettu yli 2500 vuotta. Vielä 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin määrätyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, mm. luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Esim. psykologia erkaantui filosofiasta vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
8 Käsittelen Viktor Franklin logoteoria -kirjassani Frankl’n vuonna 1925 alkanutta logoteorian luomistyötä sekä hänen arvo-ajattelunsa kehittymistä hänen pääteoksensa vuonna 1946 tapahtuneeseen ilmestymiseen asti. Ks. Purjo, T. 2012. Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Loppi: Porrum, 13–26.
9 Frankl’n tavoitteena oli vakuuttaa teoksellaan ennen kaikkea psykoterapeuttina toimivat psykiatrikollegansa logoteoriansa tieteellisestä pätevyydestä sekä siihen perustuvan logoterapian ja eksistenssianalyysin käyttökelpoisuudesta terapiatoiminnassa.
10 Aiemmin samana vuonna ilmestyi Frankl’n keskitysleirikokemuksista kertova teos Ihmisyyden rajalla, joka on julkaistu yli 40 kielellä ja jota on myyty yli 13 miljoonaa kappaletta.
11 Valitettavasti Frankl’n kirjoista on suomennettu vain muutama eikä englanninkielellekään ole käännetty sen useampia. Frankl’n äidinkielellä kirjoitettuja, alkuperäisiä saksankielisiä kirjoja ei juurikaan lueta edes logoteoriaa kouluttavien opettajien keskuudessa. Toisekseen kouluttajien joukossa ei ole kovinkaan monta filosofiseen ajatteluun perehtynyttä henkilöä. Tämä on johtanut siihen, että kaikki logoteoriaa, tai vain sen yhtä osa-aluetta eli logoterapiaa, opiskelleet eivät ole saaneet tilaisuutta perehtyä logoteorian filosofiseen ytimeen.
Olen myös tavannut logoterapiaa opiskelleita ihmisiä, jotka toistelevat koulutuksissa kuulemiaan hokemia niitä syvällisesti ymmärtämättä, ja kansainvälistä mainetta niittäneitä opettajia, jotka ovat kertoneet minulle ”kuinka yksinkertaista logoterapia on”.
Elämä on kuljettanut minut logoteorian pariin saksalaisessa koulussa opitun äidinkielen tasoisen saksankielen taidon sekä filosofian tohtorin opintojen puitteissa tehdyn Viktor Frankl’n logoteoriaa käsittelevän väitöskirjan kautta. Jäätyäni vuonna 2015 eläkkeelle voin omistautua loppuelämäni ajan Viktor Frankl’n kirjojen jatkuvaan uudelleenlukemiseen sekä logoteorian kouluttamiseen Viktor Frankl Institute Finlandin perustajana ja pääkouluttajana.
Tärkein oppi, minkä olen oppinut elämässäni eri yhteyksissä yhä uudelleen, on se, että mitä enemmän opit jostain asiasta tietämään ja ymmärtämään, sitä paremmin tiedostat, miten vähän loppujen lopuksi siitä vielä käsität.