© 2018 Stenlund, Mari /
Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs (Julk.)
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
Kannen kuva: Samuel Zeller, unsplash.com
ISBN: 978-952-80-3762-0
Oman tietämättömyytensä tunteminen on parasta tietoa.
Sellaisen tiedon puute on tautia.
Jos vain joku pitää sitä tautina, paranee hän siitä.
Viisas on vapaa tästä taudista.
Hän tietää mitä se on ja on vapaa siitä.
Tao Te King, luku 71
Ihmiset ovat kuin virtoja: vesi on kaikissa samanlaista ja kaikkialla on samaa vettä, mutta jokainen joki on milloin kapea ja nopea, milloin leveä ja hiljainen, milloin puhdas ja kylmä tai samea ja lämpöinen. Niin ovat ihmisetkin. Jokainen ihminen kätkee itseensä kaikkien inhimillisten ominaisuuksien alkiot ja toisinaan tulevat näkyviin toiset, toisinaan taas toiset, joten ihminen usein näyttää muuttuneen, vaikka hän itse asiassa on pysynyt aivan samana.
Leo Tolstoi: Ylösnousemus, luku LIX
Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
- - Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.
Matt 5: 1–2, 22b
”Siis kysehän on siitä, ettei minulla ole mielipiteenvapautta”, selvittää psykiatrinen potilas. Hän on joutunut psykiatriseen hoitoon siksi, että hänen ajatuksiaan ja uskomuksiaan on pidetty kummallisina. Lisäksi hoitopäätöksen tehneet ihmiset ovat arvioineet, että noihin ajatuksiin ja uskomuksiin perustuva toiminta saattaa uhata häntä itseään tai mahdollisesti myös muita ihmisiä. Hoidossa hänet on pakotettu ottamaan hänen epämukaviksi kokemiaan lääkkeitä, joilla on pyritty lieventämään hänen kummallisia ajatuksiaan ja uskomuksiaan. Kuulemma sairaalasta on päässyt pois vasta, kun on oppinut esittämään olevansa samaa mieltä psykiatrin kanssa. ”Kannattaa vähintäänkin näytellä sairaudentuntoista”, kertoo potilas kokemuksestaan.
Mitä on oikeus uskoa? Milloin tarvitaan apua? Mihin toisessa ihmisessä saadaan vaikuttaa ja millä keinoilla? Miten ihmisen uskonnon- ja mielipiteenvapautta voidaan tukea? Tässä kirjassa tarjotaan välineitä näiden kysymysten pohtimiseen.
Keskustelu psykiatrisen potilaan vapaudesta on toteutunut usein vastakkainasettelun kautta. Yhtäältä on esitetty, että psykiatriassa rajoitetaan potilaan uskonnon- ja mielipiteenvapautta.1 Osa psykiatristen potilaiden oikeuksiin havahtuneista on innostunut antipsykiatriasta. Thomas Szasz esitti 1970-luvulla, että psykiatria on pohjimmiltaan uskonnollista ja että skitsofrenia on psykiatrisen uskontokunnan pyhä symboli ja mielisairaus myytti.2 Ronald Laing pyrki ymmärtämään psykoottisen kokemistavan mielekkyyttä ja puhui yksilön psykiatristen diagnoosien sijaan yhteisön hulluudesta, joka on yksilön ”sairastumisen” taustalla.3 Suomessa Szaszin antipsykiatrisia näkemyksiä on tuonut esiin esimerkiksi Jyri Puhakainen.4 Kriittisiä näkemyksiä ovat muotoilleet myös Lauri Rauhala ja Martti Siirala.5
Toisaalta voidaan väittää, että psykiatriassa pyritään lisäämään uskonnon- ja mielipiteenvapautta vapauttamalla potilas psykoosin vallan alaisuudesta. Hyvin monet ovat saaneet apua psykiatrian saralla, ja psykiatrisen hoitohenkilökunnan tavoitteena on nimenomaan potilaan auttaminen. Usein ajatellaan, että mielenterveyden järkkyessä ihmisen uskomukset ja ajatukset vääristyvät, ja hän lakkaa olemasta ”oma itsensä” tai itseään määräävä henkilö.6 Psykoottinen ihminen voidaankin määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, jossa hänen harhaluulojansa pyritään lieventämään tai poistamaan antipsykoosilääkityksellä. Lääkitystä voidaan antaa myös potilaan mahdollisesta vastustuksesta huolimatta perusteina potilaan paras ja hoidon tarve.7 Mielen sairaus saatetaan nähdä yhteisenä vihollisena, jota pidetään kurissa psykiatrisen hoidon avulla, ja ihmiset kokevat saavansa omaa elämäänsä haltuun.
Viime vuosina psykiatrisesta hoidosta, sen haasteista ja potilaiden itsemääräämisestä on keskusteltu varsin paljon. Psykiatriakriittisyys on nostanut päätään amerikkalaisen Mad in America -liikkeen levittyä myös Suomeen.8 Kriittisissä keskusteluissa ovat puhuttaneet erityisesti psyykenlääkehoidon ja -tutkimusten ongelmat, mutta tätäkin keskustelua näyttää leimaavan vastakkainasettelu. On luontevaa yhtyä Jani Kaaron näkemykseen, jonka mukaan valtavirran psykiatrien ja psykiatrien vastustajien välillä on syvä juopa.9
Myös tämän kirjaprojektin kuluessa on käynyt selväksi, ettei psykiatrisen diagnoosin saaneen ihmisen uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta ole olemassa selvää konsensusta. Tähän kirjaan kirjoittaneet ja käsikirjoitusta kommentoineet ovat asioista keskenään osittain eri mieltä, ja erimielisyys voi olla niinkin syvällä tasolla kuin siinä, kuka tai mikä oikeastaan on kenenkin mielestä sairas: diagnoosin saanut potilas vai psykiatrinen systeemi, joka käyttää valtaa luokittelemalla ihmisiä diagnoosien avulla.
Ei ole ihme, että antipsykiatrisilla ajatuksilla on kannatusta, sillä ne ovat selkeitä ja niissä sanoitetaan varsin hyvin sitä posketonta valtakuviota, josta joillakin psykiatrisessa hoidossa olleilla on omakohtaista kokemusta. Vaikka ei omaksuisikaan antipsykiatrista kantaa, on silti myönnettävä, että psykiatriaa voidaan käyttää myös väärin. Tiedetään, että esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa toisinajattelijoita ja joitakin uskonnollisia vähemmistöjä diagnosoitiin ja passitettiin ”hoidon” piiriin10.
On myös huomattava, ettei pyrkimys hyvään takaa sitä, että toiminta sinänsä on hyvää. Psykiatrian saralla saatetaan toisinaan aiheuttaa suurta vahinkoa, vaikka kuinka tavoiteltaisiin potilaan parasta. Psykiatrian historia on surullisen kuuluisa ihmiset toimintakyvyttömiksi saattaneista lobotomioista, ja monella psykiatrisella potilaalla on tänä päivänäkin vihaista sanottavaa valtaa pitävien hyvistä pyrkimyksistä. Toisaalta monet potilaat ovat syvästi kiitollisia saamastaan huolenpidosta elämänsä raskaina vaiheina, jolloin heidän kykynsä pitää huolta itsestään on ollut alentunut. Tahdosta riippumattomassa hoidossa olleista suuri osa on jälkikäteen arvioinut hyötyneensä hoidosta.11 Tästä näkökulmasta katsottuna antipsykiatrinen lähestymistapa, joka pahimmillaan jättää ihmiset oman onnensa nojaan, voi vaikuttaa jopa julmalta ja välinpitämättömältä.
Edellä kuvattu vastakkainasettelu saattaa jättää kuitenkin varjoonsa lähestymistapoja ja näkökulmia, jotka olisivat psykiatrisen potilaan oikeuksien toteutumisen kannalta mielekkäitä. Uskonnon- ja mielipiteenvapauden kannalta on kiinnostavaa esimerkiksi se, että psykiatrisista ongelmista kärsiviä halutaan suojella epäterveeltä uskonnollisuudelta ja ideologiselta vallankäytöltä. Haavoittuvassa tilassa olevien suojelemisen kääntöpuolella on kuitenkin riski, että keskustelun tila kapenee ja pinnallistuu. Psykiatrinen hoitohenkilökunta ja potilaan omaiset saattavat ohittaa potilaan eksistentiaaliset pohdinnat ja ohjata keskusteluja kepeämpiin aiheisiin. Joihinkin mielenterveysyksikköihin on myös kehitetty sääntöjä, jotka kieltävät uskonnosta ja politiikasta puhumisen. Mielenterveyden järkkyessä ihmisen asema sosiaalisissa yhteisöissään saattaa myös muuttua. Kun ihmisellä on psykiatrinen diagnoosi ja häntä on hoidettu psykiatrisessa sairaalassa, eivät muut välttämättä jaksa ottaa hänen ajatuksiaan elämästä, Jumalasta ja ihmisyydestä vakavasti. Tässä kirjassa tuodaan esiin näkökulmia myös näihin haasteisiin, vaikkei niihin luultavasti olekaan olemassa yksinkertaisia tai aina ja kaikkialla toimivia ratkaisuja.
Olen tutkinut erityisesti psykoottisten ihmisten uskonnon- ja mielipiteenvapauteen liittyviä kysymyksiä vuosien ajan ja kirjoittanut pro gradun ja väitöskirjan lisäksi aiheesta myös tieteellisiä artikkeleita ja yleistajuisia kirjoituksia. Viime vuosina olen myös kehittänyt uudenlaista tutkimusmetodia mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden osallistamiseksi tutkimustyöhön12. Nyt käsillä olevassa kirjassa kokoan yhteen tekemääni tutkimusta samalla päivittäen, tiivistäen ja yleistajuistaen sitä sekä tekemällä yhteistyötä mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden kanssa. Olen saanut kirjoittamieni artikkeleiden käsikirjoituksiin kokemusasiantuntijoilta palautetta, jota olen ottanut huomioon kirjan viimeistelyprosessissa. Kokemusasiantuntijat ovat myös kertoneet omista kokemuksistaan ja käsityksistään kirjoituksissaan, jotka vuorottelevat artikkeleideni kanssa.
Kokemusasiantuntijoiden kirjoitukset yhdessä tutkimukseen perustuvien artikkeleiden kanssa valaisevat kysymystä uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta ja auttavat näkemään, kuinka vaikeasta asiasta on pohjimmiltaan kysymys. Vuosien tutkimisesta huolimatta kysymys mielenterveydeltään järkkyneiden ihmisten uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta on edelleenkin haasteellinen eikä suinkaan ratkaistu. Toivon kuitenkin, että Vapaa mieli -kirja auttaa mielenterveyden palveluja käyttäviä, mielenterveystyössä työskenteleviä, aihepiiriä tutkivia ja oman tai läheisen uskonnon- ja mielipiteenvapauden ja sen rajojen kanssa hämmentyneitä ihmisiä pohtimaan, mitä nämä oikeudet pohjimmiltaan suojaavat ja mitä olisi tehtävissä, jotta uskonnon- ja mielipiteenvapaus voisivat olla entistä aidommin kaikkien ihmisten oikeuksia.
Pelkkien vastakkainasettelujen sijaan tässä kirjassa etsitään tilaa, jossa uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta voidaan keskustella ja jossa erilaisia kantoja edustavat voivat kohdata. Samalla on kuitenkin todettava, että tällainen keskusteluyritys on hauras ja hämmentävä. Vaikka pyrkimyksenä olisikin vääränlaisten valta-asetelmien purkaminen, emme pääse niistä täysin eroon. Esimerkiksi itse koulutettuna ja tutkimustyötä tehneenä olen kirjoittajana eri asemassa kuin ihminen, joka kertoo uskonnon- ja mielipiteenvapautensa hauraudesta oman kokemuksensa pohjalta. Kirjoitan artikkelini omalla nimelläni, mikä periaatteessa mahdollistaa tunnustuksen saamisen. Olen myös käyttänyt erityistä valtaa ja kantanut vastuuta kirjan kokonaisuuteen liittyen.
Kokemusasiantuntijat eivät puolestaan välttämättä pysty hyötymään antamastaan panoksesta samassa merkityksessä muun muassa siksi, että he kertovat kokemuksistaan ja näkemyksistään nimimerkin suojissa johtuen leimautumisen pelosta (osa pelkää leimautumista itse, osan kohdalla heidän leimautumistaan pelkään minä, minkä vuoksi olen päättänyt, että kaikki kokemusasiantuntijoiden kirjoitukset julkaistaan nimimerkillä kirjoitettuina). Vaikka kirjoittajat ovat keskenään erilaisissa asemissa, tämän kirjaprojektin taustalla on kuitenkin usko siihen, että jokainen kirjoittaja tavoittelee osallistumisellaan tärkeinä pitämiään päämääriä. Hyvistä tavoitteistaan huolimatta tämäkin kirja on kuitenkin osa laajempaa valtakuviota, ja luultavasti osaamme tiedostaen hämmentyä tästä vain osittain.
Kirjan pääotsikko Vapaa mieli viittaa nobel-palkitusta skitsofreniaa sairastaneesta John Nashista kertovaan elokuvaan Kaunis mieli. Kirjan aihe on yhtä aikaa marginaalinen ja kaikkia koskettava. Yhtäältä keskiössä ovat ihmiset, jotka ovat saaneet psykiatrisen diagnoosin. Etenkin psykoosidiagnoosi tarkoittaa monille leimautumista ja kokemusta siitä, ettei ole yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Toisaalta tarkasteltavana on se, mitä uskonnon- ja mielipiteenvapaus turvaavat meille kaikille, oli meillä psykiatrista diagnoosia tai ei. Kun haluamme ymmärtää uskonnon- ja mielipiteenvapautta, on käännyttävä marginaalin puoleen. On kohdattava ihmisyyden koko kirjo, jotta voimme käsittää, mikä ihmisoikeuksissa on kaikkein keskeisintä.
Tämän kirjan kirjoittamis- ja kokoamisprosessi on ollut pitkä ja hyvin haasteellinen. Kokemusasiantuntijoiden kirjoitukset olen kerännyt jo vuosina 2015 ja 2016, mutta kirjan kokonaisuuden valmiiksi saaminen viivästyi, kun kävi ilmi, että sille on hyvin hankalaa löytää julkaisijaa tai kustantajaa. Vaikeudet kustantajan tai julkaisijan löytämisessä ovat panneet vielä entisestään pohtimaan, miksi monien marginaalissa elävien ihmisoikeudet ovat haaste. Vaikka kysymys uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta on joillekin psykiatrisina potilaina hoidetuille ensiarvoisen tärkeä, ei se välttämättä suurta yleisöä juurikaan kiinnosta eikä kaupallisten kustantajien näin ollen kannata lähteä kustantamaan teosta, jossa tätä tärkeää kysymystä pohditaan. Toiseksi, vaikka kokemusasiantuntijuuden merkitystä on viime vuosina Suomessakin korostettu, tässä kirjaprosessissa kohdatut haasteet ovat pistäneet miettimään, miten valmiita sosiaali- ja terveysalan toimijat ovat käymään sellaista keskustelua, jossa kokemusasiantuntijat esittävät myös terävää kritiikkiä.
Kustantamista ja julkaisemista koskevien haasteiden keskellä kiitänkin Asiantuntijaosuuskunta Mielekästä, jonka julkaisuna tämä kirja viimein näkee päivänvalon. Erityisesti Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään kirjoittajapiiri on paneutunut kirjan sisältöön, ja varsinkin Marjut Häkkinen ja Mirkka Auvinen huomasivat tarkalla lukemisellaan kirjoitusvirheitä ja täsmennystä vailla olevia kohtia, mistä olen kiitollinen. Kiitän myös miestäni Jukka Stenlundia kirjan käsikirjoituksen oikoluvusta sekä kirjan taitosta. Ennen kaikkea kiitän kirjaprosessissa mukana olleita kokemusasiantuntijoita, sillä heidän osallisuutensa on sekä innoittanut että velvoittanut minua saattamaan prosessin loppuun vaikeuksista huolimatta. Kirjan kirjoittamisen ovat mahdollistaneet Suomen Kulttuurirahasto (oma henkilökohtainen apurahani) sekä Kirkon tutkimuskeskus (kokemusasiantuntijoiden kirjoittaja- ja konsultointipalkkiot).
1 Gosden 1997; Szasz 1990.
2 Szasz 1979; 1972.
3 Laing 1970.
4 Puhakainen 1999.
5 Ks. esim. Puhakainen 2000; Rauhala 1992; Siirala 1960a; 1960b.
6 Näistä näkemyksistä ks. esim. Gutheil 1980; Kaltiala-Heino ym. 2000.
7 Ks. Mielenterveyslaki 1116/1990, 8§; 2001/1423, 22b§.
8 Ks. Hulluna Suomessa – ja vähän muuallakin: Etusivu.
9 Kaaro 2018.
10 Ks. esim. Chodoff 2009; Fulford, Thornton & Graham 2006, 575.
11 Lönnqvist, Moring & Henriksson 2014, 741.
12 Ks. Stenlund 2018.
Demokratiassa, joka antiikin Ateenassa koski vapaita miehiä, pidetään puheita, keskustellaan ja argumentoidaan puolesta ja vastaan sekä äänestetään.
Jos ottaa demokratian kirjaimellisesti, pääsee helposti hullun kirjoihin, vaikka kyseessä kuitenkin on klassinen ajatus demokratiasta!
Mielisairaaksi leimatun puheisiin ei suhtauduta vakavasti eikä hänen ajatuksistaan keskustella argumentoiden.
Minulla oli ”reaktiivinen psykoosi” vuonna 1994. Olin mielisairaalassa nuoriso-osastolla kuusi viikkoa. Aluksi minulle syötettiin masennuslääkettä, koska äitini sanoi lääkärille, että olin masentunut. Minulta ei kysytty mitään.
Menetin masennuslääkkeen vuoksi puhekykyni. Heräsin yöllä enkä kyennyt puhumaan hoitajalle, jonka tapasin käytävällä. Sitten ne vasta hoksasivat, ettei lääke sopinut minulle. Aloitettiin psykoosilääkitys. Sairaalassa hoitava lääkäri jäi lomalle. Oltuani kuusi viikkoa sairaalassa minut kirjattiin ulos ja annettiin lääkepurkki kouraan.
Menin hampurilaisravintolaan töihin ja aloin pikku hiljaa opiskella jälleen. Liityin kuoroon. Pääsin mukaan kuoron ulkomaanmatkoille. Olin myös opiskelijavaihdossa. Kuntouduin mielestäni hyvää vauhtia.
Koska en seurustellut, en osallistunut kuoron vuosijuhliin yhdessä puolison (tai tyttöystävän) kanssa. Minun seksuaalinen suuntautumiseni alettiin kyseenalaistaa kuorossa, mitä sanotaan ”homotteluksi”. Näin ainakin koin.
Olin käymässä syystalvella kotikaupungissani, kun kohtasin Jeesuksen. Se oli hyvin henkilökohtainen kokemus. Palasin sitten kuorotoimintaan, jossa minut oli määrätty lippumieheksi vastaamaan joulukonserttien lipunmyynnistä.
Kerran kuoron taiteellinen johtaja nimitteli minua harjoituksissa ”pitkäksi pojaksi”. Mielsin sen liittyvän homotteluun. Minusta tuntuu, että silloin päässäni jokin naksahti.
Esitin kuoron hallitukselle lähettämässäni avoimessa kirjeessä, että kuorolle olisi valittu uusi taiteellinen johtaja. Kirjelmöin hallitukselle demokratiasta ja kuoron toiminnasta. Lähestyin kirjeitse myös laulajaveljiä. Pidin harjoituksissa puheen ja lausuin Eino Leinon runoa ”Elämän koreus”. Lähdin harjoitusten tauolla pois ja kävelin kotiin.
Kotikaupungistani kotoisin ollut kuoron jäsen soitti äidilleni ja kyseenalaisti mielenterveyteni. Äitini hätääntyi ja kertoi hänelle, että minulla ”oli ollut vaikeuksia”.
Minusta mielipiteenvapauttani ja oikeuttani demokraattiseen osallistumiseen kuoron toimintaan oli loukattu kyseenalaistamalla mielenterveyteni. Koin tämän syvästi henkilöön meneväksi. Yritin vedota laulajaveljiin lukemalla Jobin kirjaa Helsingin tuomiokirkon kryptassa, jossa olimme avaamassa ääntä ennen esiintymistä.
Minua hirvitti se, että psykoosihistoriani oli vedetty esille. Niinpä jäin pois parista harjoituksista. Kun seuraavan kerran tulin harjoituksiin, minulle ilmoitettiin, etten voisi osallistua kuoron kotimaankiertueelle. Minulle sanottiin, että vain ammattilaiset saivat olla harjoituksista pois. Silloin minä suutuin ja ilmoitin olevani ammattilainen. Olinhan kulkenut kymmenen vuotta soitto- ja musiikinteoriatunneilla, laulanut kuoroissa ja opiskellut konservatoriossa.
Sanoin kaikkien kuullen kuoronjohtajalle: ”Ylhäisyys, enkö minä muka pääse kotimaankiertueelle”. Hän ei vastannut minulle, vaan sanoi: ”Musiikkilautakunta jää tänne harjoitusten jälkeen”. Minua haluttiin siis koelaulattaa. Marssin ulos. Myöhemmin kuoron varajohtaja, joka ei ollut läsnä näissä harjoituksissa, soitti minulle. Sovimme tapaamisesta.
Varajohtaja kertoi meidän tavanneen, jotta hän voisi ohjata minut hoitoon. Koin, että osallistumiseni kuoron toimintaan oli estetty ja minut oli leimattu mielisairaaksi, koska olin avannut suuni. Jätin kuoron kevätkokouksessa kirjallisen eroilmoitukseni.
Psykoosihistoriani ei sinänsä ollut estänyt menestyksellistä osallistumistani kuoron toimintaan, vaan se, että siitä tuli julkista. Äitini avomielisyys liittyen terveydentilaani vaikutti näin tapahtumien kulkuun. Koin, että tapahtunut oli loukannut mielipiteen-, ajatuksen- ja uskonnonvapauttani. Hullu minusta tuli vasta, kun reagoin kiusaamiseeni, yritin puolustautua ja nuoruudenpsykoosistani tuli ase vastustajieni käteen. Musiikki oli ollut minulle henkireikä, kuorolaulu uusi mahdollisuus.
Ihmiselle on annettu järki ja omatunto, kuten ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, ja kehotetaan samalla toimimaan toisia ihmisiä kohtaan veljeyden hengessä.
Päädyin tahdosta riippumattomaan hoitoon uutenavuotena 2001. Sanottiin, että sairastan skitsofreniaa. Olin tuolloin 28-vuotias. Olin hyvin loukkaantunut vanhemmilleni. Hehän olivat selkäni takana alkaneet puuhata minua hoitoon. Vanhempani tuotiin sairaalaan verkostotapaamiseen minulle ilmoittamatta, suostumustani kysymättä ja heille valehdellen, että suostumukseni muka oli saatu. Minut pakkolääkittiin ja -hoidettiin ”yhteistyöhaluiseksi”.
Verkostotapaamisia jatkettiin avohoidossa, jonka pitäisi lain mukaan olla vapaaehtoista. Sitä se ei suinkaan ollut, vaan minulle todettiin, että jos katkaisen sen, joudun uudestaan osastohoitoon. Verkostotapaamiset olivat erittäin piinallisia, koska lapsuudenperheen ongelmista ei ollut lupa puhua. Sen sijaan yritettiin osoittaa, että minulla oli ollut onnellinen lapsuus. Osastohoitoon sitten jouduinkin talvella 2003–2004, koska lopetin psykoosilääkityksen annetun ohjeen mukaan ja jatkoin masennuslääkitystä. Kyseessä oli siis toksinen psykoosi. Sairaalassa saamani hoito vammautti minua siinä määrin, että tarvitsin sieltä päästyäni toimintaterapeutin. Tästä alkoi kuntoutuminen.
Kantelin myöhemmin mielenterveystoimiston toiminnasta silloiseen lääninhallitukseen. Totesin kantelussani hoidon olleen ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavaa, vammauttavaa, virheellistä ja ala-arvoista. Vastineessaan kanteluuni mielenterveystoimisto väitti hoidon tapahtuneen ”yhteisymmärryksessä” potilaan kanssa, vaikka olin alusta pitäen täysin johdonmukaisesti ja joka vaiheessa ehdottomasti vastustanut sitä, että vanhempani osallistuivat ”hoitooni”!
Onkin selvää, että potilaalla ei ole juuri minkäänlaista oikeusturvaa, koska potilasasiakirjat sepitetään täysin vastaamaan mielenterveysviranomaisen rikollista ja mielivaltaista toimintaa. Niinpä psykiatriassa ei käsitykseni mukaan ole kysymys pelkästään lääketieteestä (saati tieteestä), vaan valtasuhteista. Tämä valta ja vallankäyttö verhotaan nykyisin esimerkiksi siihen, että väitetään skitsofrenian olevan aivoperäinen sairaus, tauti.