Syntymäajat on merkitty juliaanisen kalenterin mukaisesti Georg – Aleksei — Vera – Slavik – Lysa riville asti ylhäältä lukien.
Siitä alaspäin kaikki syntymä- ja kuolinajat on merkitty gregoriaanisen kalenterin mukaisesti. * merkittyjen henkilöiden sukunimi on 12.2.1938 muutetttu nimeksi Inero.
Lämpimät kiitokseni seuraaville henkilöille ja tahoille, joita ilman en olisi kyennyt kirjoittamaan tätä kirjaa:
Vaimoni Orvokki Jalkanen, o.s. Niemi. Pjotr Ivanoff on Orvokin äidin Veran isä. Vaimoni tuki minua kirjoitusprosessin ajan ja avusti tietojen hakemisessa.
Poikamme Tomi Jalkanen auttoi minua tekstien laadinnassa.
Ystäväni tietokirjailija Raoul Johnsson. Hän on kannustaen tukenut hanketta ”kuin väitöskirjan ohjaaja oppilaansa työtä”.
Kansalliskirjaston Slavica-osaston kirjastonhoitaja Irene Lukka. Lukka löysi Pjotr Ivanoffin 1913 painetusta everstiluettelosta. Lisäksi hän välitti kopion Pjotr Ivanoffin sotilasmatrikkelista Venäjän valtion sotahistoriallisesta arkistosta (RGVIA, Moskova).
Professori Ohto Manninen (emeritus, Sotahistoriallinen arkisto). Professori tuki hanketta ja korjasi esittämiäni asioita.
Maisteri Leena Kanninen (Sotahistoriallinen arkisto). Hän selvitti Ivanoffin ylennyksen kenraalimajuriksi sekä 117. Jalkaväkidivisioonan komentajaksi vuonna 1916. Lisäksi hän löysi Pjotr Ivanoffin Pyhän Yrjön ritareiden luettelosta.
Mannerheim-kirjailija Eleonora Joffe. Yhdessä historioitsija Volkovin kanssa hän identifioi tarinamme Pjotr Ivanovits Ivanoffin.
Historioitsija, FT Tuomas Hoppu. Tuomas järjesti valokuvavaihdon kautta luvan käyttää Tampereen Vapriikkimuseon 1910-luvun tässä kirjassa olevia valokuvia. Lisäksi hän antoi käyttööni tietoja ensimmäisen maailmansodan rintamista.
Historioitsija Leo Isjumoff. Leo suomensi 1910-luvulta peräisin olevien postikorttien tekstejä.
Tom Bergqvist (Turun maakuntamuseo). Hänen kanssaan sain alustavasti identifioiduksi Pjotr Ivanoffin isän Ivan Ivanoffin siviiliunivormun arvomerkit.
Moskovalainen historioitsija Dmitry Belanovsky. Dmitry avusti Ivan Ivanoffin ja perheen sekä Korvin-Krukovskien löytämisessä.
Parhaimmat kiitokseni kirjoittamiseen saamistani apurahoista Niilo Helanderin säätiölle, Suomen tietokirjailijat ry:lle ja WSOY:n kirjallisuussäätiölle.
Venäjän tsaarin armeijan kenraalimajuri Pjotr Ivanoff syntyi suvun kotikaupungissa Pietarissa 22.9.1868. Pjotrin isä Ivan Ivanoff oli pietarilainen valtioneuvos ja Pyhän Synodin korkea virkamies. Pjotrin vaimon Eugenian isä oli puolalainen, roomalaiskatolinen pankkiiri Narzis Ostaschkiewicz. Ivanoffien sukuun liittyy myös Korvin- Krukovskien suku. Ohessa on kaksi sukukarttaa, joista selviävät sukulaisuussuhteet.
Maailmansodassa Ivanoff johti 14. Tarkk’ampujarykmenttiä Saksan ja Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan ensin Itä-Preussissa ja sitten Galitsiassa. Hänet ylennettiin 117. jalkaväen divisioonan komentajaksi. Sodasta Ivanoff palasi arvostetulla Pyhän Yrjön ristillä palkittuna kenraalimajurina. Venäjän vallankumous vuonna 1917 kukisti tsaarin hallinnon ja Venäjä hävisi sodan. Ivanoffin elämän mittainen sotilasura loppui ilman eläkettä.
Ivanoff osallistui vapaaehtoisena vuonna 1919 kenraali Judenitsin houkuttelemana sotaretkelle, jonka tavoitteena oli Pietarin vapauttaminen bolshevikkien hallinnasta. Hanke epäonnistui.
Ivanoff sairastui sotaretken aikana Narvassa lavantautiin, mutta pääsi kuitenkin vaikeuksien jälkeen palaamaan perheensä luo Tampereelle. Kun Mannerheim kertoi Pariisin valkoisille emigranttikenraaleille, että Ivanoff on elossa ja asuu Tampereella, pidettiin uutista sensaationa.
Elämisen rahoittamiseksi Pjotrin ja hänen vaimonsa Eugenian oli mentävä siviilitöihin. Ivanoffien omaisuus oli jäänyt Pietariin. Entiseen verrattuna perheen elintaso romahti.
Valkoinen kenraalimajuri Pjotr Ivanoff odotti kuolemaansa saakka mahdollisuutta palata sukunsa tyyssijoille Pietariin. Hän uskoi bolshevikki-hallinnon luhistuvan ja Romanov-suvun uuden hallitsijan nousevan Venäjän hallitsijaksi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.
Pjotr Ivanoff kuoli Tampereella 20.5.1937
Ensimmäinen yritys kirjoittaa tämä kirja tapahtui jo yli 20 vuotta sitten. Olin saanut kuulla, että tallinnalainen lakimies oli saanut järjestymään pietarilaisen kiinteistön palauttamisen suvulle, joka sittemmin eli Tallinnassa.
Pjotr Ivanoffin isä Ivan oli varakas. Saisikohan edes jotain hänen omaisuudestaan palautettua poikansa Pjotrin jälkeläisille, joita kahden sukupolven päässä oli kolme ihmistä? Ajatus oli kieltämättä utopistinen, mutta se ei jättänyt minua rauhaan. Otin yhteyden tuohon tallinnalaiseen lakimieheen ja esitin kysymykseni hänelle. Muutaman viikon mietittyään hän kieltäytyi, vaikka lupasin hänelle Ivanoffin jälkeläisten suostumuksella hyvän provision onnistuneesta tuloksesta. Perusteluksi hän mainitsi sen tosiasian, ettei suvulla ollut eikä edelleenkään ole minkäänlaista dokumenttia Pietarissa olleesta omaisuudesta. Edes Ivanin osoitetta saati syntymäaikaa ei tuolloin ollut tiedossa, eikä liiemmin vaimon nimeä. Olisi pitänyt uppoutua lähes olemattomilla tiedoilla Pietarin kaupungin arkistoihin, mikä olisi ollut ylivoimainen ja tuloksen kannalta riskejä sisältävä yritys. Olisiko sellaista edes sallittu? Jätin silloin projektin, mutta en unohtanut sitä kokonaan. Myöhemmin sain selville Ivanin perhetiedot ja Pietarin osoitteen, vaan eivätpä nekään rohkaisseet etsimään suvun omaisuutta.
Myöhemmin kirjoitin sukukronikan, jossa käsittelin neljän lähisuvun asioita hamasta menneisyydestä vuoteen 1960 saakka. Eräs suku oli Ivanoffit, olihan vaimoni Orvokin äiti Vera omaa sukua Ivanoff ja tämän kirjan päähenkilön, tsaarin kenraalin Pjotr Ivanoffin tytär. Suvulle pääsiäisenä 2008 jakamaani kirjaan tuli parikymmensivuinen kooste Ivanoffeista. Siinä vaiheessa olin jo päättänyt, että tulisin kirjoittamaan heistä erillisen kirjan. Tiesin myös, että ellen kirjoita Ivanoff-kirjaa nyt, katoaa lähes kaikki tietous kenraalistamme. Olin jo työstänyt aineistoa jossain määrin kun hain ja sain apurahoja, joiden antajat olen maininnut kiitoksissa.
Pjotr Ivanoffin tarinan toisen tulemisen syntysanat lausuttiin kesällä 2003. Tapasin ystäväni Raoul Johnssonin hänen saarellaan Gåsharukläppenillä Nauvon ulkosaaristossa. Tiesin, että Raoul on hyvin perillä vanhoista venäläisistä asioista, mihin häntä oli innoittanut hänen venäläissyntyinen vaimonsa Alla sekä se, että hänen suvussaan oli ollut keisarikunnassa palvelleita upseereita ja virkamiehiä. Mainitsin Raoulille Ivanoffhankkeesta, jonka olin pannut hyllylle.
Illan mittaan hanke alkoi elää uudelleen. Raoul toi esille näkökulmia, joista tuli kulmakiviä tähän tarinaan. Vuonna 2008 aineistoa oli jo siinä määrin, etten malttanut olla aloittamatta.
Pjotr Ivanoff ei pitänyt päiväkirjaa eikä kirjoittanut muistelmiaan. Mitä luultavimmin syynä oli pelko omasta turvallisuudesta. Minun täytyi turvautua ulkopuoliseen apuun. Kansalliskirjaston Slavica-osaston kirjastonhoitaja Irina Lukka löysi ensimmäiset tiedot Ivanoffista venäläisestä everstiluettelosta. Eniten aikaa kirjan kirjoittamisessa kului aineiston hankkimiseen. Aineisto oli usein virheellistä ja keskenään ristiriitaista.
Kirjallisuudessa esiintyi kaksi Pjotr Ivanoffia, joiden sotilasurat venäläinen historioitsija N. Rutych oli osittain sekoittanut toisiinsa. Ilman Mannerheim-kirjailijan Eleonora Joffen apua ei vaimoni isoisän, kenraalimajuri Pjotr Ivanoffin sotilasuraa olisi saatu oikaistua. Hänen sotilasmatrikkelinsa, jonka kopio saatiin Irina Lukan avustuksella RGVIAlta (Venäjän sotahistoriallinen arkisto, Moskova) toi selvyyttä sotilasuran moniin yksityiskohtiin. Professori Ohto Mannisen ja maisteri Leena Kannisen apu oli korvaamatonta monien yksityiskohtien täsmentämisessä.
Onneksi hallussamme on tarkka valokuva Pjotrin isästä Ivanista. Moskovalainen historioitsija Dmitry Belanovsky pystyi siinä olevien arvomerkkien perusteella löytämään arkistosta Ivania sekä tämän perheenjäseniä koskevia tietoja.
Suvussa on säilynyt kymmeniä postikortteja, joiden teksteistä saattoi päätellä missä Pjotr Ivanoff liikkui ja missä perhe asui eri vuosina, niin Pietarissa kuin Tampereellakin. Korteista saattoi tehdä päätelmiä paitsi 1910-luvun tapahtumien kulusta, myös sukulaisperheiden välisistä yhteyksistä.
Kirjaan on sisällytetty pääasiassa suvun arkiston valokuvia, joista vanhin on 1870- luvulta. Aikajärjestyksessä olevat postikortit ja valokuvat elävöittävät historiallista tekstiä.
Kirjassa käytetään tsaarista myös nimitystä keisari sellaisissa yhteyksissä, joissa sitä on totuttu Suomessa perinteisesti käyttämään.
Tämä kirja pohjautuu historiallisiin tosiasioihin niin yleisten tapahtuminen kuin myös kenraali Ivanoffin, hänen isänsä Ivanin sekä heidän perheidensä osalta. Kirjassa on muutamia taustamateriaaliin pohjautuvia tarinoita, sepitteitä, jotka on kirjattu tekstiin kursiivilla. Näihin liittyvät kuvitteelliset vuoropuhelut on merkitty ”lainausmerkein”.
Tsaari Pietarin vanhin poika Aleksei syntyi vuonna 1690. Äiti oli alhaisaatelinen pajarintytär Jevdokija Lopuhina. Kun isä uhkasi tehdä Aleksein perinnöttömäksi, tämä pakeni ulkomaille ruhtinas Golytsinin maaorjapalvelijattaren kanssa. Tsaari lähetti silloin Venäjän ministeri Pietari Aleksejevits Tolstoin, kirjailija-Tolstoin esi-isän, taivuttelemaan poikaa palaamaan Venäjälle. Ministeri kuitenkin epäonnisesti kidutettiin kuoliaaksi, ja Pietari Aleksejevits kruunattiin 1727 vain 12-vuotiaana tsaariksi. Hän lienee myös ollut viimeinen todellinen Romanov-sukuinen tsaari.
Keisarinna sai 63-vuotiaana viimeiseksi rakastajakseen Platon Zubovin, järjestyksessä 21:nnen näistä onnenonkijoista, jotka maksoivat Venäjälle yhteensä noin 100 miljoonaa ruplaa.
Pietari, lisänimeltään Suuri rakennutti Pietarin vuonna 1703 hankalaan paikkaan: Nevan suiston päälle epäterveelliseen soiseen paikkaan. Hän kuitenkin halusi, että uusi kaupunki olisi samalla tukikohta pääsyyn Suomenlahdelle ja Itämerelle. Venäjä tarvitsi voimakkaan laivastotukikohdan turvatakseen asemansa.
Pietari Suuri perusti vuonna 1711 Pietarhovin, jota keisarinna Elisabeth laajensi ja Katariina II (1762–1796) vielä kaunisti esimerkkinä Versaillesin palatsi ja puisto.
Pietarista tuli kolmen vallankumouksen kaupunki. Vuosien 1905 ja 1917 vallankumoukset ovat yleisesti tiedossa, mutta vallankumous, tosin veretön, tapahtui myös jo 1700-luvulla kun Pietarin kuoltua hallintoa siirtyi Moskovaan. Keisarinna Annan ryhtyessä vuonna 1730 hallitsemaan Pietari palautettiin entiseen arvoonsa.
Syntyperältään saksalainen keisarinna Katariina II piti suursiivouksen ”aateliston paratiisissa” Kremlissä. Rakennuksia purettiin, uusia rakennettiin, rakennettiin vesijohto, mutta aatelisto sai jatkaa loisteliasta elämäänsä. He kasvattivat metsästyskoiria ja hevosia, jotka usein olivat Orlov-rotuisia jalostajansa kreivi Orlovin mukaan. On merkintöjä myös siitä, että vapaamuurarius otti ensimmäisiä askeleitaan Venäjällä noina aikoina.
Myös 1800-luvulla oli levottomuutta, jota tosin maaorjuuden lakkauttaminen. Eräät tietolähteet mainitsevat, että venäläiset talonpojat vapautti maaorjuudesta keisarinna Katariina II, toiset pitävät tsaari Aleksanteri II:sta vapauttajana.
Vuosi 1866, vain kaksi vuotta ennen Pjotr Ivanoffin syntymää, huipentui vallankumouksellisen opposition Karakasovin epäonnistuneeseen attentaattiyritykseen tsaari Aleksanteri II:ta vastaan.
Monet aktiiviset ylioppilaat pakenivat Sveitsiin, missä he saivat vaikutteita Marxin ja Engelsin opeista. Kun ylioppilaita kutsuttiin takaisin opintojensa ääreen, nämä eivät palanneet, vaan menivät kansan keskuuteen saarnaamaan sosialismin evankeliumia. Talonpojat eivät kyenneet ottamaan sitä vastaan. Poliisiviranomaiset tukahduttivatkin liikkeen. Siitä erkani radikaali järjestö, joka terrorisoi kansaa. Attentaatti toisensa jälkeen ravisutti Pietaria.
Vuonna 1879 eräs lääkäri ampui tsaaria kohti kuitenkaan osumatta. Pian räjähti Moskovan asemalla pommi tsaarin lähdettyä suunnitelmien muututtua vain puoli tuntia aiemmin pois kaupungista. Helmikuussa 1880 lennätti pommi ilmaan Talvipalatsin ruokasalin. Maaliskuun 13. päivänä räjähti pommi tsaarin ajoneuvon alla. Tsaari nousi vahingoittumana vaunuista. Perään heitettiin uusi pommi, joka surmasi hänet. Tsaari vaipui verissään maahan. Hän kuoli saavuttaessa Talvipalatsiin. Terroristit uskoivat saavuttaneensa päämääränsä, mutta he eivät olleet murskanneet tsarismia.
Uusi tsaari, Aleksanteri III, sai poliisin ja sensuurin avulla maan sisäisesti järjestykseen. Mutta näennäisesti rauhallisen pinnan alla kuohui.
Pietarin työväen luokka eli kovissa oloissa. Työpäivät olivat pitkiä, palkat kurjia ja elintaso alhainen. 1890-luvulla työpäivän pituus oli 11,5 tuntia. 1898 muodostettiin sosiaalidemokraattinen puolue. 1900 alkoi ilmestyä laiton lehti Iskra, joka salakuljetettiin maahan ulkomailta. Iskran ahkerimpiin avustajiin kuului Lenin.
Vuonna 1903 Lenin ja hänen kannattajansa saivat sosiaalidemokraattisessa kongressissa Brysselissä enemmistön. Tästä eteenpäin he kutsuivat itseään bolshevikeiksi, jotkut mensevikeiksi.
Köyhemmälle väelle oli matalatasoisia yökortteereita, joissa yöpyminen maksoi vain viisi kopeekkaa yötä kohti. Moskovassa tällaisia yökortteereita oli peräti kymmenelle tuhannelle hengelle. Joka aamu Moskovan toreille tuli työläisiä toivossa, että jokin työnantaja pestaisi heidät työhön kaupunkiin. Osa heistä oli kodittomia, osa kerjäläisiä tai lumppureita. Myös pakkotyöstä karanneita tai keskusvankilasta vapautuneita oli. Paikoissa leijui mahorkan haju. Kerjäläiset vuokrasivat mukaansa resuisia lapsia, jotta ihmisten kukkaronnyörit heltyisivät. Hylättyjen lasten määrä oli suuri. Rahvas eli ja asui kurjasti. Kaupunkien laitamilla oli vaarallista liikkua etenkin öiseen aikaan.
Tavalliset työläiset ansaitsivat Moskovan kuvernementissa vähän, eli noin 15 ruplaa kuukaudessa. Mekaanikot ansaitsivat 50 ruplaa, mikä Suomen Pankin ja Suomen Tilastokeskuksen (2012) julkaisemaa rahanarvon muutoskerrointa käyttäen vastaa 500 euroa. Myös lasten palkka oli 50 ruplaa. Venäjän läntisissä osissa, kuten Varsovassa, palkat olivat suuremmat kuin idässä. Uralin toiselle puolelle mentäessä palkat olivat pienempiä.
Ensimmäistä maailmasotaa edeltävinä vuosina Pietarin elämälle oli tyypillistä kaksi asiaa: teollisuuden voimakas nousu ja sen keskittyminen Pietariin sekä tyytymättömyyden kasvaminen työväestön keskuudessa. Pietarissa työskenteli tuolloin yli 20 000 suomalaista.
Vuonna 1912 Lenin sai aikaan Pravdan ensimmäisen numeron ilmestymisen. Bolshevikki-puolue vahvistui. Lakot lisääntyivät vuonna 1914. Tällaiset olivat olosuhteet, joista tsaari Nikolai II ei tiennyt mitään – tai ei tahtonut tietää. tsaarin valtahan oli tarkoitettu ikuiseksi. Tuona kautena Suomeakin venäläistettiin.
Samaan aikaan Pjotr Ivanoff eteni urallaan tsaarin Henkivartiokaartin upseerina. Olosuhteet olivat ristiriitaiset: köyhyyttä oli liikaa, mutta etenkin aatelisto ja hovi elivät yltäkylläisyydessä. Tilanne oli kriittinen ja räjähdysherkkä.
Venäjä oli vastakohtien maa. Työväen luokan kurjuuden vastapainona oli loistokas Pietari, jossa eli yltäkylläinen tsaarin hovi. Etenkin Ranskan vaikutus Pietarin hoviin oli suuri. Rakennettiin ranskalaisten arkkitehtien suunnittelemia rakennuksia ja matkittiin Ranskan hovin tapoja sekä puhuttiin ranskaa. Hovin ympärillä eli runsas, hyvinvoipa ylimystö, joka koostui korkeimmista upseereista, virkamiehistä ja eriarvoisista aatelisista. Aatelisten hierarkia oli monikerroksinen. Tämän kirjan liitteenä on lista siitä, mitä ”ranki-luokkaa” vastasivat perityt tai eri tavoin saadut aateliset nimitykset verrattuna upseerien ja virkamiesten aateliin.
Loistokkaita paraateja järjestettiin usein, samoin upeita tanssiaisia. Aleksanteri III:n aika oli Venäjän hovielämän loistoaikaa, se olikin tuolloin Euroopan loisteliain. Loisto jatkui myös Nikolai II:n aikana, joka kruunattiin tsaariksi vuonna 1896. Tarjoilut noissa tilaisuuksissa olivat luonnollisesti ensiluokkaiset. Samppanja virtasi ja ruoat olivat ensiluokkaisia. Seurapiiri kävi iltaisin baletin näytöksissä ylellisessä siniseen ja kultaan sävytetyssä Marinski-teatterissa tai Ranskalaisessa teatterissa (Robert K Massie), missä ”jalokivien ylenpalttisuus korvasi muodikkaiden kaula-aukkojen alastomuuden”. Teatterin jälkeen naiset kavaljeereineen upposivat turkisvällyjen sekaan rekiin, jotka äänettömästi veivät heidän syömään illallista ja tanssimaan Kuuba-ravintolaan. ”Kukaan ei aikonutkaan lähteä ennen kolmea aamulla, ja upseerit viipyivät tavallisesti viiteen asti.” Tämä jo kertoo siitä, millaista upseereiden palvelus etupäässä oli: seurapiirielämää.
Varsinainen huvittelukausi Pietarissa alkoi uudenvuodenpäivänä ja kesti paastoajan alkuun asti. Näiden talviviikkojen aikana Pietarin aristokratia suoritti hämmästyttävän laajan huvittelukierroksen käyden konserteissa, päivällisillä, tanssiaisissa, balettinäytöksissä, yksityiskutsuilla ja keskiyön illallisilla. Jokainen piti ainakin yhdet kutsut ja jokainen kävi toisten kutsuilla. Kauden kohokohtia olivat Bals Blancs, valkoiset tanssiaiset, joissa neitseelliseen vaaleaan pukeutuneet naimattomat nuoret tytöt tanssivat katrillia nuorten upseerien kanssa. Pidettiin myös Bals Roses, vaaleanpunaisia tanssiaisia, jotka olivat jatkuvaa valssien ja mustalaismusiikin, sädehtivien jalokivien ja sinisten, vihreiden ja kirkkaanpunaisten univormujen pyörrettä, ja jotka ”saivat ihmisen tuntemaan, että hänellä oli siivet jaloissa ja pää pilvissä”.
Oli vastaanottoja, joilla loistaviin univormuihin ja häikäiseviin kunniamerkkeihin verhoutuneet upseerit ja vaahdonvalkoisiin satiinipukuihin pukeutuneet vanhat hienot naiset käyskentelivät korkeissa saleissa poimien samppanjalaseja. Palvelijat ojentelivat vieraille tarjottimia, joilla oli kylmänä tarjottavaa sampea, kanahyytelöä, täytettyjä munia ja kolmea erilaista kaviaaria.
Kauden ollessa huipussaan naiset panivat timantit ylleen jo aamulla, kävivät kirkossa, ottivat vastaan vieraita lounaalla, kävivät ajelulla iltapäivällä ja palasivat sitten kotiin pukeutumaan illan tanssiaisia varten. Perinteisesti huvittelukauden huippuna olivat Hänen Keisarillisen Korkeutensa Talvipalatsissa pitämät tanssiaiset. Yksikään palatsi Euroopassa ei sopinut paremmin todella suurten juhlien näyttämöksi.
Anna Virubova kertoo kirjassaan, että kutsu tsaarin tanssiaisiin oli harvojen etuoikeus. Tanssiaisissa noudatettiin perinteistä kaavaa, jota ei edes itse tsaari pystynyt muuttamaan. Kutsukorttiin oli merkitty sisääntuloaika ja -käytävä Nikolainsaliin, koska yhden käytävän kautta valtavan osanottajamäärän sisääntulo olisi kestänyt tunteja. Juhlapäivän koittaessa täyttyi Talvipalatsin edustalla oleva iso tori vaunuista ja uteliaista katselijoista.
Kapellimestari seisoi punaiseen verkaan verhotulla korokkeella tahtipuikko valmiiksi koholla. Sitten sisään astui tsaaripari poloneesin tahdissa. Ensimmäiset tahdit tanssivat tsaarilliset ja suuriruhtinaalliset diplomaattikunnan kanssa. Määrättyjen välimatkojen päässä käytävillä seisoi jäykästi asennossa chevalier-kaartilaisia, joilla oli valkoiset univormut, hopeiset rintahaarniskat ja kultakoristeiset kypärät ja heidän rinnallaan oli Henkivartiokaartin kasakoita tulipunaisissa tunikoissaan. Sadat puvut kahisivat naisten kumartuessa syvään hoviniiaukseen.
Keskiyöllä tarjottiin illallinen. Hummerisalaatista, kanapiirakoista ja kermavaahdolla koristelluista jälkiruokatortuista nauttiessaan vieraat saivat katsella ikkunoiden lasien läpi, kuinka tuuli pöllytti valkoista hienoa lunta jäätyneen joen pintaa pitkin.
Konserttien ajaksi Nikolainsali muutettiin puistoksi. Vieraat istuivat pikku pöytien ääressä palmujen varjossa. Jos tsaari istuutui hetkeksi jonkun vieraan pöytään, tästä kerrottiin mielellään kotonakin.
Moskovan Suuren teatterin rinnalla Pariisin ooppera oli pelkkä nukkekaappi. Rakennuksen mittasuhteet todistivat venäläistä komeilunhalua. Oopperayleisö koostui luonnollisesti ylhäisöstä. ”Kaljuuntuneita päälakia, diadeemeja, paljaita olkapäitä, hautajaisfrakkeja, välkähteleviä univormuja, sanalla sanoen kimaltelevaa väkeä solui hitaasti ja arvokkaasti paikoilleen suuresta saliin johtavasta lasiovesta”, kuvaa Troyat kirjassaan Sellaista oli elämä Venäjällä viimeisen tsaarin aikaan.
Kun näyteltiin ulkoilmakohtauksia, näyttämölle kannettiin oikeita puita, sisäkohtauksissa taas huoneissa oli seinät ja oikeat huonekalut. Pöydässä tarjoiltiin oikeita kananpoikia ja teekannuista kaadettiin juotavaa teetä.
Japanin sodan (1904–05) ajaksi hovitanssiaiset lopetettiin, ja Talvipalatsin sekä Eremitaasin suuret salit muutettiin tsaarittaren valvonnan alaisiksi työtuviksi.
Ylhäisön lapset saivat perusteellisen koulutuksen. Tytöt eivät useinkaan Venäjällä käyneet koulussa kodin ulkopuolella, vaan perheillä oli kotiopettajat. Näiden tehtäviin kuuluivat paitsi kielten myös tapakulttuurin ja uskonnon opetus. Kotiopettaja niin ikään valvoi, etteivät hänen oppilaansa hairahtuneet rehellisyyden polulta. Joitakin oppilaitoksia kuitenkin oli tyttöjä varten, ja tunnetuin lienee ollut aateliston tyttäriä varten perustettu Smolnan naisopisto.
Sotilasalalle aikovat pojat lähetettiin kadettikouluun jo kymmenvuotiaina, ja lyhyitä lomia oli harvoin. Kadetit eivät siten päässeet näkemään vanhempiaan kovinkaan usein. Pietarissa oli useita kadettikouluja, joista Ensimmäinen kadettikoulu (1731–1917) oli arvostetuin (www.enecspb.ru). Myös mm. Krasnoje Selon kadettikoulu oli arvostettu.
Tällaisen kadettikoulun ehti Pietarissa ennen vallankumousta aloittaa myös Pjotrin vanhin poika Georg.
Paitsi kotiopetusta nauttineet tytöt myös upseereiksi valmistuneet kadetit puhuivat venäjän lisäksi sujuvasti ranskaa, saksaa ja englantia. Upseereille kielitaidosta oli hyötyä myös ja etenkin silloin, kun he myöhemmin pakenivat Eurooppaan 1. maailmansodan ja Judenits-sotaretken jälkeen. Ylhäisön tyttärille Eurooppa tuli varsin tutuksi. Kohdemaina olivat usein Ranska ja Saksa, ja kaupunkeina Rooma ja Venetsia.
Ruokapöydässä nautittiin ensin alkupaloja eli zakuskeja, joihin kuului kaviaaria, silliä, suolakurkkua, savustettua sampea, maitoporsasta retiisin kera, lohta, lihapasteijoja ja kaalipiirakoita. Alkupaloja ryyditettiin vodkalla, jota saattoi pöydässä olla useampaa lajia. Pashaa ja kulitsoja saatiin pöytään pääsiäisenä, blinejä laskiaisviikolla. Borssikeitossa oli kaalia ja lihaa. Kiovan kyljykset ja Pozarskin kyljykset olivat pääruokia, samoin pelmenit. Pyyt ja viiriäiskuorukat tryffelin kera, Volgan pienet sterletit, lohi-rastigait ja Montgomeryn tapaan valmistetut syöttökanat kuuluivat ruokalistoille. Kellarit olivat pullollaan herkkuja ja muuta muonaa. Ylhäisöperheet saattoivat myös illastaa englantilaisessa klubissa tai jonkun ruhtinaan tai kreivin luona. Tarjoilijoita illallisilla oli paljon, ja he joutuivat työskentelemään jopa 16 tuntia päivässä. Kahvilassa saattoi tilata liha-, kala-, muna-, herkkusieni-, juusto- ja marjapiirakoita ja monen lajin leivoksia, rusinoilla ja ilman.
Teatterielämä oli Moskovassa ja Pietarissa kerrassaan suurenmoista. Oli luonnollista, että tsaarin perheellä oli teattereissa oma aitio kuten myös monella ruhtinassuvulla. Väliajalla samppanja virtasi. Paljon vaatimattomammasta aitiosta joutui maksamaan 15 ruplaa eli palvelija-apulaisen kuukauden palkan verran. Myös balettinäytösten liput oli useimmiten myyty loppuun. Konsertit olivat niin ikään loisteliaita. Tsaarin tanssiaiset tarjoiluineen olivat etenkin Aleksanteri III:n aikana Euroopan upeimmat.
Väestö oli jakautunut vähintäänkin kahtia. Keskiluokka puuttui lähes tyystin tai ainakin se oli kapea. Palvelusväki eli vaatimattomasti ja sen palkat olivat niin ikään vaatimattomia. Keittäjän ja miespalvelijan kuukausipalkka oli 25 ruplaa ja ajurin 40 (Troyat). Venäjän uuttera rahvas eli kurjuudessa. Voimattomia hyväntekeväisyysyhdistyksiä oli muutama tuhat, tärkeimpänä tsaaritar Marian instituuttien hallintoelin, joka oli luotu jo vuonna 1797 ja jonka suojelijana toimi leskitsaaritar Maria Feodorovna.
Varakkaiden tallissa oli useita hevosia ja vaunuja, samoin rekiä. Venäläinen erikoisuus oli troikka, jossa kolme hevosta vetää rekeä. Kaksi ulointa hevosta on kaulastaan taivutettu sivulle ja ne laukkaavat kun taas keskimmäinen ravaa. Erikseen olivat pienet metsästysrattaat. Palokunta oli luonnollisesti armeijan tavoin vielä hevosvetoinen. Ylhäisön omistamien Orlov-juoksijoiden hinta vastasi everstin kahden vuoden palkkaa (Troyat). Katukuvaan oli ilmestynyt autoja, joista eräs haaveilluimmista oli Mercedes-Simplex. Moskovassa ja Pietarissa asui paljon ulkomaalaisia ja etenkin saksalaisia joilla oli useita teollisuusyrityksiä. Heitä oli myös käsityöläisinä. Sanat saksalainen ja ulkomaalainen olivat tuonaikaisessa venäjässä synonyymejä.
Ylhäisön palveluksessa olleet työläiset vaativat keittoja ja lihaa kaikilla aterioilla (Troyat) ja jopa imettäjä saattoi vaatia kaviaaria aamiaisekseen. Pietarin keskeisillä ostoskaduilla kuten Nevski Prospektilla oli muun muassa Fabergén liike, ja Nevskin lähikaduilla moni herkkumyymälä. Paitsi elintarvikemyymälöitä oli myös turkis- ja jalokiviliikkeitä. Ne olivat Troyatin mukaan yhtä loistokkaita kuin Pariisin kaupat.
Arkipäivän käsityötaidoilla eli moni kauppias. Kellot myi ja korjasi usein saksalainen kelloseppä. Muutenkin saksalaisten osuus liike-elämässä oli huomattava. Myös suomalaisia työskenteli monissa ammateissa tuon ajan Pietarissa. Ylhäisölle tarkoitettuja saunoja oli Moskovassa yli sata, joista osa oli loistokkaita. Saunoissa oli kylvettäjättäriä. Löylyssä ”ruoskittiin itseään lehväluudilla” eli vihdottiin. Vaatehuoneessa odottelivat pedikyristit.
Venäjällä kirkko on ollut aina vahva. Luostareita oli yli viisisataa ja ne olivat lähes poikkeuksetta kreikkalaiskatolisia eli ortodoksisia. Tsaarit olivat uskonnollisia, mikä kuvastui hallitsijaperheiden päivittäisissä menoissa. Myös hoviväki ja kansa yleensä olivat uskonnollisia. Kirkollisten juhlien määrä oli suuri. Etenkin pääsiäisjuhlallisuudet olivat tapahtumarikkaita. Myös Ivanoffin perheenjäsenten toisilleen ja tuttavilleen pääsiäisen aikoihin lähettämissä korteissa oli pääsiäisaikaan aina tervehdys ”Kristus on ylösnoussut”. Ihmiset antoivat toisilleen, tutuille ja tuntemattomille, kolme pääsiäissuudelmaa. Myös maalattuja pääsiäismunia annettiin. Tsaari antoi läheisilleen kultaisia pääsiäismunia, jotka olivat usein Fabergén työntekijöiden tekemiä. Myöhemmin länsimaissa näistä munista maksettiin huikeita summia. Tsaari, olipa hän Tsarskoje Selossa tai Krimillä tai missä tahansa, suuteli pääsiäisen aikaan sotilaitaan.
Paitsi aatelisilla myös sotilashenkilöillä ja papeilla oli omat luokkansa ja ammattikuntansa sekä ”rankinsa”. Kirjan liitteenä olevasta lyhennetystä rankiluettelosta ilmenee mitkä sotilasarvot vastasivat mitäkin siviiliarvoja.
Porvareilla oli edustajainkokouksensa ja tarpeelliset laitoksensa. Kauppiaan oli kuuluttava kiltaan, joka maksoi veroa valtiolle. Oli tukkukauppiaiden ja vähittäiskauppiaiden kilta. Maaseudulla tehtiin käsitöitä: tästä pienteollisuudesta käytettiin nimeä ”kustarnaja promislennost” (Troyat). Tehtiin puulusikoita, -veitsiä ja -haarukoita, punottiin virsuja ja kudottiin kaislakangasta. Kullakin maakunnalla oli oma erikoinen tuoteryhmänsä.
Oli myös pelätty salainen poliisi, ohrana. Ohrana perustettiin Aleksanteri III:n aikana, kun tsaarin kanslian 3. osasto muutettiin suojeluosastoksi, jonka tarkoituksena oli taistella vihamielisiä järjestöjä, terroristeja, sosialisteja ja vallankumouksellisia vastaan. Ohrana tarkkaili vallankumouksellisten toimia myös muissa maissa, kuten Ranskassa. Ohranan keskustoimisto oli Pietarissa osoitteessa Fontanka 16. Ohrana ei kuitenkaan koskaan teloittanut vankejaan, vaan sen tekivät tarpeen vaatiessa tavalliset tuomioistuimet.
Olosuhteita 1900-alussa kuvaa myös mm. kenraali P. N. Krasnov teoksessaan Från dubbelörnen till röda fanan. Krasnov kertoo, kuinka ylhäisöperheen henkilöt tuoksuivat parfyymeiltä ja viiniltä astuessaan ylellisistä vaunuista ja mennessään vierailulle toisen perheen luo tai teatteriin.
Tällaisessa yhteiskunnassa varttui nuori, vuonna 1868 Pietarissa syntynyt Pjotr Ivanovits Ivanoff.
Ympärillä oli loistoa, mutta saman kaupungin laitamilla ja etenkin maaseudulla kurjuutta. Tsaarinvalta vaikutti suuresti Pjotr Ivanoffin elämään, olihan hän tsaarin Henkivartiokaartin upseeri ja lopulta usein tunnustuksin palkittu kenraalimajuri. Sukutiedon mukaan Pjotr oli lämmin, perhekeskeinen mies. Tämä ilmenee myös säilyneiden postikorttien teksteistä. Pjotrin isä Ivan Ivanoff jäi lapsilleen etäiseksi.
Perhekuva 1880-luvulta.
Kuvassa vasemmalla ruusuke rinnassaan nuori Eugenia Ostaschkiewicz, josta tuli Pjotr Ivanoffin vaimo, oikealla hattu päässä Eugenian sisar Maria, ja hänen vierellään äiti Ida Ostaschkiewicz. Ylärivissä kolmas oikealta Narzis Ostaschkiewicz. Muiden kuvan henkilöiden nimet ovat jääneet tuntemattomiksi.
Pjotrin isä, Ivan Ivanoffin sekä tämän perheen etsintä kesti vuosia. Tietoja ei löytynyt mistään – aivan kuin miestä ei olisi ollut olemassakaan. Ivanista oli olemassa vain yksi valokuva, mutta siinä olivat ajan tavan mukaisesti hyvin näkyvillä myös hänen arvomerkkinsä.
Hänen korkeasukuisuutensa, valtioneuvos Ivan Ivanovits Ivanoff.
Arvomerkit ovat vasemmalta lukien: kauluksessa Vladimir III ja toisessa kauluksessa Stanislav II, rinnassa Vladimir IV, Pyhä Anna III, Pyhä Stanislav III ja Aleksanteri III:n hallituskauden mitali. Viimeistä oikealla ei ole voitu tunnistaa. Se ei kuitenkaan ole ansiomerkki, vaan jokin muistomitali. Tämä valokuva kuitenkin johti lopulta Ivanin löytämiseen Pietarin valtiollisesta historiallisesta arkistosta.
Venäläinen aateli käsitti viisi luokkaa: ruhtinaat, kreivit, paronit, aateliset, jotka kuuluivat aatelistoon jo ennen Pietari I:tä sekä he, joiden aatelisarvo oli peräisin Pietari I:n hallituskauden jälkeiseltä ajalta. Useat mahtavat suvut olivat solmineet keskenään avioliittoja säilyttääkseen mahtiasemansa. Venäjällä ei ollut herttuoita, markiiseja, varakreivejä eikä ritareita.
Ivan oli aatelinen tittelineuvos, ”ranki V”. Tämä arvo vastasi hovivirkamiesnimistössä seremoniamestaria ja asiaankuuluva nimitys oli ”Hänen korkeasukuisuutensa”. Myös Ivanin poika Pjotr saattoi käyttää tätä samaa perittyä arvonimeä. Pjotr oli myöhemmin virkansa perusteella isäänsä yhtä rankia ylempänä eli ”Hänen ylhäisyytensä”, kun hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Tämä vastasi siviilissä todellista valtioneuvosta, ranki IV. Ylempiä olivat kenraaliluutnantti – myös ranki IV, kenraali ranki II ja marsalkka ranki I.
Pietarissa sukutiedon mukaan kivitaloja omistanut Ivan Ivanoff oli ollut varakas mies, mutta rikkaaksi häntä tuskin voidaan sanoa. Venäjällä rikkaaksi kutsuttiin henkilöitä, jotka omistivat maatiloja ja tehtaita. Nämä rikkaat pelasivat joskus uhkapeliä ja menettivät jopa useita maatiloja kerrallaan.
Virkapuvun perusteella Helsingin Museoviraston asiantuntija arvioi vuonna 1985, että Ivanin arvo on ollut 5. luokan (ranki V) valtioneuvos. Myös vuonna 2006 saamamme Pjotrin 32-sivuinen sotilasmatrikkeli vahvisti, että Ivan oli valtioneuvos, ja Turun Maakuntamuseon tohtori Tom Bergrothin mukaan ylempi valtioneuvos.
Tsaari oli myöntänyt Ivan Ivanoffille kuvassakin näkyvän Vladimirin ristin, mikä on sangen korkea kunniamerkki oikeuttaen periytyvään aatelisarvoon. Venäjän järjestelmän mukaan aatelisia ovat myös kaikki Ivanin lapset perillisineen, myös naispuoliset. Pjotr oli siten sukuaatelinen sekä periytyvästi että virkamiesaatelinen kenraalimajuri. On tullut esille, että ainakin joihinkin kadettikouluihin pääsemisen eräs edellytys olisi ollut aateluus. Myös Ivanoffien perheen sisällä käytettiin asiaankuuluvia nimityksiä. Kun Pjotr Ivanoff lähetti postikortteja tyttärelleen Veralle, tai kun perheen ulkopuoliset henkilöt lähettivät kortteja perheen jäsenille, he puhuttelivat näitä ”Hänen korkeajalosukuisuudeksi”.
Ivan Ivanoff kuuluu olleen myös kitsas mies ja duuman jäsen. Sukutieto kertoi, että Ivan olisi ”omistanut kivitaloja”, mutta toisaalta hän eli viimeiset vuotensa Pjotrin perheen luona tämän työsuhdeasunnossa Zvenigorodskajan kasarmilla. Tosin syynä on myös saattanut olla Ivanin huonontunut terveydentila. Tai sitten Ivan oli jostain syystä köyhtynyt. Ehkä sukutieto varakkuudesta kivitaloineen ei alun perinkään pitänyt paikkansa, vaan oli enemmänkin uskomus. Suomen sukulaisten keskuudessa oli yhtä lailla elänyt luulo, ettei Pjotrilla olisi ollut sisaruksia, mikä osoittautui vääräksi tiedoksi. Ivan Ivanoffin vaimosta tai perheestä ei Suomen perheen keskuudessa puhuttu kuulemma koskaan mitään, mutta sen sijaan Pjotrin vaimon suvun Ostaschkiewiczien kanssa pidettiin yhteyksiä. Läheteltiin postikortteja ja käytiin kylässä. Perheen isä, Narzis Ostaschkiewicz oli puolalainen roomalaiskatolinen aatelismies ja pankkiiri.
Serkukset viettivät lapsena kesälomia yhdessä. Myös Korvin-Krukovskien ja erityisesti Marian (o.s. Ostaschkiewicz) ja tämän tyttären (Ludmilan) Lysan kanssa välit olivat avoimet ja lämpimät.
Helmikuussa 2009 Turun Maakuntamuseon amanuenssi FT Tom Bergroth kertoi valokuvan perusteella seuraavaa: Ivan Ivanoffin puku on valtioneuvoksen musta puku, malli 1855. Se oli peruspuku, jollaista käyttivät kaikki siviilivirkamiehet. Merkitystä on sillä, mitä Ivan Ivanoffilla on kuvassa peruspuvun lisäksi. Kauluksen ja hihansuiden kirjonta paljastaa, että hän kuului kanslian korkeimpaan virkamiehistöön, mutta ei kuitenkaan ollut senaattori.
Sukutieto kertoo, että Ivan olisi ollut duuman jäsen. Kuvan puku tukee Bergrothin mukaan tätä uskomusta, joskaan duuman tavalliset jäsenet eivät kantaneet virkapukua. Pietarin kaupungilla oli oma duumansa eli kaupunkineuvostonsa, kuten kaikilla suuremmilla kaupungeilla. Myös kuvan päähineestä voi päätellä, että henkilöllä oli korkea arvo, vähintään ranki V. Kuvassa on Bergrothin mielestä tosin ristiriita: Ivanoffilla on kuvassa Vladimir III -risti, mutta olisi pitänyt olla Stanislav II sekä kaularisti ja rintatähti. Kun on saatu korkeamman luokan merkki, alempia ei enää kannettu. Nyt kuvassa ovat alemmatkin merkit. Se mitä tämä kielii, ei ole tiedossa.
Niinkin pieni yksityiskohta kuin puvun nappi kertoi oman tarinansa. Vuodesta 1855 alkaen käytössä ollut nappi oli kaksoiskotkanappi. Vuonna 1904 käyttöön tuli uusi nappi, joka oli lyöty irrallisella stanssilla ja upotettu pohjaan. Ivanilla on kuvassa tällainen nappi. Kuva lienee siten otettu vuoden 1904 jälkeen. Myös kasvot antavat aiheen olettaa, että kuvan henkilö voisi olla yli 64-vuotias. Kuvasta ei voi Tom Bergrothin mukaan päätellä tämän enempää.