Omistettu lastenlapsilleni Lassille, Roosalle ja Emmalle
Tässä julkaisussa käsiteltyjä teemoja olen työstänyt Helsingin yliopistossa pitämieni Etiikka ja talous -kurssin luentojen puitteissa 13 vuoden aikana. Vuorovaikutus eri opiskelijapolvien kanssa on ollut antoisaa, ja heille kuuluu siitä suuri kiitos. Tämän materiaalin aikaisempaa versiota ovat kommentoineet Tapio Aaltonen, Tuuli Kaskinen ja Pirjo Piepponen, mistä myös heille lämpimät kiitokset.
Helsingissä 13. lokakuuta 2015
Vesa Kanniainen
Professori
Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos
Helsingin yliopisto
Talouden luottamuspääoman ja sitä kautta sosiaalisen pääoman vahvistumisesta ei huolehdi julkinen valta vaan markkinoilla toimivat yritykset ja kuluttajat.
Yritysten yhteiskuntavastuusta ja liiketoiminnan etiikasta on tullut keskeinen teema julkisessa keskustelussa ja sen johdosta myös jokapäiväisessä liiketoiminnassa. Suuri yleisö odottaa yritysten käyttävän resursseja yhteiseen hyvään, eli muuhunkin kuin voiton tekemiseen ja omistajien varallisuuden maksimointiin. Useimmiten julkisen keskustelun lähtökohta on ollut normatiivinen. Yrityksiltä on ts. edellytetty paitsi taloudellista vastuuta sidosryhmilleen myös laajempaa sosiaalista vastuuta hyvinä tekoina, sekä etenkin ympäristövastuuta.
Yritykset ovat huutoon monin tavoin jo vastanneet. Niinpä vapaaehtoisia sertifikaatteja on luotu sosiaalisille ja ympäristötaloudellisille standardeille. Yrityksissä toimii yhteiskuntavastuuhenkilöitä jne. Yritykset ovat todenneet, että maineella on vaikutusta myös kuluttajien ostopäätöksiin ja työntekijöiden halukkuuteen rekrytoitua yritysten palvelukseen.1
Paljon siteeratussa artikkelissaan vuodelta 1970 Milton Friedman kuitenkin rajasi yritysvastuun taloudelliseksi: “There is one and only one social responsibility of business – to use its resources and engage in activities designed to increase its profits so long as it stays within the rules of the game, which is to say, engages in open and free competition without deception or fraud”. Tämä kirja pureutuu tämän näkemyksen arviointiin. Tehtävä ei ole yksinkertainen, mihin viittaa kirjassa käsiteltävien näkökohtien runsaus. Kirjan loppua kohden edettäessä hyödynnetään taloustieteen hyvinvointiteoriaa Friedmanin yllä todetun näkemyksen arvioimiseksi.
Yhteiskunnan ja yritysten välisestä työnjaosta
Klassinen näkemys yhteiskunnan ja yritysten välisestä työnjaosta on taloustieteen mukaan ollut se, että yritysten roolina on tuottaa arvonlisää ja varallisuutta ja että julkisvallan tehtävä on keskittyä muihin sosiaalisiin päämääriin.2 Niinpä yhteiskunnan tehtäviksi on nähty haitallisten ulkoisvaikutusten (esim. ympäristöhaitat) rajoittaminen käytettävissä olevalla keinovalikoimalla, julkishyödykkeiden tuotanto ja tulonjako. Rajalinjat ovat sittemmin hämärtyneet. Poliittisten eturyhmien varaan rakennetun valtiovallan kyky vastata tehokkaasti sille uskottuihin tehtäviin on kyseenalaistettu. Monia julkisia hankkeita on siksi toteutettu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyönä.3 Yritysten yhteiskuntavastuu puolestaan on nähtävissä erään julkishyödykkeen yksityiseksi tuottamiseksi. Mikä on tämä julkishyödyke? Se on yhteisön sosiaalinen pääoma. Yhteiskuntavastuu sosiaalisen pääoman luomisessa ja ylläpitämisessä tarkoittaa yritysten omistajien ohella muidenkin yhteisön jäsenten näkökohtien huomioon ottamista.4
Muistikuvia ”patruunoiden aikakaudesta”
Kun Suomi aikanaan teollistui ja teollisuus rakentui muutaman suuren yhtiön varaan, puhuttiin patruunoiden aikakaudesta. Elettiin aikaa, jolloin yrityksille oli luontevaa ottaa vastuulleen työntekijöiden asumisesta, terveydenhuollosta ja vapaa-ajan toiminnoista huolehtiminen.5 Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan luominen sosialisoi tämän vastuun julkisvallalle. Silti ajatus yritysten yhteiskuntavastuusta jäi elämään. Mikä tämän selittää? Vaikka julkisvallalla on vastuu lainsäädännöstä ja sen velvoittavuudesta huolehtimisesta, sosiaalinen pääoma yhteisössä ja kansantaloudessa syntyy tosiasiassa aika pitkälti julkisvallan päätöksistä riippumatta. Se syntyy endogeenisesti, ts. yhteisön sisäisten prosessien tuloksena, ja se määrää yhteisön sisäiset normit, niiden vakauden ja luo niitä ylläpitävät mekanismit.
Patruunoiden aikaan asiat olivat toisin.
Eettinen koodisto
Yritysten vastaus niiltä odotetun yhteiskuntavastuun konkretisoimisessa näkyy esim. yritysten kotisivuilla julkaistavissa yritysten arvoissa. Ne on laadittu heijastamaan yritysten eettistä koodistoa. On tiedossa, että suuri yleisö ja yritysten tuotteiden ostajat ovat nykyään kohtuullisen ympäristötietoisia ja odottavat yrityksiltä vastuullista käytöstä ja ympäristönäkökohtien huomioon ottamista. On tiedossa, että kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttaa tietoisuus siitä, miten yritys noudattaa eettistä koodistoaan. Kuluttajat voivat myös olla valmiita maksamaan enemmän tuotteesta, jonka on tuottanut hyvämaineinen yritys, kuin jos sellaisen on tuottanut huonomaineinen yritys. Reilun kaupan tuotteet ovat kuluttajien suosiossa.6 Lapsityövoiman käyttöä paheksutaan, samoin eläinten käyttämistä kosmetiikkatuotteiden testaamisessa.
Eräitä ekonomistien puheenvuoroja
Ekonomistit ovat perinteisesti olleet skeptisiä yhteiskuntavastuun edellyttämisestä yrityksiltä, mitä heijastaa Friedmanin (1970) lausuma. Baumolin (1991) mukaan kilpailusta johtuen yrityksille on haasteellista toimia sosiaalisesti halutulla tavalla, ts. ottaa ympäristövastuuta, kontribuoimalla sosiaalisiin ohjelmiin ja huolehtien irtisanottavista. Shleifer (2004) on niin ikään argumentoinut, että kilpailun paine heikentää yritysten eettistä koodia.7 Taloustieteen näkökulmasta oikea kysymys kuitenkin on se, onko yhteiskuntavastuu tehokas, kansalaisten hyvinvointia maksimoiva oppi, ja minkälaisia kustannusrasitteita siihen mahdollisesti liittyy. Taloustieteellinen näkemys voi rakentua vain tähän kysymykseen vastaamalla. Tätä käymme arvioimaan tässä kirjassa. Koska yritysvastuu syntyy sivutuotteena yrityksen tuottaessa päätuotettaan, hyödykkeitä ja palveluita, on kysyttävä, minkälaisia kannuste- ja kustannusvaikutuksia yhteiskuntavastuuseen liittyy?8
Yritysten yhteiskuntavastuu taloustieteellisin käsittein
Ajatus yritysten yhteiskuntavastuusta on moniulotteinen. Yritysvastuuta koskevan keskustelun jäsentämiseksi ensimmäinen haaste taloustieteilijälle on sijoittaa kyseessä olevat teemat oikeaan taloustieteelliseen viitekehikkoon ja saattaa ne näin tutkittaviksi kysymyksiksi. Teeman jäsentämisessä varsin monet taloustieteen osa-alueet tulevat hyötykäyttöön. Paikoin joudutaan käyttämään taloustieteellisiä käsitteitä, jotka kaikki eivät ole osa yleiskieltä. Liite 4 auttaa niiden avaamisessa. Ajoittain vierailen myös muiden tieteenalojen tutkimusalueilla: moraalifilosofia, evoluutiobiologia, sosiologia, psykologia. Esitän arvioita siitä, millaista sosiaalista vastuuta yrityksiltä on aihetta edellyttää, mitä mekanismeja on olemassa sosiaalisen vastuun toteutumiseksi, miten tulisi arvioida yritysten taloudellista vastuuta ja mitä taloustiede sanoo ympäristövastuusta. Kun kirjoitan sosiaalisesta pääomasta, nostan luottamuspääoman sen keskeisimmäksi sisällöksi ja analysoin sitä siksi tarkemmin. Punaisena lankana kulkee ajatus siitä, että luottamuspääomaksi ymmärretty sosiaalinen normisto ja sen myötä yritysten eettinen koodisto määräytyy taloudessa endogeenisesti, talouden sisäisten mekanismien seurauksena. Luottamuspääoma on oleellinen osa yhteisön yleisempää sosiaalista pääomaa, ja normisto näyttäytyy yhteisön peliteoreettisena tasapainona.9 Koska sosiaalinen pääoma kuitenkin edustaa (yksityisesti tuotettua) julkishyödykettä, nousee kysymys, millä argumentilla yrityksiltä tulisi edellyttää sitoutumista sen ylläpitämiseen, ja voiko ajatus vastavuoroisuudesta tarjota sille perustelun.10 Tästä näkökulmasta tulee mahdolliseksi arvioida myös kysymystä siitä, riittääkö, että yritykset maksavat veronsa vai voiko niihin kohdistua muitakin normatiivisia odotuksia. Taloudellisen vastuun osalta arvioin Friedmanin yllä todettua näkemystä kysyen, onko voiton (omistajien varallisuuden) maksimointi – milloin ja miksi – oikea lähtökohta. Ympäristövastuun puolestaan tulkitsen tarkoittavan ulkoisvaikutusten rajaamista lainsäädännön säätelemiin puitteisiin
Huomautan kuitenkin siitä, että vaikka käsittelen kirjassa yrityksiin kohdistuvia normatiivisia odotuksia, lähestymistapani kauttaaltaan kunnioittaa ns. Humen giljotiiniin sisältyvää dikotomiaa. Sen hengessä ajattelen, että tosiasioista ei voi johtaa moraalia tai hyväksyttävää eettistä normistoa
Siitä millainen maailma on, ei voi päätellä, millainen sen tulisi olla,
ts. millaisiksi ”hyvyyden markkinat” tulisi luoda.
Silti toiveita saa esittää – ihmisessähän elävät reiluuden tunteet
ja tasa-arvon vaatimukset.