Copyright © 2020 Sanna Suutari
www.vapaaksikuoresta.com
KOLMAS PAINOS
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran
kustannus Oy Taivaankaaren julkaisemana 2013
KUSTANTAJA
BoD – Books on Demand GmbH,
Helsinki, Suomi
KANNEN JA KIRJAN TAITTO
KANNEN ALKUPERÄINEN KUVA
Graafinen suunnittelija
Janne Paajanen
www.j8graphics.com
ISBN 978-952-807-762-6
VALMISTAJA
BoD – Books on Demand GmbH,
Norderstedt, Saksa
Tämä kirja on tositapahtumiin
pohjautuva tarina.
Omistan sen Sinulle.
Varmasti useimmat ovat joskus kokeneet outoa vierautta ja muukalaisuutta itsensä suhteen ihmetellen miten on mahdollista, että olen vieras itselleni? Kirja tarjoaa yhden ratkaisun tähän kiusalliseen, todellisuuskokemusta horjuttavaan ja joskus myös ahdistavaan kokemukseen. Kuitenkin tämä oman olemisen vieraus on toisesta näkökulmasta katsottuna heräämistä. Valveilla olon hetkellä kokee tarkkailevansa itseään ulkokohtaisesti ”roolihenkilönä”, kuten Sanna sanoo.
Tämä kirja on myös rehellinen raportti kokemuksista, joita kohtaa itsensä tuntemista etsivä ihminen. Jokainen kulkee tiensä omalla tavallaan, mutta on merkityksellistä ja rauhoittavaa lukea toisen matkakertomusta. Erityisen ilahduttavaa tässä Sannan tositarinassa on sen kielenkäyttö, jota eivät rasita henkiset teoriat, dogmit ja termit. Sanna on kirjoittanut vilpittömän raportin omista tuntemuksistaan – tällaista dokumenttia ei usein saa käsiinsä. Varsin usein tämän kaltaisissa kirjoissa kirjoittaja puhuu asioista, joita ei ole kuitenkaan kokenut.
Sanna ei filosofoi vaan yksinkertaisesti dokumentoi. Tämän takia ei tapahdu hänen omien kokemustensa ylittämistä ja lukija tunnistaa helpommin vastaavat omat kokemuksensa niistä asioista, joista Sanna puhuu. Vuosikymmeniä itsensä syvätuntemista etsinyt jää ihmettelemään sitä yllättävää nopeutta, jolla Sannalle tapahtuu elämän unesta herääminen. Omalla tavallaan tämä todistaa siitä, miten erilaiset henkiset järjestelmät peluuttavat etsijää ja pitävät hänet vallassaan. On oltava rohkeutta kulkea omalla tiellään.
Ennakkoluulottomalle totuuden etsijälle tämä Sannan kirja on varmasti innostava impulssi etsiä omia ratkaisuja. Sillä samoin kuin elämä, myös totuus on jokaisessa erikseen. Kukaan ei voi elää toisen elämää eikä löytää toiselle hänen totuuttaan. Kun tämän kirjan lukee tarkkaan, tajuaa, että ratkaisuja elämän suuriin ongelmiin etsivä ei etsi tietoa vaan tietoisuutta. Koska tietoisuudella itsessään ei ole mitään sisältöä, kokemuksistaan kertova on usein vaikeuksissa, kun on puhuttava siitä, joka on kuin tao, josta ei voi puhua. Tässä puhumattomasta puhumisessa Sanna onnistuu oikein hyvin.
Maailman lyhyin matka antaa lukijalle voimaa kulkea omaa tietään. Kun on tinkimättömän rehellinen omille kokemuksille, niin lopulta omalla tavalla päätyy tämän kirjan kuvaamiin tapahtumiin ja kokee olevansa elävä osa elämää – yllättävästä näkökulmasta katsottuna.
Markku Graae
2013
Sydämellinen kiitos Juha Pitkäselle ja Päivi Piiroiselle kaikesta avusta, jota olen kirjoitusprosessin aikana saanut. Saamani tuki ja ohjaus on varmasti ylittänyt kaikki ”perinteiset” käytännöt ja toimintatavat. Yhteistyömme on ollut antoisaa ja vaivatonta.
Suuri kiitos myös vanhemmilleni Maija ja Markku Suutarille, sisaruksilleni Mervi ja Meeri Suutarille sekä kaikille ystävilleni ymmärryksestä ja kärsivällisyydestä, jota tämä ”Sanna aina vain kirjoittaa” prosessi on vaatinut. Kiitos myös yleisestikin kaikesta tuesta ja ymmärryksestä, jota olen matkan jälkeen saanut.
Lämmin kiitos myös Emilia Nuutiselle, jonka avoin ja kiinnostunut asenne elämää kohtaan, saa aina hymyn nousemaan huulilleni. Älä huoli Emppu, voit lukea tämän kirjan sitten myöhemmin kunhan ensin vain vähän kasvat. Suuri kiitos myös kirjan Janille kaikesta tuesta ja ymmärryksestä, jota olen sekä matkan aikana että sen jälkeenkin saanut. Hymyssä suin seuraan lentoasi. Sydämellinen kiitos lisäksi aviomiehelleni Luke Haylle, joka ”pysäytti minut” ja ohjasi huomioni rohkeasti ja lempeäntiukasti kohti totuutta. Kiitos lisäksi kaikesta tuesta, jota olen kirjoitusprosessin aikana saanut, kiitos ymmärryksestä ja kärsivällisyydestä.
Loppujen lopuksi kiitän ja samalla tiivistän kaikki kiitokset yhteen ja samaan Lähteeseen, Rakkauteen, Itseeni, Joka me kaikki Olemme. Sanoinkuvaamaton kiitos sisäiselle Äänelle, Joka johdatti minut oivaltamaan kuka todellisuudessa Olen ja Jota ilman tämä kirja ei olisi syntynyt. Kiitos Elämä kaikesta Rakkaudesta.
Sanna Suutari
2013
Haluan kertoa tarinan naisesta, Sannasta, joka luuli syntyneensä ja jonakin päivänä kuolevansa, tarinan minusta itsestäni. Kun minä itse kuolin, en tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Olin aina yhdistänyt kuoleman kehoon, ja kun itseni hajoaminen pikku hiljaa alkoi, en tiennyt yhtään, mistä oli kyse. Aika oli äärimmäisen hämmentävää. Kävin läpi prosessin, jonka aikana tunteeni vaihtelivat äärimmäisistä ilon aalloista sanoinkuvaamattomaan pelkoon. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä herääminen tarkoittaa – itse asiassa en ollut koskaan kuullut puhuttavankaan mistään vastaavasta. Minulla ei ollut mitään uskonnollista tai henkistä taustaa, jonka avulla olisin voinut edes jotenkin yrittää ymmärtää, mistä oli kyse. En ollut myöskään kiinnostunut magiasta tai mistään muustakaan yliluonnollisesta asiasta. Yliluonnollinen tarkoitti minulle vain kaikkea sitä, mitä viiden aistin välityksellä ei voi todistaa.
Haluan kertoa sinulle tämän tarinan siksi, että jokainen meistä tulee käymään saman prosessin läpi ennemmin tai myöhemmin. En kuitenkaan tarkoita, että sinun kokemuksesi tulisi olemaan juuri samanlainen kuin minun; se onkin oikeastaan ihan mahdoton ajatus. Se miten sinä koet oman elämäsi, johtuu sinusta itsestäsi, ja tästä syystä kenelläkään muulla ei voi olla samanlaista kokemusta kuin sinulla. Kerron tarinan siitä syystä, että sinä saisit siitä apua oman polkusi varrella. Rakkaus Rakastaa sinua.
Tarina alkaa Manjimupista, paikasta joka sijaitsee Lounais-Australiassa, suhteellisen lähellä Perthiä – suhteellisen lähellä siksi, ettei kolmesataa kilometriä Australian mittakaavassa tunnu juuri miltään. Tämän sain konkreettisesti kokea istuessani pakettiautossa tunnista toiseen kuluneiden seitsemän kuukauden aikana. Olin toteuttamassa yhdessä rakastamani miehen kanssa unelmaa, johon kuuluivat meidän lisäksemme Australia, retrohenkinen pakettiauto, surffilaudat ja kitara. Olimme ajaneet tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä ympäri Australiaa ennen kuin päädyimme Manjimupiin.
Tulimme Manjimupiin siksi, että tarvitsimme töitä. Töitä tekemällä taas saimme rahaa ja samalla mahdollisuuden jatkaa matkaa uuteen ja taas uuteen kohteeseen. Australia on täynnä kiehtovia paikkoja emmekä olleet nähneet niistä vielä läheskään kaikkia. Tarkoitan nyt todella mitä sanon: minä tosiaankin halusin nähdä ja kokea kaiken Australiasta. Aivan kaiken! Halusin surffata kauniilla rannoilla, snorklata ja sukeltaa keskellä koralliparatiisia, nauttia auringonlaskuista, ihastella punaista jättiläisen kokoista kiveä, rakastella mieheni kanssa autiolla rannalla ja tietenkin tähtitaivaan alla. Halusin silitellä kenguruita ja kuunnella dingon ulvontaa aavikolla. Halusin nähdä alkuperäisiä aboriginaalikyliä ja uida delfiinien kanssa – kirkkaassa turkoosin värisessä vedessä tietenkin. Halusin tähystellä valaita ja katsella monen metrin pituisia krokotiileja silmästä silmään. Suurin osa tavoitteistani oli jo toteutunut, mutta ei suinkaan kaikki, ei vielä ihan kaikki.
Tunsin pikku hiljaa väsyväni, sillä unelmamme ei suinkaan rajoittunut pelkästään Australiaan. Ennen Australiaa olimme kiertäneet jo ympäri Kaakkois-Aasiaa rinkat selässä neljä kuukautta ja yrittäneet nähdä ja kokea kaiken – siis jälleen kerran kaiken, mitä vain Aasiassa voi nähdä ja kokea. Toteutin ”kerran elämässä”-unelmaani enkä halunnut hukata siitä sekuntiakaan. Olin sydänjuuriani myöten kiitollinen, koska olin saanut mahdollisuuden tehdä jotakin, mitä todella rakastin. Erilaisuus ja kaikki uusi on aina kiehtonut minua. Matkustaessa saa tavata uusia ihmisiä ja ihastella eksoottisia eläimiä, kokeilla kaikkea uutta ja jännittävää ja nähdä loputtomasti kaikkea kaunista.
Alun perin matkan oli tarkoitus kestää vuoden verran. Kuitenkin, juuri ennen kuin saavuimme Manjimupiin, päätimme pidentää reissua vielä viidellä kuukaudella. Kuten jo mainitsin, emme olleet vielä ehtineet kokea kaikkea Australiassa ja Uusi-Seelanti sekä Bali kiehtoivat vielä meitä molempia. Meillä kummallakaan ei myöskään ollut mitään käsitystä siitä, mitä Suomeen palattua tekisimme, mikä oikeastaan tuntui aika suureltakin ongelmalta, ja juuri siksi muutaman kuukauden lisäaika tuntui enemmän kuin helpottavalta. Work and Holiday -viisumi mahdollisti rahantulon Australiassa, ja kotona Suomessa meillä ei ollut enää omaa asuntoa eikä vakituisia työpaikkoja joihin palata. Molemmista olimme hankkiutuneet eroon ennen lähtöä. Unelmani toteutuminen oli minulle tärkeämpää kuin omistusasunto ja lastentarhanopettajan virka.
Manjimupissa meillä oli tarkoituksena tehdä kaksi kuukautta töitä, minkä jälkeen jatkaisimme matkaamme kohti Sydneytä. Tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin matkaväsymys ja ikävä perhettä sekä ystäviä kohtaan syvenivät. Vuosi erossa läheisistäni tuntui aluksi aivan mahdottomalta ajatukselta, mutta aika oli kuitenkin mennyt hyvin, sillä olihan minulla oma rakas turvaverkkoni – avomieheni Jani – mukana.
Tällaisista lähtökohdista kaikki kohdallani alkoi. Kaiken alulla tarkoitan prosessia, joka näin jälkikäteen katsottuna sai selvästikin selkeän sysäyksen Manjimupissa.
– Sinä et tiedä kuka sinä oikeasti Olet. Rauhallinen miehen ääni keskeytti ajatukseni.
Kohotin katseeni ylös. Suurin piirtein 40-vuotias mies seisoi suoraan edessäni pöydän toisella puolella. En ollut koskaan aikaisemmin tavannut häntä. Sanat olivat tulleet miehen suusta rauhallisen varmasti, ihan kuin hän olisi vain ohimennen todennut jotakin hyvin ilmeistä ja itsestään selvää. Vaistosin heti, ettei äänessä ollut hitustakaan röyhkeyttä tai ivaa: sanojen ei ollut tarkoitus loukata tai nöyryyttää vaan ne oli sanottu lämmöllä.
Tuijotin miestä hetken suu auki sanomatta sanaakaan. Tummanruskeat silmät katsoivat suoraan omiini. Mies puhui englantia ja mielestäni vielä aika tyypilliseen australialaiseen tapaan. Päättelin hänen siis olevan paikallinen, tai kenties hän oli vain viettänyt jo jonkin aikaa Australiassa.
– Anteeksi mitä? Halusin varmistua, että olin kuullut oikein.
– Sinä et tiedä kuka sinä oikeasti Olet, mies totesi jälleen rauhallisesti.
– Minä en tiedä kuka minä olen? naurahdin aidosti hämilläni.
– Niin, mies vastasi jälleen kerran rauhallisesti ja nyökäytti vielä samalla päätään, ihan kuin tarkoituksella painottaakseen vastauksensa merkittävyyttä.
En tiennyt mitä ajatella. Katsoin miestä kysyvästi. Minäkö en muka tiennyt kuka minä olin? Ajatus oli mielestäni todella outo. Totta kai minä tiesin, kuka minä olin. Minähän olin Sanna. Kyllä minä itseni tunsin – sehän oli itsestään selvää. Olisin voinut loukkaantua helposti miehen sanoista mutta hänen äänessään ei kuitenkaan ollut yhtään uhmaa, joten olin vain hämmentynyt. Mies antoi selvästi olettaa, että hänellä oli jonkinlainen kuva minusta, enkä voinut ymmärtää, miten se olisi voinut olla mahdollista. Siksi päätin esittää hänelle vihjailevan kysymyksen.
– Anteeksi. Olemmeko tavanneet aikaisemmin?
Mies oli hiljaa ja katsoi minua hymyillen. Hänen katseessaan oli jotakin, jotakin erityistä. Kyseessä ei ollut mikään nälkäisen miehen nälkäinen katse vaan siinä oli jotakin syvempää, jotakin mikä pisti sanattomaksi. Ja hymy, sekin oli hyvin lempeä. Epämukava levottomuuden tunne levisi ylleni ja tunsin itseni hieman kiusaantuneeksi. En ymmärtänyt, mitä mies halusi ja miksi hän ei vastannut mitään.
Näin jälkikäteen voin sanoa, ettei mies todellakaan halunnut minusta yhtään mitään. Hän vain oli siinä, saatavilla, ja pelkästään minua varten. Elämä oli antanut minulle mahdollisuuden, lahjan, jollaista en olisi ikinä osannut kuvitellakaan saavani.
Olin ollut viime päivät paljon omissa oloissani. Minulla oli paljon mietittävää. Vaikka olimmekin päättäneet jatkaa matkaa, tulevaisuus Suomessa askarrutti minua. Tunsin itseni levottomaksi, sillä en tiennyt, mitä todella elämältäni halusin. Aloin epäillä, että mies oli jotenkin ehkä seurannut minua huomaamattani ja vaistonnut olotilani. Ehkä hän oli huolissaan minusta.
– Anteeksi. En nyt oikein ymmärrä mitä tarkoitat, sanoin.
– Minulla on kaikki ihan hyvin. Päässäni vain pyörii paljon ajatuksia; ei todellakaan mitään vakavaa. Kiitos vain huolenpidosta.
– En minä ole sinusta huolissani. Sinä et vain tiedä kuka sinä oikeasti Olet, mies sanoi jälleen lempeästi ja vaikutti itse asiassa todella huolettomalta.
Olin jälleen hämilläni. En ymmärtänyt, mitä mies sitten oikein tarkoitti. Huokaisin syvään.
– En valitettavasti ymmärrä, mitä tarkoitat. Kyllä minä tiedän, kuka minä olen. Minulla vain on paljon mietittävää. Omia juttuja. Ymmärrätkö?
Mies katsoi minua hetken hiljaa.
– Omia juttuja. Ymmärrän kyllä erittäin hyvin.
Olin iloinen. Toivoin, että mies tajuaisi jättää minut nyt rauhaan. En ollut juttutuulella. Minua väsytti ja halusin olla yksin. Mies ei kuitenkaan lähtenyt minnekään vaan asettui istumaan viereiselle tuolille. Huokaisin syvään ja olisin varmasti noussut pöydästä pois ja lähtenyt, ellei minulla olisi ollut ruokailu kesken. Olimme leirintäalueella ruokailukatoksen alla ja alue oli kaikille tarkoitettu. Päätin jatkaa syömistä ja käyttäytyä kuin miestä ei olisi olemassakaan.
Pian lautaseni oli tyhjä. Nousin tuolilta ja menin pesemään astiani. Mies ei liikkunut mihinkään, hän vain istui hiljaa paikoillaan. Minua alkoi harmittaa. Tunsin oloni hieman katuvaiseksi. Ehkä olin ollut hänelle liian tyly. Kävelin takaisin hänen luokseen.
– Anteeksi. Minua vain vähän väsyttää. Päivä on ollut aika uuvuttava, mutta eihän se tietenkään sinun vikasi ole. Olen pahoillani. En edes esitellyt itseäni. Olen Sanna. Mikä sinun nimesi on?
– Uskot samaan harhaan kuin miljoonat muutkin. Samastut identiteettiisi, illuusioon nimeltään minä.
– Anteeksi? Nyt en ihan ymmärtänyt, tokaisin. Olin jälleen hämilläni.
– Sinut on opetettu syntymästäsi asti uskomaan, että olet identiteettisi, nimesi ympärille kertynyt tarina. Uskot siis pelkkään tarinaan, tarinaan itsestäsi, mies vastasi.
– Mikä ihmeen tarina? Katsoin miestä kysyvästi. En ymmärtänyt laisinkaan, mitä mies tarkoitti.
– Niin, kuvittelet olevasi Sanna, hän selvensi ihan kuin korjatakseen itsestään selvän harhan.
En tiennyt mitä ajatella enkä myöskään mitä vastata, mutta tiesin olevani Sanna.
Mies katsoi suoraan silmiini. Katseessa todellakin oli jotakin erityistä. Inhottava levottomuudentunne levisi jälleen ylleni. Oloni oli epämukava. Minusta tuntui kuin mies olisi nähnyt lävitseni. Tunsin olevani alasti – vaatteet päällä mutta silti alasti. Ei, ei sekään riitä. Katse porautui vieläkin syvemmälle. Katse näki kaiken. Tunsin olevani kuin läpivalaistu. Tunsin itseni uhatuksi.
– En ole ihan varma, mitä tarkoitat. Tiedän olevani Sanna. Kuka sinä oikein luulet olevasi? Miksi et esittele itseäsi?
– En minä luule mitään, mies vastasi hymyillen jälleen hyväntahtoisesti. – Minä tiedän, ilman epäilyksen häivääkään. Ja kertoisin kyllä Itsestäni, mutta kun minua on mahdotonta kuvailla.
– Okei, naurahdin. Miehellä oli ainakin itsetunto kunnossa. Levottomuuteni hellitti hieman.
– Et sinäkään ole Sanna vaan jotain paljon käsittämättömämpää. Me olemme oikeastaan Yhtä, emmekä eroa toisistamme mitenkään.
Nyt hänen juttunsa alkoivat mennä todella omituisiksi. Pohdin, oliko mies ihan sekaisin vai pilailiko hän vain kustannuksellani. Hän tuntui kyllä olevan ihan tolkuissaan. Tutkin häntä katseellani hetken ja yritin löytää vastauksen. Koska en löytänyt hänestä mitään mielenterveyteen liittyvää ongelmaa, aloin seuraavaksi epäillä hänen kuuluvan johonkin lahkoon. Ehkä hänet oli aivopessyt jokin hihhuliryhmä? Ajattelin jo hetken antaa miehen vain olla mutta sitten huolestuin: mitä jos hän tarvitseekin apua?
– Puhut mielestäni nyt vähän sekavia. Kaipaatko jonkinlaista apua? sanoin miehelle aavistuksen huolissani.
– Juokset labyrintissä, itse kehittämässäsi labyrintissä, etkä löydä tietä ulos. Et löydä tietä ulos, sillä olet itse tehnyt labyrinttisi ja todellisuudessa teet sitä koko ajan.
– Olen labyrintissä? toistin kysyvästi. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mistä mies puhui.
– Haluat löytää ulos ja tulet myös löytämään ulos, se on vääjäämätön tosiseikka. Mutta ennen kuin voit löytää ulos, sinun tulee tiedostaa, miten rakennat labyrinttisi.
– Mutta enhän minä mitään rakenna enkä halua päästä mistään ulos. Minulla on vain mietittävää. Ei mitään sen ihmeellisempää, yritin selittää miehelle tietämättä edes oikeastaan miksi.
– Aivan. Labyrintti on mielesi.
Tuijotin miestä hetken hiljaa ja yritin ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Mieleni on labyrintti? En ollut koskaan aikaisemmin kuullut moista. Epäilykseni alkoivat pikku hiljaa haihtua ja kiinnostukseni herätä. Ehkä mies olikin vain jonkin sortin ajattelija, vähän niin kuin filosofi . Harmittomalta hän ainakin vaikutti.
– Tarkoitatko että olen mielessäni? sanoin vienosti naurahtaen. – Jos kerran olen labyrintissä ja labyrintti on mieleni, silloinhan minun pitäisi olla itse omassa mielessäni.
– Kyllä, osuvasti sanottu. Tämä on juuri se harha jossa elät.
– Harha jossa elän? Nyt en ymmärrä. Pudistin päätäni.
– Niin, luulet olevasi elossa.
Purskahdin nauruun. Kyllä oli miehellä jutut. Tilanne alkoi mennä jo ihan komiikan puolelle.
– En minä mitään luule. Minähän elän! Nostin molemmat käteni levälleen iloisesti hymyillen. – Ja olen todella kiitollinen joka hetkestä.
Vaikka viime päivät olivat olleet mitä olivat, ei se silti tarkoittanut, etten olisi ollut kiitollinen. Minä elin unelmaani. Tiesin olevani onnekas. Ei kaikilla ollut mahdollisuutta samaan. Omat tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset eivät olleet mitään Afrikan nälänhätään verrattuna. Olin nähnyt elämässäni tarpeeksi. Juuri siksi halusinkin elää, ja vieläpä täysillä.
– Olet kiitollinen vain huippuluokan esityksestä, mies totesi suorasukaisesti.
– Mistä ihmeen esityksestä? Minä tarkoitan elämää, selvensin hänelle.
– Aivan. Esityksesi voi olla iloinen tai surullinen, loppujen lopuksi sillä ei ole edes väliä. Kyse on kuitenkin vain esityksestä. Samastut esitykseen.
– Mitä sinä oikein yrität sanoa?
– Sinä luot elämäsi, niin kauan kuin uskot eläväsi. Riippuu sinusta itsestäsi, millaisena elämäsi koet.
– Niin, varmaankin. Ainakin osittain. Kyseessähän on minun elämäni. Mutta onhan elämässä muitakin kuin minä. Eihän nyt koko elämä vain minusta riipu, totesin yrittäen ymmärtää, mitä kummaa mies oikein selitti.
– Sinä et näe elämää niin kuin se On. Sinä näet kaiken itse kehittämäsi verhon läpi. Elät kuin sumussa etkä edes tiedä sitä. Et voi tietää sitä, sillä sinä itse olet tuo sumu. Ei elämässä ole ketään muita.
– Miten niin ei ketään muita? Onhan täällä sinä ja minä ja kaikki muut. Tunsin itseni kokolailla hölmöksi.
– Sillä tavoin sinä näet maailman, sillä kuvittelet olevasi elossa. Luulet olevasi erillinen yksilö, jolla on oma keho ja persoonallisuus.
– Tietenkin olen. Minähän olen minä ja sinä olet sinä, sanoin pontevasti yrittäen tuoda esille itsestään selvyyden.
– Tämä minä, siis sinä, on harha. Ei mitään muuta. Harha vain tuntuu todelta, sillä sinä olet syntynyt siihen. Sinä itse olet harha.
– No, hyvänen aika, enhän minä ole mikään harha – minähän olen tässä. En oikein saa jutuistasi kiinni.
– Uskot olevasi tässä, sillä samastut kehoosi. Uskot olevasi keho. Ja koska uskot olevasi keho, pidät luonnollisestikin kaikkea kehosi välityksellä kokemaasi totena. Tämä samastuminen kehoon on niin päivänselvää, ettet osaa edes kyseenalaistaa koko asiaa. Suurin osa tämän planeetan asukkaista ei kyseenalaista tätä seikkaa millään tavoin vaan valtaosa ihmisistä samastuu identiteettiinsä, eli itseensä. Harha tuntuu todelta. Se on sinulle totta.
– Minä en siis ole mielestäsi minä, sanoin katsellen miestä kysyvästi.
– Et ole et. Sinä et ole sinä. Sinä vain luulet olevasi sinä.
– Minä en ole minä. Toistin miehen sanoja ääneen ja maistelin ajatusta samalla mielessäni. – Minä en ole minä?
Hullua, täysin järjetöntä! En yhtään ihmetellyt, ettei kukaan kyseenalaistanut asiaa.
– Identiteettisi, eli käsityksesi itsestäsi, on saanut alkunsa samastumisesta kehoon. Jos tietäisit ettet ole kehosi, et voisi enää myöskään uskoa identiteettiisi, mies selvitti.
– Mutta kun minulla on keho. En minä mitään usko. Et kai sinäkään voi väittää, ettet näkisi kehoani juuri parhaillaankin?
– En väitä yhtään mitään. Näen kyllä kehon. Sinä vain et ole Näkemäni keho.
– No, mikä minä sitten mielestäsi olen?
– Älä turhaan sitä mieti. Takertuisit vain itse muodostamaasi ajatukseen ja yrittäisit tehdä siitä osan identiteettiäsi, eli itseäsi. Tarvitset jotakin mihin samastua, jotta kykenisit säilyttämään oman olemassaolosi. Monet yrittävät vuosikausia ymmärtää sitä, mitä ei voi yksinkertaisesti ajattelemalla ymmärtää. Sinun on tärkeämpää keskittyä siihen, mitä et ole. Ennen kuin voit tietää mitä Olet, sinun täytyy tietää mitä et ole.
Miehen selitys oli mielestäni kummallinen, enkä todellakaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Enhän minä mielestäni tajuamatta ja ajattelematta voinut mitään ymmärtää. Sitten oivalsin, tai luulin oivaltavani: ehkä mies tarkoitti kuoleman jälkeistä elämää. Ehkä hän uskoi sieluun. Muodostin tietämättäni ajatuksen sielusta, johon samastua.
– Puhutko nyt sielusta? kysyin toiveikkaana.
– Mitä tarkoitat sielulla?
– No, en ole aivan varma. Tiedän, että osa ihmisistä uskoo olevansa oikeasti jokin näkymätön hahmo tai muoto, joka jatkaa kuoleman jälkeen matkaa.
– Entä uskotko sinä?
– En ole oikeastaan koskaan kunnolla ajatellut asiaa. Enkä tiedä onko sillä edes hirveästi väliä. Tässä sitä nyt kuitenkin eletään. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, selviää sitten kuoltua, vastasin rehellisesti.
– Tarkoitatko nyt kuolemalla kehon hajoamista? mies uteli kysyvästi katsoen.
– Kehoni hajoamista? En ollut ihan varma mitä mies tarkoitti.
– Sydämen pysähtyessä ja hengityksen lakatessa keho alkaa pikku hiljaa hajota ja muokkaantua uudelleen. Näin käy kaikille muodoille tässä harhassa, jota sinä kutsut elämäksi. Koko harha on pelkkää energiaa, joka muuttaa taukoamatta muotoaan. Kaikki harhaan kuuluva tulee ja menee. Mikään kuviteltu ei ole pysyvää. Se mikä sinä oikeasti Olet ei koskaan kuitenkaan kuole. Se ei voi koskaan kuolla, sillä Se ei ole koskaan syntynytkään.
En ymmärtänyt taaskaan mitä mies tarkoitti, mutta sehän ei ollut enää mikään uutinen minulle itsellenikään.
– Sinä siis uskot sieluun? kysyin mieheltä pyrkien saamaan ajettua hänet nurkkaan.
– Tarkoitat nyt varmaan astraalikehoa. Astraalikeho on osa harhaa, ja koska koko harhaa ei ole olemassa, ei ole sieluakaan olemassa. En kuitenkaan tarkoita, etteikö esimerkiksi kehosta irtaantuminen olisi jollekin henkilölle todellista. Kaikki kokemukset ovat todellisia ihmiselle itselleen. Tärkeintä on kuitenkin havaita, että samastuminen astraalikehoon on perimmiltään sama asia kuin samastuminen fyysiseen kehoon. Molemmissa on kyseessä sama harha siitä, että olisi olemassa joku tai jotakin.
– Siis mitä ihmettä?
– Joillakin henkilöillä on esimerkiksi taipumus olla yhteydessä eri tasolla elävien muotojen kanssa. Erilaiset kokemukset muodostavat harhan ja joskus ne saattavat liittyä eri tasoihin. Se mikä sinä oikeasti Olet ei kuitenkaan liity mihinkään tasoon tai millään tasolla olevaan muotoon.
Minulla ei ollut mitään kokemuksia mistään eri tasoista tai eri tasoilla elävistä muodoista eikä minua myöskään tämänlaatuiset asiat erityisemmin kiinnostaneet. Päätin kuitenkin olla kohtelias ja jatkaa jutustelua.
– Uskot siis, että täällä on muutakin elämää kuin se, minkä voi nähdä?
– Kuten jo sanoin, harha koostuu eri tasoista. Tasoa, jota sinä kutsut elämäksi, havainnoidaan aistien välityksellä. Sinulle ilmeisesti kaikki mitä havaitset kuulemalla, haistamalla, maistamalla, tuntemalla ja näkemällä on totta. Olenko oikeassa?
– Kyllä. En usko mihinkään yliluonnollisiin olentoihin.
– Onko sinulle yliluonnollista kaikki sellainen, mitä ei voi aistien välityksellä havaita?
– Kyllä kai. En ole mitenkään uskovaa sorttia.
En ollut koskaan pitänyt itseäni kovin herkkäuskoisena ihmisenä, mutta en toisaalta myöskään ollut juurikaan pohtinut sitä, mitä johonkin uskominen oikeastaan merkitsi. Olin aina ottanut tietyt asiat vähän kuin itsestään selvyyksinä sen kummemmin pohtimatta, olivatko ne minulle vain uskomuksia vai todellisia tosiasioita.
– Mitä tarkoitat uskomisella? mies kysyi viitaten edelliseen toteamukseeni.
– Uskominen on uskomista. Sitä että uskoo johonkin, mitä ei voi välttämättä edes todistaa.
– Ja todistamisella tarkoitat varmaan nyt omaa kokemustasi? Mies katsoi jälleen kysyvästi minua.
– Niin, tai jotain minkä voi selittää järjellä. Mielestäni ihmiset uskovat asioihin ihan liian helposti.
– Mikä on mielestäsi liian helppoa uskomista?
Olin hetken hiljaa ja mietin.
– Kaikki mistä ei voi olla varma.
– Ja varmaa on sinulle omat kokemuksesi?
– Kyllä, nyökkäsin hyväksyvästi.
– Entä sitten järki. Sanoit, että sinulle on varmaa eli totta kaikki se, mitä itse koet ja kaikki mitä järjellä voi selittää. Mitä tarkoitat järjellä?
Jouduin taas miettimään vastaustani hetken.
– Järki on järkevää tietoa, eli sellaista tietoa, joka on voitu todistaa oikeaksi.
– Kuka sen todistaa oikeaksi?
– Esimerkiksi joku tiedemies tai asiantuntija.
– Uskot siis siihen, mitä asiantuntijat sanovat?
– Kyllä, nyökkäsin jälleen pontevasti.
– Sinäkin siis uskot, mies totesi katsoen suoraan silmiini.
Olin hetken hiljaa. En oikein tiennyt mitä sanoa. Tunsin ärsyyntyväni ja pohdin, halusiko mies jopa tarkoituksella ärsyttää minua. Eihän uskominen tiedemiehiin ja asiantuntijoihin ollut mielestäni sama asia kuin uskominen johonkin huuhaa-uskomukseen. Vedin syvään henkeä.
– No, ehkä sitten niin, mutta kyseessä on eri uskominen.
– Eri uskominen? Mies katsoi minua lempeästi hymyillen.
– Ei ole olemassa mitään eri uskomista: sinä joko uskot tai et. Se mihin sinä uskot on totta sinulle, ja se mihin joku toinen uskoo on totta hänelle. Molemmille oma uskominen on totta. Voisi sanoa, että uskomisella on omat tasonsa. Eri tasoilla ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä uskominen on aina uskomista.
– Miten niin?
– Se mikä sinun mielestäsi on totta, ei välttämättä ole totta toisen mielestä. Ja se mikä toiselle on totta, ei välttämättä ole totta sinun mielestäsi. Toisin sanoen se mikä on todellista sinulle, on todellista vain sinulle itsellesi. Ja se mikä on todellista toiselle, on todellista vain hänelle itselleen.
– No, mutta sehän nyt on ihan itsestään selvää.
– Onko? Jos teillä molemmilla on oma totuus, niin kumman totuus oikeastaan on totta?
Jäin pohtimaan miehen sanoja – en ollut koskaan aikaisemmin ajatellut asiaa tuolta kantilta. Mikä totuus tosiaan on sellainen totuus, joka on totta toiselle muttei toiselle?
– Jokaisen ihmisen oma totuus perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Sinä olet täynnä ajatuksia, jotka ovat sinun mielestäsi totta. Jotkut ajatukset ovat juurtuneet sinuun niin tiukasti, ettet millään näe niiden läpi. Olet muodostanut itsellesi mielipiteitä, totuuksia, jotka sinun voi olla lähes mahdotonta murtaa. Näin siis saatat takertua ja samalla samastua ajatuksiisi niin lujasti, että niiden murtaminen – tai murtuminen – onnistuu vain minän kuollessa ja totuutesi hajotessa. Olet kuin hämähäkki, joka kutoo verkkoaan ja katsoo totuutta oman verkkonsa läpi. Harha on täynnä ajatuksia, harha on ajatus.
– Mutta kyllähän ihmisillä pitää olla vapaus omiin mielipiteisiinsä! huudahdin lähes närkästyneenä.
– Vapaus kyllä on – eikä mielipiteissä ole mitään väärää. Kehotan sinua vain tarkastelemaan sitä, mistä mielipiteesi saavat alkunsa.
– No, mielipide nyt on vain mielipide. Kaikki mielipiteet tulevat ihmiseltä itseltään.
– Aivan niin, ihmiseltä itseltään. Ja mitä mielipiteet ovat, jos sinä itse olet harha?
– Minä en kyllä mielestäni ole mikään harha, vastasin miehelle tiukasti.
– En puhu kanssasi siksi, että saisin sinut uskomaan johonkin uuteen ideaan tai ajatukseen. En todellakaan halua sinun takertuvan johonkin uuteen ajatusmalliin, johon voisit nojautua. Puhun kanssasi ainoastaan siksi, että pääsisit irti lopuistakin uskomuksistasi.
– Sinä siis uskot, että minä uskon, kysyin kärkkäästi.
– En minä usko, minä tiedän. Minä tiedän, sillä ilman sinua ei olisi ketään, joka uskoo.
– En ole oikein varma siitä, mitä tarkoitat. Uskomaan sinä et minua kyllä saa, vaikka yrittäisitkin tuputtaa minulle jotakin. Olen nähnyt, mitä uskonnot ja eri uskomukset saavat aikaan, ja tiedän varmasti, ettei mikään niistä ole minua varten. Tunsin pulssini nousevan. Eri uskonnot, ja uskominen yleensä, saivat mielestäni usein tällä planeetalla enemmän haittaa kuin hyötyä aikaan. Väkisin käännyttäminen ja eri uskontojen väliset ristiriidat olivat mielestäni täyttä hulluutta. (En ymmärtänyt vielä tuolloin, mitä mies tarkoitti, ja niinpä heijastin hänen sanomansa omiin mielipiteisiini.)
– Uskominen ei liity pelkästään eri uskontoihin vaan se kattaa kaiken, mikä sinulle itsellesi on totta.
Olin ihmeissäni.
– Tarkoitatko todella, että kaikki, mihin minä itse uskon, ei ole oikeasti totta?
– Kyllä.
– Onko sitten kaikki mihin sinä uskot totta?
– Minä en usko.
– Ai niinhän se olikin: sinä tiedät, sanoin hieman epäilevästi.
– Entä jos onkin niin, että sinä vain uskot tietäväsi?
– Silloin kun tietää, ei ole ketään joka tietää. Ja kun ei ole ketään joka tietää, ei voi olla myöskään ketään, joka uskoo tietävänsä.
– Just joo, todella selkeää.
– Jotta sinä voisit puhkaista harhan, sinun tulee kyseenalaistaa kaikki, mihin uskot, kaikki minkä olet oppinut ja kaikki mikä sinulle on totta.
En sanonut mitään, katsoin vain miestä. En käsittänyt silloin, mitä mies tarkoitti harhalla, enkä muutenkaan ymmärtänyt, mitä hän todella halusi sanoa. En voinut silloin kuvitellakaan, miten perustavanlaatuisesta muutoksesta oli kyse. Jos olisin edes vähän osannut aavistaa, mistä mies puhui, olisin varmasti kyseenalaistanut koko muutoksen. Tiedän nyt, että kaikki on mahdollista. Elämässä ei ole mitään rajoja. Kaikki rajat ovat vain omaa mielikuvitusta. Ihminen itse asettaa itselleen rajat.
Mies istui hetken vaiti ja katseli minua ikään kuin punniten, millaiset sanat minua varten valitsisi.
– Kyseenalaistaminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on myös olla avoin. Kuten jo sanoin, en halua sinun uskovan minua; ainut tie on ottaa selvää itse. Ja kun otat selvää itse, älä anna epäilysi olla esteenä. En tarkoita kyseenalaistamisella sellaista asennetta, jonka taakse voisit piiloutua. Omat epäilyksesi ovat vain omia esteitäsi.
– Olen samaa mieltä. Siksi juuri kuuntelenkin sinua.