© 2020 Kai Aulio
Kannen valokuva: Kosteikosta metsään levittäytyvä rantakukan monokulttuuri, Ontario, Kanada.
Kuva: Alamy.com
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-807-811-1
Rantakukan leviämishistoria tunnetaan hyvin, mutta kasvin tie amerikkalaiseksi ongelmaksi olisi voitu aavistaa jo paljon ennen toteutumistaan. Laji sai paljon huomiota biologian ja evoluutioteorian suurmieheltä Charles Darwinilta, joka käsitteli rantakukkaa monissa kirjoissaan ja tieteellisissä artikkeleissaan. Kasvin erikoinen kukkarakenne innosti Darwinia vuosikausien ponnistuksiin ja risteytyskokeisiin ”eliökunnan huomattavimman hedelmöitystapahtuman” ymmärtämiseksi.
Jo vuosikymmeniä ennen kuin eurooppalaiset siirtolaiset kuljettivat rantakukan Pohjois-Amerikkaan, Darwin kuvasi luonnontieteen käsitykset mullistaneessa Lajien synty -kirjassa tapahtumasarjan, jollaisen kautta rantakukasta tuli se vitsaus joksi laji sittemmin osoittautui.
Kuuluisalla Beagle-aluksen tutkimusmatkalla Darwin kuvasi kokemuksiaan Argentiinassa: ”Voisi esitellä kotiutettuja vieraita kasveja, jotka ovat valloittaneet kokonaisia saaria alle kymmenessä vuodessa. Monet nykyisin LaPlatan tasankojen yleisimmistä kasveista, jotka peittävät tasankoja lähes tukahduttaen kuoliaiksi kaikki muut kasvit, on tuotu tänne Euroopasta”. Vuonna 1859 julkaistu teksti on kuin synkkä ennuste, joka tulisi käymään konkreettisesti toteen pian sen jälkeen, kun ensimmäiset rantakukat olivat saaneet pysyvän jalansijan Yhdysvaltain itärannikolla vuonna 1831.
Tulokaskasvin poikkeuksellisen nopea valloitus on hieman hidastunut alkuvuosikymmenien ryntäyksien jälkeen, mutta matka on vielä kesken. Liittovaltioon viranomaisten tilastojen mukaan muukalaisen leviäminen jatkuu edelleen, ja viimeisin rantakukan kirjoihinsa saanut osavaltio (itse asiassa listan viimeinen mannerosavaltio) oli Louisiana vuonna 2018 eli 187 vuotta ensimmäisten havaintojen jälkeen.
Paljon julkisuutta saaneet rantakukan biologiset torjuntaoperaatiot Euroopasta tuotettujen kovakuoriaisten avulla ovat monin paikoin ja pienialaisesti onnistuneita, vaikka valtakunnallista asetta tunkeutujaa vastaan hyönteiset eivät tarjoakaan. Atlantin valtameren ylitys jättämällä luontaiset viholliset taakseen on varmasti keskeinen syy rantakukan menestykseen Uudella mantereella.
Luontaisten vihollisten puuttumisen lisäksi rantakukan menestyksessä on paljon muutakin. Laji on erittäin vahva kasvi kasvia vastaan käytävässä kilpailussa. Risteytymisten kautta rantakukka voi Uudella mantereella kehittyä jopa kolme kertaa suuremmaksi kuin eurooppalaiset lajikumppaninsa. Pelkkä koko ei yksin ratkaise, mutta yhdistettynä valtavaan siementuotantoon etu on merkittävä.
Tärkeä tekijä rantakukan menestykseen on sopeutumiskyky niin paikallisiin maaperä- ja vesiolosuhteisiin kuin ilmastollisiin vaihteluihin. Kasvin kilpailukykyä edistäviä ominaisuuksia on pystytty vertailemaan Ruotsin Itämeren rannikolla ja Yhdysvaltain itärannikolla, joissa molemmissa rantakukkaa tavataan noin 1200 kilometrin laajuisella vyöhykkeellä. Kasvun sekä kukkimisen ja siementuotannon tarkoituksenmukainen, ajallinen säätely on rantakukan tärkeimpiä aseita uusien alueiden valloituksessa ja kilpailussa muita kasvilajeja vastaan.
Rantakukka (Lythrum salicaria L.) on meillä tuttu, yleinen ja arvostettukin luonnonkasvi, jota on paljon myös tarkoituksella lisätty siirtämällä ja istuttamalla runsaasti ja pitkään kukkivia kasveja puutarhoihin. Samanlainen rantakukan asema on muuallakin Euroopassa, mutta Atlantin valtameren toisella puolella lajia ei pidetä kaunottarena vaan päinvastoin hirviönä.
Ihmisten mukana Pohjois-Amerikkaan siirtyneestä ja kotiutuneesta kasvista on tullut Uudella mantereella vihattu vieraslaji, josta pyritään kaikin keinoin pääsemään eroon. Tulokas on kuitenkin ihmisen torjuntakeinoja vahvempi, ja siksi muukalainen valloittaa yhä laajempia alueita tuhoten samalla mantereen alkuperäistä kosteikkokasvistoa.
Rantakukan menestyksen selittäjäksi mainitaan luontaisten vihollisten puuttuminen Uuden mantereen kasvupaikoilla. Alkuperäisillä levinneisyysalueillaan ”kasvi pysyy kurissa” etenkin kovakuoristen aiheuttaman vioittamisen seurauksena.
Pohjois-Amerikassa mikään kasvinsyöjäeläinten ryhmä ei ole alkanut käyttää tulokasta ravintonaan, joten vihollisista vapaana tulokas on saavuttanut merkittävän kilpailuedun alueiden paikalliseen kasvistoon verrattuna. Etenkin lehtikuoriaiset ovat niin tehokkaita rantakukan hillitsijöitä, että näitä hyönteisiä on tarkoituksella siirretty Amerikkaan vieraslajin biologisen torjunnan työkaluiksi.
Kasvinsyöjäeläinten puuttuminen yhdistettynä rantakukan erittäin suureen siementuotantoon on nostanut lajin oppikirjojen malliesimerkiksi kuvattaessa vieraslajien nopeaa etenemistä ja haitallisuutta. Taustaa selityksille haetaan evoluutiobiologian juurilta, Charles Darwinin teorioista ja teoksista lähtien. Darwin esitti jo vuonna 1859 ilmestyneessä Lajien synty -teoksessaan, miten mikä tahansa kasvi voi täyttää Maan ja syrjäyttää muut lajit vakiintuneella siementuotannollaan, jos jokin ulkoinen tekijä – kilpaileva laji, saalistaja tai ympäristöolosuhteet – eivät aseta rajoja geometrisessa sarjassa (eksponentiaalisesti) etenevälle uusien yksilöiden tuottamiselle.1
Britannian Open University -yliopiston ekologian professori Jonathan Silvertown nostaa 1800-luvulla Euroopasta Pohjois-Amerikkaan viedyn rantakukan tyyppikasviksi kuva-tessaan rajoittamattoman, vihollisista vapaan lisääntymisen vaikutuksia luontoon.2 Rantakukka käyttäytyy Silvertownin mukaan Uudella mantereella kuin tyypillinen Darwinin painajainen (Darwinian Demon), joka voi levitä hallitsemattomasti tuhoten muut samanlaisilla paikoilla esiintyvät lajit jopa paikalliseen sukupuuttoon. Paholaisen tai painajaisen asemaan Pohjois-Amerikassa rantakukka on kirjoittajan mukaan päässyt nimenomaan jätettyään luontaiset vihollisensa Vanhaan maailmaan.
Pakeneminen kasvinsyöjiltä on varmasti tärkeä, mutta ei missään nimessä ainoa syy rantakukan poikkeukselliseen menestykseen Uudella mantereella. Tulokaslajien menestys voi perustua yhteen tai useampaan samanaikaisesti vaikuttavaan biologiseen tai ympäristöoloista johtuvaan tekijään.
Uusia alueita valtaavien tulokaskasvien ominaisuuksia käsittelevän kirjallisuuden yhteenvetoartikkelissaan yhdysvaltalaistutkijat Jonathan Fleming ja Eric Dibble luettelevat 13 ominaisuutta, joilla muukalaiset pystyvät saavuttamaan dominoivan aseman uusilla asuinsijoillaan. Laajan katsauksen johtopäätös on, ettei vieraslajien valloituksen onnistumisessa ole mitään kaikkiin tapauksiin yleistettävissä olevaa periaatetta tai selittäjää.3
Pohjois-Amerikkaa tehokkaasti valloittaneella rantakukalla on arsenaalissaan käytännöllisesti katsoen kaikki kasvillisuuden käytössä olevat keinot.
Rantakukan esiintymisestä ja levittäytymisestä Pohjois-Amerikassa on julkaistu satoja artikkeleita niin tieteellisissä sarjoissa kuin sanoma- ja aikakauslehdissä. Kirjoitusten sävy ja johtopäätökset ovat varsinkin viime vuosikymmeninä – kauniin tulokaslajin aiheuttaman alkukiinnostuksen laannuttua – olleet valtaosin kielteisiä. Nopeasti levittäytyvää rantakukkaa on opittu pitämään todellisena vitsauksena, jota rinnastetaan jopa ruttoon ja jonka siirtäminen sekä kaupittelu on monissa Yhdysvaltain osavaltioissa kiellettyä. Mutta onko kaunis muukalainen sittenkään ansainnut saamaansa syrjintää ja halveksuntaa? Tieteellisesti päteviä näyttöjä rantakukan aiheuttamista haitoista on vähemmän kuin lajin kyseenalaisesta maineesta voisi päätellä.
New Hampshiren yliopiston tutkija Mark Anderson analysoi vuonna 1995 julkaistussa katsauksessaan kaikkiaan 71 julkaistua tutkimusta ja selvitystä rantakukan vaikutuksista Pohjois-Amerikan alkuperäisluonnon eläin- ja kasvilajistoon. Yhteenvedon tulos on yllättävä: Kaikkiaan 29 eliölajin todettiin käyttävän rantakukkaa hyödykseen, eikä yhdenkään kasvilajin todettu valtakunnallisella tai osavaltiotasolla taantuneen rantakukan kotiutumisen seurauksena. Kukaan ei varmasti kiistä tulokkaan paikallisia vaikutuksia.
Kokeellisesti on paljon tutkittu esimerkiksi rantakukan ja samoissa kosteikkoyhdyskunnissa kasvavien osmankäämien (Typha spp.) suhteita. Puutarhoissa ja pienialaisissa koejärjestelyissä rantakukka on osoittautunut osmankäämeihin verrattuna ylivertaiseksi kilpailijaksi. Mutta luonnossa tulokkaan kykyä syrjäyttää kookkaita alkuperäislajeja ei ole samassa suhteessa havaittu, ja itse asiassa kasviston monimuotoisuus voi joissakin kohteissa jopa lisääntyä rantakukan kotiuduttua yhteisöihin.4
Rantakukan nimi ei voisi olla osuvampi, ei suomeksi sen enempää kuin monella muulla kielellä. Rantakukka kasvaa mitä moninaisimmilla paikoilla, mutta tyypillisimmillään lajin tapaa rannoilta ja kosteikoilta. Kasvupaikkansa suhteen laji on kuitenkin vaatimaton. Rantakukkaa kasvaa sekä suolattomien että vähäsuolaisen Itämeren murtoveden vesirajassa, usein juuret ja verson tyvet vesirajan alapuolellakin. Toisessa ääripäässä rantakukan voi tavata korkealta vesirajan yläpuolelta kallioiden rakosissa tai sisämaassa pitkiäkin aikoja kuivina säilyvien painanteiden hiekka- tai turvemaassa.
Meillä rantakukka on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, harvinaistuen kohti pohjoista. Pohjoisimmat esiintymät tavataan napapiirin tuntumassa. Kasvi on meillä alkuperäisen luonnon edustaja – ja kaikin puolin vaaraton. Kuitenkin esimerkiksi professori Seppo Turunen mainitsee rantakukan peräti seitsemän kertaa Valloittavat lajit -teoksessaan korostaen kasvin kuuluvan maailman vaarallisimpiin ja intensiivisimmin leviäviin vieraslajeihin.5 Täällä rantakukkaa ei tarvitse kavahtaa, ja alan asiantuntijakin kertoo istuttaneensa lajia omaan puutarhaansa.
Kasvin tieteellinen sukunimi Lythrum viittaa kreikankielen sanaan lythron eli verinen tai veren tahrima. Lajinimi salicaria puolestaan viittaa pajuihin (Salix), sillä kasvin lehdet muistuttavat muodoltaan pajuille tyypillistä muotoa.
Englanninkielessä Lytrum salicaria on Purple loosetrife, ja mikäpä olisikaan osuvampaa kuin nimetä kasvi kookkaiden, keski- ja loppukesällä pitkään kirkkaan purppuraisena loistavien kukkiensa mukaan. Saksaksi rantakukka on Blut Weisenrich. Nimessä ovat mukana sekä kukan väri että lehtimuoto, sillä Blut merkitsee verta ja lajinimen loppuosa merkitsee pajun kaltaista. Ruotsiksi rantakukka on Fackelblomster eli soihtukukka.
Kasvin monipuolista arkipäivän käyttöä kuvaavat monet eri puolilta maata muistiin merkityt kansanomaiset nimet. Rantakukka-nimen ohella laji on kasvitieteellisessä, virallisessa nimistössä myös pohjanrantakukka. Ulkonäköön ja rohdoskäyttöön liittyviä kansanomaisia rinnakkaisnimiä ovat ainakin koskelonkuusi, kuismaheinä, kuismankukka, kukonhäntä, miehen usmaheinä, puisma, pukinparta, punakukka, rantahorsma, rantapuna, ruusuheinä, saariston orkidea, sininen uismaheinä.
Alkuperältään rantakukka on Vanhan maailman kasvi, jota esiintyy luonnonvaraisena lähes koko Euroopassa ja Aasiassa. Levinneisyys-alue ulottuu lännessä Brittein saarilta idässä Keski-Venäjälle, lähes napapiirin korkeudelle saakka. Lisäksi lajia tavataan Pohjois-Afrikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Japanissa ja Korean niemimaalla, monissa maissa Kaakkois-Aasiassa ja Pohjois-Intiassa sekä Himalajan vuoriston pohjoisosissa.
Eniten julkisuutta rantakukka on saanut ei-toivottuna tulokkaana Pohjois-Amerikassa. 1800-luvun alkupuoliskolla eurooppalaiset siirtolaiset kuljettivat rantakukan Uuteen maailmaan ‒ sekä tarkoituksella koristekasvin siemeninä että tahattomasti laivojen painolastimassojen mukana. Kasvi kotiutui liiankin hyvin.
Vasta 1980-luvulla liittovaltion luontoasioista vastaava keskusvirasto (U.S. Fish and Wildlife Service) selvitti tulokkaan esiintymisalueiden laajuuden ja merkityksen ‒ ja muukalainen julistettiin lainsuojattomaksi. Vakavaksi vieraslajiksi luokiteltu rantakukka kasvaa nykyisin kaikissa Yhdysvaltain mannerosavaltioissa Floridaa lukuun ottamatta sekä ainakin kymmenessä Kanadan provinssissa tai territoriossa. Yhdysvalloissa rantakukkaa kasvaa miljoonien hehtaarien laajuisina kasvustoina, ja laji valloittaa vuosittain keskimäärin 190 000 hehtaaria kosteikkoalaa.6, 7