-Rakkauden harha: Yhteisön ja perheen tahto sekä totuudet menevät omista edelle
-Tarot-kortti: Huoli
-Zen-tarot: Erillisyys
-Enkelikortti: Toivo
-Riimu: Kenai (haava, soihtu)
Siinä unessa istuin suuressa luentosalissa. Olin ryytynyt, kuten aamuisin yleensä enkä olisi jaksanut kuunnella opetuksia. Sitten kuitenkin esiin tuli Merikallio, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, en edes unissani. Isovaarin hattureuhka väärin päin päässään hän soitteli huiluaan tutut naururypyt silmäkulmissaan ja iloista sävelmää soittikin. Ei erityisesti minulle, eikä erityisesti kenellekään, mutta minä kuulin sen ja päätin seurata tuon musiikin kutsua.
Heräsin oudolla tavalla ja lähdin unessa ulos luokasta. Parkkipaikalla hyppäsin Toropaisen autoon, vedin päähäni hänen lippiksensä ja lähdin laskettelemaan alas mäkeä. Matkalla pysähdyin erään talon luokse ja sain melkein sydänkohtauksen, kun muuan entisistäni, Kammola, siirtyi talosta toiseen hameväen saattelemana. ”Toropaisen totuudet” kaikui päässäni ja kauhuni alkoi vihdoin sulaa.
Pillipiiparin sävel soi edelleen korvissani, kun oikeasti heräsin. Ihmettelin, että miksi juuri Toropaisen totuuksilla oli merkitystä, kunnes ymmärsin koko viimeaikaisen sotkuni olevan sen Kammolan aikaansaannoksia. Miksi olin sille miehelle antanut niin suuren vallan, että hän saattaisi noin vain tuhota koko elämäni? Tai että tuhoaisin kaiken itse, kun uskoisin sokeasti, alitajuisesti, miehen viesteihin? Eihän siinä ollut mitään järkeä. Toropaisella ja minulla oli sen verran paljon yhteisiä totuuksia, että sain niistä tukea itselleni.
Jos nyt näiden kahden miehen ajatuksia vertasin itseeni ja yleensä elämään, niin olin aika lailla Toropaisen linjoilla monessa asiassa. Varsinkin itseäni koskevissa ajatuksissa. Kammola oli sanonut minusta asioita, paljon asioita, joiden valheellisuutta olin yrittänyt itselleni todistaa monet vuodet. Mies oli onnistunut istuttamaan minuun ihan hirvittävän syyllisyyden, joka oli perusteeton. Vasta korviani myöten suossa oivalsin, että itse asiassa olin ollut varsin hyvissä asemissa monta kertaa. Mikä sitten oli minut ajanut suohon?
Oliko syynä minua väkevämpi laulaja, totisempi torvensoitto vai tarve tehdä ryysyistä iltapuku? Pitikö manifestoida suuremmallekin joukolle, että totisesti pystyisin rakentamaan oman imperiumin? En voinut käsittää, mistä oli kysymys. Unessa Toropaisen autossa hymyilytti ja nauratti juuri niin, kuin Toropaisen seurassa aina. Mies sai vitsin vääntämisellään minut hyvälle tuulelle vaikka olisi kuinka suo olisi upottanut.
Toropainen oli siitä erityinen mies, ettei pitänyt itseään ketään toista parempana, mutta ei huonompanakaan. Jaoimme käsityksen siitä, että kaikki ovat ihmisinä samalla viivalla. Elämässä sattui kaikenlaista, eikä mikään titteli tai mikään määrä mammonaa suojellut siltä, että kaiken saattoi menettää ja läheiset olivat tärkeä suoja. Ketä sitten päästi lähelleen ja miksi, olikin oma teemansa. Vihollisten lähellä pitäminen ei taannut selustan suojaa nimeksikään.
Reviirin sisäinen uhka oli vaikea tunnistaa ja siitä oli vielä vaikeampaa luopua, sillä elämän rakenteiden ja elämäntavan murtumiseen liittyi pelkoja. Moni on niin tottunut uhkaan, että kantaa sitä mukanaan kuin rakasta lasta, jota ilman ei osaa elää. Lapsetkin kasvavat ja lähtevät omille teilleen. Pelosta voi oppia irrottamaan samalla tavalla, kun oppii ensin ymmärtämään, että elämää on ilman pelkoa.
Meillä oli yhteisenä ristiriitana rakentaa linnake, jossa tuntisi olevansa oikeasti turvassa, niinpä kaikki läheiset ihmissuhteet oli jollain lailla haastettava, jotta luottamuspulasta tulisi selvyys ja elämässä pääsisi eteenpäin. Mitä se eteenpäin pääseminen sitten olikin. Minulla ne olivat menetetyt luottotiedot ja Toropaisella kiikun kaakun kallellaan oleva avioliitto, jonka hän aluksi halusi saada toimimaan. Jokainen luukusta sisään tupsahtava lasku tuntui aivan ylivoimaiselta, kun välillä sai raapia päätään ja miettiä, että mistä saisi lapsille edes jotakin ruokaa.
Kammolan oli onnistunut istuttaa minuun ajatus, että olin peripummi luonnoltani ja sellaisena pysyisin, asiaa vastaan olisi turha kamppailla. Lopulta se kaikki resonoi vain yhtä asiaa; ei ollut perittyä maata, ei ollut ihmisarvoakaan. Jos ei ihmisellä ollut perittyä rahaa, ei ihmisellä ollut mitään. Jostain syystä olin alkanut sitten ajatella kuviota hiukan uudestaan. Roope Ankka oli rakentanut itse imperiuminsa onnenlantistaan, joten siihen pystyisin kyllä minäkin. Oliko se onnenlantti sitten lottovoitto, omin käsin kirjoitetut kirjat vai prinssi, joka kustantaisi kirjoittamiseni, kas siinä pulma.
Henkisen polun yksi suurimmista haasteista oli ollut loppujen lopuksi oivaltaa, että minulla oli paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Niitä riitti niin miehistä kuin monista muistakin asioista. Ennen kaikkea rahan kanssa törmäilin jatkuvasti, koska en käsittänyt, mitä väliä sillä oli. Eräs tietäjä sanoi minulle, että olin ollut niin rikas edellisissä elämissä, että tunsin itseni sisäisesti rikkaaksi enkä siksi osannut kantaa huolta puutteesta – ennemmin tai myöhemmin astuisin vaurauksien äärelle. Ihan siitä sattuneesta syystä, että se oli sisäinen tilani joka heijastuisi ulkoiseksi – vaikkei juuri nyt siltä näyttänyt.
Oli totuus ja oli totuus. Nykyinen elämäni näytti siltä, että sisäinen totuuteni ”syntyperäisestä rikkaudesta” oli valhe, koska olin persaukinen ja korviani myöten veloissa. Ja toisaalta oli se totuus, etten tosiaan ollut erityisen varakasta sukua. Mutta se sisäinen totuus kauhisteli juuri näitä ulkoisia olotiloja, mistä syntyi ristiriita, mitä nyt sitten opiskelin ja olin myös pakotettu sen imperiumin luomiseen.
Olin kyllästynyt koko rahapeliin, sillä olin paljon kiinnostuneempi saamaan palautetta ammattitaidostani tai henkisistä taidoistani. Lopulta törmäsin aina siihen, ettei ketään kiinnostanut muu kuin se, koska saisin maksettua velkani. Aloin sitten ihmetellä, mistä se velka oli kotoisin. Velallisuuden syytkin asuivat sähköpallossani tiiviisti. Juuri iloinen huilunsoittaja oli esitellyt minulle monet painajaiset siitä, millaisia identiteettivarkauksia tein sähköisesti ja millaisia rikoksia olin edellisissä elämissäni tehnyt.
Unitasolla ne oli vielä voinut jotenkin ohittaa, mutta kun vastauksia alkoi sadella päivätietoisuudessakin, Toropainen astui kuvaan. Hän oli oikeastaan ensimmäinen merkki tapahtuneesta muutoksesta korvieni välissä. Tätä miestä ei raha kiinnostanut. Jos sitä oli, sehän kiva, tarjoaisinko kierroksen. Jos sitä ei ollut, voi harmi, toisiko hän kaupasta jotakin.
Olin aivan ihmeissäni. Kasvoiko todella maan päällä kaltaisiani ihmisiä? Tajusiko joku lopultakin kuunnella minua eikä arpoa lompakkoni sisältöä? Toropaisen ihailun, rakkauden ja hellyyden turvin uskalsin alkaa selvittää, mitä pahaa olin kaikille tehnyt, että he kaikki pelkäsivät minun jollakin lailla heiltä vievän tai varastavan tai tuhoavan aina sen, mikä heille oli kalleinta. Totesin, että varjonsa näki vain, kun oli valoa näkyvissä, joten ei ollut ihme että rakkauden turvin työ saattoi lopulta alkaa.
Mielensä sai pahoittaa monta kertaa, kun ajattelin, että useat syytöksistä olivat takuulla perusteettomia. Miksi minä, varsin empaattinen ja mukava ihminen, olisin kenenkään arvoesineiden tai muun omaisuuden kimpussa? Ketä kiinnosti? Halusin tietää, mitä ihmiset ajattelivat ja kantoivat sydämellään. Kauneus ja omaisuus, niin, ne kun ovat kovin katoavaisia.
Toropaisen hyväntuulisuus oli perua yhteisestä suosikkinumerostamme. Elämänilo kumpusi jostakin syvältä ja aktivoitui toisen seurassa. Sitä oli vaikeaa vastustaa ja mahdotonta ohittaa, kun hän soitti tai viestitteli, mies sai hymyn leviämään korviin. Aluksi miehen kehut tuntuivat mukavilta. Lopulta ajatuskin miehestä kevensi tunnelmaa. Työkaverit irvistelivät hyväntahtoisesti ja hivenen kateellisesti, sukulaiset kommentoivat huvittuneesti kun Toropaisen viesti tupsahti puhelimeen ja muutuin ihan toiseksi ihmiseksi.
Toropainen sai minusta houkuteltua esiin sellaista pehmeyttä, jota vain lapset aiemmin olivat onnistuneet herättämään. Toropainen myös sulatteli ahtojäitäni puksuttaen jäänmurtajallaan iloisesti läpi sydämeni suojuksista ja kaikista mahdollisista varotoimenpiteistä, joita olin asetellut juuri tällaisten tapausten varalle.
Minunhan oli tarkoitus ainoastaan kaivaa esiin se, mitä Pillipiipari Merikallio oli minussa herättänyt, mutta ei suostunut sitten lopulta hereillä opettamaan. Minun kuului opiskella Toropaisen kanssa kaikkea sellaista, mikä liittyi instituution säätelemään ja sanelemaan rakkauteen niin parisuhteissa kuin vanhemmuudessakin. Minulta puuttui itseltäni kokonaan ymmärrys siitä, mitä oli olla naimisissa. Sanotaan, että ”laina ja lapset ovat tiukempi sidos kuin papin aamen”, mutta niitäkin ihmisiä löytyy paljon, joille asia ei todellakaan ole niin.
Entäs, kun se kolmikanta löytyy – lainat ja lapset ja se aamen? Ne ihmiset ovat pulassa, koska sitä pyramidia oli vaikeaa murtaa edes perustelluista syistä. Toropaisellakaan ei ollut aikomustakaan murtaa omaansa, hän vain toivoi että saisi jotakin sellaista elämäänsä, mikä saisi asiat vaimon kanssa kääntymään raiteilleen. Tai jos saisi pelattua aikaa niin, että rouva heräisi Ruususen unestaan ja lopulta kaikki olisi kuten ennenkin?
Olin enemmän kuin innokas auttamaan Toropaista aviomissiossa. En halunnut ketään pyörimään jalkoihin, minun piti selvitä lasten kanssa ja opetella heidän kanssaan pelisääntöjä ilman miestäkin. Minun piti selvittää päästäni se myrsky, jonka Merikallio oli sinne aiheuttanut. Toropaisen satunnaistapailu sopi minulle varsin mainiosti, semminkin, kun mies oli juuri sitä kaikkea, mitä olin itselleni pyytänyt.
Hän osasi jutella, hän oli hyvä sängyssä ja vielä uskaltautui puhumaan kanssani henkisistäkin asioista. Auliisti hän suostui kaikkeen koekaniiniksi. Hymy korvissa hän tuli kerta toisensa jälkeen luokseni, kahvipaketin kera ja ihmetteli kanssani kortteja sekä läpitunkevia salaisuuksia. Totuus toisensa jälkeen kirkasti minulle sen, mitä oikeastaan halusinkin tietää.
-Toropaisen voissa paistettu totuus: Lemmiskely vaatii aikaa
-Laulu: Hetkeksi en sulle rupia/ Lauri Tähkä & Elonkerjuu
-Zen-tarot: Tukahduttaminen
-Resepti: Pannukakku
-4 dl jauhoa, 1 dl sokeria, 1tl suolaa, 1tl vaniljasokeria, 1 tl leivinjauhetta
-8 dl maitoa, 2-3 munaa, 100 g sulatettua voita
-Uuniin 180 astetta puolesta tunnista kolmeen varttiin, kunnes on kypsän väristä
-suuresti sylittelyä
-paljon pussailua
Tapasimme Toropaisen kanssa paikallisella huoltamolla, päiväkahvin merkeissä aika usein töistä päästyä. Sylittely-halittelu-pussailutuokion jälkeen livistimme kumpikin omille suunnillemme. Jossakin vaiheessa se riitti, jonkun ajan päästä enää ei. Toropaisen perheen yhteiset riennot veivät paljon aikaa, eikä aina ehtinyt näkemään moniin viikkoihin. Välimatkan vielä kesti, puhelin lauloi välissä mukavasti. Kohteliaana miehenä hän muisti heti aamusta ja illasta kauniilla viesteillä, isompia ajatuskokonaisuuksia vaihdettiin sähköpostitse.
Läheisyyden puute iski vasta, kun tauon jälkeen pääsi toisen lähelle. Sylissä suudellessa pitkän tauon jälkeen toisten katseet olivat liikaa, olisi pitänyt päästä kunnolla iholle, sylikkäin ja sisäkkäin, alasti ja saada olla rauhassa pitkään, niin kauan kuin tarvitsi. Sellaista hellyyttä tuntui olevan mahdotonta löytää mistään muualta. Iho tuntui oikealta sormenpäissä, parta kutitti poskia mukavasti ja jokainen puraisu sai miehen solmuun nautinnosta.
Tulin siihen tulokseen, että toisen tyytyväisenä pitäminen oli helppoa, jos itsellä oli sellaiset keinot, mistä toinen silmittömästi nautti. Se teki hommasta helppoa. Lapsena olin vähän matkaa soittanut pianoa, jolloin sormijuoksutuksia oli pitänyt harjoitella. Mies oli aivan ekstaasissa ihoa pitkin kiirivistä väreilyistä heti, kun käden sujautti paidan alle.
Välillä tuntui, että hellyydellä sai hallittuakin toista kovin helposti. Kun tiesi tarkkaan, mistä tämä piti, saattoi tehdä kaikkensa, jotta tämä lähti omaan elämäänsä täysin pyörällä päästään. Aluksi lähdöt olivat vaikeampia hänelle, koska kontrasti kotiin menemisestä oli suuri. Ei sielläkään huonosti mennyt, riidat hiipuivat kun läheisyyttä sai jostakin muualta. Vähitellen kasvoi tietoisuus siitä, että sitä hyvää pitäisi saada ihan joka päivä, vähintään öisin jos päivisin olikin kiirettä. Huomasin itsekin, että Toropainen oli minulle muusa vailla vertaa.
Hellyys ja intohimo eivät loppuneet niin vain. Ei muodostunut rutiineja, kun tarvittiin aina jotakin uutta ja piti kokeilla, mikä olisi parasta. Ja vaikka monet asiat jotka aiemmin olivat tuntuneet hyviltä toisten kanssa, eivät vetäneet vertoja sille, mitä oli yhdessä, nyt. Makasin miehen päällä ja puristelin hänestä pienesti pyllyä pyörittäen sisääni lämmikettä, eikä mies käsittänyt, kuinka sain hänen kehostaan irti niin paljon ja aina niin pitkään kerrallaan. Kun sitten saimme kunnollisia hetkiä rakasteluun silloin tällöin, hommissa sujahti helposti tunti jos toinenkin.
Toropaista kaihersivat erityisesti pari kertaa, kun piti pitkään pussailla ja odotella jotakin, kuten eräänä aamuna pannukakkua uunista, että sai aloittaa riisumisen. Ja kun pannukakku sitten lopulta höyrysi hellalla, Toropainen itse vitkutteli pitkään, ennen kuin olimme alasti ja minä kiusoittelin pitkään, nerokkaasti miestä keskeyttäen, että saimme kumpikin yhtä aikaa. Jokainen kerta yhtä aikaa laukeamista oli tajunnanräjäytys. Tähtisateesta sängynpohjalle laskeutuminen vei aikaa, mutta kauaa ei kestänyt, kun olimme taas jo sisäkkäin ja huulet toisiaan vasten, hampaat yhteen kolisten ja kaulaa purren kuin kissat ikään. Silitysten ja puraisujen vuorottelu se vasta hyvää tekikin.
Sitten olimmekin jo molemmat uusissa töissä, kun tajusimme ajan muuttuneen. Pääsimme molemmat perjantaisin vähän aikaisemmin, joten ehdimme tavata keskellä päivää. Paikka oli sama, mutta sekään ei miellyttänyt. Oli tullut uusi aika ja se vaati uusien paikkojen ja tapojen omaksumista. Väänsin itkua kun kerroin Toropaiselle, että tarvitsin ja halusin enemmän. Halusin miehen viereeni, miehen luokse yöksi, hänen kainaloonsa jotta kaikki ulkopuolinen ristiriita ei imisi minua kuiviin. Mies oli kuin akkulaturi ja jos ei sitä virtaa saanut vähään aikaan, tuntui, että näivettyi. Kysymys ei ollut omistamisesta.
En kokenut mitenkään loukkaavana, uhkaavana tai haastavana avioelämää, se ei kiinnostanut minua. En kokenut mitään valtataistelua vaimon ja minun välillä. En tuntenut syyllisyyttä, että halusin jotakin sellaista hänen miehestään, mitä vaimo ei ollut itse halunnut pitkään aikaan. En pelännyt, että olisin vienyt hänen lapsiltaan jotakin, koska Toropainen on mies, joka huolehtisi lapsistaan vaikka mikä olisi. Perheen yhteiset riennot eivät loppuisi mihinkään, ja tiesin, että jos asettuisin poikkiteloin niiden kanssa, vain minulla olisi kurjaa.
En tosin ollut niin tyhmä, että uskaltaisin edes ajatella sellaista, enkä kokenut siihen tarvettakaan. Oli niin sujuvaa ollut omankin eroni jälkeen, että miksi ihmeessä haluaisin toisenkaan elämästä tehdä vaikeaa, ja samassa omastani? Toivoin itsekseni, että en olisi haaveideni kanssa yksin.
Tajusin, että olimme Toropaisen kanssa toisillemme sopivat laturit. Ihmettelin vain mielessäni, miten kauan he jaksaisivat yrittää saada toisistaan virtaa, vaikka se ei oikeasti kulkenut. Toropainenkin ymmärsi tämän. Töpselit olivat lakanneet sopimasta heidän asunnossaan jo kauan sitten, mutta miksi niin oli, sitä oli vaikeampaa käsitellä. Kumpi oli mokannut ja mitä? Voiko niin vain tapahtua, vai onko jotain puuttunut alun perinkin? Vai olivatko asiat vain muuttuneet, oliko molemmille vai vain toiselle tullut tekniikkapäivityksiä, jotka pakottivat hakemaan sitä toisenlaista virtaa jostain muualta?
Toropainen ei aluksi halunnut haastaa vaimoaan enkä minäkään halunnut, että hän haastaisi. Sitten vain pikkuhiljaa kävi niin, että ilman häntä oleminen tuntui tukehduttavalta. Mies tutustui siihen, kuinka raivo hiipi takaisin kotiin, jos ei saanut olla välillä hellyyden ehdoilla. Se laski aseet, oli helpompaa tavata edes silloin tällöin ja ihmetellä, miten tämä saattoi olla tällaista, elämän edellytys. Lopulta Toropainen tunnusti haluavansa samaa kuin minäkin. Olemisen tapa muuttui ja aikaan ilmaantui uusi ulottuvuus: tulevaisuus. Yhteinen aika joskus, Kirsi Kunnaksen tuleepa-kerran. Oli ollut selvää, että meidän suhteemme olisi paljastumisesta vaakalaudalla. Tuntui hyvältä, kun toinen halusi minua yhtä paljon kuin minä häntä. Olin onnistunut muuttamaan sen, että halusin jotain, mitä en saisi tai edes saisi haluta.
Olimme katselleet peliä huoltamolla jonkin aikaa ja Toropainen kertoi, miksi oli halunnut tavata. ”Kuulehan typykkä, ko mie oon alkanu ajattelemaan että mie rakastan siuta niin paljon, että mie en kestä ajatella elämää ilman siuta. Kyllä mie tiijän sen niin, että se vie aikaa ja myö tarvitaan vielä paljon kärsivällisyyttä, mutta miusta tuntuu että mie kuihdun jos en mie saa olla siun sylissä öisin. Mie en välitä vaikka lapsetkii on siinä niin. Miun tarvii vaan saada olla siun lähellä. Mitäs sie sanot siihen niin jos mie alkaisin puuhaamaan eroa? Siekii tiijät sen niin että en mie sitä ihan heti ens viikolla saa aikaiseksi, en mie niin vaan voi lähtiä että sanon, että miulla on toinen.”
Leukani alkoi väpättää ja silmät kostua. Toropainen jatkoi. ”Mie en haluaisi siuta sotkee tähän ensinkään. Mie rakastan siuta valtavasti ja mie tarvihen siulta paljon tukea tähän hommaan. Sie vaan oot niin koettanut tuputtaa miulle sitä, että meillä vois vielä vaimon kanssa asiat lähteä sujumaan. Miulta loppuu siihen koko ajan enemmän iteltä usko. Mitä enemmän mie oon siun kanssa, miulla on siun kanssa parempi olo. Mie haluan olla siun kanssa, koska miusta tuntuu ilosemmalta pojalta ja miusta tuntuu että mie saan siulta mitä mie tarvihen. Enkä usko että se on niin kovin yksipuolista. Voitasko myö alkaa ihan oikeesti yrittämään ja lopettaa tää leikkiminen?”
Olin sanaton, kerta kaikkiaan. Halusimme samaa ja haaveeni olivat tulossa todeksi. Tuntui hyvältä ja pahalta, melkein iski rimakauhu. Nyt kun olin saamassa sen mitä halusin, halusinko sitä sittenkään? Oliko minun oikein haluta sitä? Entä etiäiset? Niistä ei saanut mitään tolkkua ja tukea, halusinko niin ehdottoman miehen ja halusinko sittenkään niin voimallista perhe-elämää? Nyt kun se olisi totta, ei olisi enää perääntymisen mahdollisuutta. Tähän saakka olin kärvistellyt ja kiukutellut kuin jänis ansassa tunteitani varattuun mieheen, nyt se muuttuisi eikä hän olisi kovin kauaa varattu. Ainakaan toivottavasti.
Kauanko tässä menisi? Entäs,jos yhteiselämä olisikin ihan kamalaa? Mitäs, jos olisinkin vain välivaihe, ettei hänkään oikeastaan haluaisi minua, vaan joutuisi etsimään vielä jonkun kolmannen? No, tuumin itsekseni, se olisi sen ajan murhe. Nyt minä voisin alkaa miettiä, mitä hänestä ihan todella sitten haluaisin ja millaiseksi toivoisin elämämme muodostuvan. Entä miten ehkä sitten rakentaisin suhteita hänen lapsiinsa aikanaan? Miltä hän tuntuisi minun lasteni kanssa, oikein tosissaan? Mitkä olisivat suurimmat karikot? Jos niitä nyt miettisin, saattaisin tehdä enemmän tuhoa kuin haluaisinkaan. Niinpä saattaisin keskittyä vain ruusunpunaisiin toiveisiin. Ne kun ovat todella tärkeitä.
-Rakkauden harha: Suorittamalla saa ostettua rakkauden
-Tarot: Maljojen prinssi
-Zen-tarot: Eläytyminen
-Enkelikortti: Sisäinen lapsi
-Riimu: Fehu (vauraus)
Merikalliosta se alkoi. Rakastuin suin päin mieheen, josta en oikeasti kuvitellut saavani yhtään mitään. Kaikki esteet olivat mielessäni lähtien onnellisesta avioliitosta päättyen taloudellisiin eroavaisuuksiin. Yritin kaikki mahdolliset katkaisut; aloitin mistä osasin. Tietoista päätöstä vastaan alitajunnan voima oli liian suuri. Unitason yhteiset seikkailut ja miehen mystiset opetukset olivat sietämättömiä. En oikein tiennyt, että pitikö nukahtamista pelätä vai odottaa innolla. Periaatteessa Toropaisen ja Merikallion asetelma oli sama. Intohimoinen rakkaus vaimoja kohtaan tuli läpi ja ajatus oli miehelle rakkaudeton ja surullinen. En pystyisi kilpailemaan sitä vastaan, että vaimoilla oli jalustalla pyhitetty paikka, eikä minulla paljon mitään sellaista, mitä olisin voinut kuvitella kummankaan haluavan. Mitä suurempaa voi olla annettavana, kuin rakkaus?
Toisaalta ongelma oli, että vaimoilta tuli läpi selkeä viesti: ei riitä. Jonkinlainen petetyksi ja huijatuksi tulemisen tunne; tässäkö tämä kaikki oli? Varmasti aivan täysin alitajuinen prosessi, mutta kun nämä kaksi miestä herättivät minussa jotakin syvään uinunutta ja hyvää, kaunista rakkautta jonka sanoin kuvaileminenkin tuntui täysin mahdottomalta. Merikallio sai minut tärisemään pelkällä läsnäolollaan niin, että vapina oli hallitsematonta, tavarat putoilivat käsistä.
Toropaisen tullessa kuvioihin ei ollut enää tärinää, mutta maailmani järkkyi. Suretti miesten puolesta, että vaimot eivät olleet tietoisia omista tarpeistaan. Miesten kautta läpi tuleva syytös siitä, että oli miesten vika kun vaimojen elämä ei ollut unelmien kaltaista, oli murskaava. Vikahan on aina jonkun muun, kuin oma, jos elää väärää elämää väärän ihmisen kanssa. Vaikka jotkin tavoitteet olisikin saavutettu, tarvittaisiin uusia unelmia. Jos niitä alkaa riisua itseltään ihan itse koska pitää niitä mahdottomina, syytös kohdistuu helposti toiseen. ”En saa sitä enkä tätä koska tuo ei tukisi minua” tai ”hänen kanssaan en yllä tavoitteisiini.”
Ystävättäristäni muutamat suhtautuivat minun puolestani iloisesti tunteisiini ja siihen uudenlaiseen rohkeuteen, jota miehet minussa herättivät. Osa iloitsi Merikalliosta, mutta Toropaisessa meni raja. Kollektiivinen vaimorintama koki, että uhkasin vaimon asemaa herättämällä Toropaisessa jotakin oikeasti uutta. Mielestäni ajatus oli vähän ristiriitainen, koska itse vaimous tai avioliitto ei taannut sitä, että ihmisten käsissä olisi oikea, elävä parisuhde, joka kasvoi ihmisten myötä.
Jos ihmisiltä esti kasvun, myös suhteelta esti kasvun. Luomisenergioiden väärinkäyttö paljastettiin minulle vähin erin, kun sain arkkienkeli Mikaelilta komennon purkaa kymmenen käskyä. Se tuli eräänä aamuna, kun raukeana pötköttelin sängyssä odottamassa herätyskelloa, olin menossa iltavuoroon. Melkein putosin sängystä, kun kova ääni julisti korvani juuressa: ”PURA KÄSKYT!” Mikäli avioliiton kaikki kehät eivät täyttyneet, alkoi tuho.
Ihminen tuhoaa kaiken, joka uhkaa elämässä kasvamista kohti täyttä mahdollisuutta, potentiaalia. Unelmien mitätöiminen ja välttämättömyyksiin tarrautuminen esimerkiksi rahankäytössä olivat eräitä esimerkkejä siitä, kuinka kasvua voidaan tuhota. Vaimot saattoivat kieltäytyä jonkun kehän täysimääräisestä toteuttamisesta, tai sitten vaimoilta voitiin se estää. Riitti myös, että miehillä oli sellainen kokemus, että he eivät saaneet, mitä tarvitsivat. Jostain syystä vaimojen oli hankalampaa irrottautua tästä asetelmasta; tarpeita oli paljon ja avioliitto oli niistä yksi. Avioliitto oli taannut turvan ja elatuksen, toisinaan takasi edelleen, esimerkiksi lesken eläkkeen. Sen turvan taakse jättäminen ei ollut missään mielessä helppoa.
Elävän leskeksi itseään luonnehtiva työkaverini pohdiskeli joskus ruokatauolla, että avioliitto olisi tuhonnut hänet, jos ei hän olisi antanut avioliiton tuhoutua. Silti avioliittoon liittyvät kehät, kuten alkuperäinen yhteys, lisääntymisen tarve ja sosiaalinen verkosto, pitivät häntä tiukasti otteessaan. Jotkut vaimot kokevat, etteivät saa hellyyttä, vaan heiltä vaaditaan seksiä. Ajan kanssa seksistä kieltäytymiseen tulee rutiini, mistä mies vetää helposti omat johtopäätöksensä. Totesin myös, että toiminta ei ole sukupuoleen sidottua; esimerkiksi Toropainen kärsi kroonisesta läheisyyden puutteesta.
”Kylhä se niin on että mie oon saanu parasta seksiä siun kanssa, mutta mie en pistä sille kovin suurta painoarvoa. Meillä on ollut hienoja hetkiä, mutta mikkää ei oikeen vejä vertoja sille, ko sie miuta rapsuttelet. Ko sie otat sen höyhenen ja huiskuttelet miun selkää ja jossain vaiheessa mie käännyn ja sie sitten jatkat etupuoleltakin, mie olen jossain ihan taivaassa.”
Olen sellainen ihminen, jolle ihmiset tulevat kertoneeksi intiimeimmätkin asiansa, ja kun opetusta alkaa tulla, sitä tulee monelta taholta yhtä aikaa. Näiden kertomusten perusteella osasin samastua siihen, että taas ylenpalttisella seksillä paikattiin monia muita tarpeita. Toropaisen hellyydellä oli minulle valtava arvo, sillä toisen sylissä tulin tietoiseksi syvistä tarpeistani. Tajusin hiljalleen, että olin kokenut oloni turvattomaksi jo vuosia.
Olin niin turvattomuuden tunteeseen turtunut, että sen syvyydestä tietoiseksi tuleminen kesti kauan. Toropainen oli kuin jokin suojamuuri pahalta maailmalta. Hänen vieressään nukuin kuin tukki, sammuin kuin saunalyhty ja nukuimme aivan kiinni toisissamme. Eräänä aamuna yövuoron jälkeen Toropainen tuli yllättämään minut. Hän oli ottanut pekkasen rakennustyömaaltaan ja tuli nautiskelemaan seurastani. Heräsin umpiunesta miehen soittaessa ovikelloa ja kiskoin miehen viereeni sänkyyn. Nukuin siinä kerällä hänen kainalossaan, mies tiiraili kaikenkarvaisia urheilutuloksia ja kun perheen riennot kutsuivat, hän lähti. Minut hän herätti hakemaan omia lapsiani päiväkodista.
Kokemus oli Toropaisellekin jotain ihmeellistä, sai olla lähelläni vaikka nukuin. Hän nautti, vaikkemme puhelleet, jaksaneet sekstailla saati sitten puuhastella mitään. ”Mie en ossaa sitä selittää miten hyvä siun lähellä on olla. Mie saan siintäkii nii paljon ko sie vaan tuhiset miun kainalossa ja mie saan kattella siun ilmeitä ja hengittää siun tuoksua. Sie aina sanot että hajut on tärkeitä enkä mie oo sitä ennen aatellu mutta on se niinnii. Kyllä mie tykkään siun vieressä nukkuakkii mutta mie nautin ko sie selvästi tunnet olosi turvalliseksi miun lähellä. Miulla on samalla tavalla turvallinen olo siun lähellä. Vaikka kuinka vituttas, ilo on olemassa siun lähellä ja se löytyy helposti. Sie annat miun surrakkii ja kertoo jutut omia aikojaan, sie et painosta ja sie ossaat olla just nii ko mie tarvihen.”
Juuri ne tietyt kehät, sosiaalinen verkosto, suku ja helposti rullaava arki olivat Toropaiselle tärkeitä. Niistä irrottautuminen oli pelottava ja jopa tarpeetonkin ajatus. En halunnut aluksi miehen tekevän sitä, mutta jouduin sitten minäkin vastakkainasetteluun. Näin unen, jossa minä vaihdoin verkkareita. Kuljeskelin aikani uudet verkkarit jalassa, kunnes puntit alkoivat kiemurrella. Tuli kiire riisua ne housut ja vaihdettuani tutut farkut tiirailin kenkäkaupan ikkunaa, missä minua viehättivät aivan erikoiset, minnihiiri-pilkulliset kengät, punavalkoiset. Eivät lainkaan minun normaalia tyyliäni, mutta ajattelin, että ehkä saattaisin alkaa haaveilla jostakin, mikä ei ole kuulunut repertuaariini aiemmin.
Herättyäni tiesin epämukavasti, että valheista oli päästävä eroon. Mutta sitten oli vastattavana uusi kynnyskysymys: oliko valhe minun ja Toropaisen rakkaus vai Toropaisen liitto, josta puuttui kaikki se, mitä meidän välillämme oli? Entä mitä se meidän välillämme oleva oli ja kantaisiko se samaan tai parempaan, kuin mitä hänen liitossaan nyt jo oli? Voisimmeko saada toisiltamme kaiken, vai pitäisikö minun sittenkin ajatella jotakin ihan uutta miestä?
”Ehän mie voi sinnuu velvottaa oleen uskollinen miulle. Mie kuitennii vielä elän vaimon kanssa, vaikka haluankii elää siun kanssais. Mie oon onnellinen etten mie oo siule valehellu missään vaiheessa siitä, miten tärkee vaimo miule on. Tää ei tuu tapahtuun helposti. Jos siun täytyy ehtiä itelles uutta, sehän on sitten vaan miun vika jos oon niin vellihousu etten saa tilannetta ratkassua ajoissa, vaikka mie siut haluankii ja se on siun luona ihan selvää, kotona menee ajatukset ihan sekasii. Yksi syy miksi mie en oo osannu tuntee syyllisyyttä siusta oikeestaa missää vaiheessa on se, että mie oon jotenkii tuntenu, että tässä mein jutussa on sittennii sitä jotakii. Meilläkii oli sitä vaimon kanssa joskus. Se jokin vaan on loppu nyt enkä mie tiiä miten sen saa henkiin, vaikka sie oot sitä koittanukii miule sannoo, että se olis mahollista.”
Minnihiirikengät. Yritin keskittyä siihen ajatukseen. Ei valheita, ei käärmeitä, eikä mitään muutakaan. Leuka väpätti silti. ”Miuta viehättää ajatus siintä, että siun kanssa elämä ois sittenkii jotenki erilaista, vaikka miula nytki on periaatteessa hyvä olla, jotakii puuttuu. Sie aina puhut kuningasvärisuorasta, mutta hullu se on sellanen peluri joka nelosilla luovuttaa. Ja mie tiijän että siekään et miule sano ettei tästä tuu mitään, ennen ku on ihan varma. Mie tiijän että sie rakastat miuta ja mie rakastan siuta. Mie tiijän, että myö voitais yhessä tehä mitä myö vaan halutaan.”
-Toropaisen voissa paistettu totuus: Hellyys on perustarve
-Laulu: I Want You To Want Me/ Solid Harmony
-Zen-tarot: Turha huolehtiminen
Resepti: Alastomampi aamupala
-Kahvia
-Leipää
-Aamiaisjumpaksi lihan piilotusta
Totuudella on kaikki merkitys ihmisen elämässä; jokaisella on ne omansa. Minulla ja Toropaisella oli useita yhteisiä, mutta tiesin, että oli erilaisiakin. Niistä eriävistä en oikein osannut sanoa, mitä ne olivat. Yhteisistä totuuksista hauskimmasta päästä oli hillitön tarve olla iholla. Se ei oikein katsonut tilannetta tai paikkaa, eikä aikaakaan. Silityksistä sai jotakin voimaa. Pussailustakin sai voimaa. Tajusin, että olin liian monen miehen kohdalla joustanut siitä tarpeesta, enkä enää toiste voinut tehdä samaa virhettä. Juuri Toropaisen kanssa sain kiinni siitä, mitä oman elämän luominen saattoi olla.
Vailla odotuksia saattoi toivoa ihan mitä tahansa. Kun ei ollut rajoitteita, millainen on ollut ja mihin on ennen saattanut kyetä, sai myös uudenlaisia unelmia kutsuttavakseen. Toropaisen vilpitön uteliaisuus ja kannustus sai yrittämään uudenlaisia juttuja. Vaikka suhdetta piti kannatella salassa, Toropainen näytti tunteitaan myös julkisesti. Hän nautti huomiosta, jota se herätti. Tapaamiset olivat usein julkisilla paikoilla, vaikka kiinni jäämisen riski liittyi niihin olennaisesti. Suurempiin ostoskeskuksiin tai kodin lähistölle ei menty nuohoamaan, mutta minun kotini lähellä toimittiin normaalisti.
Olin ihmeissäni siitä, kun Toropainen halusi helliä myös julkisesti. Aiemmissa suhteissani sitä ei ollut harrastettu; oli ollut noloa tunteilla julkisesti ja epämukavalta alkoi tuntua myös, että ehkä tunteilu ylipäätään ei ollut kuulunut suhteisiin. Monelle se oli soturiuden kaltaista kunnian tarvetta. Jos näytti tunteensa, oli aina altis ja haavoittuvainen. Tunteettomuuden osoittaminen oli siis merkki itsekurista. Toropainen poikkesi tästä kastista olennaisesti. Vitsailin, että monelta mieheltä tuntui lähtevän munat, jos hempeili julkisesti.
Kuuman nihkeänä kesäpäivänä asiasta mainitessani Toropainen kurkisti sortsiensa kauluksesta sisään ja kehotti minuakin tarkastamaan: tallella ovat. Velmuilu nauratti meitä molempia, kihersimme kuin pikkulapset puistossa istuessamme. Hän kertoi kokevansa, että ansaitsin julkiset hellyydenosoitukset, kun kerran hänellä oli niitä tunteita minua kohtaan. Hän jopa sanoi nauttivansa huomiosta, jota herätimme, kun suutelimme kuin teinit mitään tai ketään näkemättä. Olin myös poskettoman onnellinen Toropaisen huomiosta, koska tiesin kauneuden olevan katsojan silmässä. Mikäli halusi positiivista huomiota, piti osata itse ajatella itsestään hyvää. Olin siis onnistunut muuttamaan asenteitani itseäni kohtaan, kun sain houkuteltua luokseni miehen, joka koki minut ja pyylevän, raskausarpisen vartaloni nautintonsa lähteinä.
Toropainen sai minussa aikaan sellaista kiihkoa, joka oli syvyydessään alkukantaista. Hänen sinne tänne vaeltelevat kätensä ja pienestä pusuttelusta kiihkeäksi äityvä syvä suutelu tekivät usein tehtävänsä, jo ajatuksen tasolla. Toropainen ei vierastanut osoittaa tunteitaan myöskään lasten seurassa, mutta suhtautui lasten edessä pussailuun varovaisemmin kuin minä. Häntä hämmensi se, ettei lasten läsnäolo vaikuttanut kiihkeyteeni mitenkään.
Mutkaton tapani pyytää naapureilta lapsenvahtiapua että pääsimme käsiksi toisiimme, oli hänestä sen sijaan tajunnan räjäyttävää. Monessa perheessä lasten läsnäolo näivetti seksielämän – tiesin hyvin itsekin miksi. Heti, kun äiti siirtyi tajunnan tasolla eroottiselle osastolle, lastenhuoneesta kajahti. Se pakotti pikaiseen toimintaan, mikä häiritsi yhteyden synnyttämistä ja ylläpitämistä. Vanhempien siis ehdottomasti pitäisi varjella sitä, että heillä olisi aikaa olla vain kahden kesken, jotta olisi aikaa lepoon ja rakasteluun.
Seksuaalisuudessa piili muitakin luomisvoimia, kuin lisääntyminen. Testasimme näitä Toropaisen kanssa. Olin vaikuttunut siitä,että hän ei pelännyt yhtään maagisia temppujanikaan, tuli kanssani pussailemaan kivikauppaan ja rakastelemaan edellisten elämien tuhotyöpaikoille, muuttamaan energiakenttiä. Eräällä mestauskivellä rakastelu oli minulle vaikuttava kokemus, Toropainen nautti erityisesti eräästä kuulaasta auringonlaskusta sillan alla, veden ollessa peilityyni ja kuikan huudellessa taustalla.
”Lupaatha sie miulle että vaikka mitä tapahtuis, oltaisiin kavereita vaan tai jotakii, nii ens kesänä myö mennää uuvestaan sinne samalle paikalle? Sie et tiiä miten tärkee se oli kokemuksena miulle. Se paikka oli jotain ihan ihmeellistä enkä mie oo koskaan kokenu sellasta. Sie kuumensit miut hetkessä ja se paikka, koko maisema oli aivan mieletön. Kerran mie pysähyin sinne yksin, mutta ei se ollut sama. Mie haluun mennä sinne just siun kanssais. Se oli kaikin puolin niin ihanaa. Sie otit miun fantasian toesta, ei miuta kiinnosta mitä taikojas sie siellä teit. Tuntukii vaan niin hyvältä ettei siitä voinu mitään pahaa seurata. Mie en oo koskaan ketään rakastellu sillä lailla. Se oli mahtavaa.”
Pahoja enteitä
Nukuin levottomasti. Olin yökylässä ja painajaiset kävivät päälle. Seisoin keskellä metsää äitini kanssa, koivupuista tehty suuri oviaukko aukeni aivan nenäni edessä. Maisema mukaili Lapin vaelluksilla tallentamiani muistoja; siellä täällä myrskyssä kaatuneita puita. Oviaukosta olisi pitänyt mennä sisään. Äiti varoitteli, ettei ehkä kannattaisi. Oven päällä makoili suuri käärme, joka tuli pussiin helposti, mutta oviaukossa istuskeli toinen, sykkyrällä, pelokkaana odottaen että joku koskisi oven kahvaan sen avatakseen, valmiina hyökkäämään.
Minulla oli hämärä aavistus siitä, että Paratiisiin ei ollut montaakaan askelta, mutta sarvikyy oli pahasti tielläni. Aloin houkutella sitä puukepillä pois oven luota, rummutin ensin oviaukkoa ja sitten maata, houkuttelin käärmettä pois oven luota. Se lähtikin seuraamaan.
Käärmeen koko yllätti, kun lähdin pois oven luota. Se lähti perääni vauhdilla, pää koholla ja jälleen iskuvalmiina. Heräsin, ennen kuin se kävi päälleni, olin siihen selin ja heräsin jälleen potkien peittoa ja kiljuen ”Valoon! Valoon! Valoon!” ja perheen pikkuinen koira tuli katsomaan, mikä ihme lattialla pötköttävää vierasta oikein vaivasi. Se tarjosi sukkaa ja heilutti häntäänsä leikkisästi, mutta jostain syystä en ollut leikkituulella.
Uni muistutti minua eräästä toisesta unesta, kauan sitten. Siinä olin jättänyt kobran noteeraamatta ja se kävi päälleni, heräsin käärmeen puremaan, kun se iski käteeni. Tällä kertaa en ollut ihan yhtä varma siitä, ketä käärme edusti. Toisaalta se olin minä itse pelkoineni; oma itsehän on oman sielunsa vihollinen. Päivätietoisuudessa tekee itselleen kaikenlaista jekkua, ettei tarvitsisi viihtyä omassa elämässään ja voisi syytellä toisia, siirtää kaiken vastuun omasta pahasta olosta toisten harteille.
Toisaalta se edusti vanhoja arkkivihollisiani edellisistä elämistä; heitä oli paljon, sillä olin ehtinyt itsekin tötöillä kerran jos toisenkin. Edellisten elämien tunnetakaumat olivat painajaisia, jotka olivat seuranneet minua jo vuosia. Niille ja niiden absurdiudelle tässä päivässä ei ollut mitään järjellistä tai tieteen antamaa hyvää selitystä. Silti niiden voima ja vangitsevuus olivat järkyttäviä. Ei ollut mitään muuta keinoa, kuin purkaa se hämähäkinseitti, jos mieli vapaaksi kaikesta, sotkemasta omaa ja toisten elämänlankoja yhtään enempää. Tässä elämässä voisi lopettaa karmiset kostokierteet ja tiesin, että onnistuisin siinä varmasti.
Sain uudelleen unen päästä kiinni. Siinä seikkailin varjojen perässä, eräs entinen ystäväni oli kilpasilla kanssani. Paulo Coelho kulki perässäni hokien portugaliksi ”Muutu niin pääset läpi”, vanhaa I Chingin totuutta. Heräsin jälleen kylmässä hiessä, mutta tiesin jo, mitä käärmeellä oli ollut sanottavaa, ja senkin, miksei minulle näytetty mitä siitä seuraisi, kun käärme saisi minut kiinni. Asiat voisivat notkahtaa kahteen suuntaan.
Tietäjän tiellä aika on suhteellinen käsite. Se on ja sitä ei ole;
sillä on paljonkin merkitystä ja toisaalta ei mitään väliä.
Nyt-hetken ikuisuudessa tehdyt muutokset vaikuttivat kaikkeen
kaikkialla. Jokainen kauhunhetkeni oli kotoisin jostakin
lävähtävästä nyt-hetkestä ja itse voisin vaikuttaa sen kauhun
selättämällä kaikkeen, mitä oli takanani ja edessäni, jopa kaikissa
rinnakkaisissa todellisuuksissa.
Eteeni piirrettiin suuri sydän, jossa hehkui yhdeksän timanttia, viimeinkin tiesin varjojärjestelmän muodon ja sen voisi purkaa. Ikuisuudestaan saattoi rakentaa miellyttävän tai painajaisen; sen teki itse itselleen. Käärmeen osuessa minuun minulla olisi kaksi vaihtoehtoa. Joko käärme saisi purtua minua toistamiseen, jolloin minä muuttuisin sen kaltaiseksi; paljon vartijaksi. Tai sitten minä olisin ovi ja minua koskiessaan käärme muuntuisi; se sujahtaisi muodostamastani ovesta läpi valoon. Tiesin, mitä sille sitten tapahtuisi. Sen edustamat haasteet ja valheet törmäisivät ikuisiin totuuksiin, jolloin valhe lakkaisi olemasta valhe.
”Määrittele rikkaus”, sanoivat enkelit minulle. Olin jo paljon vartija. Minulla oli tietoa, pääni tursusi ideoita, sormeni valuivat käsikirjoituksia, Ymmärsin ja käsitin asioita sellaista vauhtia, että kehoni janosi vapaa-aikaa kirjoittaa ja purkaa se kaikki paperille palvelemaan kaikkia muitakin. Mitä minä sillä kaikella itse tekisin, miksi sitä panttaisin. Moni muukin oli varjojen vanki. Tuntui, että mikään määrä saatua tai ansaittua, lainattua tai varastettua rahaa ei riittäisi kuittaamaan yhä kasvavaa velkapinoa. Ympärilläni seisoi ihmisiä unissa ja hereillä lapa ojossa odottamassa saataviaan.
Edelliset elämät heittelivät minua Sherwoodin metsiin pakenemaan laillisia ryöstäjiä, Nottinghamin sheriffin joukkoja sekä suomalaisiin korpiin pakenemaan venäläisiä sotilaita iso- ja pikkuvihan aikaan. Välillä olin hurja keltti katkomassa viikinkien päitä, välillä viikinki ryöstelemässä muiden maiden rikkauksia. Välillä olin Egyptissä hautoja ryöstelemässä ja välillä uhraamassa kansanjoukkoja mystisille ilman jumalille siinä toivossa, että aurinko jälleen aamulla nousisi. Häntäänsä syövällä käärmeellä ei näyttänyt olevan päätä eikä häntää. Olinko ikuisesti tuomittu olemaan loinen ja varas?
Mitä se Coelho olikaan sanonut? ”Muutu, niin pääset läpi”. Minun piti siis lakata olemasta paljon vartija sekä tavoittelemasta toisten paljouksia ja jotenkin onnistua kääntämään kelkka niin, että minusta tulisi runsauden portti muille. Mutta miten? Entä koska? Käsikirjoitukset eivät tuntuneet etenevän mihinkään. Alkoi tuntua tyrkyttämiseltä löytää joukkoa tai tahoa, joka niistä kiinnostuisi. Mihin meninkään, olin toisten tontilla ja toisten apajilla, toisten energioissa luuhaamassa ja tarvitsin kipeästi ymmärrystä kaiken syistä, synnyistä syvistä. Päivätietoisuudessa aika muodostui kahleeksi, koska ei tuntunut olevan tunteja vuorokaudessa hoitaa kaikkia velvollisuuksia, levätä ja vielä luodakin.
Vampyyrit killuivat kurkussani ja sain alvariinsa hätistellä lieroja kimpustani, kun apajistaan huolehtivat läheiseni pelkäsivät, että jälleen ryöstäisin heidät jollakin tasolla. Olin karmisen historiani valossa varsinainen riistäjän varjo. Se oli kuitenkin valhe, tiesin sen. Jokainen uusi elämä sisälsi mahdollisuuden toistaa asiat toisin ja tässä elämässä olin valinnut valoisat opetukset. Koska sain unissa tietoa helpommin kuin päivisin, otin päivätorkut sopivassa käänteessä ja heräsin jälleen kauhusta kankeana.