© 2019 Kaisa Hako
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-7706-0
Kuvitus © 2019 Anssi Hietamaa
Kansikuva, lisäkuvitus, ulkoasu ja taitto © 2019 Saara Hako
Koulussa sitä oppii piirtämään lunta siihen tyyliin, että ensin tuherretaan lyijykynällä ja sitten kumitetaan ja sitten taas tuherretaan, ja suurin osa paperista jätetään valkoiseksi, kun kerran lumi on valkoista. Aikanaan ihminen pääsee koulusta valkoinen paperi kädessään ja luulee tietävänsä, minkä väristä kaikki on.
Kuopus on kesälaitumilla yhdessä isukin kanssa.
Lapsi soittaa minulle töihin ja hönkii luuriin: ”Äiti, mitä mä teen kun iskä on tehnyt raparperikiisselii, ja se koko ajan käskee mua syömään sitä, mut mä en voi koska siinä on niin paljon klönttejä. Iskä väittää että sen kuuluu olla semmosta.”
Lapseni, miten minä nyt tämän sinulle sanoisin. Kiisseli on kuin elämä. Siinä on klönttejä. Ajoittain se on semmosta.
Ensimmäisen klönttisi jouduit nielemään jo vuoden vanhana eräässä puistossa, jossa äiti esti sinua uimasta suihkulähteessä. Karjuit. Karjuit myös joutuessasi lähtemään pallomerestä. Kannoimme sinut autoon siten, että olimme onnistuneet pukemaan sinulle vain toppahaalarin hihan. Olit punainen, jäykkä ja kaareva.
Isoimman klöntin, sen jonka kaikki joutuvat nielemään, kohtasit joskus viiden vanhana kun tajusit, että kaikki kuolevat joskus. Istuit sängylläsi silmät lautasen kokoisina ja vannotit: ”Lupaa äiti että et kuole ainakaan tänään.” Skannasin mielessäni huojuvat keittiötikkaat sekä suvun sepelvaltimotautitilastot ja lupasin silmää räpäyttämättä.
Klönttejä on karkeasti jaotellen kahta sorttia: niitä joille ei voi tehdä mitään ja niitä joille voi.
Voit yrittää kohdata ne tällä hieman polvista kuluneella tyyneysrukouksella, jonka lanseerasi teologi Reinhold Niebuhr. Se kuuluu: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Isäsi tekemä kiisseli on ilmeinen klöntti elämäsi kiisselissä. (Voi tätä kielikuvien vyöryä! Allegoria ja metafora ja mitä näitä nyt oli! Tai kuten naapurin täti puuskahti Astrid Lingdrenin Marikin joulu -kirjassa: ”Olipa siinä kauhea määrä kiisseliä.”)
Kumpaanko kategoriaan iskän tekemä kiisseli kuuluu?
Jos suhtaudut siihen asiana jota ei voi muuttaa, syöt tottelevaisesti ja nielet klöntit. Tai harhautat iskää ja pudottelet klöntit koirille. Lyhyen aikavälin etu: iskä ei hermostu. Haitat: Iskä tekee kiisseliä uudelleen eikä opi mitään. On vaara, että alat suhtautua kiisseleihin vihamielisesti.
Jos suhtaudut siihen asiana jonka voi muuttaa, rohkaiset mielesi ja kerrot iskälle, että kiisseli on sietämätöntä. Ensin hän luultavasti repii patalappunsa, sillä hän elää siinä harhassa, että on loistava kiisselintekijä. Joudut kestämään kriisiä jonkin aikaa. Seuraus: iskä joko lakkaa tekemästä kiisseliä tai opettelee tekemään sitä klöntittömästi. Ongelma siirtyy hänen henkilökohtaiseen kiisseliinsä.
Tästä saatoit päätellä, että neuvoisin sinua valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon. Se ei tarkoita, että kykenisin itse aina toimimaan niin uljaasti kuin neuvon. Sijoitin kiisseliklöntit mummin kuvan taakse kirjahyllyyn. Täällä aikuisuudessa on välillä tämmöistä.
Komppana, sanoo lapsi, ja lausuu näin ensi kertaa oranssin pitkulaisen asian, jota jyrsii parilla ensimmäisellä hampaallaan. Samalla hän hakkaa tarmokkaasti lusikalla lovia uuteen keittiönpöytään.
”Mennänä”, sanoo lapsi. Sen niminen on hänen kielellään oranssi litistynyt pallero, joka aukeaa mehukkaiksi lohkoiksi. Kun syömänsä asian osaa nimetä, ovat asiat jo hyvin. Puhumattakaan että osaa sanoa ”mennänä pappap”, joka suomi-taapero-sanakirjan mukaan tarkoittaa ”mandariini loppu”. Sehän on silkkaa lauseenmuodostusta.
Vielä pari vuotta, niin lapsi latelee: ”Mä en juonu eilenkää maitoo, enkä ylihuomisen toissapäivänä, enkä sitäkää enkä sitäkää enkä sitte.”
Mikä on kielellä, on mielellä.
Lapsi puree tomaatista palan. Hyppyyttää tomaattia keittiönpöydällä, höpisee: ”Tää menee sairaalaan.”
Tarttuu kampaan, joka lojuu pöydällä. Kampa hyppelee tomaattia vastaan: ”Mikäs teitä vaivaa?”
”Minulla on reikä päässä.”
”Vai niin”, sanoo kampa. ”Se johtuu siitä, että olette kolauttanut päänne johonkin terävään.”
Äiti, joka nuokkuu kahvikuppinsa yläpuolella samaisen pöydän ääressä, havaitsee aivokäyrässään loivaa huvittuneisuutta. Äiti samastuu jossain määrin tomaattiin, jolla on reikä päässä.
Pian ruoka stimuloi uuden näytelmän, pääosissa reikäpäinen äiti ja yksi teini-ikää kolkuttelevista jälkeläisistä.
Äiti (lapselle): Syö veitsellä ja haarukalla.
Lapsi (tökkii ruokaansa): Mihin tässä veistä tarvii?
Äiti (kuumenee): Nyt veitsi käteen! Sä et oo vauva.
Lapsi: (kimittää): Ai niinkö?
Äiti (raivona): Olet loppupäivän kotona!
Lapsi (kimittää edelleen): Voi kamalaa!
Äiti (vintti pimenee, kaataa lapsen päähän lasillisen maitoa)
Lapsi (vaikenee ensin hämmästyksestä, menee sitten suihkuun laulaen): Fuck fuck fuck, sä et oo äitini mun, sä et oo äitini mun!
Äiti toivoisi, että aika-avaruus kaareutuisi, jotta hän voisi mennä takaisin alkuun ja olla sittenkin esimerkillinen kasvattaja.
Zoomaamme uuteen kohtaukseen. Lapsi on häärinyt itse keittiössä. Hän osaa jo lausua vaivattomasti ”mandariini” sekä ”mä en tykkää tästä” sekä luetella, mistä tykkää: makaroni, spagetti, nuudeli. Koulunpenkkiä lapsi on kuluttanut sen verran, että tietää: terveyden vuoksi olisi hyvä syödä kasviksiakin.
Äiti tiedustelee, onko jälkeläinen syönyt makaroninsa kanssa lainkaan vihanneksia.
”Öö... ketsuppia”, sanoo jälkeläinen ja hymyilee toiveikkaasti.
Laajasti ottaen ketsuppi on vihannes. Laajasti ottaen keittiönpöytä on nelijalkainen perheenjäsen. Selässään sillä on puuroroiskeita, sanomalehden mustetta, virheitä, naurua. Uskollinen toveri, kasvamisen näyttämö.
P äiväkodissa ne jututtavat lapsia isänpäivän alla ja pyytävät kertomaan, millainen isi heillä on. Sitten totuudet kirjoitetaan isänpäiväkorttiin, ja alle signeeraus horjuvin kirjaimin. ”Mun isi on pitkä, laiha ja vaalea, ja se laittaa hyvää ruokaa”, sanelee lapsi.
Isänpäivän aamuna isi lukee korttia parikin kertaa ennen kuin tunnistaa itsensä.
Uskottava se on. Isi on pitkä, laiha ja vaalea vaikka olisikin keskimittainen, harmaantunut ja keskivartalosta pyylevöitynyt.
Ei ole maailmassa isin tehtävien veroisia. Isit kiinnittävät apupyörät ja juoksevat pyörästä kiinni pitäen aina ojaan saakka ja ylikin. Äidit laastaroivat.