Olavi Leino
Kansikuva: Pa`Le & O`Le
Päällys ja taitto: BoD - Books on Demand GmbH
Kustantaja: Bod – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: Bod – Books on Demand GmbH, Nordersted, Saksa
ISBN 978 951 568 741 8
Sydämelliset kiitokset Petterille, Jarille ja Palelle tuesta ja
tekstin oivaltavasta oikolukemisesta sekä Palelle,
rakkaalle vaimolleni, erityisestä kannustuksesta ja
rohkaisusta.
Verhon takana
Loin tähän hetkeen kokonaisen
maailman.
Siirsin mieleni valokuvat sanoina eteeni.
En enää ollutkaan tavallinen Voitto, vaan toinen
Voitto
tarinoitten takana.
Olin astunut kirjani sivuille luvatta.
Mutta nyt hän itse lukee minulle
tätä sivua ääneen.
Näen miten hän liitää maailmojen yllä.
Sinne jonnekin hänen on vielä
mentävä.
Istun jännittyneenä.
Tiedän, että minulle
on tapahtunut jotain peruuttamatonta.
Seison alushoususillani kunnantalon aulassa, tiiviissä rivissä muiden 17 -vuotiaiden kanssa. Odotan asennossa, pelokkaana koska huudetaan minun nimeni. Huudetaan. Kukaan ei astu askelta eteen ilmoittautuakseen. Tunnelma on jäätävän hiljainen. Piinallinen odotus. Sitten vääpelin karjaisu, nyt uudelleen sotilaallisen voimallisesti: VOITTO Leino. Ymmärrän pitkällä viiveellä, että minun pitää nyt ilmoittautua, vaikka nimeni on Olavi. Astun askeleen eteen: täällä. Häpeällinen hetki ja alku sotilasuralle. Jota sitten ei tullutkaan. Synnyin samana vuonna kuin Havukka-ahon ajattelija ja taisin saada sieltä suunnalta paremmat eväät kuin koskaan olisin militanteilta saanut. Vai olinko se minä? Jospa päässäni on joku, mutta se en ole minä. Sillä minä, joka havahdun toimintaan aamulla kun herään, on vain pieni osa sitä, mitä aivoissani on tekeillä. Aivot puuhailevat omiaan. Suurin osa niiden operaatioista on tietoisen mieleni yläpuolella. Minälla ei ole niihin pääsyä. Aivot keräävät tietoja ja ohjailevat käytöstäni, kerättyjen tietojen perusteella. On yksi ja sama, onko tietoisuus mukana päätöksenteossa. Ja useimmiten se ei ole. Minä kuitenkin aion kirjoittaa tämän kirjan.
Miten minusta tuli tällainen, tarkkailija, kuten hyvät veljeni luonnehti. Sisäänpäin vai ulospäin kääntynyt tarkkailija, sitä he eivät tarkentaneet. Olivat silti väärässä. Siksi kirjoitan. Kerron mitä olen matkallani tehnyt. Haluan vastata pitkän kaavan mukaan. Väitän, että tarkkailija on epäonnistunut tulkinta. Minulla on havaintoja itsestäni valokuvin ja kirjoituksin. Minulla on kokemuksia jotka muistan. Siksi minulla on myös muistoja. Muistot ovat tietoisuutta itsestäni. Erilaiset muistot liittyvät aivojen eri osiin ja tuntuvat eri puolilla kehoa. Muistot ovat muovanneet minut tällaiseksi ja muovaavat koko ajan lisää. Elokuvan Memento päähenkilöllä on anterogradinen amnesia eli hän ei muista mennyttä. Katson sitä ymmälläni. Kuinka hän rakentaa itseään ilman muistoja? Miten hänen tietoisuutensa muuttuu, kun tietoisuuden ongelma kiteytyy kysymykseen: millaista on olla minä tai se hän?
Yritän ratkaista kysymyksen kirjoittamalla itsestäni. Siitä, kuinka elin omalla tavallani vapaana, sitoutumattomana. Saatoin silti seurata maailmaa valppaana ja kommentoida sitä. Olin sitoutunut puolustamaan vapautta. Kirjoittaminen on kuuntelemista, tapa miellyttää. Se on myös sisäistä vinkunaa, järjestyksen etsimistä tunteiden kaaoksessa. Oman elämäni ratakierroksesta olen juossut jo 325 metriä. Olen voittanut elämässäni niin paljon, että nyt haluan loppusuorani 75 metriä kävellä ja katsoa millainen kierros tuli tehtyä. Maaliin ei ole kiirettä. Ainahan pitää olla sen verran ilkikurinen, että juoksee maalinauhan ali ja kaarteen verran tuulettaa. Siellä näkyy 100 vuoden rajapyykki.
Haluan jakaa tarinani, toivoen että sillä voin antaa lukijoilleni voimaannuttavia, toivoa antavia ajatuksia, rohkeutta tarttua itseensä, eksyä ja löytää yhä uudelleen. Kirjoittaminen on maailman ja maailmojen hahmottamista. Kirjoittamisella pyrin antamaan jotain itsestäni, se on kädenojennus. Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Se on avunhuuto, kuten Maria Peura sanoo. Se on avoin tapa taistella. Haluan paljastaa epäkohtia ja vajavaisuuksia itsestäni ja meistä tavallisista ihmisistä yleensä. Esitellä kompasteluissani saatuja haavoja ja parantuneiden arpien tuomaa vahvuutta. Motiivini on herättää halu muutokseen, että ajaisimme kestäviä asioita kasvun ihmeen kokemiseksi. Että valmistautuisimme yllätyksiin, jotka löytyvät lähempää kuin osaamme kuvitella. Se voisi tapahtua kuvailemalla oman elämäni ravinnon lähteet, oma todellisuuteni, muuttuneet totuudet elämäni varrella. Tärkeimpänä kaikista kohtaamani ihmiset.
Muitakin syitä kirjoittamiseen löydän helposti. Lapset ja vunukat eli lapsenlapset. Jospa hekin saisivat mahdollisuuden nauttia elämästään ilman sotia, kuten minun onnekas sukupolveni. Ja että maapallollamme pystyttäisiin elämään nauttien niistä monista hienoista asioista, joita on kehitetty. Ilmasto lämpenee. Se on fakta, tosiasia. Sen seurauksena meillä on kiire yrittää vaikuttaa maapallomme tilaan. Vähintäin 20 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin kulkutauteihin kuivuuskausien seurauksena 1800-luvun aikana. Nykyään 200 miljoonaa ihmistä elää maanviljelyn marginaalialueilla nälänhädän uhan alaisina. Metsien hävittäminen riisuu maapalloa paljaaksi. Maapalloa nyt asuttavista kuudesta miljardista ihmisestä sadatmiljoonat elävät yhä sadekaudesta sadekauteen, aivan kuten kivikauden ja pronssikauden viljelijät elivät Euroopassa 5000 vuotta sitten. Voi vain kuvitella kuolonuhrien määrää tulevana aikana. Miljoonat kuolleet Irlannin perunaruttoepidemiassa tai kymmenet miljoonat Intiassa monsuunisateiden poisjäämisen seurauksena, haalistuvat merkityksettömiksi. Viivytystaistelua tämä kirjainten hakkaaminen on, mutta lapsillemme sillä on merkitystä. Tilanteeseen voi yrittää vaikuttaa, mutta laivamme kurssia on muutettava pian. En suostu olemaan hiljaa. Puhumattomuus ei johda mihinkään. En ole yksin. Joskus sanojakin väkevämpiä ovat kuvat. Demokratian etulinjassa kulkevat pilapiirtäjät paljastavat viivoillaan hallitusten, diktaattoreiden ja uskonnollisten johtajien hävyttömän korruption ja mädännäisyyden. Yritän kirjoittaa samaan suuntaan heidän kanssaan.
Koen miellyttäväksi velvollisuudekseni kertoa, mitä olen oppinut elämässä, mistä hyvä elämä rakentuu ja mihin ilmiöihin ja merkkeihin ihmisen on syytä havahtua. Kertoa vaihtoehdosta. Tälle planeetallemme suurin riski on maailman vaarallisin eläin, ihminen itse. Ydinvoimaa ja hiukkasia vaarallisempia ovat omat elintapamme. Elintavat ja tavat ratkaisevat elämämme. Olemme itse itsellemme suurin uhka. Olemme hukanneet itsemme ja eksyneinä kuljemme toisten eksyneiden mukana. Elämmekö omaa elämäämme vai jonkun muun tai muiden? Onko sivustakatsojan rooli sittenkään sivussa, syrjässä elämistä? Paremminkin pitää kysyä, onko joukkojen seassa eläminen joukkojen vankina elämistä, muurielämää? Massan mukana toisten samankaltaisten joukossa ajautuu yhteiseen visioon, jota ei ole päätetty missään. Sinne on ajauduttu kuin tukit sumppuun. Siksi sivustakatsoja, rannalla seisoja, näkee enemmän. Bodinin tarina lääkäristä valaiskoon asiaa.
Olipa kerran lääkäri ja biokemisti, jotka olivat kävelyllä järven rannalla. Yhtäkkiä joku huusi apua kaukaa vedestä. Lääkäri tempaisi pikkutakin yltään, hyppäsi veteen ja pelasti hukkuvan. Kun tilanne oli rauhoittunut, veden varaan joutunut saanut asianmukaisen avun ja lääkäri kuivaa ylle, miehet jatkoivat kävelyään järven ympäri. Heillä oli paljon puhuttavaa. Mutta kun he olivat tulleet samaan kohtaan kuin edellisellä kierroksella, järveltä kuului taas avunhuutoja. Tällä kertaa hätään oli joutunut yhden ihmisen sijasta kaksi. Lääkäri, joka oli heistä kahdesta toimintakykyisempi, sanoi biokemistille: Okei, minä pelastan vasemmanpuoleisen ja sinä oikenpuoleisen. Lääkäri ui veteen. Mutta kun hän tuli rantaan ensimmäistä uhria raahaten, biokemisti ei ollut saanut yltään edes pikkutakkiaan. Lääkärillä ei ollut paljon sanottavaa, vaan hän hyppäsi uudestaan veteen ja veti rantaan myös toisen veden varaan joutuneen. Jälkeen päin hän tietenkin kysyi biokemistiltä, miten tämä saattoi olla niin moraaliton ja vain seisoa siinä tekemättä mitään hädänalaisen auttamiseksi. Mitä sinä oikein ajattelit, lääkäri ihmetteli. Biokemisti vastasi: mietin tässä vain, kuka noita ihmisiä mahtaa paiskoa järveen juuri täällä. Vaistonvaraisesti on helppo pitää lääkäriä sankarina ja paheksua biokemistiä. Mutta onko sittenkään itsestään selvää, kumpi heistä pelastaa ajan oloon enemmän ihmisiä? Entä jos biokemisti todella keksii syyn ja voi siten estää sen, ettei seuraavalla kerralla veden varaan joudu neljä, sitä seuraavalla kahdeksan henkeä. Silloin hänestä tulee suuri pelastaja.
Näitä pohdin. Sitten luin kirjan, ihan vain nimen takia. Mutta se olikin vasta alkusoiton ensimmäiset tahdit. Sysäys, kevyt tuuppaus, herätys tai vain oikeassa kohdassa pyyntö pysähtyä ja katsoa ympärilleen. Elämänmullistava taika. No, siivouksen, mutta kirjan nimestä kuohahti kaksi raikkaan kuplivaa sanaa: elämänmullistava ja taika. Taikatemppuja rakastavana esiinnyn innolla taikuri-pappana vunukoille ja tilaisuuden tullessa muillekin lapsille. Peukalon katkaiseminen on yksi bravuureistani. Hämmästyttää aina, kuten lantin hävittäminenkin. Taikurin hattu, tuo erinomainen lastenkirja, avattiin työkaluksi ja teatteriesitykseksi, kun tuli aika paljastaa temppuja yleisölle. Taika toimi vieden katsojat heti ihmeiden maailmaan. Elämänmullistava -sanaa kääntelin kädestä toiseen kuin hehkuvaa hiiltä, haluamatta luopua siitä. Jokin siinä poltteessa viehätti.
Ovelasti kirjoitettu puhdistusopas vei ajatukseni yllättäin pois kodin siivouksesta kohti omia tahroja itsessäni ja syvemmälle elämänpohdintoihin. Voisiko tämän vanhan pään ja kehon siivota terveemmäksi? Siivoamalla asenteen muutos. Tuo kortti on katsottava, muutosriski otettava. Siinä pelissä voi hävitä tai voittaa. Molemmat vaihtoehdot aloittavat uuden vaiheen elämässä. Panoksien pitää olla kovat, kun kyseessä on terve elämä. Avopokassa täytyy ottaa riskejä, puhua ja kuunnella, katsoa pelikavereita silmiin ja pelattava vain omilla korteillaan. Olin aloittanut elämäntaparemontteja ennenkin, sillä tiesin, että terveyttä uhkaa ympäristöriskejä enemmän esimerkiksi tupakointi, joka on todellinen tappaja. Tupakassa on 5000 erilaista myrkkyä, joista 56 on todettu aiheuttavan syöpää. Tupakan savussa on radioaktiivisen polonium-210:n, lyijyn ja arseenin kaltaisia myrkkyjä. Kemiaa ja biologiaa lukeneille tämä tieto aiheuttaa kiusallista pelkohikeä. Passiiviselle tupakansavulle altistumisen tappavat vaikutukset on tieteellisesti osoitettu. Tupakointi altistaa kaikille sairauksille, mitä auringon alla tunnetaan. Siitä ei tarvitse väitellä. Se on yhtä totta, kuin että Maapallomme kiertää Aurinkoa.
Marie Kondo puhuu tavaran ja kodin siivouksesta, tavaroiden uudelleenjärjestelyistä. Innostun aiheesta mutta vaihdan tavaran tilalle itseni. Koti alkaa olla kunnossa, nyt on oman pään vuoro. Halu parantaa elämäntyyliään ja -asennettaan, tulee konmari-tekniikan myötä ja seurauksena, jos niin haluaa. Haluan ehdottomasti. Kirjoitan ihmisen itsensä uudelleen järjestelystä. Tutkimuskohteeksi valitsen ihmisen, jonka kanssa olen ollut kauimmin tekemisissä, itseni. Elämään vaikuttamisesta puhutaan jo päiväkodeissakin eri nimillä. Lapsille opetetaan itsesäätelyä, jolla tarkoitetaan itsensä tarkkailua tai hallitsemista, siivoamista, tunteista puhumista. Puhutaan päästä, kehosta ja ihmisestä. Tämän päivän lapset päässevät helpommalla kuin me, jotka joudumme korjaamaan ja pois oppimaan vanhasta ennen uuden oppimista. Nyt tiedämme enemmän, mutta tarttuuko tieto meihin? Miksi itsensä kohtaaminen on niin vaikeaa? Onko toisten kohtaamisessa sama mekanismi? Onko menossa taas aivojen huijaus?
Kauan aikaa sitten tein päätöksen kirjan kirjoittamisesta. Päiväkirjani todistavat, että olen nauttinut kirjoittamisesta ja piirtämisestä aina. Kynä viihtyi kädessäni paremmin kuin pensseli. Rikkihappotehtaan A7-kokoinen almanakka ja päiväkirja vuodelta 1966 on sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettu niin tiiviisti, että sitä joutuu nyt lukemaan suurennuslasin avulla. Viimeksi lupasin veljilleni kirjoittaa elämäni tapahtumista. Tässä asiassa olin pettänyt useasti itseni ja aiemmin isäni. Veljilleni päätin olla uskollisempi. Sitten. Tuo konmari liukui kirjoituspöydälleni jostain. Rakas syyllinen liikkuu tässä lähellä. Kuului lähtölaukaus. Olin satoja kertoja asettunut lähtöviivan taakse. Paikoillanne! Pieni kyyristyminen starttiin. Valmiit! Odotus liikkumatta, ja pistooli laukeaa. Kaikki peliin, nyt ei leikitä. Nyt mennään täysillä. Antautuminen konmarille osoittautui kohtalokkaaksi.
Heitimme pois paljon vaatetta, kirjoja, huonekaluja, käyttöesineitä, keittötarvikkeita, saatuja lahjoja, lehtiöitä. Mutta risaiset päiväkirjat eivät suostuneet vielä lähtemään. Raivokkaan siivousriehumisen ansiosta ne lensivät laatikon perältä kirjoituspöydälle. Olin niiden jäljellä olevien suhteen armollinen. Monet niistä niin synkkäsieluisia, että muistan vieläkin tunnelmat tuoksuineen. Pitkän matkan hintana muutamat päiväkirjat olivat kadonneet takasuoran kaatumisissa. Aina olin noussut ja jatkanut. Viren oli jo maalissa voittajana. Minä jatkoin kompuroimista ja kaatuilua. Putosin useimmiten jaloilleni. Pena kommentoi Kikkelikokouksessa, josta kerron myöhemmin, että Olli se putoaa aina jaloilleen. Olisiko telinevoimistelu auttanut hieman myös psyykkisen tasapainon hallintaan. En tiedä sillä putosin päällenikin ja pahasti. Hukkasin itseni monta kertaa mutta joku minut aina löysi, kun itselläni oli kartta ja kurssi hukassa. Taluttajat olivat usein naisia. He osasivat puhua. Parhaat miesystäväni osasivat kuunnella ja tarjota oluen.
Raaka mullistus päässäni lähti liikkeelle. Vyöryä ei voinut enää estää. Päätös kirjoittamisesta odotti tätä pientä sysäystä. Kelikin sattui olemaan sopiva. Näen itseni lumen seassa laskettelemassa tuon vyöryn mukana vauhdista nauttien, mutkitellen oudolla tyylilläni. Miten minusta tuli tällainen? Intohimo tutkia kirjoittamalla historiani sitä kuvaa, jonka muut näkevät minussa ja kuinka itse näen itseni. Se on hallitsematonta himoa, vimmaa ja toivottavasti tervettä ahneutta. Sillä tarkoitan innokkuutta ja kiihkeyttä parantaa itseä ja maailmaa olemalla äänessä, kirjoittamalla, laulamalla, näyttelemällä, tanssimalla. Mahanpohjassa samanlainen ihana tunne, kuin isäni Lassen ajaessa Kullaan Paluksentien jyrkkiä ylä- ja alamäkiä ja juuri huipulla pudotti kaasun pois... aaahhuu. Munaskuissa tuntui ja tuntuu nytkin. Pelkkä ajattelu. Aivot huijaavat minkä kerkiävät, enkä pane vastaan, kouristava tunne hieroo kutkuttavasti.
Kansanvalistusseuran kokoamat kertomukset ihmisten elämän muutoksista ovat riipaisevia tarinoita menetyksistä, luopumisista, sopeutumisista ja selviytymisistä. Niissä elämänmuutos ei ole tietoinen ratkaisu. Se yllättää odottamatta, haluamatta. Se on isku takaapäin. Tässä kirjassa haluan tehdä muutosta tietoisesti ja tieteellisen tiedon höystämänä, vanavedessä, perustellusti. Siihen minulla on syyni ja ymmärrän, että se on vain yksi elämisen tason tarkkailukulma. Sen tason kuljin loppuun saakka ja tieteen tatuointi välkkyy paitani alla. Paidan voin tarvittaessa riisua ja niin teen nytkin. Siitä alkaa varsinainen musiikkiteos ja loppufanfaariin on matkaa. Kuten musiikki on kaikenväristä, niin myös ihmisessä on monta ihmistä.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä mullistaa elämäänsä” -oppikirjoja ilmestyy joka joulu. Niiden lukeminen käsittelee elämäntapoja, ravintosuosituksia, liikuntaohjeita. Osaamme ne. Tiedämme mutta emme välitä, usko, viitsi, muista tai jaksa muuttaa tuttua arkeamme. Nyt muutos ja mullistus hikoillutti omissa käsissäni eri tavalla. Avasin, luin, ärsyynnyin ja hämmästyin. Tähän saakka olin elämässäni pärjännyt sveitsiläisen sananlaskun periaatteella, ”Siivoa niin puhtaaksi että pysyt terveenä, mutta jätä niin likaiseksi että olet vielä onnellinen”. Nyt kun onnellisuus-sana on kulutettu, tutkittu ja ylimainostettu elämän parannuksen lääkkeenä, oli kokeiltava jotain radikaalia. Konmaritus kuulosti sopivan hullulta ja yksinkertaiselta, mutta ennen muuta mahtipontiselta, jopa liioitetulta. Tuollainen elvistely antaa odottaa jotain epätavanomaista. Kevyt anarkistinen asenne merkitsee kurkottamista eteenpäin. Heitän lisää löylyä.
Luin toisen kirjan, joka pakotti muuttamaan totuutena pidetyn ajattelun. Perlmutterin Tuhon siemenissä hylätään vallitsevat dogmit ja astutaan kauaksi suuryhtiöiden intresseistä. Kirjassa kerrotaan, mitä aivoissa tapahtuu kun elimistön läpi kulkee viljatuotteiden ja hedelmien ainesosia. Tulee selväksi, miksi aivot kaipaavat rasvaa ja kolesterolia, ja miten aivosolut saa iästä riippumatta uuteen kukoistukseen. Aivotoiminnan voi saada paremmaksi pelkillä ruokavalion ja elämäntapojen muutoksilla. Vaikuttavin tieto on, että voimme vaikuttaa yli 70 prosenttiin niistä geeneistä, jotka vaikuttavat terveyteen ja elinikään. Tällaisen jälkeen vakavoituu selityksille, että ”sitä sairautta on meillä suvussa”. Voi näin ollakin, mutta nyt sanotaan suoraan, että voimme muuttaa geeniemme suuntaa, hiljentää ja vahvistaa niitä. Aivojen kohtalo ei ole kirjoitettu geeneihin. Sitä ei ole ennalta säädetty. Syyllinen sairauksiin on ruoka. Luinko oikein? Nykyisin tiedetään melko hyvin, että joidenkin ihmisten ruoansulatusjärjestelmä ei pysty käsittelemään gluteenia eli vehnän, ohran ja rukiin proteiinia, mutta onko mahdollista, että käytännössä kaikkien aivot reagoivat kielteisesti tähän aineeseen? Nyt täytyy pysähtyä ja valpastua. Tuttavapiirissäni sairastetaan paljon. Minäkin sairastin vuosikymmeniä. Poskiontelotulehduksia, olkapäät rikki, polvet hajalla, selkä sökö ja mieli maassa. Unettomuutta. Jatkuvaa taistelua itseni kanssa. Mutta nyt olen terve. Kerron mielelläni siitä miten parannuin, miten muutin elämäntapojani. Kaavaa tai mallia en piirrä, mutta kerron tarinani ja kuvailen matkaani. Tiedän, että sisäinen kokemus eli tietoisuus ja tarkkaavaisuus liittyvät läheisesti toisiinsa. Ulkomaailman tarkkailu ja sisäinen tarkkaavaisuus keskustelevat alinomaa päässäni. Tarkkaavaisuus on tapa pakottaa aivot oppimaan. Kun lähdin tutkimaan sitä polkua, olin elämän perusasioiden, terveyden ja sairauden äärellä. Jos en ole tietoinen, minua vaanii ahneus, ylpeys ja kateus. Kärsin niistä. Ajatteluni alkoi vertailla itseäni muihin. Koin olevani ylempänä toisia, älykkäämpi, parempi, viisaampi. Ylimielisyyteni rankaisi välittömästi aivojani, ylpeys eristi minut muista. Joskus hiljennyin muurahaiseksi muiden tallattavaksi. Aistini haistoivat itserakentamani vankilan hajun. Ajattelinko itse vai ajattelivatko aivoni? Nyt tiedän, miten läheisesti kaikki aivojen häiriöt kytkeytyvät sairauksiin, joita emme yleensä pidä aivojen sairauksina.
Elämäntapa voi olla melkoinen suoja sairauksia vastaan. Voimme muuttaa elämäntapamme ja ottaa elämämme omiin käsiimme, kehittämällä terveystietoisuuttamme. Tämä on tiedettä, ei mitään jumalan sanaa. Ketään ei voi pakottaa elämään terveellisesti, mutta on tutkittu, että esimerkiksi monet syövän syntyyn vakuttavista käyttäytymisistä vakiintuvat lapsuudessa ja murrosiässä: se mitä syömme ja juomme ja miten paljon liikumme. Noin puolessa syöpätapauksista perimmäinen syy on käyttäytyminen. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että köyhyys on yhtä suuri terveysriski, kuin verenpainetauti tai vähäinen liikunta. Asia on sanottava selkeämmin.
Jos sinulla on aivoissasi tietty geeniryhmä, niin todennäköisyys sille, että teet väkivaltarikoksen nousee 882 prosenttia. Syyllistyt 8 kertaa todennäköisemmin törkeään pahoinpitelyyn, 10 kertaa todennäköisemmin murhaan, 13 kertaa todennäköisemmin aseelliseen ryöstöön ja 44 kertaa todennäköisemmin seksuaalirikokseen. Runsas puolet ihmiskunnasta kantaa näitä geenejä ja on siis huomattavasti muita vaarallisempi toisille ihmisille. Vangeista suurimmalla osalla on tämä geeniryhmä, kuolemaantuomituista yli 98 prosentilla. Vaikka mikään geeniryhmä ei johda ketään suoraan vankilaan tai sähkötuoliin, todennäköisyys luiskahtaa kaidalta polulta kasvaa dramaattisesti. Geeniyhdistelmän nimi on Y-kromosomi. Jos sinulla on se, olet mies. Miksi kaikki miehet eivät sitten ole rikollisia? Vain yksi prosentti miehistä istuu vankilassa. Pelkkien geenien avulla voidaan selvittää vain pieni osa persoonallisuudestamme. Ympäristö muokkaa meitä, opimme neuvottelemaan, keskustelemaan, jakamaan ja kantamaan vastuuta, kun meitä opetetaan. Osa lapsista on voinut altistua jo kohdussa alkoholille, nikotiinille, yksipuoliselle ravinnolle, väkivallalle tai lyijymyrkytykselle. Eaglemanin Incognito huutaa aikuisuuden ja vastuun perään. Huudan mukana. Minulla on velvollisuus, oikeus, kunnia, koulutus ja mahdollisuus huutaa. Kysyä kuin Mika Waltari:
Jokin minussa, jokin hellittämätön ja lahjomaton minussa, tiukkaa ja utelee lakkaamatta, kuka olet, mihin pyrit, mitä oikeastaan tahdot elämästä.
Kun terveydenhoito näyttää muuttuneen sairaudenhoidoksi, niin sitä suuremmalla syyllä pitää puhua terveydestä konkreettisesti, kouraan tuntuvasti ja yksinkertaisesti. Otan esimerkin omasta elämästäni. Ikääntymisen myötä riittävä proteiininsaanti on erityisen tärkeää, sillä proteiini eli valkuaisaine ehkäisee lihaskatoa ja ylläpitää toimintakykyä ja vastustuskykyä. Tämän tiedon jälkeen on saatava jostain tietoa mistä proteiinia saa. Sen tiedon hankkiminen on vielä helppoa mutta sekään ei vielä riitä. Tarvitaan halua ja rohkeutta kyseenalaistaa totutut käytännöt ja omata hylkäämisen taitoa. Tässä kohtaa rima on korkealla. Meille kun opetettiin, että leipä miehen tiellä pitää ja nyt sanotaan, että vilja tuhoaa aivosi. Kuka valehtelee? Kuka kirjoitti nuo oudot viralliset ja näillä silmillä katsoen sairaat ravintosuositukset? Viralliset suositukset kirjoittaa viranomainen. Varovaisuutta, sanon entisenä viranomaisena.
Kirjoittaminen on tuntunut erinomaiselta välineeltä oman ajatteluni ja oppimiseni kehittämiseksi. Pöytälaatikkorunoilujeni ajalta muistan tuon, kun kysyin itseltäni, olenko minä tuossa? Ulkoistin ajatukset paperille, sain niihin etäisyyttä ja seuraavaksi sisäistin ne uudessa muodossa. Ihmettelin mitä tuli kirjoitettua. Sitten kirjoitin lisää, rehellisemmin. Keskustelu itseni kanssa yllätti ja hymyillytti. Toisten kanssa tarinoidessa pääsin takaisin elettyihin hetkiin ja tuttuun aikaan. Tarvitsin toisia itseäni varten. Niitä hetkiä en unohda. Haluan nähdä, että se on itsekkyyden jaloa käyttöä ja toisen ihmisen arvostamista. Koen sen niin. Sellaisissa hetkissä on mahdollista saavuttaa runoilijan katse. Se on tapa nähdä maailma herkkänä, kauniina, kuin tankarunojen seesteinen poljento. Harvojen kanssa sitä niin intiimisti osaa olla. Sellaiset ihmiset ovat aarteita, rakastan heidän tarinoitaan. Ne ovat heille totta, väritetty ja sepitetty heidän tarpeisiinsa. Juon ne sellaisinaan, kuten The man with the golden Arm:
Sillä kuinka kukaan voi pysyä rehellisenä itselleen,
ellei hänellä ole ketään kenelle olla rehellinen?
Tähän aikaan, jolloin eksoplaneetat ovat todellisuutta, ihminen kävelee kohta Marsin kamaralla ja luonnon neljän perusvoiman lisäksi kaikkeudessa saattaa vaikuttaa viides voima, joka hallitsee pimeää ainetta, liittyy paljon odotuksia. Nyt rakennetaan kaiken teoriaa, kvanttigravitaatioteoriaa, joka selittäisi lähes kaiken. Kaikki maailmankaikkeudet lainalaisuuksineen. Ehkä kaikkea ei sittenkään voi kertoa mutta hyvän elämän aineksista jotain. Omat sisäiset voimat näyttäytyvät tuota avaruutta vasten hyvin pieniltä. Mutta jospa asia onkin yksinkertaisempi ja puhutaan samasta asiasta jolloin koolla ei ole enää väliä. Siksi tämä hetki tuntuu niin tärkeältä. Jospa kaikki ei ole sittenkään kerrottu tuossa kauniissa Einsteinin kaavassa E=mc2. Energia = massa kertaa valon nopeus C, celeritas, potenssiin kaksi. Tyhjältä näyttävä avaruus ja aika ovat kaareutuneet. Tuollaista ei voi käsittää. Vaistomainen ymmärrykseni ei enää toimi. Looginen ajattelu on välttämätön työkalu. Aivoni pulppuavat. Taikuus ja tiede samassa laatikossa.
Ihminen pystyy ylittämään itsensä kun on pakko. Huonot pakot tulee ulkoapäin ja hyvät sisältäpäin. Ulkoapäin ja sisältäpäin -ajattelussa ei puhuta vastakkaisuuksista. Ne eivät ole toistensa vastakohtaisuuksia äärimmäisyyksissään. Ne liikkuvat samassa avaruudessa toisiinsa kaukaisesti kietoutuneina ja siten ovat yhtäaikaa vaikuttamassa. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Voisiko joku selittää. Auttakaa minua. Jossain täytyy olla ratkaisujen avaimet. Maxwell jo aikoinaan kysyi:
Kuin kynitty ja ruipeloinen kana konsanaan
kysyn itseltäni äänellä väräjävällä
josko kaikesta lukemastani
koskaan mitään hyötyä saan
On tullut se kuuluisa viimeinen hetki siivota elämäänsä, mutta nyt historiaan eri tavalla tarttuen. Kurssia oli muutettava. Halusin vielä kävellä. Sain höyhenenkevyen vahvistuksen täyttää lupaukseni ja nyt kirjoitan oppaitani kiittäen ja lainaten. Haluan esimerkilläni havahduttaa ymmärtämään elämänilmiöiden takana vaikuttavia valtavia mekanismeja. Suureellisesti sanottu, mutta arkielämässä yksinkertaisia menetelmiä. Pysähtymisestä tulee autuaallinen olo tai se halvaannuttaa. Omat ajatukset häkellyttävät. Voin käydä niillä kuussa ja maapallon tulikuumassa ytimessä. Tiedän, että muutos vaatii työtä, toimeen tarttumista, ryhtymistä, nousemista ja lähtemistä. Kuria ja eksymistä. Ne ovat kaikki palkitsevia asioita, huumaavia, hurmaavia ja hetkessä tapahtuvia. Seuraukset ovat arvaamattomia. Aivoissamme on enemmän protoneja kuin avaruudessa tähtiä, joten kapasiteettia meillä kaikilla on riittämiin. Itken ja kirjoitan. Kyynelten alkuperää en tiedä.
Tuleva kohtalomme: 10 potenssiin 32 vuoden päässä tulevaisuudessa protonit ovat kenties alkaneet hajota. Fotonien jäänteet, jotka ovat säilyneet maailman luomisen ensi sekunneilta kiitävät edelleen ikuista 1080 miljoonan kilometrin tuntivauhtiaan. Maailmankaikkeus on tässä vaiheessa kovin erilainen kuin syntyessään. Luomisen ensihetkinä, kauan ennen Auringon syntyä, universumi oli suunnattoman tiheä, jonka vuoksi säteilyä ”työntyi” valtavasti E=mc 2läpi E:n puolelta m:n puolelle. Meille tuttu tavallinen aine syntyi puhtaasta energiasta ja synnytti lopulta tähdet, planeetat ja tuntemamme eliöt. Lähellä aikojen loppua, yli 10 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 0000 vuoden päässä tulevaisuudessa tilanne on toinen. Kaikki on paljon hajanaisempaa. Tuollainen tieto ja numerosarja humalluttaa miellyttävästi. Täytyy istua alas ja muistella piin likiarvoa 3,141592653... luku jatkuu loputtomiin, koskaan päättymättä. Siinä kulkee jotain värisyttävän kaunista. Siihen rakennan maailmankuvani. Mittakaava sotkee tunteeni. Olen täynnä ennakkoluuloja ja intuitiivinen maailmankuvani on vajaa, nurkkakuntainen ja riittämätön. Historia näytti meille, mitä tuo maailman tunnetuin yhtälö käytännössä tarkoitti. Valitettavasti.
Eräänä elokuun päivä v. 1945 klo 08.16 Hirosìman yllä amerikkalainen B-29 pommikone mukanaan 23 kg puhdistettua uraania avaa luukkunsa sairaalan yläpuolella, missä lämpötila oli leppoisat 27 astetta. Pudotessaan 43 sekunnin kuluessa pommin sisällä 2