Henkilögalleria, tai jokin fragmentti:
Pinoan laatikoita,
laatikoita täynnä tyhjänpäiväisyyksiä
eikä pinoa saa hajoamaan
ei, vaikka satunnaisotannalla vetäisi pois niistä minkä tahansa,
sillä halvoista lupauksista, Hengen prostituutiosta,
tai näivettyneestä konsensushakuisesta nuoruuskokemusten muistelusta
syntyy tuskin mitään
minkä poistaminen tautologialta haisevista illanvietoista
järkyttäisi,
vaurioittaisi
sisällöllisesti tyhjän rakennelman perustuksia.
Eikä moisen ladelman työntäminen verkkokellarin pimeimpään nurkkaan
ja sieltä pesänjakajien myötä jätelavalle aiheuttaisi kaipuuta
muutamaa omahyväistä marttyyrinkyyneltä enempää,
jotka hunajamarinoituina suolaisina pisaroina vuodatetaan
itseaiheutettujen hiertymien lomitse
ainoastaan muodollisen rakenteen takia
muodon, joka ansaitsee
lähinnä perinteen vuoksi
muistolaatalleen juhlapäivinä viedyn hautakynttilän.
Sanot minua kyynikoksi, mutta
veden pinnasta heijastuva havupuiden impressionistinen siluetti todistaa toisin.
Alakerrassa,
kun sieraimistani juoksee merivesi ja ihoni huokoset sylkevät kuonaa
ja kun kaikki tapahtuu
hoidoista huolimatta
tai niiden vuoksi,
käy joskus siten, että lännen ja pohjoisen välissä vuoksi kohtaa luoteen.
Minä
pyrin ylös
luoteeseen,
mutten siksi, että tahtoisin korkeammalle, vaan voidakseni hengittää,
täyttää keuhkoni edes silloin, kun kuun vetovoimasta hämmentyneet
Dionysos ja Apollon vetäytyvät yllättäen murtoveteen rakastelemaan.
Teko on yhtä lattea kuin ylikansallisen kahvilaketjun keskiarvo-ostos,
tai se ikkunalaudalla pölyttyvä keraaminen matkamuisto josta lohkesi pala
jo kotimatkalla ja jonka kyyneleet silmissäsi korjasit huolimattomasti pikaliimalla.
Mutta tylsistyminen arjessa tulee ymmärtää vapaudeksi,
vapaus onnellisuudeksi, onnellisuus joksikin irralliseksi kaikista niistä rakenteista
joihin teologit,
filosofit ja sileähuuliset hyvinvointiblogistit yrittävät sitä vuorollaan pakottaa.
Huoneentaulu: ”Vain tylsistynyt voi hengittää,
sillä arki on onnellisuuspuheen antihistamiini.”
Systolinen painajainen,
verenpunainen yö, lakanat
jotka pikkutuntien aikana pestään hikikarpaloilla ja joiden lomitse isketään suonta
eikä pelko taitu, vaikka mittarit todistaisivat toisin.
Sinä kasvoit sisälläni. Viestit ajoittain tulostasi kohteliain, vetäytyvin elein.
Uskoin, kielsin, uskottelin, arvailin.
En tiennyt, kuulostelin, tiesin ja vastustelin.
Hyväksymättömyyden voi ymmärtää muttei hyväksyä.
Näin sanovat erisyisherkät kokemusasiantuntijat,
sillä palstan pituus ei ole ongelma nykyviestimissä
eikä kaupunkiviljelijöiden puistoplantaaseilla.
Ja minä söin.
Söin koko läntisen Euroopan orgaanisen julistuksen, ultrajuoksin höyhenenkevyenä
poikki kansallispuistojen ja meditoin itselleni antiprofaanin rauhan,
kun samaan aikaan vierustoverini kumosi sisäänsä kestikievarin toisensa jälkeen.
Nyt me makaamme,
hän rakastelun jälkeisessä raukeuden hybriksessä
onnellisten lintujen untuvista tehdyn peitteen alla,
minä hengityskoneessa puhekyvyttömänä.
Sinä kasvoit sisälläni. Etkä enää aikoihin viestinyt kohteliaasti.
Vesikidutuksesi, sähköshokkisi ja muut pikkunäppäryytesi olivat pientä sen rinnalla,
kun lopulta lopetit viestimisesti kokonaan.
Tiesit tarkalleen sen helpotukseksi kuvittelemani narun, josta vetää
ja solmit sen toiseen päähän lompakon.
Sitten kävit metsän reunaan odottamaan saapumistani.
Löysin kadoksissa olleet avaimeni, joita en tiennyt kadottaneeni.
Helpotuksen lämmin aalto saa jalkani vavahtelemaan.
Miksi tällaisten hetkien taltioiminen ei käy laatuun
kaiken kateissa olevan aiheuttama paniikki sen sijaan olevan vallitsevaa
ja ikuista?
Sillä tapahtuuhan näitä,
kadotettujen löytymisiä
aina silloin tällöin.