Tämä kirja on omistettu erityisesti niille, jotka eivät löytäneet helvetin kuilun pohjalta muuta ovea kuin hätäuloskäynnin. Se oli omanlaisensa kannanotto ja rakkauden osoitus kahlittua ihmisyyttä ja elämää kohtaan, eikä se ole jäänyt kuulematta. Vapauden ja rakkauden aika koittaa vielä ja iso kiitos siitä kuuluu myös heille. Kiitos. Tiedän, että te yhä olette.
Erityiskiitos teille rakkaat lapseni! Olette hengästyttävän hämmästyttäviä, viisaita ja lahjakkaita olentoja! Kiitos, että olette omalla luontaisella olemuksellanne muistuttaneet minua näkemään maailman ja elämän jälleen kuin lapsena.
© 2017 Sanna Haikonen
Kansikuva: Tomi Sajaniemi
Taitto ja kansi: Books on Demand GmbH
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-951-568-661-9
Olipa kerran pieni, ajatteleva ja utelias tyttö. Iloa ympärilleen säteilevä lapsi rakasti kaikkea elämää avoimella, suurella sydämellään täysin rinnoin, ja hänelle kaikki oli mahdollista. Syvästi tunteva, onnellinen tyttö sai elää vapaassa hyvinvointimaassa hyvää lapsuutta hyvässä perheessä ja sai tuntea sydänjuuriaan myöten, että häntä rakastettiin ja hänestä pidettiin huolta. Hän oli nätti, terve ja sosiaalisesti lahjakas lapsi, jolla oli aina paljon ystäviä. Tyttö menestyi koulussa ja harrastuksissa, eikä hän kohdannut omassa elämässään koskaan mitään traagista. Miten onnekas hän saikaan olla! Kaikilla ei ole näin hyviä lähtökohtia elämään. Kaksikymmenvuotiaana tämä luontaisesti pelkkää iloa ja rakkautta kaikkea elämää kohtaan syvästi tuntenut tyttö halusi kuitenkin tappaa itsensä. Vaikka hänen elämänsä oli kulkenut kaikkien oppikirjojemme mukaisesti alusta asti, jostain takavasemmalta häneen oli silti iskenyt salakavala sairaus nimeltä masennus. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että me ihmiset olemme onnistuneet kehittämään jos jonkinlaisia psyykenlääkkeitä ja terapiamuotoja, joten kyllä tämäkin itsemurhan partaalla ollut nuori aikuinen tolpilleen saatiin.
Masennuksesta toivuttuaan tämä syntyjään iloinen ja elämää syvästi rakastava tyttö eli taas kaikkien oppikirjojemme mukaista normaalia ja hyvää ihmiselämää. Hän oli naimisissa, hänellä oli terveet, äärimmäisen rakkaat lapset, lasten hoitoapua aina saatavilla ja omakotitalo luonnon rauhassa. Myös työelämässä meni hienosti. Oli nousujohteinen ura isossa kansainvälisessä yrityksessä ja keskivertopalkansaajien keskuudessa vähintäänkin kohtuulliset tulot. Lisäksi hän oli erittäin suosittu ja arvostettu henkilö työyhteisössään. Kaiken piti olla vähintäänkin hyvin, oikeastaan kerrassaan loistavasti. Vaan jostain nurkista se salakavala sairaus nimeltä masennus oli taas päässyt luikertelemaan tämän syntyjään iloisen ja elämää syvästi rakastavan tytön mieleen ja sydämeen. Jälleen 35-vuotiaana hän oli siinä tilassa, että halusi vain tappaa itsensä. Tällä kertaa sairaus uusi niin vakavana, etteivät kehittämämme psyykenlääkkeet ja terapia enää kyenneet tätä kahden lapsen äitiä auttamaan.
Miksi näin tapahtuu? Miksi syntyjään iloinen ja elämää täysin rinnoin rakastava ihminen, jonka elämä täyttää alusta asti kaikki hyvän ja onnellisen elämän kriteerit, masentuu niin vakavasti, ettei hän yksinkertaisesti pysty enää elämään, vaan tappaa itsensä? Tällaisella ihmisellä ei pitäisi olla mitään syytä masentua. Ei ole synnynnäistä taipumusta, ei huonoa lapsuutta, ei traumaattisia kokemuksia. Loogisesti ajatellen tällaisen ihmisen pitäisi olla onnensa kukkuloilla, ei astelemassa junan alle. Jossain kohtaa logiikka siis ontuu ja pahasti, mutta missä? Ontuuko se luonnossa? Olemmeko me tosiaan luontaisesti niin viallisia, ettemme kestä elää määrittelemäämme hyvää ja onnellista elämää? Vai voisiko logiikka sittenkin ontua niissä ihmisen keksimissä määrityksissä ja kriteereissä?
Me länsimaiset ihmiset elämme nykypäivänä maailmassa, joka luottaa määrittelemiimme faktoihin ja realismiin, niin sanottuihin elämän muuttumattomiin tosiasioihin. Ne kertovat meille muun muassa sen, että me elämme sellaisessa maailmassa ja todellisuudessa, jossa elämällä ei ole käytännössä yhtään mitään merkitystä, eikä sillä ole myöskään minkäänlaista toivoa. Ne kertovat meille, että elämä on alkanut ja kehittynyt sattumanvaraisesti jostain ja se kulkee toisiaan ja itseään armottomasti talloen kohti väistämätöntä loppua. Ne kertovat meille, että elämän ainoa merkitys on yrittää selviytyä, vaikkei kukaan tai mikään kuitenkaan loppujen lopuksi selviydy. Ei yksikään yksittäinen olento, eikä elämä yleensä. Ihminen käy tätä toivotonta selviytymistaistelua – ei pelkästään elämää talloen, vaan hyvin usein suorastaan kylväen tuhoa. Elämän tosiasiat kertovat meille myös sen, että tälle asialle ei käytännössä voi tehdä yhtään mitään. Sattumanvaraisessa fyysisessä todellisuudessa meidän vaikutuskeinomme kun ovat käytännössä hyvin olemattomat. On siis vain hyväksyttävä, että maailma ja elämä toimii, kuten toimii. Ei siinä muu auta kuin koettaa selviytyä maailmassa sellaisena kuin se on. Se positiivinen puoli tässä toki on, että oli elämässä sitten mitään järkeä tai ei ja raiskasi ihminen elämää tai ei, niin sillä tai millään muullakaan ei kuitenkaan ole yhtään mitään merkitystä. Tämä sattumalta jostain tyhjyyden kadotuksesta syntynyt fyysinen maailma, sen jokainen kurja olento ja koko maailmankaikkeus itsessään loppuvat kukin joka tapauksessa, ihan sama mitä me teemme tai olemme tekemättä.
Siinä vähän elämän realiteettia ja faktaa pöytään. Oliko kenelläkään mitään kysyttävää? Enempää ei varmaan tarvitse sanoa. Jos sinä onneton satuit syntymään sellaisten kirousten kanssa, että sinä rakastat elämää sydänjuuriasi myöten, sinä ajattelet asioita ja sinulle kaikki on mahdollista, niin tervetuloa helvettiin! Tällaisessa maailmassa itsemurha on kuin ainoa mahdollinen rakkaudenosoitus, jonka elämälle voi antaa. Jättää itse sen raiskaaminen ja jatkuvan raiskauksen sydäntäsärkevä todistaminen väliin, kun millekään ei kuitenkaan voi tehdä mitään eikä sillä loppujen lopuksi ole edes mitään väliä. Tällaisessa täysin järjettömässä maailmassa itsemurha ei ole pelkästään rakkaudenosoitus, vaan se osoittaa samalla jonkinlaista järjen käyttöä: kulkea suoraan tästä täysin mielipuolisesta helvetistä vapauttavaan kuolemaan.
Hieno suomalainen taitelija Vesala laulaa kappaleessaan Ei pystynyt hengittää siitä, miten ihminen ylläpitää täysin valheellista ja kieroutunutta suhdetta, joka vie kaiken tilan ja ilman, tukahduttaen alleen. Tässä kappaleessa tällaisessa suhteessa itsensä tukahduttanut ihminen on vihdoin ja viimein saanut edes vähän kiinni tähän kieroutuneeseen suhteeseen kadotetusta sisäisestä voimastaan ja jättää sen taakseen. ”Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystyny hengittää.” Minä olen kulkenut tuon tien, mutten viittaa tällä varsinaisesti mihinkään ihmissuhteeseen. En suhteeseen kenenkään toisen ihmisen kanssa. Kyse oli sisäisestä suhteesta. Minun omasta suhteestani itseni, elämän, kuoleman ja todellisuuden kanssa. Se oli minun masennukseni, joka uusi niin pahana, etteivät ihmisen kehittämät psyykenlääkkeet ja terapia enää kyenneet minua auttamaan. Pidin toistamiseen elämäni aikana helvetin hätäuloskäynnin ovenkahvasta kiinni. Näin sen ainoana järkevänä vaihtoehtona, mitä tässä täysin järjettömässä maailmassa saattoi olla. En kuitenkaan astunut tuosta ovesta. Tätä kirjaa kirjoittaessani minä myös tiedän, etten tule enää koskaan seisomaan tuon oven edessä, sen kahva kädessäni. Minähän rakastan elämää sydänjuuriani myöten! Minulle kaikki on mahdollista! Ei herranen aika, sellaiseksihan minä synnyin! Sellainen minä luonnostani olen.
Minä elin muiden ihmisten keksimien, niin sanottujen elämän muuttumattomien tosiasioiden mukaisesti 35-vuotiaaksi asti aivan väkisin, vaikka samalla tiesin, ettei tällaisessa maailmassa ja elämässä ollut pienintäkään hitusta minkäänlaista järkeä. Kun 35-vuotiaana olin toistamiseen elämässäni aivan rikki ja tällä kertaa vielä huomattavasti enemmän kuin ensimmäisellä, suostuin vihdoin ja viimein näkemään ja oivaltamaan sen, minkä olin sisälläni kyllä tiennyt ihan pienestä lapsesta asti. Ontuva logiikka ei löydy luonnosta. Eihän mikään toimi niin henkeäsalpaavan kauniisti, harmonisesti ja älykkäästi kuin luonto, joka ikistä pienintä, suurinta, näkyvää ja näkymätöntä yksityiskohtaa myöten. Ja mitä minä olin mennyt tekemään? Olin haudannut ja tukahduttanut todellisen luonnollisen itseni, rakentaakseni valheellisen minän ja valheelliselle minälle pohjautuvan elämän, koska olin nielaissut muiden ihmisten keksimät ja päättelemät niin sanotut elämän muuttumattomat tosiasiat. Herätys! Onko ketään kotona? Päätit sitten niihin määrityksiin uskoa, joiden pohjalta rakennettu maailma ja elämä ei ihan niin henkeäsalpaavan kauniisti, harmonisesti ja älykkäästi toimi joka ikistä yksityiskohtaa myöten? Pistä yläfemma tuolle valinnalle, todella älykäs ratkaisu! Tai sitten ei niinkään. Sanon tämän vain ja ainoastaan rakkaudella. Näin meille jokaiselle on täällä käynyt.
Näin vuosien ajan toistuvasti unia, että olin hautaamassa ruumista. Nämä unet olivat äärimmäisen voimakkaita ja ahdistavia. Siirsin ne aina kuitenkin syrjään ja sanoin itselleni, että se oli vain unta, se ei ollut totta, unohda se. En vain suostunut katsomaan totuutta silmiin ja myöntämään, että ruumis, jota unissani hautasin, olin minä itse. Olin haudannut luonnollisen itseni toistaakseni elämässäni valheellista kaavaa, jonka me opimme. Kun 35-vuotiaana olin toistamiseen elämässäni aivan rikki, tällä kertaa täysin atomeina, eivät minkäänlaiset psyykenlääkkeet ja terapia enää kyenneet minua niin sanotusti auttamaan. Valheellinen tie oli kuljettu minun osaltani loppuun, enkä askeltakaan pidemmälle enää pystyisi jatkamaan. Kehittämämme psyykenlääkkeet ja terapiamuodot eivät nimittäin auta missään muussa kuin valheellisen tien väkisin kulkemisessa. Aivan kuin alkoholi, huumeet tai työnarkomania, ja minulla on kokemusta näistäkin kaikista. Minulla on kokemusta myös elämän elämisestä vuosien ajan niin sanotun hyvän ja tasapainoisen elämän ohjeiden mukaan. Voin syvällä rintaäänellä todeta: Ihan kaikkeni olen yrittänyt ja antanut pystyäkseni elämään täällä niin, että kulkisin ”elämän muuttumattomiin tosiasioihin” perustuvaa tietä. Ihan kaikkeni olen yrittänyt ja antanut haudatakseni luonnollisen itseni, jotta tätä valheellista tietä pystyisin kulkemaan. Vaan kun kaikkensa on yrittänyt ja antanut eikä homma toimi, löytää itsensä tilanteesta, jossa on todettava, kuten taiteilija Vesala kappaleessaan toteaa: ”Ja se päättyy nyt tähän”, ja sitten se on siinä.
Minä en kuitenkaan astunut helvetin hätäuloskäynnistä. Kahden lapsen äitinä oli otettava härkää sarvista. Purin valheisiin perustuvan suhteen itseni, elämän, kuoleman ja todellisuuden kanssa. Ja voi pojat, miten minä todellakin voin nyt hengittää! Minä hengitän ja minä rakastan taas jokaisella solullani! Joka ikistä soluani myöten uskallan luottaa luontooni. Itseeni. Joka ikistä soluani myöten minä uskallan luottaa elämään ja koko todellisuuteen kaikkinensa. Kaikki on taas mahdollista. Minä olen se muinaisten tarujen lintu, joka poltti itsensä täysin tuhkaksi ja syntyi uudelleen. Niin sanotut kuolevaisten lait eivät koske enää minua, ja se on minun luonnollinen olemukseni. Se on meidän luonnollinen olemuksemme, eikä se ole luonto, joka ontuu.
Minä kuljin oman henkilökohtaisen helvetin tulen läpi päästäkseni tähän sisäisen voiman, ymmärryksen ja luottamuksen tilaan, missä olen nyt. Olen kolkutellut peloissani ja epätoivoisena sekä hulluuden että kuoleman porteilla. Elämän ei kuitenkaan tarvitse olla selviytymistä, kärsimystä ja helvettiä. Silloin, kun näin on, se on aina oma valinta. Minä itse olin valinnut uskoa muiden ihmisten keksimiin niin sanottuihin elämän muuttumattomiin tosiasioihin. Minä itse olin valinnut rakentaa oman identiteettini ja elää elämääni noiden määritysten pohjalta. Minä itse olin valinnut elää valheessa, ja se teki elämästäni helvettiä. En toki elänyt valheessa yksin. Meidän maailmamme tila on tällä hetkellä se, mikä se on. Ei siksi, että ontuva logiikka löytyisi luonnosta. Ei siksi, että ontuva logiikka löytyisi siitä, mitä me ihmiset luontaisesti olemme. Ontuva logiikka löytyy niistä lukemattomista toisiinsa kietoutuneista ”elämän muuttumattomien tosiasioiden” verkoista. Se löytyy niistä aivan käsittämättömän valheellisista uskomuksista, joiden pohjalta me ihmiset olemme rakentaneet oman maailmamme ja joiden pohjalta me vielä tänä päivänä elämme elämäämme. Me ihmiset elämme valheessa, ja se tekee elämästämme selviytymistä, kärsimystä ja helvettiä.
Määrittelemämme valheet, joihin uskomme, vievät ihmisen elämältä merkityksen ja toivon. Ei niin, että elämä olisi aidon luonnollisen todellisuuden nimissä ihan oikeasti merkityksetöntä ja toivotonta. Määrittelemämme valheet, joihin uskomme, vievät meiltä luottamuksen itseemme, toisiimme, elämään, kuolemaan ja koko luonnolliseen todellisuuteen. Ei niin, etteikö näihin kaikkiin voisi ihan aidosti ja oikeasti luottaa joka ikisessä tilanteessa, aina ja ikuisesti. Määrittelemämme valheet, joihin uskomme, saavat meidät pelkäämään. Ei niin, että meillä olisi aidon, luonnollisen todellisuuden nimissä oikeasti yhtään mitään pelättävää. Määrittelemämme valheet, joihin uskomme, ajavat meidät ahdistukseen, masennukseen ja epätoivoisiin tekoihin. Ne ajavat meidät kärsimykseen, vihaan, katkeruuteen, murhiin, sotiin, riistämiseen ja raiskaamiseen. Ne saavat meidät elämään elämäämme niin sanottujen elämän muuttumattomien ”tosiasioiden” mukaan. Sen mukaan, miten on muka ”pakko”, kun muuta ei muka voi. Määrittelemämme valheet vievät meiltä meidän huikeat voimavaramme ja riistävät meiltä meidän neroutemme.
Mitä nämä niin sanotut elämän muuttumattomat tosiasiat edes ovat? Mitä ovat niin sanotut kuolevaisten lait? Ne ovat ihmisen äärimmäisen rajoittuneesta näkökulmasta tehtyjä johtopäätöksiä, eivät yhtään mitään muuta. Ne eivät ole äärettömän luonnollisen todellisuuden muuttumattomia, ikuisia totuuksia. Ne ovat ihmisen äärimmäisen rajoittuneesta näkökulmasta tehtyjä johtopäätöksiä eli pelkkiä uskomuksia, jotka olemme itse langettaneet itsemme päälle. Jos ollaan aivan rehellisiä, niin meillä ei tänä päivänä ole harmainta aavistusta siitä, mitä esimerkiksi kuolema ihan oikeasti on. Jos ollaan aivan rehellisiä, niin meillä ei tänä päivänä ole harmainta aavistusta siitä, mitä todellisuus ihan oikeasti on. Mitä kaikkea se kätkeekään äärettömiin syvyyksiin sisäänsä ja miten se oikeastaan edes toimii. Jos ollaan aivan rehellisiä, niin meillä ei tänä päivänä ole harmainta aavistusta siitä, keitä me ihan oikeasti olemme. Me, jotka koemme ja tarkastelemme todellisuutta omasta äärimmäisen rajoittuneesta näkökulmasta. Näistä lähtökohdista kun lähtee määrittelemään ”elämän muuttumattomia tosiasioita” ja ”kuolevaisten lakeja”, heittäen ne itsensä ja toistensa päälle, niin metsään mennään ja pahasti. Kaikista humoristisinta on se, että osaa näistä ihmisen äärimmäisen rajoittuneesta näkökulmasta tekemistä johtopäätöksistä eli uskomuksista, kutsutaan tieteellisesti todistetuiksi ”faktoiksi”. Katsokaa maailmamme tilaa. Ihmisen luomus, jonka hän on itse luonut uskomustensa pohjalta.
Rakkaat, upeat, uniikit ja äärimmäisen älykkäät kanssaihmiseni. On aika ajatella uusiksi kaikki. Me ihmiset itse emme enää jaksa kantaa nykyisiä ajatusmallejamme, eikä jaksa maailmamme luonto. Meidän luomamme erilaiset yhteiskuntajärjestelmätkään eivät jaksa enää kantaa. Me ihmiset olemme luoneet itsellemme yhtälön, joka ei yksinkertaisesti kestä. Tuomme itse itseämme jatkuvasti ahtaammalle, mutta niin sen kuuluukin olla. Luonnollinen todellisuus toimii juuri niin henkeäsalpaavan älykkäästi, joka ikistä pienintä, suurinta, näkymätöntä ja näkyvää yksityiskohtaa myöten. Me ihmiset emme nykyisine uskomuksinemme ja niihin perustuvine ajatusmalleinemme nimittäin uskalla ajatella asioita täysin uusiksi, ennen kuin on aivan pakko. Minun tarinani on täydellinen malliesimerkki juuri tästä, ja sen avulla haastan sinutkin ajattelemaan uusiksi kaiken. Haastan sinut haastamaan itsesi. Haasta se, mitä sinulla luontaisesti on. Sinulla on luontaista loogista ajattelukykyä ja älykkyyttä. Käytä sitä, haasta sitä. Haasta se äärimmilleen ja kyseenalaista rohkeasti kaikki, mitä sinä tänä päivänä ikään kuin tiedät ja mitä sinulle on opetettu. Sinulla on myös syvältä sydämestä ja solutasolta asti tulevaa luonnollista sisäistä viestintää. Kuuntele pitkästä aikaa myös sitä, sillä sinun solusi ja sydämesi eivät ole nielaisseet kaikkia niitä niin sanottuja elämän muuttumattomia tosiasioita, jotka sinun mielesi on.
Kaiken uusiksi ajatteleminen osaa kirvellä, sattua ja pelottaa. Mieli kieltää ja taistelee vastaan, kun sinne syötettyjä uskomusten verkkoja alkaa ravistelemaan. Se tekee niin erityisesti silloin, kun juuri niitä uskomuksia kyseenalaistetaan, joita mieli pitää niin sanotusti totena. Kaiken uusiksi ajatteleminen vaatiikin päättäväisyyttä ja kestävyyttä, mutta sitä meissä ihmisissä kyllä on. Vähemmän päättäväinen ja kestävä olento olisi antanut korttitalon jo sortua ja ajatellut kaiken uusiksi jo huomattavasti aikaisemmin. Tämä pätee niin henkilökohtaisella kuin yksittäisistä ihmisistä koostuvalla kollektiivisella tasolla. Voin kuitenkin vakuuttaa, että tämän kiirastulen läpi kulkeminen todella kannattaa. Minä nimittäin tiedän, mitä toiselta puolelta löytyy. Elämä. Sellainen, jota ei ohjaa enää uskomuksiin perustuva pelko. Elämä, jota ei eletä minkään tai kenenkään armoilla, eikä selviydytä minkään tai kenenkään kustannuksella. Elämä, jolla on jokaisen omaa syvintä sisintä puhutteleva ja ravisteleva merkitys. Elämä, joka on samalla poskettoman hauskaa, käsittämättömän oivaltavaa, rajattoman luovaa, lapsekkaan leikkisää, täydellisen vastuullista, äärimmäisen älykästä, hengästyttävän aistillista, syvästi henkistä, runollisen kaunista ja äärettömän voimaannuttavaa. Se on elämälle antautumista, se on rakkautta. Se on paratiisi maan päällä.
Tämä ei ole utopiaa, vaan huomisen itsestään selvää realismia, johon lapsemme ja lapsenlapsemme kasvavat. Me olemme itse luoneet kärsimyksen ja helvetin. Aivan yhtä hyvin voimme luoda myös paratiisin. Herra Albert Einstein totesi joskus, ettei ongelmia voi ratkoa samalla ajattelutavalla, joka ongelmien takaa löytyy. Tämä kerrassaan nerokas ajattelumalli pätee. Feenix-lintu ei polta itseään tuhkaksi ja synny uutena, jos se ajattelee, ettei se voi. Se ei tee niin, jos se uskoo sellaisiin ”täysin muuttumattomiin tosiasioihin”, jotka sanovat sille, että itsensä uudelleen synnyttäminen on mahdotonta. Vaan elämä ja todellisuus ei ole lainkaan sellaista. Tiedättehän, muuttumatonta. Ainoa asia, joka elämässä ja todellisuudessa on muuttumatonta, on se, että se kaikki muuttuu ja muuntuu jatkuvasti ja koko ajan. Mikään muu ei ole pysyvää kuin jatkuva muutos. Miten tällaisessa todellisuudessa voi olla mitään sellaista kuin muuttumattomia tosiasioita? Ei mitenkään. Kärsimyksen ja helvetin saa muunnettua paratiisiksi maan päälle, minä tiedän sen henkilökohtaisesta kokemuksesta. On vain uskallettava kohdata itsensä. On uskallettava antaa valheiden romahtaa ja ajatella asiat täysin uusiksi. On uskallettava ottaa täysi vastuu itsestään ja elämästään. Tämä pätee niin henkilökohtaisella kuin yksittäisistä ihmisistä koostuvalla kollektiivisella tasolla. Me olemme itse oman elämämme kautta vastuussa jälkimmäisestä. Joka ikinen meistä. Enemmän kuin voit ikinä kuvitella mahdolliseksi.
Johdannon lopuksi lainaan vielä kolmea muuta hienoa suomalaista taiteilijaa Vesalan lisäksi. Haluan johdattaa sinut kirjani mieltä taivuttelevalle matkalle lainaamalla muutaman rivin suomalaisen rap-artistin Palefacen yhdessä Redraman ja Tommi Lindgrenin kanssa tekemästä erittäin puhuttelevasta kappaleesta nimeltään Muista! Ja ne tähän valitsemani rivit ovat:
”Päät jääs jengi lähinnä säätää, on jäätävä nähdä tätä lätinän määrää.
Mä luulen et sun vapahtajas kävi jo täällä, mut lähti lataa ku sul ei ollu twitteri päällä.
Jos ne kaikki puhuis läpiä päähänsä?
Mitä jos ne seisois viikon päällänsä?
Entä jos tiede oiskin väärässä?
Tai kielet poistettais, ei vois edes rääkästä?
Mitä jos mitä sä pyydät sitä sä saat?
Jos kaikki mitä rakastat vaan revittäs sun käsistä kun levität sun käsiäs, oot väsyny et käsitä.
Kävi käsky mut sun käsilläs on väliä, jos et haluu läpimärkää pyyhettä päin pläsiä.
Mitä jos sais tsiigaa mut ei silmiänsä käyttää?
Mitä jos ei mikään ookkaan sitä miltä näyttää?
Tulta! Älä pysy hiljaa!
Huuda! Vedä keuhkoihin ilmaa!
Muista! Vielä päivä kääntyy iltaan ja kaikki vois olla toisinpäin.”
Mieltä taivuttelevia ja sydäntä avaavia lukuhetkiä syvällä rakkaudella toivottaen:
Se minä, joka minä olen
”Äiti! Näin viime yönä taas sitä samaa painajaista! Olen nähnyt sitä jo monta kertaa!” viisivuotias poikani huudahti. Pysähdyin, kyykistyin ja katsoin lastani silmiin.
”Minkälaista painajaista sinä näit?”
”Siinä oli zombeja. Niillä oli vihreät naamat ja punaiset silmät. Ne yritti saada minut kiinni. Kaksi zombia jahtasi minua ja minä juoksin karkuun niitä!” poikani kertoi peloissaan.
”Saiko ne sinut kiinni?” kysyin.
”Ei, ei ne saanut. Menin taloon sisälle ja sain oven kiinni. Ne ei päässyt sinne”, poikani vastasi.
”Miksi ne zombit yritti saada sinut kiinni?”
Kysyin pojaltani ja hänen vastauksensa viilsi minua syvemmältä, kuin mikään koskaan:
”Ne yritti tehdä minusta samanlaisen kuin ne itse ovat.”
Kyyneleet alkoivat vieriä poskillani ja halasin poikaani tiukemmin kuin koskaan.
”Älä koskaan anna niiden saada kiinni sinua! Älä koskaan anna niiden tehdä sinusta samanlaista, kuin ne itse ovat! Älä koskaan muutu samanlaiseksi, kuin me olemme”, ajattelin samalla kun rutistin lastani ja pyysin häneltä hiljaa mielessäni anteeksi.
Kävin tämän keskustelun poikani kanssa vuonna 2014, sen jälkeen kun olin ajanut itseni täydelliseen romahdukseen. Tämä oli ensimmäinen kerta kahteen viikkoon, kun näin lapsiani. En tiedä olivatko he nähneet minua, mutta minä en ollut nähnyt heitä. Kahteen viikkoon en ollut lääkäri- tai psykologikäyntien lisäksi tehnyt mitään muuta kuin ainoastaan nukkunut. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon nousin sängyn pohjalta käydäkseni vähän ulkona. Pihalla leikkivä lapseni rynnisti välittömästi minut huomattuaan kertomaan tärkeää asiaansa äidilleen. Pitkästä aikaa, tai ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, kuulin aidosti lastani ja hänen asiaansa. Kuulin, sillä kuuntelin ainoastaan sydämelläni enkä arvioinut hänen kertomaansa mitään mieleeni syöpyneitä uskomuksia vasten. Kykenin siihen vasta nyt, kun olin täysin pirstaleina infernaalisen väsymyksen vallassa. Vielä kuukausi, vuosi tai useampi sitten minä en olisi kuullut lastani näin aidosti. Olisin toki ollut äidillisen huolehtiva, halannut ja lohduttanut häntä, mutta olisin silti sivuuttanut hänen asiansa. Olisin tehnyt sen sanomalla hänelle äidillisen rakastavalla ja rauhallisella äänellä, että hänen unensa oli vain unta. Vaan poikani uni ei ollut ”vain unta”. Se oli täyttä totta. Lastani kasvattivat zombit, ja he yrittivät tehdä hänestä samanlaista kuin itse ovat. Samaisella hetkellä tiesin: tulisin tekemään kaikkeni, etteivät zombit koskaan aikeissaan onnistuisi. Tulisin tekemään kaikkeni, etteivät zombit murtautuisi lapseni taloon, hänen sisäiseen maailmaansa, saastuttaen ja sammuttaen sitä samanlaiseksi kuin zombeilla itsellään oli. Minä tiesin, että minun olisi muututtava, muuten zombit onnistuisivat. Minusta itsestäni kun oli tullut yksi heistä.
Lopullisen henkilökohtaisen romahdukseni viimeisen niskalaukauksen ampui vakava työuupumus ja sitä seurannut totaalinen loppuunpalaminen. Olin tehnyt erittäin kuluttavia töitä pari viimeistä vuotta, vailla kunnollista palautumista. Ennen seinään törmäämistäni olimme vieneet läpi puolentoista vuoden erittäin haastavan projektin, jonka vetäjänä työskentelin. Vaikka lopputulos oli työnantajan näkökulmasta menestys, imi näkyvä ja tärkeä hanke suurine odotuksineen tehokkaasti mehut meistä kaikista osallistujista. Takana oli yli puolitoista vuotta pitkiä ja vaativia työpäiviä, jotka projektin loppuvaiheessa käsittivät myös viikonloput. Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää kunnon palautumisloma projektin jälkeen, mutta kuten nykypäivänä ihmisen luomassa yritysmaailmassa ja työelämässä on enemmän kuin tavallista, käynnistyi silloisella työnantajallanikin jälleen kerran toimintojen tehostamiskierros. Isossa kansainvälisessä yrityksessä organisaationi keskijohtoon kuuluvana henkilönä se tarkoitti käytännössä sitä, että työnkuvaani kuului olla prosessissa mukana tekemässä organisaatiomuutosta. Minun täytyi kantaa vastuu lähtevien alaisteni irtisanomisesta, enkä asemassani voinut karata lomalle uuden organisaation käyntiin lähdössä.
Kuluttavalla ja vaativalla työelämällä voisi toki selitellä senhetkistä henkistä tilaani, mutta työelämä ei ota yhtään sen enempää kuin sille itse antaa. Vuosia ennen loppuunpalamistani tai siihen johtanutta työrupeamaa pidin työpäivän pituudet kohtuumittaisina enkä tehnyt koskaan kotona töitä. En vastannut kotona ollessani työpuheluihin, enkä lukenut kotona lainkaan työsähköpostia. Vuosia elin elämääni juuri kuten elämäntapahallintaoppaissa opastetaan. Harrastin liikuntaa, söin terveellisesti, nukuin hyvin ja käytin vain harvoin alkoholia. En antanut äitiyden viedä minulta täysin omaa vapaa-aikaani, ja parisuhdettammekin koetimme ajoittain ihan tosissamme jopa hoitaa. Olin rakentanut itselleni juuri sellaisen elämän niin kuin ”kuuluukin” ja elin sitä juuri niin kuin ”kuuluukin”, kaikkien tuntemieni hyvän ja tasapainoisen elämän sääntöjen mukaan. Vaan mikään ei muuttanut sitä, mitä minä pinnan alla olin, tunsin ja koin. Olin itse alkanut peittää sisäistä ahdistustani työnteolla.
Jo hyvin nuoresta iästä lähtien koin olevani erilainen kuin muut. Koin, etten kuulunut tänne, en ihmisten luomaan maailmaan. En koskaan oikein osannut pukea hyvin syvältä sisältäni kumpuavaa tunnetta täysin sanoiksi tai saanut siitä koskaan täysin otetta. Se oli vain todella voimakas ja kokonaisvaltainen sisäinen tunne siitä, että elämä, jota me ihmiset elimme, oli täysin järjen vastainen. Elämä, jota itsekin elin, oli kuin täysin ristiriidassa DNA:hani koodatun luontoni kanssa. Ihmisen maailma tuntui olevan kuin sitä leikkiä, jota lapsena leikittiin. Rikkinäistä puhelinta. Siinä yksi keksii lauseen ja kuiskaa sen seuraavan korvaan. Tämä kuiskaa kuulemansa taas seuraavan korvaan ja niin edelleen, kunnes lopussa viimeinen sanoo kuulemansa ääneen, eikä se koskaan vastaa alkuperäistä edes etäisesti. Lapsena tämä leikki oli tietysti hauskaa, sillä kaikki ymmärsivät, mistä oli kyse. Hauskasta leikistä. Nyt kaikki olivat kuitenkin ihan tosissaan, eikä kenelläkään ollut enää hauskaa.
Ihmiseksi ihmisen maailmaan minä olin kuitenkin syntynyt. Sitä asiaa ei muuttanut miksikään se, että koko ihmisen maailma tuntui rakentuneen rikkinäisen puhelimen kaltaisen leikin varaan ja etten koskaan kokenut kuuluvani tänne lainkaan. Elämiseni ja olemiseni täällä oli näin vain äärimmäisen vaikeaa kestää. Tein jatkuvasti kaikkeni tukahduttaakseni ja hiljentääkseni syvältä sisältäni kumpuavan äärimmäisen voimakkaan ja lähes sietämätöntä ahdistusta, tuskaa ja surua aiheuttavan tunteen. Se oli kuin myrskyjä aiheuttava täysin väsymätön luonnon voima, jota vastaan taistelu ei todellakaan ollut helppoa. Jostain käsittämättömistä sisäisistä syvyyksistä kumpuava tunne oli niin kokonaisvaltainen ja voimakas, että pelkäsin sitä. Minä todellakin pelkäsin sitä, sillä se ei istunut mihinkään muuhun viitekehykseen, josta olin koskaan kuullut ja johon minä saatoin myös uskoa, kuin ainoastaan mielenterveysongelmiin. Pelkäsin, että jos antaisin tuon jostain käsittämättömistä sisäisistä syvyyksistä kumpuavan tunteen tulla vapaasti pintaan, se voisi ottaa minusta jotenkin vallan. Pelkäsin, että katoaisin jotenkin johonkin löytämättä koskaan takaisin. Menettäisin järkeni. Pelkäsin siis itseäni. Pelkäsin omia luonnollisia sisäisiä henkisiä syvyyksiäni ja omaa luonnollista sisäistä voimaani. Miksi? Se, mitä minä olin, ei vastannut lainkaan sitä, mitä minun olisi ikään kuin ”pitänyt” olla. Niinpä tein kaikkeni tukahduttaakseni itseni ja yritin vain elää mahdollisimman ”normaalia” ihmisen maailman realiteettien mukaista elämää.
Kuten jokaisen ”normaalin” kunnon kansalaisen kuuluu, viisi päivää viikossa kävin töissä. En kuitenkaan koskaan kokenut työlläni olevan mitään todellista merkitystä. Vaikka menestyin työssäni ja ajoittain jopa nautinkin sen tarjoamista haasteista ja niiden voittamisesta, työni oli aina ollut vain ja ainoastaan ihmisen luoman yhteiskunnan valmiiksi pureskellusta ammatinvalintaopuksesta valittua pakkopullaa. Jotain, jolla voisi elättää itsensä mieluiten ilman pennien venyttämistä. Peittääkseni syvältä sisältäni kumpuavaa ahdistusta sekä kyetäkseni säilyttämään edes jonkinlaisen mielenkiinnon työhöni ja elämääni hain tasaisin väliajoin muutosta ja lisää haastetta työhöni. Tämä helpotti aina hetkeksi, sillä uusien työhaasteiden keskellä ei juurikaan ehtinyt ajatella tai tuntea mitään pintaa syvällisempää. Kansainvälinen, jatkuvasti muuttuva yritys ja menestyminen työssäni mahdollistivat nämä muutokset, mitä myös uraputkeksi voi kutsua. Työn ulkopuolinen vapaa-aika viikonloppuineen meni tietysti isoilta osin kotiin ja perheeseen liittyvissä velvollisuuksissa, omien sekä sittemmin lasten harrastusten parissa, kunnes uusi työviikko taas alkoi. Tässä oravanpyöräksi kutsutun elämän suorittamisen keskiössä loma-aikojen merkitseminen kalenteriin oli minulle kuin pyhä rituaali, jonka avulla tsemppasin itseni jaksamaan taas seuraavan rupeaman ennen lomaa, jolloin tiesin taas lainatun hetken koittavan. Hetken, jossa oli edes etäisen hento maku jonkinlaisesta vapaudesta. Vuosien vieriessä lomilta töihin paluu alkoi kuitenkin olla joka kerta vaikeampaa ja vaikeampaa, lomaltapaluuahdistuksen ollessa joka kerta voimakkaampaa, ja sitä kesti joka vuosi yhä pidempään ja pidempään.
Viimeisinä vuosina ennen loppuunpalamistani työmatkani kesti yhteen suuntaan noin puolitoista tuntia. Tämän ajan käytin pääsääntöisesti aina nykyteknologian mahdollistamana täyteen työntekoon, mutta aina silloin tällöin minulle tapahtui se, mitä minulle aina välillä tapahtuu. Se puoli minusta, joka ei istu mihinkään ”normaaliin” kategoriaan, nostaa päätään voimakkaasti. Tajunnan tilani muuntuu spontaanisti ja alan kokea asioita huomattavasti syventyneemmästä näkökulmasta kuin ”normaalisti”. Tarkkailen ihmisiä juna-asemilla ja junassa. Kaikilla on sama harmaa, väsynyt ja eloton ilme kasvoilla. Tuo elottomuus ei ainoastaan näy, vaan se myös tuntuu. Koko olemus huutaa sitä niin, että jokainen soluni kavahtaa sitä. Jos jonkun kasvoilla ja olemuksessa on jotain eloa, se ei ole innokkuutta, intohimoa, rakkautta tai onnellisuutta. Se on turhautumista, ahdistusta ja stressiä. Työasioitaan junassa hoitavat ihmiset huokailevat, pyörittelevät päätään tai tuijottavat poskilihasten kiristellessä maanisen näköisesti ruutua samalla kun naputtavat päivän jo ties kuinka monetta sähköpostia. Junan pysähtyessä väliasemille niillä seisoo junaa odottamassa tätä samaa apaattista ja ahdistunutta ihmismassaa. He sulloutuvat junaan ja istahtavat syvään huokaisten.
Päästessäni Helsinkiin jatkan matkaani metrolla. Keskusrautatieaseman metrotunneliin vievissä liukuportaissa vastaan tulevilla ihmisillä ei käytännössä kenelläkään katse kohtaa kanssani. Jos joskus harvoin jollain kohtaa, hän kavahtaa välittömästi katsekontaktia toisen ihmisen kanssa ja katsoo nopeasti muualle, yleensä kuin häpeää tuntien hieman alaspäin. Nämä liukuportaan kuljettamana tasaisesti jonossa eteenpäin liikkuvat ilmeettömät alkavatkin muistuttaa huomattavasti enemmän muurahaisia kuin ihmisiä. Metron ovien avautuessa laiturille purkautuu niitä lisää ja ne kaikki yhtyvät samaan työmuurahaisten virtaan. Ne kulkevat yhteiskuntansa niille määrittelemiä polkuja, suorittamaan yhteiskuntansa niille asettamia eri tehtäviä. Me laiturilta metroon omalla vuorollamme sulloutuvat muurahaiset jatkamme omaa matkaamme. Kukaan meistä ei ole menossa tekemään jotain sellaista, mitä kohtaan tuntisimme syvältä sisältämme kumpuavaa paloa ja kutsumusta. Kukaan meistä ei ole menossa minkään syvintä sisintä puhuttelevan merkittävän äärelle. Me kaikki teemme vain sitä, mitä oppimamme kaava meille kertoo, tietämättä yhtään pintaa syvemmältä, minkä ihmeen takia. Me käytämme suurimman osan elämästämme näin. Meille on kerrottu, että me olemme niitä onnekkaita. Me saamme olla niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä ja meillä on hyvinvointiyhteiskunnan onnellisuuden avaimet: töitä. Mitä muutakaan ihminen voisi tehdä kaikella sillä luontaisella potentiaalilla, mitä hänellä voisi elämälle olla antaa, kuin niin sanottua hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpitäviä koneiston rattaiden pyörittäjien töitä? Kyllä sitä pitää olla tyytyväinen ja onnellinen, kun saa elää elämäänsä näin! Etkö sinä kiittämätön ihmislurjus ymmärrä, että asiat voisivat olla huomattavasti huonomminkin?
Metrossa istuessani vastapäätäni istuutuu alkoholisoitunut mies. Niin sanottu syrjäytynyt, joista usein mediassa ja kahvipöydissä puhutaan. Syrjäytymisen estäminen on hyvin tärkeää, sillä syrjäytyneet ovat ikävä ja rahallisesti kallis tahra meidän hyvinvointiyhteiskunnallemme. He ovat kirjaimellisesti syrjittyjä, halveksittuja ja säälittyjä. Kaikkien kunnon vanhempien yksi pahimmista peloista onkin se, että hänen lapsestaan tulisi sellainen. Me näemme yhteiskuntakoneiston rattaiden pyörteissä pysymisen ainoana keinona estää tämä kamala ja pelottava kohtalo. Siksi me vanhempina teemme parhaamme, että lapsemme opiskelisivat ja hankkisivat itselleen jonkin niin sanotun kunnon ammatin, asettuisivat aloilleen, perustaisivat perheen ja eläisivät ihan normaalia elämää. Sitä, jossa tehdään töitä, maksetaan laskut, kasvatetaan seuraava yhteiskunnan rattaiden pyörittäjien sukupolvi ja kuollaan sitten pois. Saahan sitä välillä kuitenkin lomailla. Voi harrastaa ja hankkia pienempää tai isompaa omaisuutta, syödä ja nukkua hyvin, niin kyllä sitä sitten jaksaa! Se on jaksettava. Elämä ja maailma toimii näin, ei sille voi mitään. Onhan se nyt herran jestas sata kertaa parempi vaihtoehto kuin syrjäytyminen! Katsoessani vastapäätäni istuvaa syrjäytynyttä miestä mietin kuitenkin, että kumpi meistä loppujen lopuksi tuhlaa omaa elämäänsä yhtään sen enempää tai vähempää? Kumman meidän elämässä on loppujen lopuksi yhtään sen enempää tai vähempää järkeä? Kumpi meistä on loppujen lopuksi onnellisempi? Hyvinvointiyhteiskuntamme määritysten mukaan minun elämäni on hänen elämäänsä parempi joka suhteessa, mutten itse ole lainkaan vakuuttunut siitä. En ole lainkaan vakuuttunut siitä. Suljen silmäni ja vajoan yhä syvemmälle ajatuksiini.
Ihmisen maailma ja ihmisen rakentama hyvinvointiyhteiskunta. Siinä pörssikursseja, korkoja ja taloutta seurataan ja ennustetaan kuin säätä. Me ihmiset ihan vakavissamme leikimme, että kourallisen ihmisiä keksimä, luoma ja ylläpitämä talousjärjestelmä olisi jokin säähän ja ilmastoon verrattavissa oleva luonnonvoima. Me yhdessä leikimme, että siihen ei pysty vaikuttamaan ja me kaikki tässä maailmassa elämme täysin sen armoilla. Tässä leikissä ihmisen keksimä talousjärjestelmä on kuin koko äärettömän universumin olemassaolon edellytys. Näkymätön voima, joka pitää koko maailmankaikkeuden kasassa. Meidän elämän ainoa tarkoitus onkin pitää talouden pyörä pyörimässä, sillä muuten kaikki lakkaisi olemasta. Me ihan vakavissamme mittaamme hyvinvointia taloudellisilla numeroilla sen sijaan, että mittaisimme sitä minkään luonnollisen tahon aidolla hyvinvoinnilla. Emme ihmisten, emme eläinten emmekä ympäristön. Tässä leikissä näiden hyvinvointia kuvaavien taloudellisten numeroiden tulee alati ja jatkuvasti kasvaa. Käytännön tasolla tämän leikkihyvinvoinnin ylläpitäminen ja jatkuva kasvattaminen tapahtuu ihmisten, eläinten ja ympäristön, käytännössä koko planeettamme aidon hyvinvoinnin kustannuksella.
Ihmisen maailma toimii niin, että lapsia kuolee päivittäin nälkään samalla, kun heitämme täysin syömäkelpoista ruokaa roskiksiin. Emme suinkaan vie ruokaa eniten sinne, missä sitä tarvittaisiin eniten. Me viemme ruuan sinne, missä ylipaino tappaa ihmisiä yhtä paljon kuin nälkä toisaalla. Me viemme ruuan tietenkin sinne, missä se tuottaa talouspyörän näkökulmasta hyvinvointia eniten. Ihmisen maailmassa lapsia joutuu päivittäin talouspyörän hyvinvoinnin näkökulmasta erittäin hyvin tuottavan ihmiskaupan uhreiksi, ja niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan nuoret ampuvat toisiaan kouluissa. Ihmisen maailmassa on sotia, ääriliikkeitä, terrorismia ja kansansurmia. On itsemurhia, perhesurmia, tuhopolttoja ja muita väkivaltaisia mielenilmauksia. On alkoholismia, huumausaine-, lääke-, peli-, työ ja seksiriippuvuutta sekä syömishäiriöitä. Kaikki enemmän tai vähemmän tietoisia tapoja ottaa kantaa ihmisen maailman järjettömyyteen tai turruttaa ahdistustamme. Ihmisen maailmassa suuri ja alati kasvava osa ihmisistä syö psyykeen vaikuttavia lääkkeitä ja yhä useammilla todetaan jonkinlainen määrittelemämme mielenterveydellinen tai muu häiriö. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia, psykoosimielisairaus, AD/HD, ADD, HSP, Touretten oireyhtymä, autismi, Aspergerin oireyhtymä, selektiivinen mutismi… Vikamäärityksiä riittää ja niiden määrä kasvaa jatkuvasti. Me ihmiset olemmekin todellisia mestareita erilaisten vikamääritysten keksimisessä. Asiahan menee ihmisen maailmassa niin, että jos ihminen ei istu hyvinvointiyhteiskunnan määritysten mukaisen niin sanotun ”normaalin” ihmisen muottiin, hänet tuomitaan vialliseksi. Vikatuomion jälkeen hänelle syötetään sellaisia lääkkeitä ja annetaan sellaista terapiaa, että hänestä saataisiin mahdollisimman nopeasti ja helposti mahdollisimman ”normaali”.
Luonnosta löytyvät vastineet niin sanotulle ”normaalille” ihmiselle ja hänen rakentamalleen yhteiskunnalle ovat sairauksia. Tappavan vakavia sellaisia, vähän kuin syöpä. Syöpä lähtee liikkeelle, kun alun perin terve solu harhautuu todellisesta luonnostaan ja tarkoituksestaan, määritellen aivan uudet ajatus- ja toimintamallit. Se alkaa levittää todellisuudesta harhautuneita oppejaan pian muiden solujen keskuudessa. Kun syöpäsolun määrittelemät mallit alkavat levitä, syöpä alkaa rakentaa uudenlaista soluyhteiskuntaa uusiin määrityksiinsä perustuen. Sen sijaan, että solut ylläpitäisivät sitä maailmaa, jonka elämää ylläpitäviksi osiksi ne ovat luontaisesti alun perin syntyneet, ne alkavatkin tuhota ja riistää sitä. Ensin syöpä tuhoaa ja riistää paikallisesti, mutta pian sille ei enää riitä paikallinen syöpäyhteiskunta. Se haluaa levittää sitä. Se lähettää joukkojaan eri puolille kehoa, tuhoten tieltään kaikki vastustajat, ja langettaa valloittamillensa alueille syöpäyhteiskunnan määrittelemät uudet normit ja toimintatavat. Syöpäyhteiskunnan etäispesäkkeitä alkaa syntyä eri puolille kehoa. Ne kaikki saastuttavat, myrkyttävät ja peittävät alleen kaiken joskus terveen ja luonnollisen. Yhteiskuntansa eri pyhäköissä syöpä hioo hyökkäys-, puolustus- ja lisäkasvustrategioitaan jatkoa varten. Se tulee jatkuvasti paremmaksi, kekseliäämmäksi ja tehokkaammaksi syöpäyhteiskunnan ylläpitämisessä ja kasvattamisessa. Yhteiskuntapesäkkeissään syöpäsolut jatkuvasti lisääntyvät ja muokkaavat automaationa uusista solusukupolvista kaltaisiaan. Uudet syöpäsolujen sukupolvet ovat jo niin kaukana terveestä luonnollisesta ympäristöstä ja niin syvälle syöpäsolujen luomaan yhteiskuntaan kasvaneita, että ne ovat täysin sokeita itselleen ja sille mitä ne tekevät. Elleivät syöpäsolut herää tästä täysin harhaisesta zombin unestaan niiden DNA:han koodatulle luontaiselle totuudelle, tappavat ne lopulta sen maailman ja sen sisältämän uskomattoman monimuotoisen elämän, jonka ylläpitäviksi ja uutta luoviksi osiksi ne olivat alun perin luontaisesti syntyneet. Siinä samalla ne tietysti tappavat myös itsensä.