”Miksi ihmeessä halusit kirjoittaa tatuointikirjan, eihän sinulla ole edes yhtään tatuointia?” kysyy ystäväni. No ei ole, mutta tatuointikuvien takana oleva tarina on kiinnostanut minua lapsesta saakka. Kun olen nähnyt ihmisellä tatuoinnin, minun on tehnyt mieli mennä kysymään, että miksi olet tuon ottanut ja kätkeytyykö kuvan taakse jokin tarina tai tärkeä asia. Ja millainen? Eli kirjan idea alkoi silkasta omasta kiinnostuksestani asiaa kohtaan. Tiedän myös, että en ole ainut, jota tatuointien tarinat kiinnostavat. Siksi haluan jakaa nämä kuvat ja tarinat kanssasi.
Olen saanut kirjaani varten paljon tatuointikuvia ja tarinoita, kiitos siitä. Tarinoissa tatuoinnin kantaja kertoo mitä ajatuksia tuohon kuvaan liittyy ja minkälainen merkitys kuvalla hänelle on. Kirjassa on sellaisia tarinoita, mitä tatuoinnin kantaja on halunnut kuvastaan jakaa. Oikeaa tai väärä kertomistapaa ei ole olemassa. Osa ihmisistä on halunnut kertoa tatuoinnistaan pidemmän tarinan kuin toiset taas muutaman lauseen. Kaikki on sallittua. Kaikki on oikein.
Tatuointikuvansa ja tarinansa jakaneet ihmiset pysyvät kirjassani anonyymeina. Myöskään tatuointiartistien nimiä en ole halunnut julkaista. Moni artisti olisi halunnut nimensä kirjaani, mutta tämä ei ole mainoskirja.
Tatuointien ja valokuvien laadut ovat erilaisia. Erilaisia olemme me ihmisetkin. Erilaisuus on rikkaus. Kuvien resoluutiot eivät ole tässä kirjassa tärkeitä. Pääasia on tatuointeihin liittyvät tarinat.
Tervetuloa kanssani tarinoihin tatuointien taakse, kaivakaa nenäliinat esiin.
Lemmikkitatuointien ottajat halusivat selvästi jättää muiston
rakkaasta lemmikistään omalle iholleen.
Osa tatuoitti kuvan lemmikkinsä ollessa vielä elossa ja osa otti
tatuoinnin jo maan päältä lähteneestä lemmikistään.
Näin muisto lemmikistä kulkee iholla mukana koko ajan.
”Minulla on pohkeissani ensimmäisten omien koiriemme muotokuvat. Halusin ottaa molemmista rakkaista koirista omat muotokuvat. Ensin otin mustasta koirastamme eli Nakusta kuvan ja myöhemmin vaaleasta koirastamme eli Onnista. Valitettavasti kumpikaan koiristamme ei ole enää keskuudessamme, mutta onneksi minulla on omien ensimmäisten koiriemme kuvat ikuisesti mukanani.
Halusin molemmat kuvat ehdottomasti värillisinä osittain sen takia, että tekijä on aivan huippu värikuvissa.
Halusin saada kuvat vierekkäin, joten valitsin pohkeet. Jotenkin myös kuvien muoto sopii tosi hyvin pohkeisiin.
Nakun kuvan ottaessani olin 22-vuotias ja 23-vuotias Onnin kuvan ottaessani. Nyt olen 27-vuotias.
En harkinnut kuvien ottamista kovinkaan kauaa. Tiesin heti, että haluan koiristamme tatuoinnit. Onnin kuvan otin siksi myöhemmin, että sen pentupiirteet väistyivät ja se oli vanhempi.”
Tatuointi on tehty Porissa.
”Tämä on ensimmäinen tatuointini. Kuva on ainakin neljätoista
vuotta vanha ja siinä on minun ensimmäinen Sfinx -kissani nimeltään
Kilo. Halusin tuohon lisäksi saippuakuplia, koska Kilo rakasti
saippuakuplia.”
Tatuointi on tehty Joensuussa.
”Vajaa viisi vuotta sitten etsin itselleni rottweiler -tyttöä. Katsoin monet pentueet ja vanhemmat, kunnes tuli Justiinan äiti Jilla kuvaan ja siitä se sitten lähti. Paluuta ei ollut. Puhelu kasvattajalle ja sovimme päivän, milloin menen valitsemaan pennun. Kun pentulaatikkoon pääsin, Justiina pieni käveli muiden pentujen luota suoraan syliini. Se oli sinetöity meidän kahden ikuinen ystävyys ja yhteenkuuluvuus siinä.
Justiina ei saanut olla luonani kuin vajaan vuoden, kun äkillinen sydänpysähdys vei rakkaani. Se, että Justiina oli vielä niin nuori, mutta silti oli kuin olisimme olleet yhdessä vuosia. Ymmärsimme toistemme katseesta mitä toinen tarkoittaa. Luottamus toisiimme oli ihan uskomatonta ja Justiina oli sielunkumppanini. Kun Justiina kuoli, päätin heti, että hänen kuva tulee sydämeni puolelle ja näin tapahtui. Kun näin kuvan valmiina, itkin ja itkin, koska kuva oli ihan kuin Justiina. Tuli karmea ikävä. Samalla tuli myös olo, että tästä eteenpäin mennään ja Justiina on mukanani kuvana, muistona ja aina suojelusenkelinäni olkapäälläni.
Loppujen lopuksi minulla oli suuri kunnia saada Justiinan pikkusisko itselleni ja Justiinan äiti Jilla. Justiina elää ikuisesti mukanani kenneltoiminnassani ja on vahvasti läsnä valinnoissani.
<3 Justiina <3"
”Minä en ole ollut ns. koiraihminen siinä mielessä, että olisin koskaan edes ajatellut koiraa hankkia. Toki pidin koirista, mutta että oma koira, ehei.
Elettiin vuotta 2014, kun ystäväni työkaveri kyseli loppuelämän kotia koiralleen muuttuneen elämäntilanteensa takia. Ystäväni ehdotti asiaa minulle. Aloin keksimään tekosyitä. Mulla on ms-tauti, enkä voi koiraa lenkittää. Minä en osaa koiraa hoitaa. Meillä on kissa, jne. Koiran omistaja sai kuitenkin minut ylipuhuttua, että kokeilisin edes, miten meillä sujuu.
Koitti päivä, kun koira tuli tutustumiskäynnille. Järkytyin. Eihän tuollaista otusta voi olla olemassa. Sehän on ruma, kun mikä. Tätä en tietenkään sanonut ääneen, vaan yritin hymyillä, ettei järkytystäni huomattaisi. Istuin olohuoneen lattialla ja koira tunki syliin. Se tuijotti mulkosilmillään ja antoi miljoona pusua ryttyisellä naamallaan. Tämä tyyppi oli kuulemma ranskanbulldoggi ja nimi oli Boris. Boris oli mielestäni niin ruma, että se oli hetken päästä maailman suloisin otus. Mieleeni tuli Gremlins, se piirretty hahmo. Me rakastuimme, Boris ja minä. Minusta tuli koiraihminen, tai paremminkin ranskanbulldoggi -ihminen.
Boris kerkesi olla meillä vajaan kaksi vuotta, kunnes sairaus vei voiton. En koskaan uskonut, että pystyisin suremaan niin kovasti. Surin Borista niin paljon, että sain ms-taudin pahenemisvaiheen. Päätin, että en ota enää koskaan koiraa.