Jumala lähti Tampereelta syksyllä 1917, huitaisi oman merkkinsä, ristin, alas Aleksanterin kirkon tornista, eikä antanut nostaa ristiä takaisin ennen kuin ihmisten tappaminen oli lopetettu Tampereella. Koko vuosi 1918 oli yhtä helvettiä Tampereella ja papitkin yksiä saatanoita. Sitä Jumalakaan ei pystynyt katselemaan vaan lähti pois, puhuivat pispalalaiset myöhemmin.
Aleksanterin kirkon risti putosi tosiaankin kovassa myrskyssä syyskuun 27. päivänä 1917, kello oli silloin 14. Koulupoika Gunnar Andersson oli menossa Aleksanterin kansakoululle, mutta unohtui katselemaan tapahtunutta ja myöhästyi, muut oppilaat olivat jo menneet sisälle, myöhästymisensä syyksi hän kertoi että kun kirkon torni putosi. Opettaja Kuntonen laittoi pojan nurkkaan ja puhisi, noin hyvää satua et ole ennen keksinytkään.
Risti vietiin korjattavaksi Ahlqvistin konepajan pihalle. Risti on varsin kookas, sen täysi korkeus on 5,37 m, josta jalustan osuus 1,30 m. Pallon läpimitta on 1,27 m ja se painaa 600 kg. Risti oli pudotessaan pahoin vaurioitunut joten sen korjaaminen vei aikansa. Risti saatiin paikoilleen vasta kesällä 1920.
Kansalaissodan aikoihin Pispala, Lielahti niin kuin Epiläkin kuuluivat vielä Pirkkalaan. Pirkkalan keskusta oli nykyinen Nokia ja sen länsiraja oli Siuron sillalla. Pelkästään Tampereen kansalaissodan aikaista historiaa ei voi kirjoittaa liittämättä siihen Pirkkalaa.
Haluaisin kirjoittaa puolueettomasti vuoden 1918 kansalaissodan jälkeisestä Tampereesta, mutta se on mahdotonta koska puolueettomuutta ei ollut. Punaiset murhasivat kolme henkilöä sodan ulkopuolella, valkoiset monta tuhatta.
Kirjoittaessani edellistä kirjaani ”Verinen Siuro”, haastattelin yli neljääkymmentä Siurossa kansalaissodan jälkeen ammuttujen jälkeläistä. Lähes kaikkia Siurossa tapettujen kohtaloita voi silloin seurata yksilöllisesti. Tampereella se ei ollut mahdollista, uhreja oli tuhansia, joista suuri osa jäi tunnistamattakin.
Valkoiset valloittivat Tampereen 6.4.1918, piti tulla rauha, mutta siitä vasta mieletön tappaminen alkoi. Tämä kirja kertoo Tampereen tapahtumista punaisten antautumisen jälkeen.
Ne historialliset asiakirjat, jotka tältä ajalta on säilytetty, ovat suurimmalta osaltaan, voittajien historiaa ja sitä totuutta. Sellaiset asiakirjat joissa on ollut muunlaista tietoa, on joko järjestelmällisesti hävitetty tai niitä edelleen salataan. On huomioitava että kansalaissota oli niin työväen ja valtaeliitin, kun koulutettujen ja tavallisten ihmisten välinen sota. Näkemykset ovat edelleen jakautuneet samassa suhteessa näistä asioista kirjoittelevienkin näkemyksissä.
Tässä kirjassa kerrotaan monien ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista 1918 sisällissodan jälkeen, juuri niin miten he ovat tilanteen kokeneet ja nähneet.
Katkerista vankikokemuksistaan kertoo paljon tässä kirjassa
pispalalainen Martta Keltamäki os. Koivunen. Hänet pidätettiin
kotoaan yhdessä äitinsä Hilma Koivusen ja kaksoissisarensa Astan
kanssa ja joutui Tampereen keskitysleirille. Perheen pää oli
pispalalainen punapäällikkö Aatto Koivunen. Martta oli sanonut
haastattelijalleen että kertoo tapahtuneesta tarkkaan siinä
toivossa että niistä vielä joskus kirjoitetaan. Ja nyt se
tapahtuu.
Suomessa alkoi sisällissota 28.1.1918. Samanaikaisesti kun punaiset (vasemmisto) kohottivat punaisen lipun Helsingin työväentalon katolle ja alkoivat yhteiskunnallisten laitosten miehittämisen Etelä-Suomessa, alkoi Mannerheim valkoisten (oikeiston) pohjoisen Suomen komentajana vallata Tsaarinajan Venäjän kasarmeja Pohjois-Suomessa.
Mannerheim sopi entisten aseveljiensä, venäläisten upseerien kanssa Pohjois-Suomen varuskuntien antautumisesta. Varuskuntien aseet luovutettiin valkoisille ja miehistö luvattiin kuljettaa kotimaahansa Venäjälle. Tässä toimessa Mannerheimiä avusti venäläinen upseeristo joka pelkäsi palaamista kotimaahansa, koska olisivat siellä todennäköisesti tulleet ammutuksi vallankumouksen pyörteissä. Kuuluisin Mannerheimin avustaja oli Pohjanlahden meripuolustuksen päällikkö Nikolai Podgurski. Suojeluskuntalaiset menivät valtaamaan kasarmeja niin että vaan ensimmäisellä miehellä oli kivääri.
Vastapalvelukseksi Mannerheim järjesteli venäläisupseereille asunnot, muonituksen ja palkanmaksun, ne saivat kulkea vapaasti ja kantaa henkilökohtaisia aseitaan koko sodan ajan. Mannerheim avusti myös heidän matkustamistaan Saksaan ja Ranskaan.
Noin 5000 venäläistä miehistön jäsentä luovutti aseistuksensa noin 8000 kivääriä, 34 konekivääriä, 37 tykkiä, joukon kranaatinheittimiä ja melkoisen määrän varusteita ja ampumatarvikkeita valkoisten haltuun. Mannerheim kyllä lupasi antaa ne rajalla takaisin kotiutettavalle miehistölle, niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan niillä aseistettiin valkoisten joukkoja. Lisää aseita valkoiset saivat Saksasta ja Ruotsista.
Venäläisiä upseereita oli valkoisten joukoissa noin 140, näiden mukana Mannerheim. Ruotsalaiset ja venäläiset upseerit muodostivat valkoisen armeijan korkeimman johdon. Sodan ratkaisi valkoisten hyväksi, maahan tulleet saksalaiset sotajoukot.
Kun punainen lippu nousi Helsingin työväentalon torniin, vasemmisto otti vallan Etelä-Suomessa. Muodostettiin hallitukseksi Kansanvaltuuskunta jonka johtajaksi tuli eduskunnan puhemies Kullervo Manner. Punakaarti miehitti kaikki Helsingin keskeiset kohteet, rautatieaseman, poliisiasemat sekä senaatin linnan eli Smolnan josta tuli punakaartin yleisesikunta. Punakaartin johtajaksi tuli aluksi Eero Haapalainen ja myöhemmin kolmikko Eino Rahja, Ali Aalto ja Tuomas Hyrskymurto.
Lenin antoi punakaartille Neuvosto Venäjältä aseita aluksi noin 10000 kivääriä, 10 tykkiä, pari panssariautoa ja ammuksia sekä muita sotatarvikkeita. Leninillä oli vähän ”omakin lehmä ojassa”, hän pelkäsi että jos valkoiset voittavat Suomessa, saattaa Mannerheim tulla Venäjän oikeiston avuksi. Olihan Mannerheim ainoa Tsaarinajan venäläinen kenraali jolla oli armeija ja hyvät aseet. Myös venäläiset sotilaat jättivät aseensa punakaartille maasta poistuessaan.
Suomi oli jakaantunut kahtia, valkoiseen pohjoiseen ja punaiseen etelään linjana oli suurin piirtein Pori, Tampere ja Lahti. Jako kulki myös siten että valkoisiin kuului kaikkien säätyjen edustajat, jotka olivat pitäneet alempaa sosiaaliluokkaa lähes orjinaan koko Suomessa tunnetun historian ajan. Punaisia olivat työläiset ja torpparit. Jako oli kyllä vähäisissä määrin myös tästä poikkeava.
Valkoisten suurimmat voitot tulivat Kyröskoskella ja Vilppulassa ja etenivät niin että Tampere oli piiritettynä toukokuun puolivälissä. Rahja yritti tulla Tampereen avuksi etelästä, mutta ei onnistunut. Saksalaiset valloittivat Etelä-Suomea, noustuaan maihin Hangossa 3.4.1918. Tampere antautui, kovien taistelujen jälkeen 6.4.1918.
Siitä tämä kirja alkaa.
Kerron Tampereen kohtalosta. Siellä jatkui ankara tulitus niin Pispalan kuin Tampereenkin puolella. Tampereen puolella se alkoi hiljalleen vaieta koska joukot antautuivat ja näin metri metriltä valkoiset valloittivat Tamperetta ja tulivat Rajaportille. Pispalassa Lielahden harjulla jatkui ankara tulitus monta päivää. Taistelu oli niin ankara, että varmasti siinä kaatui myös valkoisia, koska tulitus jatkui ja miehet olivat päättäneet taistella niin kauan kunnes heillä ei enää olisi ammuksia. 6. päivän aamuna se päättyi yhtäkkiä, kuului vain hajalaukauksia sieltä täältä.
Olimme menneet rannasta sidontapaikalle, mutta olimme niin uupuneita, ettemme oikein muista tapahtumista siellä. Koukkarin Ella ja muut tytöt olivat yrittäneet saada niitä haavoittuneita, jotka pystyivät liikkumaan, menemään yksityisasuntoihin, mikäli heitä otettaisiin vastaan, etteivät he jäisi sairaalaan. 6. päivän aamuna menimme nukkumaan Koukkarille ja nukuimmekin luultavasti kaikessa rauhassa.
Olimme siellä 7. päivän, ja 8. päivän aamuna olivat äitimme, Koukkarin mummu ja Vallin mummu päättäneet, että kyllä siellä olevat vainajat täytyy saada hautaan. 15- vuotias veljeni oli kaatunut Epilän taistelussa ja Koukkarin pappa oli muuten kuollut. Täytyy tilata hautapaikka Nokialta, koska kuuluimme Nokiaan.
Lähdimme sitten Astan kanssa menemään Nokialle, sinne oli 10 km, tie oli hyhmäinen, aurinko paistoi, vain kerran meiltä kysyttiin mihin olemme menossa. Selitimme, että menimme tilaamaan hautaa vanhalle miehelle ja nuorelle pojalle, jotka kuolivat, emmekä selittäneet sen enempää. En muista kysyttiinkö meiltä useammin, mutta olimme lähteneet sillä mielellä, että jos joku tuntee, niin jäämme sitten, ei se ollut sen ihmeellisempää. Tilasimme haudan. Pappi kysyi kuka on kuollut, mutta ei huomannut kysyä mihin. Vanhus oli luonnollista ja hän ei huomannut kysyä, mihin nuori poika oli kuollut. Tulimme takaisin ja pääsimme Hyhkyn tiehaaraan. Siinä tuli vastaan pispalalaisia, jotka katsoivat meitä hyvin pitkään, me menimme kaikessa rauhassa ja käännyimme Vallin ja Nikkilän välistä tietä, joka kulki ylös meille. Talostamme oli ikkunat pois, mutta sinne oli majoittunut joitakin lottia, valkoisia naisia joka tapauksessa.
Tien toisella puolella oli Koukkari, menimme sinne ja kun pääsimme pihaan, näimme että siinä istui haavoittunut mies punainen nauha käsivarressaan, hän oli haavoittunut päähän. Sanoimme hiljaa, että lähtekää, tämä ei ole turvallinen paikka, mutta käsitimme, että hän ei tajunnut, mitä sanoimme. Perässämme tuli kaksi valkoista sotilasta, ja he ampuivat hänet siihen paikkaan portaille.
Menimme sisään, siellä oli kaksi valkoarmeijan miestä aseineen, äiti istui Koukkarin keittiössä laatikon päällä ja Reino nojasi häntä vasten, 9-vuotias poika. Miehet sanoivat, että nyt lähdetään, mutta Koukkarska sanoi, että jotain täytyy saada juodakin ja haukkasimme kaunaleipää ja joimme kuumaa vettä, ja äiti puki sillä aikaa päällysvaatteet päällensä ja liinan päähänsä ja talutti Reinon Koukkarskan viereen. Äiti pani hänet nojaamaan Koukkarin mummoon ja sanoi, että kyllä me pian palaamme, ole kiltti mummolle niin kauan kuin tulemme takaisin.
Menimme palokunnantalon ohi vievää tietä, ja tulimme mutkaan, josta kääntyi tie Rosenlewin huvilalle, paikkaa sanottiin Pölkkylän ylikäytäväksi, koska Rosenlew oli suuri tukkien välittäjä ja kun huvila oli sitten rakennettu siihen, alkoivat pispalalaiset sanoa paikkaa Pölkkylän ylikäytäväksi. Siitä meidät vietiin, 4 sotamiestä saattoi.
Kun me tulimme, oli naapurimme seisonut tiellä ja viittonut, ja sanonut jotain ja hän oli Lönnqvistin mamma, joka kuului suojeluskuntaan. Hän oli pitänyt vahtia, koska me tulemme.
Menimme alas rantaan päin, he eivät kuljettaneet kovaa vauhtia, pysähdyimme hetkeksi Rosenlewin huvilan eteen, sinne oli majoittunut joku pohjalainen komppania. Siellä joku yhtyi saattojoukkoomme ja meidät marssitettiin Näsijärven rannalla olevan saunan vieressä olevalle kalliolle, jossa olimme leikkineet paljon lapsina. Ranta oli jo hiukan sula, nousimme kalliolle ja äitini oli keskellämme ja pusersi lujasti käsiämme. Se oli merkki, että emme puhu mitään, se on nyt sitten loppu.
Seisoimme siinä, he kohottivat aseensa ja asettuivat ampuma-asentoon. Olimme hetken näin, kunnes heidän komentajansa sanoi äkkiä, että tätä ei tehdä, hän tuntee Aatto Koivusen, aseet alas. Olimme niin järkyttyneitä, että emme edes käsittäneet mitä sanottiin. Sanat tulivat korvaamme ikään kuin kaikuna. En tiedä, oliko tämä järjestetty näytelmä, yritettiinkö meitä näin pelottaa, että olisi voitu saada tietää jotain.
Joka tapauksessa sieltä meidät vietiin Rosenlewin huvilalle, nimemme otettiin muistiin, samoin syntymäaikamme. Mitään sen kummempia tutkimuksia ei tehty, eikä mitään kysytty. Heidän komentajansa, hän oli ilmeisesti joku suurempi päällikkö, koska hänellä oli erilaisia nauhoja, sanoi: ”viekää heidät peltimakasiinille”. Se oli rautateiden varasto ja yleinen vankien kokoamispaikka, siellä tapahtui myös suuri määrä teloituksia, jotka suoritettiin ilman tutkimuksia ja kuulusteluja. Joku paikkakuntalainen vain tunsi ja tunnisti jonkun työväenliikkeen henkilön, ja hänet ammuttiin ilman muuta. Toisia ruoskittiin siellä, se oli sellainen kauhun paikka.
Pääsimme sinne, portinvartija sanoi, että se on niin täynnä, että viekää ämmät venäläisten kasarmille, sinne ne kuuluvat.
Tullessamme peltimakasiinille ja tullessamme Kauppakatua pitkin oli meillä neljä saattajaa, kaksi takanamme ja molemmilla puolilla. Tulimme torin kulmaan ja näimme että tori oli täynnä vankeja, kuularuiskut joka puolella. Tampereen teatterin kohdalla lähestyi ratsastaen valkoisen armeijan upseereita, vierellä oli valkoisia vartioimassa ja marssimassa eteenpäin, joten meidät pysäytettiin. Ensimmäinen, joka meni, oli ilmeisesti Mannerheim, he olivat menossa johonkin juhlimaan, sitten tuli pari muuta ja kolmas havaitessaan meidän olevan vangittuja, otti ratsupiiskansa saappaan varresta ja yritti lyödä sillä äitiämme kasvoihin, mutta äiti ehti kumartua ja piiskan sivallus osui takaraivoon. Illalla kun se tarkastettiin, oli siinä suuri punainen pahka.
Siitä jatkoimme peltimakasiinille, ja sieltä kasarmille, tulimme sinne iltahämärissä. Meidät työnnettiin portista sisään ja jätettiin siihen, sitten tuli leirin sotilaita ja työnsivät meidät yhden parakin ovesta sisään. Siellä makasi miehiä toinen toisensa vieressä ja lavitsalla ylhäällä. Vartija painoi ovet kiinni ja silloin Suonpään Leon isä nosti päätään, hän oli haavoittunut ja näytti että tulkaa hänen tykönsä. Siinä oli myös meidän nuoriso-osastolainen Tuomisen Kalle, aloimme horjua, saimme kai jonkinlaisen väsymyskohtauksen, ja Kalle tuli ja tuki äitiäni ja meidät vietiin peremmälle kasarmia. Miehet riisuivat jalastamme märät kengät, jollakin oli pussissa kuivat sukat, panimme ne jalkoihimme. He ottivat takkinsa ja peittelivät meidät ja lakin päähän ja sanoivat, että olkaa hiljaa, täällä tapahtuu kauheita asioita.
Näin olimme ensimmäisen yön, toisen päivän, kolmannen päivän. Emme saaneet tippaakaan vettä eikä mitään. Jotkut käydessään asioillaan ulkona olivat ottaneet kämmenelleen lunta ja sitä pantiin pikkusen huulien väliin. Kolmantena päivänä meidät kaikki komennettiin ulos kasarmista. Sinne oli tullut eri paikkakunnilta suojeluskuntalaisia. Näin sieltä rivistä poimittiin aina joka kymmenes, en tiedä mikä luku se oli, mutta näin sanottiin, ja lähdettiin viemään ja kuului laukaus. Tiesimme mitä se tarkoittaa. Hevostallien takana oli santakuoppa, johon heitä ammuttiin.
Meidätkin erotettiin, mutta meitä ei viety sinne vaan meidät vietiin kasarmin pienempään parakkiin, jonka ikkunat olivat teloituspaikalle päin. Näimme ne. Sinne oli tuotu Murron Emmi, Vihurin Iida ja Partion rouva, joka oli raskaana, hän oli ollut yleisesikunnassa konekirjoittajana. Sitten sinne tuotiin Vesilahden mummu, sellainen pikkuinen ihminen, joka oli tullut tuomaan tietoja Pyhäjärven jään yli ja joutunut vangiksi ja tuotu väsyneenä meidän muitten vaarallisten joukkoon.
Sinne me jäimme sitten muutamiksi päiviksi. Se oli kyllä kauhea paikka. Aamulla, päivällä ja yöllä vietiin tuttuja ihmisiä ammuttavaksi. Partio oli pidätettynä, ja hänen vaimoaan ei meinannut millään saada pois ikkunan edestä. Hän oli raskaana viimeisillään; me kaikki sanoimme, että muista poikaa, olet vastuussa siitä, et saa tulla katselemaan.
Oli tuotu jo paljon muitakin naiskaartilaisia, ja huonetta tietysti
tarvittiin muuhun tarkoitukseen, he olivat joutuneet numero 5:een,
vastapäätä leirin kansliaparakkia, toiselle puolelle. Seuraavassa
parakissa oli miehiä ja seuraava oli päävahti. Meille sanottiin
sitten yhtäkkiä että nyt lähdetään, vaatteet mukaan. Mutta ei meitä
vietykään santakuopalle, vaan naisten yleiseen parakkiin, josta
tuli sitten asuinpaikkamme huhtikuusta elokuun viimeiseen
päivään.
Valkoisten tykistö ampui 3. päivä huhtikuuta Tammelan ja Kyttälän tuleen. Nämä puiset työläisasunnot paloivat suurimmaksi osaksi. Asukkaat pakenivat kellareihin ja muutamiin jäljelle jääneihin kivitaloihin.
Tammelaa alettiin puhdistaan punaisista jo 3. päivä huhtikuuta. Tämä työ lankesi ähtäriläisille ja kuortanelaisille suojeluskuntalaisille. Komppaniassa oli noin 60 miestä johtajanaan pataljoonankomentaja Lindén. Lindellillä oli ensin aseenaan kivääri, mutta vaihtoi sen parabellumiin, koska sillä oli helpompi ammuskella ahtaissa tiloissa.
Talot mentiin rappu rapulta läpi, jos ovi ei heti käskystä auennut, se lyötiin kiväärinperällä rikki. Puhdistuksissa käytettiin aina vieraspaikkakuntalaisia, niin ei tullut tuttuja vastaan, eikä tarvinnut ketään sääliä. Talonmies otettiin avuksi paljastamaan punaisia asukkaita. Jos talkkari ei ollut yhteistyöhaluinen, lähti häneltä henki. Kaikki venäläiset sotilaat, Venäjää puhuneet siviilit, ainakin miehet, ammuttiin heti. Samoin ammuttiin kaikki joilta löytyi aseita tai tunnettiin punaisten johtajiksi. Muut vangittiin.
Tammelantorille kerättiin kolmiriviin ainakin 300 miestä kädet ylhäällä, jos laski kätensä, ammuttiin heti. Rivit pidettiin suorina ampumalla. Torille jäikin paljon teloitettujen ruumiita.
Se oli seuraavana aamuna, kun Tampere oli vallattu, aikuiset puhuivat yöstä. 10-vuotias Kerttu Katajala jäi kuuntelemaan kuinka kova yö oli ollut. Tykit olivat jylisseet ja kuularuiskut papattaneet vallankin kolmen ja neljän välillä. Aamun koittaessa saapuivat valkoiset.
”Sattui tapaus, että poika lähti torille katsomaan vankijonoja, mutta häntä ei kuulunut takaisin. Isä meni poikaansa hakemaan, mutta hänkin hävisi. Emäntä päätti hakea molemmat kotiin. Yhtä hullusti meinasi käydä myös hänelle kun oli käynyt isälle ja pojalle. Kaikki työläisen näköiset napattiin jonoon eikä siinä selitykset auttaneet.
Isä vietiin sitten Raaheen saakka vankileirille. Emäntä sai heidät vasta aikojen päästä pois, kun oli ensin selvittänyt missä he olivat”.
Komendanttiviraston siviilipäällikkö varatuomari Yrjö Raevuori kertoo muistelmissaan:
”Ase kädessä antautuneiden punakaartilaisten ohella oli kaupungin
eri osien puhdistusten jatkuessa joutunut vangiksi suuret määrät
aseensa jo heittäneitä ja eri paikoissa piileskelleitä
punakaartilaisia. Mutta näiden lisäksi oli pidätetty paljon
kaupunkilaisia, jotka eivät olleet syyllistyneet aseelliseen
toimintaan eivätkä vallankumouksellisten muuhunkaan toimiin, mutta
jotka heti valloittajien heidän osuuttaan tiedustellessa eivät
voineet syyttömyyttään kyllin luotettavasti selvittää. Varsinkin
ruotsalaiset ja myös Pohjanmaan ruotsinkieliset miehet olivat
joutuneet tällaisia pidätyksiä suorittamaan, kun eivät paikkakunnan
kieltä taitamattomana voineet päästä selville asianomaisten
suhteesta vallankaappaajiin."
Valtionrautatiet oli rakennuttanut omaa työväkeänsä varten kivitalon, Toralinnan, nykyisen Itsenäisyydenkadun ja Tammelan puistokadun kulmaan.
Punaiset olivat asettaneet kuularuiskun talon yläkertaan. Paikka oli erinomainen ja sieltä pystyttiin ampumaan laajalti Tammelan vainioille ja hautausmaan suuntaan.
Valkoisten vallattua Tammelan, otettiin talonväki ulos kolmeen riviin ja vietiin siitä yksitellen, talon pakarintupaan kuulusteltavaksi. Päätökset tehtiin nopeasti. Toralinnaan oli muuttanut jo vuonna 1906 konduktööri Werner Järvinen, ”isä Järvinen”, joka oli voittanut kultaa samana vuonna Ateenan olympialaisten kiekonheitossa. ”Isä Järvinen” tunsi asukkaat hyvin ja hän valitsi vähänkin punertavat työtoverinsa armotta tapettavaksi. Vangit vietiin Sorsapuiston nykyisen kentän paikkeilla olevaan santakuoppaan, asetettiin reunalle ja ammuttiin. Ruumiita kertyi suuret kasat ja niistä sitten vaimot ja lapset etsiskelivät rakkaimpiansa.
Toralinna on hyvä esimerkki siitä, miten ankarasti työväkeä silloin kohdeltiin. Tästä yhdestä ainoasta talosta vangittiin 76 miestä, joista suuri osa ammuttiin välittömästi, vaan muutamia miehiä ja joitain naisia vietiin vankileirille. Muutamat tekivät itsemurhan hypäten alas neljännestä kerroksesta.
”Isä Järvinen” siirtyi sitten VR:n tavaramakasiinille, toimien siellä VR:n oman sotatuomioistuimen jäsenenä tapattaen lisää työtovereitaan.
Gunnar Keltamäki makasi haavoittuneena tyttölyseolla, samassa huoneessa oli 12-13 potilasta. Hän kertoo:
Huhtikuun 5. päivänä tuli sairaalaan entinen työtoverini ”isä Järvinen” rautateiltä. Hän tuli vuoteeni viereen ja sanoi: ”Täälläkö sinä perkeleen punikki olet.” Hän katseli minua ja kysyi mihin olin haavoittunut ja kerroin. No niin, hän sanoi, ole nyt siinä, kyllä me vielä tavataan.
Ja he tapasivat. ”Isä Järvinen” oli VR:n oman sotatuomioistuimen jäsenenä, myöhemmin tavaramakasiinissa, langettamassa Gunnar Keltamäelle kuolemantuomion.
Miliisit kiertelivät Tammelaa ja sanoivat ihmisille että teidän pitää lähteä sotaa pakoon, menkää vaikka Johanneksenkirkkoon. ”Siellä me sitten oltiin kaksi viikkoa kuolemanpuutarhan alla”, kertoo 14-vuotias Aune Oksanen.
”Kirkkoon oli ahtautunut 3000 ihmistä. Olo kirkossa oli todella tukalaa. Penkeillä nukuttiin istuvillaan, pitkälleen pääsi vaan penkkien alle. Jotkut nuoret pojat yrittivät hakea ruokaa, vaikka kuulat lentelivät kirkonmäellä. Kirkon eteisessä oli vesisaaveja ja paskapuntteja. Siellä sitten asioivat suuret ja pienet.
Kirkon tornissa ja ovella oli punaiset vartijat. Kun tornissa ollut vartija hävisi, tiedettiin että loppu oli lähellä. Pian valkoisia tulikin kirkkoon, ampuivat ovivahdin ja heittivät ruumiin ulkona olevaan roskalaatikkoon johon paskapuntitkin oli tyhjennetty. Sitä kyllä pidettiin pahana”.
Kirkkoon suojaan tullut Eetla Oksanen ei ollut koskaan kuulunut muuhun järjestöön kun kirkon ompeluseuraan ja oli uuttera kirkossakävijä. Hänenkin uskonsa joutui koetukselle, kun kirkossa saarnannut Seppälä, yritti ensin saada väen lähtemään pois kirkosta, mutta kun kukaan ei lähtenyt, alkoi pappi opettamaan heitä keskellä saarnaansa. ”Nua punikit perkeleet, ne ryästi ja poltti ja teki kaikkia pahaa”. Yksipuolinen arvostelu sai Eetlankin hikeentymään: ”Siälä oli sortuneita, vaivaisia ihmisiä, joitten omaisia oli kuallu ja tapettu, se oli surkeeta elämää kun siälä oli. Mitä sitä sillälailla tartti sanoo! Olis täytyny sanoo niin että molemmat teki pahaa. Kumpikin taisteli aatteensa pualesta ja se aate muuttuu yhtä mittaa, niinku raamattu sanoo”. Työväki ei koskaan antanut kirkkoherra Seppälälle näitä puheita anteeksi. Seppälä itse ihmetteli muistelmissaan miksi ihmiset lakkasivat käymästä kirkossa kapinan jälkeen.
Myös August Käpysen perhe uskoi että Herran huone suojelisi heitä. Päätös lähteä Johanneksen kirkkoon eli nykyiseen Tuomiokirkkoon, kypsyi kun valkoisten tykinammus tuli Kaivokadunvarteen 23. maaliskuuta. Kirkossa oli ahdasta ja nukkumaan mahtui vaan penkkien väliin. Nälkä oli kova. Käpysen Bertta ja Alma kävivät välillä hakemassa ruokaa kotoaan Käpylästä. Retket olivat vaarallisia. Matkalla nähtiin paljon kaatuneita, Käpytielläkin oli 15 kuollutta punaista ja yksi hevosenraato.
Erikoinen tapaus on jäänyt useiden mieleen. Käpysen Marjaana vaimo synnytti tytön kirkon sakastissa aivan sodan loppuvaiheessa. Avuksi saatiin sairaanhoitaja Klassisella lyseolla olleesta sairaalasta. Tyttö sai nimekseen ”Rauha”.
Valkoisten tullessa kirkkoon huhtikuun 3. päivänä, kaikki komennettiin ulos. Lapset ja heidän äitinsä vapautettiin. Aikuiset marssitettiin nelirivissä venäläisten kasarmeille ja sijoitettiin parakkiin numero kahdeksan, sekä miehet että naiset. Kasarmi oli ollut kaiketi jonkinlaisena perunavarastona venäläisten aikana, koska betonilattia oli vieläkin vahvan multakerroksen peitossa. Parakki tuli niin täyteen ettei nukkumisesta ollut puhettakaan. Vasta muutaman päivän kuluttua naiset siirrettiin parakkiin numero viisi, jossa oli muitakin naisia, niin miehille tuli sen verran tilaa että jotenkin mahtuivat nukkumaan.
Sunnuntaina huhtikuun seitsemäntenä päivänä valkoinen armeija kokoontui kiitosjumalanpalvelukseen Johanneksen kirkkoon. Ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Kirkossa saarnasi Väinö Malmivaara, herännäispappi joka toimi sodan aikana kenttäpappina ja aseellisena ryhmänjohtajana valkoisten joukoissa.
Valkoisten tykkituli kohdistui myös ortodoksikirkkoon ja se vaurioitui pahasti. Huhtikuun 3. päivänä valkoiset hyökkäsivät kirkkoon, häpäisivät alttarin, tappoivat kirkon isännöitsijän ja varastivat kirkon esineistön. Koko kirkon sisusta hajotettiin. Kirkon edessä oli ruumiskasa. Sanottiin että siihen olisi teloitettu kirkosta turvapaikkaa hakeneet ortodoksit.
Timo Pajunen on kirjoittanut:
”Ortodoksisen kirkon aidanvieressä näyttäytyi yksi tällainen ruumiskokoelma. Näky syöpyi iäksi ihmisten, varsinkin lasten mieleen.”
Sodan jälkeen kirkko takavarikoitiin sotasaaliina valtiolle ja se meinattiin purkaa. Kirkon vieressä olevaan seurakuntakuntakouluun majoitettiin sotilaita.
Kirkko palautettiin seurakunnalle vuonna 1919, muun sotasaaliina takavarikoidun omaisuuden mukana kun valkoiset tunnustivat, ettei mitään sotaa Venäjän kanssa ollut julistettukaan.
Kirkko oli sitten autiona, kunnes se saatiin korjattua kaksikymmentäluvun lopulla. Hämeenlinnan kirkolle ei käynyt yhtä hyvin vaan sitä vaurioitettiin suuressa ryssävihassa niin, ettei sitä enää saatu korjattua kirkoksi. Valkoisten ryöstämän ja rikotun esineistön tilalle tuotiin kirkkokalustoa Hämeenlinnasta Tampereelle.
Kaikki muut kirkot Tampereen ja Pirkkalan alueella säilyivät lähes ehjinä, niin punaisten kun valkoistenkin aikana. Valkoiset ampuivat kyllä Messukylän kirkkoa tykillä, koska siellä oli punaisten tulenjohto. Kävi kuitenkin niin että ammus tuli tornin ikkuna- aukosta sisään ja meni vastapuolen ikkunasta ulos, sen enempää kirkkoa vaurioittamatta.
Eversti Ausfeld määräsi luutnantti Reichenbergin ruotsalaisesta prikaatista vastaamaan vankien vartioinnista VR:n tavara- aseman peltihalleilla. Täällä toimitettu mieletön lahtaus olikin suurelta osin ruotsalaisten syytä ja kostoa siitä, että heidän tovereistaan niin moni sai surmansa Kalevankankaan taisteluissa.
Ruotsalainen upseeri Nils Wicktröm on kertonut peltimakasiinilla näkemästään kauhunäytelmästä.
”Lähdin sinne mistä yhteislaukaukset kuuluivat. Ne tulivat rautatieaseman alueelta.
Siellä oli suuri joukko ihmisiä asemapihan ylittävällä sillalla. Minulle olisi piinallista kertoa yksityiskohtaisesti tästä teloituksesta tai oikeammin sanottuna teurastuksesta. Kerron sen verran, että kuolemaantuomittuja, yleensä venäläisiä, vedettiin ovesta erään varaston päätyyn. Varastoon oli koottu tuhansittain vankeja. Ulosvedetyt ammuttiin heti ja heitettiin jo melkoisen suureen ruumiskasaan.
Kävin katsomassa tuota varastoa. Se oli suurehko tila johon oli ahdettu vankeja. Yhdellä seinällä oli korokkeella konekivääri valmiina toimimaan pienimmästäkin syystä. Yhdessä nurkassa odottivat venäläiset valmiina vietäväksi teloituspaikalle. He olivat paniikissa, makasivat lattialla syleillen toisiaan jäähyväisiksi. Kuullessaan ulkoa yhteislaukauksen he kivettyivät hetkeksi ja jatkoivat sitten taas vastenmielistä suuteluaan. He halusivat jopa tarttua ohikulkevien jalkoihin ja suudella niitä. Tähän vastattiin vain potkuilla. Näky oli niin hirvittävä, etten kestänyt enempää vaan lähdin pois.”