Kirjoittaja tanssiaikojen valokuvassa
Kansikuva:
Eri tanssilavojen lehti-ilmoituksia, Timo Honkala 2019
Sukujuuret Koskella omaavana ja siellä sota-aikana syntyneenä ja siellä nuoruuteni pyörineenä, vaikkakin muuten hesalaisena, tuli Kosken seudun monet tanssipaikat tutuiksi. Niinpä päätin, että täytyy oikein pistää paperille, mitä kaikkia ja minkälaisia paikkoja niitä olikaan – monihan niistä, oikeastaan valtaosa, on jo hävinnyt maisemista – ja kohta myös mielistä!
Oikeinkirjoitus- ja tyylikysymykset olen jättänyt asiaan vihkiytyneen yliopiston suomen kielen tiedekunnan ja kielitoimiston huomaan. Lisäksi tarkoituksella kirjoitan puhetyyliin. Olen kylläkin vaatimattomilla sattumalaudaturin tiedoilla yrittänyt tehdä mahdollisimman tarkkaa oikolukua. Mutta ihminenhän on vajavainen! Vaimo on kuitenkin oikonut pahimpia jäljelle jääneitä epäselvyyksiä. Eri tietojen osalta olen pyrkinyt tekstin tai kuvan yhteyteen kirjaamaan lähteen, mutta tässä suhteessa varmaan ilmenee puutteita ja historiatutkijoilta ei ehkä tässä suhteessa tule päänsilitystä. Kirjaani varten olen haastatellut lukuisan joukon tuttujani ym. asiaa tuntevia henkilöitä. Heille esitän tässä yhteydessä parhaat kiitokset. Heidän nimensä on mainittu ko. tekstin yhteydessä. Kirjan loppuun ei osaamattomuudestani johtuvista syistä ole tehty yhtenäistä lähdeluetteloa eikä henkilöhakemistoa.
Kirjan aluksi käsittelen paritanssin historiaa ja siihen läheisesti liittyviä ilmiöitä ja kysymyksiä. Omia muisteloitani ja niihin liittyvien tanssipaikkojen historiatietoja käsittelen lähinnä luettelonomaisesti aikajärjestyksessä ja sellaisia henkilökohtaisia muistikuvia esiintuoden, mitä nuoruuteni tansseissa käyntien osalta on jäänyt mieleeni. Pääasiassa ne koostuvat entisen Turun läänin Kosken eli Koski T.L:n alueen ja sen ympäristön tanssipaikoista sekä joiltakin paikkakunnilta eri puolilta Suomea. Eri tanssipaikkoja on käsitelty hyvinkin eri tavoin johtuen mm. tietojen saatavuudesta ja omista kokemuksistani. Toki kirjoittaminen on myös rönsyillyt, mutta se sallittaneen tällaisissa muisteluissa.
Virheitä, epätarkkuuksia ja puutteita kirjoitukseen jää varmasti, mutta täydellisyyshän on hyvän vihollinen ja siihen pyrkiminen on estänyt monen hyvän ja mielenkiintoisen jutun julkisuuteen saattamisen. Tähän virheeseen en siis aio syyllistyä. Lisäksi on otettava huomioon, että ihmiset muistavat monesti samat asiat hyvinkin eri lailla. Muistikuvien oikeellisuudesta ei siis ole tarpeen kiistellä. Mutta jos joku tämän tanssijuttuni luettuaan inspiroituisi kirjoittelemaan täydentäviä muisteloita ja tietoja, niin se olisi tietysti mukavaa. Yhteystieto on kirjoituksen lopussa.
Puhun monista asioista ja ihmisistä kuin ne olisivat itsestäänselvyyksiä lukijoille. Tämä johtuu siitä, että alun perin kirjoitelma oli tarkoitettu enemmän sukulais- ja lähipiirille, mutta esiintyneen mielenkiinnon vuoksi lukijapiiri onkin laajempi. Heille asiat eivät kaikilta osiltaan tietystikään ole tuttuja. Mutta kirjahan on siitä hyvä tuote, että tarvittaessa voi käännellä useammankin sivun kerrallaan. Lisäksi suosittelisin lukemaan kirjaa pilke silmäkulmassa, niin silloin on samalla aaltopituudella kuin kirjoittaja muisteluita kirjatessaan. Kaikista em. syistä ja varauksista huolimatta toivotan rohkealle kirjaan tarttujalle mukavia ja toivottavasti myös muistoja herättäviä lukuhetkiä.
Vaimolle taas kiitokset pitkämielisyydestä, kun on joutunut viettämään yksinäisiä iltoja kirjoittajan ahertaessa pitkiä päiviä yksin kammiossaan.
Helsingissä 4. maaliskuuta 2019. Timo Honkala
Suomalainen tanssikulttuuri, paritanssi, alkoi jo 1800-luvun loppupuolella kehittyä perinteisistä kansantansseista erilliseksi tanssimuodoksi, jossa pääsi jo kunnon kontaktiin ja kommunikointiin tanssipartnerin kanssa. Eri tanssilajit tulivat meille rajojen ulkopuolelta, mutta niiden ympärille syntyi täällä ainutlaatuinen suomalainen paritanssikulttuuri. Ja varmasti se oli ihmisten tapaamisen ja huvittelun ohella eräs merkittävin avioliittomarkkinoiden muoto eli paikka, joista seurustelukumppaneita ja aviopuolisoita etsittiin. Tai kuten Heikki ja Pia Kahila legendaarisessa suomalaisen paritanssin historiakirjassa ”Kun Suomi sanoi SAANKO LUVAN” toteavat, että suomalainen paritanssikulttuuri on menneinä vuosikymmeninä vaikuttanut unohtumattomalla tavalla miljoonien suomalaisten elämään.
Eri tanssilajit, kuten monet muutkin uutuudet, tulivat 1800-luvulla suurten kaupunkien Viipurin, Helsingin ja Turun kautta, joissa säätyläiset omaksuivat niitä ulkomaalaisilta. Helsingissä kylpylä Kaivohuone ja hotelli Seurahuone, nykyinen kaupungintalo, olivat huvielämän keskuksia. Uuden ravintolakulttuurin myötä sisälle pääsi myös muita kuin säätyläisten tyttöjä. Vähitellen1800-luvun lopulla valssit, polkat, masurkat ja sottiisit, josta sitten myöhemmin muuntautui kotoinen jenkka, omaksuttiin tansseiksi kansan pariin. Huvielämä irrottautui säätyläisten ohjauksesta ja tanssista tuli koko kansan huvia. Monien ohjelmallisten huvimuotojen päätteeksi ruvettiin järjestämään paritansseja, joita kansa kaipasi. Mutta ne vaativat omat tilansa ja niitä puolestaan oli tuohon aikaan lähinnä työväenyhdistyksillä, vapaapalokunnilla eli VPK:lla, nuorisoseuroilla ja raittiusyhdistyksillä. Ne puolestaan tarvitsivat yhä enemmän rahaa järjestötoimintansa pyörittämiseen, joten järjestäjiä löytyi. Myöhemmin mukaan tulivat voimallisesti urheiluseurat, jotka rahoittivat urheilutoimintaansa varsinkin kesäisillä lavatansseilla.
Milloin sitten ensimmäisten lavatanssien voidaan katsoa syntyneen Suomessa. Muita tilojahan tanssin tarpeisiin oli muunneltavissa, mutta tanssilava täytyi tehdä erikseen. Kerkko Hakulisen ja Pentti Yli-Jokipiin kirjassa ”TANSSILAVAKIRJA” käsitellään monipuolisesti koko suomalaisen lavatanssiperinteen historiaa nykypäivään asti. Sen mukaan vanhin löydetty maininta lavatansseista oli 5.8.1876 olleessa Åbo Underrättelsen lehdessä, jossa kerrottiin, että Porin VPK:n vuosijuhlaan oli tehty tilapäinen lava. Ensi kerran lehdissä käytettiin sanaa tanssilava (ruots. dansbana) 5.8.1879 kun uusi Suometar kuvaili Mikkelin VPK:n juhlia.
Talkootanssit Muuramessa 1937. Kuva: Keski-Suomen museo, kuva-ark.
Mutta aina ei tanssilavaa tarvinnut erikseen rakentaa, vaan sellaiseksi kävivät myös sillat tai niityt ja saaristossa vaikkapa sileät kalliot tai laiturit
Saariston tanssit sileällä kalliolla. Kuva: Svenska litteratursälskap, folkkultursarkivet.
1800 –luvun lopun ja 1900-luvun alun aikoihin kaupungeissa alkoi ilmaantua eri ammattiryhmien kesäjuhlia, joihin liittyi oleellisena osana usein tanssi juhlien lopuksi, edellä mainittujen vapaapalokuntajuhlien tapaan. Juhla-alueen oleellisena osana oli tanssilava näyttämöineen ja tarjoilualueineen. Ko. toiminta lisäsi yhteisöllisyyttä ammattiryhmien tai kaupunginosien piirissä. 1900-luvun alkupuolella varmaankin suosituimmiksi tansseiksi yleistyivät jenkat ja valssit, mutta myöhemmin vuosisadan alkupuolella alkoi ravintoloihin ja muihin huvipaikkoihin ilmaantua lyhyeksi ajaksi niinkin eksoottisia Amerikasta tulleita tansseja kuin onestep ja two-step sekä Kuubasta tullut rumba.
Eri järjestäjien kansanjuhlat olivat koko perheen juhlia ja tanssit tärkeä osa.HKM
Pysyviksi tulijoiksi osoittautuivat sitten tango ja fokstrotti ja fokstrotista ja jatsista kehittynyt foksijatsi, joka edelleen sodan jälkeen jalostui humpaksi. Ne sopivatkin hyvin suomalaiseen mentaliteettiin niin lavoille kuin seurojen taloille valssin ja jenkan kavereiksi. Ne olivat varmaan monen mielestä parhaita tansseja, koska niissä pääsi mukavan lähelle tanssipartneria. Ne olivatkin eniten tanssittuja tanssimuotoja 1920-30 -lukujen lisääntyvillä tanssilavoilla, joskin tangon voittokulku tuli vasta sotien jälkeen.
Sodan jälkeen tanssin halu oli entistäkin akuutimpi, sillä olihan n. 6 sotavuoden jäljiltä jäänyt paljon avioliittoja solmimatta. Kohtalokkaiden sotavuosien tanssikieltojen seurauksena oli varmasti myös paljon patoutunutta huvittelun ja tanssimisen tarvetta, vaikka virkavallalta salassa pidettyjä nurkkatansseja, kotihippoja ja tanssikouluja pidettiinkin. Mutta nehän helpottivat lähinnä kotirintaman nuorten huvittelunnälkää. Valtiovalta myös pyrki saamaan pitkään rintamaoloissa olleet jermut mahdollisimman pian vakiintuneisiin oloihin ja sitähän avioliitto, jos mikä oli. Edellyttäen, että parivalinta siinä kiireessä onnistui!
1960-luvulta lähtien tanssikulttuuri ja tanssit alkoivat ulkomaisten vaikutteiden vuoksi nopeasti muuttua. Itsekin ehdin muutokseen rockin ja erityisesti jiven vallatessa sijansa tansseissa, tosin olen pitäytynyt pitkälti vanhan tyylin miehenä.
Suomalaiseen tanssiperinteeseen lavoilla ja seuraintaloilla on aina liittynyt jossain määrin alkoholinkäyttöä. Ennen kieltolain aikaa kesäjuhlien tansseissa ja muissa tilaisuuksissa oli myynnissäkin alkoholia, joten sitä ei tarvinnut nauttia salaa läheisessä metsässä. Ravintoloissa alkoholi oli tietysti normaali myyntiartikkeli. Seurojentaloilla ja tanssilavoilla alkoholin nauttiminen oli kuitenkin kiellettyä ja niinpä sen nauttiminen tapahtui salassa itse tanssipaikan ulkopuolella. Kieltolain aika toi tiukat rajoitteensa alkoholin nauttimismahdollisuuksiin, mutta veljeskansamme virolaisten suosiollisella avustuksella alkoholin puutetta pystyttiin huomattavasti eri tavoin helpottamaan. Kieltolaki kaatui v. 1931 kansanäänestyksen voimalla. V. 1932 aloitti sitten valtion myyntimonopoli Oy Alkoholiliike Ab, sittemmin rakas ALKO:mme.
Pöytäviina oli ALKO:n ensimmäinen oma kirkas viina, vaikka Lingnell & Piispanen ehtikin tuoda myymälöihin ensimmäisenä Savon Viinan, jonka mainoslauseena oli ”Juo Savon Viinaa, se raikastaa hengityksen ja antaa hövelin käytöksen”. Pöytäviina valmistettiin sulfiittispriistä, joka oli peräisin selluloosatehtaiden jäteliemestä, sikunasta. Sen vahvuus oli 37%. Siitä tuli heti menestysjuoma. V. 1995 Pöytäviinaa alettiin tehdä Koskenkorvan ohraetanolista. Valmistus lopetettiin kesällä 2014, kun ulkomailta alettiin tuoda halpaa etanolia mm. kilpailevien tuotteiden Suomi-viina ja Tapio-viina nimikkeillä, joita tekee kansainvälinen suuryritys Bernod-Ricard.
Pöytäviinan lempinimeksi vakiintui heti alusta lähtien ”Tikkuviina”, koska valmistus oli puupohjaisesta aineesta ja lisäksi alkuaikoina niissä oli puinen korkki. Koska se ei aina ollut aivan tiivis, oli pullon etiketissä kehotus ”Säilytettävä pystyssä”.
ALKO:n perustamisen jälkeen alkoholin saatavuus helpottui, mutta lähinnä kaupungeissa, kauppaloissa ja ravintoloissa. Maaseudulle ALKO:n myyntipisteet eivät ulottuneet. Niinpä alkoholin saaminen siellä oli joko kaupunkireissun tai pontikankeittäjän tuotteiden varassa. Muuttunut tilanne näkyi kuitenkin monin tavoin myös seurojentalojen ja lavatanssien tunnelmissa vauhdin antajina miehille.
Sodan jälkeen alkoholin nauttiminen erityisesti monien sodassa olleiden miesten keskuudessa sai aikaisempaa rajumpia piirteitä. Se heijastui myös tanssitapahtumien lieveilmiöinä, vaikka järjestysmiesten tehtävä oli pitää ainakin selkeästi humalaiset poissa tanssitiloista. Rähinöitä olikin sitten usein nimenomaan tanssitilojen ja –alueiden ulkopuolella. Vasta ns. keskikaljan vapautumisen myötä ovat myös lavatanssipaikat ja ns. seurojen talot saaneet anomuksesta oikeuden myydä keskiolutta. Myöhemmin niille on anomuksesta voinut saada myös oikeuden tarjoilla väkevää alkoholia, mutta se on kuitenkin harvemmin käytetty mahdollisuus. Kaiken kaikkiaan alkoholin myynnin salliminen tanssipaikoilla on katsottu siistineen tanssipaikkojen alkoholinkäyttöä.
Suomalaisessa tanssikulttuurissa on perinteisesti ollut ”miesten markkinat” eli miehet ovat valinneet ja hakeneet tanssipartnerinsa. Naiset ovat kuuliaisesti odotelleet hakijaa. Tapoihin on myös kuulunut, että tanssiin kutsusta – saanko luvan – ei yleensä kieltäydytty. Vain jos hakija oli selkeästi humalassa, niin kieltäytyminen katsottiin sallituksi.
En ole löytänyt selkeätä vastausta siihen, koska yleisiin tansseihin tuli naisten haut eli ns. naisten tahdit. Tällöin muutamien kappaleiden tai esimerkiksi puolen tunnin ajan oli naisilla oikeus hakea miehiä tanssiin. Joskus 1950-60 luvuilla oli myös harvakseltaan jo ns. naisten tansseja eli naiset hakivat tanssimaan miehiä. Mutta aika harvassa nämä rohkeat tanssinjärjestäjät aluksi olivat. Miehiä kun ei tahtonut uskaltautua näihin tansseihin. Jos kukaan ei tulisikaan hakemaan! Mutta myös menestystä saavuttaneita naistentanssipaikkoja oli.
Ajan myötä tilanne on kehittynyt eteenpäin ja demokratisoitunut siten, että käytössä on ns. sekahaku eli kumpikin sukupuoli voi vapaasti hakea toisia tanssimaan. Se hakee, jolla tanssijalka alkaa ensimmäiseksi vipattaa. Enimmäkseen mennään kuitenkin edelleen vanhan tavan mukaan, eli miehet hakevat.
Yleisimmät tanssipäivät olivat lauantai, sunnuntai ja ”pikkulauantai” eli keskiviikko. Osa paikoista oli auki jokaisena ko. päivänä, mutta varsin yleisesti alueella syntyi jonkinlaista työnjakoa sen suhteen, milloin mikin paikka oli auki. Yleisöä kun ei kaikilla paikkakunnilla riittänyt samanaikaisesti joka paikkaan ja talkooväen eli tanssipaikkojen henkilökunnan talkooinnollakin varmasti oli rajansa. Yleensä tanssit alkoivat klo 20 ja loppuivat klo 24. Juhlapäivinä ja niiden aattoina esiintyi varmasti muitakin kellonaikoja ja varsinkin juhannuksena tanssit jatkuivat pitkälle aamuyöhön. Sinänsähän aukioloajat olivat tarkoin viranomaisten säätelemiä, joten ei niitä voinut vapaasti venyttää aamuyölle.
Tanssimusiikki olisi tietysti ihan oma aihealueensa tanssin saralla. En käsittele sitä mitenkään erikseen, mutta olen eri kohtiin kirjassa lisäillyt tietoja mm. eri ajankohtien suosituista iskelmistä. 1920- luvulta lähtien äänilevyjen yleistymisen myötä syntyi valtakunnallisia iskelmälaulajajulkkiksia ja koko valtakunnan alueella heidän tunnetuksi tekemiään iskelmiä eli slaagereita. Monet niistä elävät vieläkin.
Erilaisia veroja on kannettu läpi historian. Jopa parrasta on joskus kannettu veroa. Niinpä myös ylellisyyteen ja huvituksiin on ymmärrettävistä syistä kohdistettu veroja, koska niiden käyttö ei ole koettu välttämättömäksi. Suomessa huvituksiin kohdistunutta verotusta on kutsuttu huviveroksi ja sitä on peritty vv. 1915-1981 välisenä aikana. Ensimmäinen huvivero säädettiin keisarillisella asetuksella v. 1914 väliaikaiseksi ns. soteveroksi ja se koski julkisia näytäntöjä ja huvitilaisuuksia, joiksi katsottiin mm. konsertit, lavatanssit, teatterit, elokuvat ja tivolit. Aluksi vero oli 10%, mutta veroillahan on taipumus nousta ja niinpä vero nousi v. 1916 20% ja v. 1919 25%. V. 1921 vero määrättiin eri suuruisina eri huveille ja tanssille se oli korkein eli 50%. Huvivero perittiin pääsylippujen huviverona. Korkean veron vuoksi tanssien järjestäjät kiersivät usein veronmaksua eri konstein esim. myymällä lippuja ns. kahteen kertaan.
Kuten aikaisemmin todettu, sodan jälkeen valtiovallan toimesta pyrittiin pitkään rintamaoloissa olleet jermut saamaan vakiintuneisiin oloihin, eli avioliittoihin. Mutta se edellytti sopivien tapaamistilaisuuksien olemassaoloa ja sitähän tanssit, jos mitkä olivat. Mutta valtiovallankin toimet olivat osittain ristiriitaisia, sillä näiden ”avioliittomarkkinoiden” vapauttamisessa sodan aikaisesta sääntely-yhteiskunnan pauloista edettiin hitaasti. Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944 sovitun aselevon jälkeen marraskuussa 1944 nimittäin annettiin vain vapaus tunnin tanssiin ohjelmallisten juhlien yhteydessä. Vuoden 1945 alusta tanssiaikaa jatkettiin puolella tunnilla. No näillä pykälillä varmaan oli hyvätkin puolensa ja kylään kuin kylään aktivoitui erilaisia näytelmä- ym. ohjelmapiirejä, joista moni on varmaan toiminut nykyisten meitä ilahduttavien kesäteattereiden henkisinä isinä. Vuoden 1945 alussa sallittiin kuitenkin jo yleiset tanssit, mutta niille määrättiin 45% huvivero. Anniskeluravintoloissa ei kuitenkaan saanut tanssia – niissä piti keskittyä kännäämiseen! Syyskuussa 1948 tämäkin kielto kuitenkin kumottiin. Ja 1950 alussa huviveroa muutettiin niin, että aatteellisten ja yleishyödyllisten tanssienjärjestäjien vero aleni 40 %:iin ja muiden nousi 50%:iin. Ohjelmalliset juhlat olivat edelleen verottomia 1,5 tunnin tansseineen, joten niilläkin oli edelleen sijansa järjestäjien tulonlähteenä. Kesällä 1958 puolestaan huvivero jo alennettiin 25 %:iin, joka tulikin juuri meikäläisen tanssikauden alkaessa. Mutta alennus meni kuulemma orkestereiden pussiin, sillä ne nostivat vastaavasti taksojaan. Näinhän se usein veronalennuksissa käy, etteivät ”tule perille” asti. Lopullisesti huvivero poistui elokuussa 1980.
1930-luvun nousujohteinen toiveikkuus ja Helsingin v.1940 Olympialaisten odotus romahtivat vuosikymmenen lopulla, kun Saksa ja Neuvostoliitto aloittelivat sotatoimia ja miehityksiä naapurimaissaan. Suomen kohtalonhetki tuli 30.11.1939 kun Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan raukkamaisesti ilman sodanjulistusta. Alkoi Talvisota, 109 kunnian päivää kestänyt kamppailu, idän jättiläistä vastaa.
Sotatilan perusteella kansalaisten vapauksia ja elämää säännösteltiin ja rajoitettiin voimakkaasti eri tavoin. Sotien raskaina aikoina oli tanssiminen kielletty. Tanssimista ei pidetty sopivana sankarihautausmaiden täyttyessä sodan uhreista. Suomi oli kylläkin ainoa sotaa käyvä maa, jossa oli ehdoton tanssikielto. Kuitenkin Talvisodan lyhyyden vuoksi esim. elintarvikkeiden puute tms. ilmiöt eivät vielä tässä vaiheessa tulleet kuvaan kovinkaan raskaina. Myöskään nuorten seurustelu- tai avioliittosuunnitelmiin ei Talvisota varmaankaan vielä juurikaan vaikuttanut viivästyttävästi. Kaatuneiden (n. 27 000 kuollutta, n. 44 000 haavoittunutta) suuri määrä antoi kuitenkin muistutuksen siitä, että elämä voi yllättäen päättyä tai rajusti muuttua hyvinkin äkkinäisesti. Niinpä tämä vaikutti välirauhan aikana nuorten ihmisten huvittelu- ja seurusteluhalukkuuteen sitä lisäävästi. Rauhan tultua tanssitoiminta alkoikin heti aikaisempaakin vilkkaampana. Lyhyt sota-aika ei ollut huonontanut tanssilavojen kuntoa. Myös tanssien järjestäjäorganisaatiot olivat toimintakunnossa, vaikka henkilötappioitakin tuli.
Ripeästi alkanut maan jälleenrakennus ja siirtolaisten asuttaminen Talvisodan jälkeen saivat äkkipysähdyksen, kun jatkosota alkoi juhannuksena 1941. Siinä meni monen juhannusjuhlat pilalle kun 17 päivänä kesäkuuta oli annettu yleinen liikekannallepanokäsky. Taas muodostettiin joukot ja kuljetukset rajalle alkoivat. N. 500 000 miestä ja n. 70 000 hevosta olivat armeijan leivissä ja heinissä. Lisäksi vielä sairaanhoito, lottatoiminta ja erilainen tukitoiminta sitoi kansakunnan voimavaroja ja vaikutti voimakkaasti mielialoihin. Sodan pitkittyessä erilainen puute ja säännöstely tulivat osaksi jokapäiväistä elämää. Samalla erilaisten säännösten ja kieltojen kiertäminen yleistyi. Niinpä myös tanssikieltoa kierrettiin eri tavoin. Järjestettiin kotihippoja, organisoitiin ns. nurkkatansseja tyhjiin taloihin ym. Mutta jos siitä jäi kiinni, niin rangaistukseksi tuli sakkoa tai jopa pidätys ja vankilallakin uhattiin. Mutta pitkäkin sota loppuu aikanaan eli syyskuussa 1944, vaikka Lapin sota jatkuikin huhtikuuhun 1945. Joukkoja alettiin nopeasti kotiuttaa ja karjalaiset etsiytyivät uusille asuinalueille Kanta-Suomeen. Nuorten ikäluokkien osalta tilanne oli akuutti aviopuolisoiden etsimisen suhteen, koska sotien aikana oli paljon aviopuolisoita jäänyt löytymättä ja avioliittoja solmimatta. Ja oli myös paljon patoutunutta tanssimisen ja huvittelun tarvetta. Nämä loivat kovan paineen aloittaa tanssikiellon purku, vaikka Lapin sota jatkui. Niinpä jo marraskuussa 1944 tanssikielto kumottiin kuitenkin siten, että tanssia sai vain tunnin ohjelmallisten juhlien yhteydessä. Asteittaista tanssikieltojen purkua on selostettu jo aikaisemmin kohdassa YLEISTEN TANSSIEN HUVIVERO.
Jo ennen sotia perinteisiä tanssien järjestäjiä olivat mm. palokunnat, suojeluskunnat, urheiluseurat, nuorisoseurat, työväentalot ym. Nämä tahot toki jatkoivat sodan jälkeenkin tanssien järjestämistä toimintansa rahoittamiseksi kiellettyä suojeluskuntajärjestöä lukuun ottamatta. Mutta suojeluskuntienkin omaisuus - ja siten yleensä myös tanssipaikkoina käytetyt kiinteistöt - vain siirtyivät lahjoituksina muille sopiville kansalaisjärjestöille, jotka sitten usein jatkoivat tätä tanssitoimintaa uuden järjestön puitteissa. Näiden entisten tanssienjärjestäjien toiminnan jatkaminen oli luonnollista paitsi rahantarpeen, niin myös toimivan organisaation ja tilojen omistamisen vuoksi.
Uutena piirteenä varsinkin kaupungeissa tuli poliittiset puoluejärjestöt tanssien järjestäjinä. Mutta myös maaseudulla esim. Maalaisliiton nuortenpiirit olivat tässä suhteessa aktiivisia mm. Kuusjoella ja Paimiossa. Maaseudulla vasemmistopuolueiden tanssipuuhat kuitenkin kanavoituivat yleensä työväentalojen ja työväenyhdistysten tanssilavojen kautta. Ja kun aate näkyi tai tiedettiin, niin monilla paikkakunnilla ns. porvarit eivät käyneet työväen tanssipaikoissa eivätkä vasemmistolaiset porvarien tanssipaikoilla. Vanhat poliittiset rasitteet näkyivät siis myös tanssitoiminnassa pitkälle sodan jälkeen, vaikka sota vähensikin vanhoja rasitteita. Mutta usein paikan vetovoima kuitenkin monen osalta ratkaisi mihin nuoriso tanssiaskeleensa suuntasi. Ja vähitellen vanhat jakolinjat ovat poistuneet ja hyvä niin!
Jotta tanssijalla olisi edes kohtuullinen tanssitaito, jolla partneria lähestyy, niin sitäkin piti jotenkin opetella. Varsin yleinen tapa varsinkin ennen sotia olevana aikana oli se, että vanhemmat siskot opettivat alkeita sekä nuoremmille siskoille, että veljille. Myös tyttöystävät ja kaverit toimivat tanssialkeiden opettajina. Mutta varsinkin kaupungeissa yleistyivät jatkuvasti tanssikouluissa tai tanssikursseilla käynti. Se takasi yleensä hyvä ja monipuolisen opetuksen, vaikka eräs tanssinopettaja onkin todennut, että n. 80% tanssittavista tansseista voi tanssia soveltamalla fokstrotin perusaskelia. Lohduttava tieto monille!
Viikkolehden ilmoitus tanssikursseista Koskella. Sama tanssinopettaja opetti myös Loimaalla Tapiolassa ja muualla Auranmaan kunnissa.
Toinen tärkeä edellytys tansseihin menolle oli päästä tanssipaikalle jotenkin. Ennen sotia ja vielä pitkälle1950-luvulle pääasiallinen liikenneväline oli jalat, polkupyörä, veneet tai moottoripyörä, sillä moottoriajoneuvot olivat vielä harvassa. Tämän vuoksi tanssipaikkaverkostokin oli hyvin tiheä. Yleensä tanssipaikka löytyi vähintään 10-15 km säteeltä eli ns. polkupyöräetäisyydeltä. järvialueilla ja saaristossa erilaiset veneet ja yhteysalukset olivat luonnollisesti tärkeitä kulkuneuvoja. Palvelivat tarvittaessa myös yöpymispaikkoina. Sodan jälkeen aina 1970-luvulle ns. tanssilinjureiden rooli lisääntyi ja mahdollisti pitemmälläkin tansseissa käynnin kohtuuhintaan. Tuttavani Tuula Lehtonen os. Kolkkala Loimaalta kertoi, että tanssilinjureissa oli aina hauskaa ja mukava tunnelma, vaikka olivatkin aina tupaten täynnä. Hänestä niillä oli mukava mennä tansseihin. Myös yhteiset kimppataksit lisääntyivät varallisuuden lisääntyessä ennen omien autojen tuloa yleisiksi tanssikulkuneuvoiksi. Omien autojen yleistyminen johti sitten puolestaan, yhdessä yleisen tanssi-innostuksen vähenemisen kanssa, tanssilavojen- paikkojen keskittymiseen ns. suurlavoiksi.
Suomalaisten tanssien ja tanssireissujen tunnelmia on kaunokirjallisuudessa kuvailtu paljon. Myös kotimaisissa elokuvissa on paljon välähdyksiä aiheista. Perusteellisempia tutkimuksia ja kirjallisuutta aiheesta on tullut vasta viime vuosikymmeninä. On tehty muutamia pro gradu-tutkielmia aiheesta. Lisäksi Museoviraston kansatieteen toimisto on v 1991 järjestänyt Lavatanssit-kyselyn, jolta pohjalta Helena Saarikoski on toimittanut Kulttuuriosuuskunta Partuunan kustantaman teoksen ”SILLOIN TANSSITTIIN TANGOA, Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta”. Siinä on yli 50 toinen toistaan mainiompaa, liikuttavaa, surullista tai hupaisaa kertomusta tanssien tiimoilta. Kyseisen kirjan jutuilla pääsee mitä parhaiten eri aikakausien tanssien tunnelmiin.
Myös Suomen Kirjallisuuden Seura on kerännyt muistitietoa tanssiperinteestä. Tähän on viitattu Kahiloiden kirjassa. Myös Someron kansalaisopistossa on ollut aiheeseen liittyviä muistelutilaisuuksia. Radiossakin aihetta on käsitelty silloin tällöin. Itse muistan kerran kuulleeni autoradiosta joskus 1980-luvulla ohjelman, jossa haastateltiin muutamia henkilöitä heidän tanssikokemuksistaan. Muistiini on jäänyt kohta, jossa mies kertoo, kuinka polkupyörillä suoritettavien saattomatkojen varressa oli heinälato, jota sanottiin ”Aina poikettavaksi”. Sinne kun piti aina yrittää poiketa saatettavan kanssa, mikäli mahdollista!