© 2018 Tiina Markkanen
Kansi: Jaakko Kukkonen
Kustantaja: BoD - Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN 978-952-80-2906-9
”Opettaminen on yksinkertaisesti jonkun muun kokemus. Opettaja on kulkenut polun, ja sinä katsot jälkiä tomussa. Ne voivat antaa vihjeitä siitä minne mennä. Mutta jäljet ovat jonkun muun menneisyys, eivät sinun tulevaisuutesi. Kaikki kirjat ja kurssit ovat vain karttoja toisten ihmisten menneisyydestä. Omaksu ne, käytä ne hyväksesi, mutta muista että oma polkusi on erilainen, ja sitä polkua sinun on seurattava. Älä kopioi toisen polkua; käytä heidän tietojaan, mutta muista että maisema, jonka halki oma polkusi kulkee, on ainutlaatuinen. Silti paradoksi pysyy: sinun täytyy löytää oma polkusi, mutta et näe sitä kun olet siellä, vasta kun olet kulkenut sen päähän.”
Yoshi Oida: Näkymätön näyttelijä
Tämä harjoituskirja kertoo näyttelijäntyön perusteista ja niiden opettamisesta Teatteri Väkivahvassa vuosina 1998 – 2013. Väkivahva oli Pohjois-Karjalan opiston yhdeksän kuukautta kestävä näyttelijäntyönkoulutus. Opiskelijat tulivat kunnianhimoisina etsimään tietoa ja taitoja, jotta oma osaaminen johtaisi näyttelijän ammattiin tai myös testaamaan vastaako haave näyttelijän ammatista todellisuutta.
Ensimmäisen reflektion opetuksestani kirjoitin tammikuussa 2002 otsikolla Eksymättömät harhaan ampujat. Versioita syntyi vuosien saatossa monta. Aluksi luulin opettavani lähestymistapoja roolia varten. En opettanut. Hain kokemusta autenttisesta läsnäolosta. Sitä sataprosenttista, jonka Eila Rinne nosti yhdeksi kolmesta suuresta. Ja sen etsimiseen piilotin Mistä on kysymys. Toisen suuren. Ja se kolmas, Rohkeus, kulki mukana koko ajan tarjouksissa, huonona olossa, housun punttien tutinassa, keskusteluissa. Tutkimista ja reflektoimista riitti 15 opettajavuotta.
Minä rakastan hyviä tarinoita. Ne voi kertoa miten vain, käyttää mitä keinoja tahansa. Mutta olennaista on, että näyttelijä nappaa katsojan mukaansa tarinaan. Väkivahvassa tyypillistä oli monistaa päähenkilöt usealle näyttelijälle. Tämä ihan käytännön syystä, koska hyvää näyteltävää oli pakko löytää paljon. Olisi ollut epäoikeudenmukaista, jos vain yksi saisi suuren roolin ja muut kantaisivat taustalla tarjotinta. Opiskelija joutui kantamaan sekä pääroolia että sitä tarjotinta. Se tuotti ymmärryksen oman työn tekemisen merkityksestä yhteisessä kokonaisuudessa. Kun näyttelijä osaa olla läsnä sivuroolissa ja näytellä niin, että päärooli voi levätä tilanteessa, ymmärtää jo paljon näyttelijäntyöstä.
Katsojana teatterissa haluan nähdä ihmisen. Haluan, että tarina koskettaa minua ja haastaa ajattelemaan. Minun ei tarvitse ymmärtää kaikkea mutta minut täytyy nykäistä mukaan matkaan. En halua pinnistellä tekstin kuuntelemisessa, tilanteen kustannuksella. Tarkasti ajateltu on tarkasti näytelty.
Intuitiolle on raivattava tilaa. Sen on saatava vaeltaa ja nousta rauhassa. Sen edestä on selätettävä kerta kerran jälkeen monta estettä: kontrolli, häpeä, suorittaminen, laiskuus. Näyttelijäntyön perusasioiden haltuunotto antaa rauhan laskeutua olennaiseen. Se antaa välineitä valmistautua ja kykyä jäsentää omaa työtään, uskallusta harjoitella, kohdata vastanäyttelijä ja yleisö. Tieto perusasioista ja oma autenttinen kokemus läsnäolosta vapauttavat näyttelemään. Siihen keskittyy tämä työkirja.
Olen kirjoittanut tämän ajatellen alalle hakeutuvia näyttelijöitä, harrastajateattereiden ohjaajia, teatteriilmaisun ohjaajia, äidinkielen ja draaman opettajia. Toivottavasti löydätte kirjasta kulmaa omaan työhönne.
Kiitos Pohjois-Karjalan taidetoimikunta
puolivuotisesta apurahasta.
Kiitos Kaitsu yhteisestä urakoinnista Teatteri
Väkivahvassa;
Malla kirjan nimestä;
Jaakko kirjan kannesta;
Merja, Venla, Miika, Janna, Mikko ja Jukka
tekstilainauksista;
Suomen parhaat kotijoukot olemassaolosta.
Ja kiitos Teatteri Väkivahvan opiskelijat. Te, jotka
olette tulevia tai olevia teatterin ammattilaisia,
teatterin intohimoisia harrastajia ja vaativia katsojia!
Joensuussa kesäkuussa 2018
Tiina Markkanen
Olen opettanut päätoimisesti näyttelijäntyötä viisitoista vuotta, ollut näyttelijänä ammattiteattereissa kaksikymmentä vuotta ja harrastanut näyttelemistä kymmenen vuotta.
Aloitin Helsingin Ylioppilasteatterista. Elettiin 70-luvun alkua. Toteutimme harjoituksissa ankarasti saksalaista lukutapaa. Analyysiin kului päiviä. Mietimme kauan jokaisen kohtauksen sisältöä. Se piti saada tarkasti formuloitua ja kirjattua näyttämöharjoituksia varten. Analyysi oli yhteiskunnallinen, ei sillä kauheasti ollut tekemistä näyttelemisen kanssa, ainakaan minulle. Brecht oli kova sana. Hankin saksankielisiä teoksia. En koskaan lukenut niitä. Opiskelin Helsingin Yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa b-linjalla eli draamakirjallisuutta ja teatteritiedettä.
Ylioppilasteatterissa oppi tekemään yhdessä ja tarttumaan kaikkeen työhön. Sain Urho Kekkoselta Raija Orasen näytelmän, Toivoilleen isänmaa antoi, esitykseen 12 tulipunaista ruusua. Johan sitä tunsi itsensä tähdeksi!
Mutta ei kauan. Pitkän pohdinnan jälkeen – voiko elämää olla niinkin pohjoisessa kuin Raumalla - hain ja pääsin Rauman Kaupunginteatteriin näyttelijän vakanssille äitiysloman ajaksi. Oli viisi ensi-iltaa vuodessa.
Ensi-illan jälkeen oli yksi lepopäivä, jonka jälkeen aloitettiin uuden jutun harjoitukset. Työnjako oli tarkkaa. Ei kuulunut minun hommiini etsiä vaatteita, suunnitella rekvisiittaa tai edes kantaa lavasteita paikalleen. Minun työni oli näytellä. Ohjaajat odottivat osaamista; lähestymistapoja, tarjoamista. Niitä ei ollut. Intoa kyllä oli. Sain kolmen vuoden kiinnityksen näyttelijäharjoittelijaksi. Helpotti. Näyttelijäharjoittelijana oli lupa olla osaamaton ja oikeasti harjoitella. Se luki jo tittelissä! Päätin, että nämä kolme vuotta ovat minun oppivuodet. Käyn kaikki mahdolliset kurssit ja opettelen työssä sen, minkä muut koulussa. Rooliin yritän etsiä aina uuden näkökulman; tehdä sellaista mitä en osaa. Ystäväni oli päässyt Teatterikorkeaan Turkan oppilaaksi. Viikonloppuisin hän juoksutti minua ja väänteli jalkojani. Väitti, että minun tajunta laajenee, kun saa runnottua jalkani rintakehää vasten. Olimme molemmat ulalla mutta fyysisyydestä vakuutuin. Juoksulenkki ja lämmittely jäivät työtavaksi, itse asiassa se vääntelykin.
Yritin päästä näyttelemisen perimmäiseen ytimeen. Mikä tässä hommassa on tärkeintä? Sen täytyy olla totta! Etsin vimmatusti ilmaisua, joka on totta! Sillä seurauksella, etten lopulta tehnyt lavalla mitään. Seisoin niillä sijoillani ja samalla tavalla, oli sitten kysymys hysteerisestä rouvasta tai anteliaasta navettapiiasta. Muu ei tuntunut todelta. Mahtoi olla piinallista ohjaajalle! Ei tullut enää kukkia Kekkoselta.
Vähitellen totuuksia alkoi löytyä; uskalluksesta olla läsnä ja antaa asioiden tapahtua. Rohkeudesta unohtaa itsensä ja oma totuutensa.
Suvirannassa oli joka kesä näyttelijäharjoittelijoiden kaksiviikkoinen koulutus. Eila Rinne oli koulutuksen suunnittelija ja näyttelijäntyön opettaja. Improvisaatiota opetti Ismo Kallio, kärsivällinen, hyvä pedagogi. Kummatkin peräänkuuluttivat läsnäoloa, näyttelijän omaa ajatusta; työn sisältöä, ei muotoa.
Siirryin Raumalta Imatran Kaupunginteatteriin. Aloin vapaapäivinä käydä Eilan kotona yksityistunneilla. Vuonna 1986 Marja-Liisa Màrton suomensi Robert Cohenin Acting Power nimellä Näyttelemisen mahti. Se kolahti! Olimme Cohenin itsensä vetämällä kurssilla Eila ja minä, opettaja ja oppilas. Oltiin vaikuttuneita metodista. Imatralta siirryin Helsingin kautta Joensuun Kaupunginteatteriin.
Minun näyttelijähistoriani loppui umpikujaan. Voin töissä huonosti. Tuntui, että en istu taloon ollenkaan. Töitä oli onnettoman vähän. Mietin, antaako periksi. Unohtaa Eila ja tehdä vain se vähä. Käydä siistissä sisätyössä, ja ladata energia perhe-elämään. Tunnustaa, että olen keski-ikäinen, jo parhaat työni tehnyt näyttelijä! Minulla oli pienet lapset. Ei hassumpi ajatus!
Olin 45-vuotias ja nainen. Työpaikkoja ei hevin heruisi muualtakaan.
Lähdin pois laitosteatterista. Se oli kova paikka. Miten voin selvitä ilman näyttelemistä, ilman näyttelijän työpaikkaa, teatteria. Jos minulla ei ole työpaikkaa, voinko edes olla ammatiltani näyttelijä? Mitä muuta minä osaan? Teatterin ulkopuolelta en mitään! Lähdin virkavapaalle. Ehkä elämää olisi myös teatterin ulkopuolella?
Pääsin tuntiopettajaksi Pohjois-Karjalan Opistoon ja seuraavana vuonna sain teatterilinjan linjanjohtajan vakanssin. Olin nyt lehtori. Vähän nauratti. Olin aina vannonut, että elämässäni on kolme asiaa, joita en tee.
Kolmonen oli pontevin. Molemmat vanhempani ovat olleet opettajia. Enää en vanno mitään! Paljon tyhmempänä ja tyhjempänä olisin elänyt ilman väkivahvalaisia, näyttelijäntyön opiskelijoita.
Opettajan housuihin astuminen oli pelottavaa. Piti taas pohtia, mikä näyttelemisessä on totta. Mitä näytteleminen on? Mitä tarkoittaa olla läsnä? Miten rooli syntyy? Mitä tarkoittaa prosessi näyttelijäntyössä? Osaanko sellaista opettaa? Tajuanko edes itse?
Peruutin lähtöpisteeseen; mietin sitä pitkää yritysten ja erehdysten matkaa, prosessia, mikä edeltää ensi-iltaa ja jatkuu esityksissä. Teoreetikot tuntuivat kaukaisilta. Oma näyttelijälaatu oli muodostunut monien töitten, vastanäyttelijöiden, ohjaajien, opettajien, kurssien, kirjojen ja elämänkokemuksen kautta. Kaikki on lainattua, mutta omaksi sen hahmottaa.
Näyttelemisen opettaminen tuntui valtavalta kakulta. Kaikki liittyy kaikkeen. Tartuin asiaan kuin ohjaukseen. Paloittelin kakun kohtauksiin. Hain kronologiaa, missä järjestyksessä mikin asia on tärkeä. Katsoin omaa näyttelijäntyön prosessia; miten ja mistä rooli kertyy. Miten minä saan otteen roolihenkilön elämästä. Ja miten se ote jää syntymättä! En voi opettaa enempää kuin itse osaan.
Aikaa opetukseen oli kerrallaan 9 kuukautta. Jos munasolu kehittyy siinä ajassa ihmiseksi, täytyy prosessi näyttelijäntyön oppimisestakin käynnistyä! Kysyin itseltäni:
- miten minä opin?
epäonnistumalla ja onnistumalla, enemmän epäonnistumalla
- mihin on vaikea päästä kiinni?
ajatteluun tilanteessa
- mihin pääsen helposti kiinni?
älyllistämiseen
- mikä on tärkeää?
konkreettisuus, läsnäolo, kontakti, lämmittely
- mikä on suurin kuoppa?
minä itse ja tunteilu
- mikä auttaa näyttämöllä?
vastanäyttelijä
- mikä vastustaa?
pyrkimys olla paras
- mistä on syntynyt suurimmat onnistumiset?
itsensä unohtamisesta
Miten Eila opetti? ”Ole tapahtuman keskellä. Tunkeudu roolin sisälle vaikka millä keinolla. Käytä apuna sukulaisia, ystäviä, vihollisia, tuttuja, mitä ja ketä tahansa. Sinulle tapahtuu ja ehdottomasti muiden kanssa.”
Eila oli itse näyttelijä. Hän tiesi, että teattereissa ohjaajan apu aloittelevalle näyttelijälle oli usein olematon. Oma tahto, kyky löytää roolin äärelle itse, oli välttämätöntä oppia. ”Kukaan ei tee sinusta näyttelijää. Sinä olet itse vastuussa omasta roolistasi.”