Omakustanne
© 2018 Vesa Karvinen, Pirkko Remes
Kannen piirros: Pirkko Remes
Taitto: Jouni Pänkäläinen
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-5518-1
Kirjan aiheena on ikääntyminen ja siitä selviämisen askellukset. Lähde mukaan, seitsenkymppisten löytöretket ovat jännittäviä! Ikäkauteen kurkitaan niin pinnallisista kuin syvällisemmistäkin näkökulmista. Lukeminen ja nauru pitävät aivot rasvattuina.
Toivottuja jutunaiheita ovat olleet muistelukset suurten ikäluokkien kasvuvuosista, oppimiskokemuksista, innostuksen aiheistaeläkeläisinä, telminnästä internetissä ja ihmisuhteissa. Sosiaalipornoa ei kirjoitettu, eikä kukaan ei ole kaivannutkaan ryysyrantaa. Käsittelemme kuitenkin kahden ikääntyneiden nykyruton aikaansaannoksia, Parkinsonin taudin ja Alzheimerin taudin. Kirjan nuorille lukijoille raotamme, miten sodan pitkät varjot yltävät eläkeikään.
Kerromme ikääntyneille ja heidän hoitajikseen opiskeleville omista ja kuulemistamme kokemuksista. Sanomme asiat niin kuin ne ovat silloinkin, kun joku kaipaisi siloittelevaa esitystä. Elettyä ei kaunistella, eikä myöskään suotta vähätellä. Meitä ikääntyneitä on moneksi. Osa taivaltaa rinnus täynnä rihkamaa, mutta on niitäkin, jotka nukkuvat hatarassa mökissä sulana pysyäkseen lampaansa kanssa.
Kirjassa on teemoja. Kustakin teemasta on tarinoita. Kaikki tarinoiden kirjoittajat eivät ole halunneet esiintyä nimellään. Mukana on ollut korvaamattomia kirjaksi saattamiseen taluttajia. Kirjoituksenne, keskustelut, viestit ja monenlaiset turinat ovat auttaneet viimeiseen pisteeseen. Kiitämme lämpimästi teitä kaikkia.
Me kaksi eläkkeensaajaa ja facebookittajaa olemme vuosikymmenet sanaliemissä lionneita. Nauruun ja huumoriin erikoistunut kouluttaja ja kirjailija Vesa Karvinen vakuuttaa, että ilon tuominen toisille lisää aina omaakin iloa. Futurologi, dosentti Pirkko Remes on tehnyt loikan tietokirjoittajasta viihdytysjoukkoihin.
Vesa Karvinen Pirkko Remes
Toverikynäni kutsuu minua Vekuksi, herra Harmaaksi, Hylkeeksi, Kottaraiseksi ja Rusakoksi. Olen kuulemma monimuotoinen ystävä, milloin Teeri, milloin Karvatasku. Aamuviesti näkyy osoitetun Mönjävahakkaalle.
- Mitä viikkoosi kuuluu, Vahakas?
- Ei mitään isompaa ongelmaa. Ohjelmaa on jokaiselle päivälle. Tänään tapaan ystäväpariskuntaa. Yritän raahautua lähimpään ostariin. Kirjoitushommaa on loppupäiväksi. Huomenna olen vetämässä eläkkeensaajien sokkomatkaa. Loppuviikosta on vain jumppaa, lauantaina liikuntaa, kuten lentopalloa. Ensi viikolla on vielä kokousrypäs.
-Mitä teit tänä päivänä, parahin Paimenpoika?
-Tempaisin tuossa aamuhämärissä yhdessä rästissä olleen jutun lehteen. Eilen oli verenpaine alhaalla ja tänään korkealla, joten keskimäärin menee oikein hyvin.
Kesäkuussa 2016 aurinko paistoi lämpimästi ja kävely olisi maistunut. Mutta kun ei. Jotain häikkää oli. Toinen jalka tuntui raahustavan omituisesti. Flunssaa ei ollut, mutta äänikin tuntui ohenevan. Mitä sanoit, oli vaimon yleinen kysymys.
Olin kouluttajana tavannut monenlaisia vammaisryhmiä ja nyt epäilykseni heräsivät. Heinäkuun viimeisenä päivänä hakeuduin Terveystalon neurologin juttusille. Hänellä oli sukunimi, joka oli helppo muistaa: Kuopio. Osoittautui hyväksi valinnaksi. Olin käynyt kyllä netistäkin katsomassa millaisia olivat rouvan taustat. Väitöskirjankin oli vääntänyt aiheesta, josta epäilykseni juontuivat.
Kerroin oireista ja joukko lisätutkimuksia tehtiin. Sitten kuului tohtorin kysymys:
-Mikä sinulla omasta mielestäsi on?
-Kyllä nämä selvästi Parkinsonin taudin oireilta vaikuttaa, vastasin.
-Olen kyllä samaa mieltä, vastasi neurologi.
Siinä se oli: tuomio. Koskaan en ole voittanut lotossa, mutta nyt ainakin arvasin oikein. Neurologi yritti olla kannustava. Ennen kuin siirryin kassalle maksamaan, ovelle kuului vielä hänen sanansa:
-Muista viettää ihan normaalia elämää.
Tänään osallistuin parkinsonyhdistyksen tilaisuuteen Sepänkeskuksessa. Pelattiin pöytädominoa, jotain sen pelin lukuisista muunnoksista. Minulle vieras peli, mutta yhden matsin voitin.
Jyväskylässä parkkisporukka kokoontuu kerran kuukaudessa perinteisin menoin: kuunnellaan asiantuntijoita, juodaan kahvia ja ihmetellään maailman menoa. Välillä lauletaan karaokea, vaikka taudin kuvaan monilla kuuluu äänen tuottamisen vaikeudet.
Muistelen, että joskus koulutusreissuilla parkinsonryhmässä vieraillessa meno oli paljon vauhdikkaampaa. Monella oli hallitsemattomia pakkoliikkeitä. Lääkitys on ilmeisesti parantunut, koska nyt meno on tasaisempaa. Useimmista ei tiedä, että he mitään tautia sairastaisikaan.
Puhuttiin kuitenkin lääkityksistä. Joillakin tasaisen menon turvaa pilleri kahden tunnin välein.
Ihmettelivät, kun kerroin, että aamulla otan jo yksitoista pilleriä. Iltapäivällä ja illalla viisi lisää. On siinä joukossa vähän vitamiiniakin ja useampi verenpainelääke.
Nauru tässäkin porukassa on aika herkässä, johtuneeko dopamiinilääkityksestä. Hyvälle huumorille löytyy aina sijaa, oli millainen taudinkantaja tahansa. Kerran tapasin parkinsontilaisuudessa huumorintajuisen vanhemman naisen. Hän kertoi, että pakkoliikkeet olivat silloin hiukan voimakkaampia.
Paikallinen kauppias oli ihmetellyt käden heilumista.
-Minulle jäi vain vilkku päälle, oli rouva selvittänyt.
Itseironia sovittautuu hyvin myös parkinsonpotilaiden elämään. Vammaisjärjestötuttava kertoi, että pienellä porukalla ideoitiin kerran logoa Parkinsonliitolle. Joku oivalsi, että vispilä olisi mainio tunnus. Naurua oli piisannut ehdotuksen jälkeen koko joukolle.
Vammaisten naurua ja huumoria tutkinut Päivi-Tuulikki Hynynen muistuttaa, että huumori on sallittua, kun ryhmään on jo sopeuduttu ja esimerkiksi vammautumisesta on jo aikaa. Silloin huumori voi olla rankkaakin: "Tiedätsä kuka on hengityskonelaitepotilaiden mielilaulaja? Arja Koriseva! Totta tosiaan, kerran olin Tampereella naurattamassa hengityslaitteessa olevia potilaita. Kaikki olivat joko vuoteessa tai pyörätuolissa. Mukana oli myös hoitajia, jotka puhdistivat välillä hengitystiehyeitä. Korina oli välillä melkoinen.
Usein kerron koulutuksissani mustaa huumoria tihkuvasta sairaalatapauksesta. Pappi meni sairaalaan tervehtimään potilaita. Eräs oli jo hengityslaiteissa ja puhuminen oli vaikeaa. Pappi antoi paperilapun, johon voisi vielä kirjoitella toivomuksiaan. Potilas kirjoitti viestinsä lapulle. Hänelle tuli kuitenkin hengitysvaikeuksia ja pappi lähti hakemaan hoitohenkilökuntaa. Sillä välin oli potilas kuitenkin ehtinyt menehtyä. Viikon päästä oli hautajaiset ja pappi muisti, että hänellä on vielä taskussa potilaan kirjoittama viesti. Hautajaisissa se luettiin. Lapussa luki: "Pappi, nouse pois ilmaletkun päältä."
Ihmiset saavat elämiseensä erilaisia pelimerkkejä. Aina ei voi voittaa. Huumorin kastikkeena pidetään surua ei iloa. Huumorintajuinen löytää huumoria kaikista elämän inhimillisistä puolista, myös synkistä ja murheellisista asioista.
Vammaishuumori on kuitenkin usein merkki siitä, ettei vammalle haluta antaa periksi. Vammaisille rankka musta huumori on keskinäishuumoria, jota ulkopuolinen ei aina saata ymmärtää. Sarkastisissa sutkauksissa näkyy usein vammaisen vastaisku kuoleman pelolle ja muille jännitteille:
"Kyllä skitsofrenia aina yksin olemisen voittaa." tai "Naru pidentää isää."
Huumori tuo mukanaan toivon. Helsinkiläisessä dementiakodissa hoitaja meni kääntämään jo pitkälle dementoitunutta sänkypotilasta:
-Hyvä rouva, nyt teidän pitäisi kääntyä – vai neitikö te olittekin?
-Neiti, ainakin toistaiseksi, kuului sängystä.
Olimme grillaamassa juhannuksena makkaraa mökillä, kun keskussairaalan lääkäri soitti ja ilmoitti aika totiseen sävyyn, että sinulla on eturauhasen syöpä.
Vaimo oli saanut makkarat grillattua ja yksi niistä oli kärähtänyt mustaksi. Minä riensin kertomaan:
-Minä voin ottaa sen kärähtäneen. Minulla on syöpä ja voin nauttia vaikka ylimääräisiä karsinogeenejä.
Syöpä tulee tilaamatta, mutta niin tulee musta huumorikin. Se helpottaa pelkoja, kun muita keinoja ei ole tai ne on käytetty loppuun.
Mustassa huumorissa korostuu koomisen ja traagisen rinnakkaisolo. Vanhassa tarinassa kerrotaan Harjavallasta, jossa vierekkäin olivat keuhkotautiparantola ja mielisairaala. Eräänä kauniina kesäisenä päivänä ihmetystä herätti mielisairaalan nurmikolla hiihtävä hoidokki.
-Sitä vaan hiihdetään, vaikka on näin lämmintä, ihmetteli tubipotilas aidan takaa.
-Helppohan tässä on hiihdellä, kun on keuhkot kunnossa, kuului napakka vastaus.
Niin kauan kuin maailmassa riittää sairauksien lisäksi sotia, onnettomuuksia ja epätasa-arvoa, löytyy tilaa myös mustalle huumorille.
Keuhkotauti oli sotien jälkeen pelätty kansantauti. Pitkät hoitojaksot nostivat esiin tälle sairaudelle ominaista mustaa huumoria. Potilaat joskus liioittelivatkin kokemuksiaan:
-Ei se leikkaus vielä mitään, mutta se on vähän hirvittävää, kun talonmiehen rouva on leikkaussalin ovella ämpärin kanssa odottamassa niitä keuhkonriekaleita koiralleen, saattoi sanavalmis naispotilas pelotella.
Joskus hämmennykselle ja epävarmuudelle nauramista on kuvattu lepattavaksi pressuksi pelon päällä. Pelko ei välttämättä kokonaan katoa, mutta lyhytaikaisesti saatamme helpottaa oloamme.
Mustan huumorin ilmentyvät tarvitsevat ymmärtämystä kanssakulkijoilta. Huumorintajua mittaavissa testeissä mustan huumorin mittaaminen on osoittautunut vaikeaksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä se on vain hoksattava.
Ai, että tuliko mustasta huumorista minulle pysyvä seuralainen? Kyllä niin voi sanoa. Vaikka leikkauksesta on jo yli 10 vuotta, on mukaan tullut muita vanhuuden vaivoja, jotka huutavat mustaa huumoria helpottamaan arkea. Ainakaan omalta kohdalta ei toteudu se kansanterveyslain keskeinen tarkoitus päästä terveenä hautaan.
Silti voi vielä kaikenlaista kokea. 90-vuotinen mummo päätti lähteä Helsinkiin juhlimaan. Näkö vielä pelasi, mutta käveleminen oli jo vaikeaa. Poliisikin tuli auttamaan suojatien yli.
-Kiitos vain, sanoi yhdeksänkymppinen. Siellä kadun toisella puolella on minun moottoripyöräkin parkissa.
Edellä on kerrottu parkkissairaudesta ja syövästä. Äimistystä kummankin diagnoosin jälken kesti aikansa. En malta olla kysymättä, miten siellä menee? Onko se Alzheimerin tauti parkinsonismia pahempi?
Nuorena auringossa paahtunut ruskea iho sai aikaan sen, että joskus haukuttiin "ryssän pennuksi", joskus mustalaiseksi. Tosiasiassa perheemme oli kannakselta Viipurin läheltä. Juuremme meillä molemmilla, vaimollani ja minulla, olivat rajan takana. Olimme vain asettuneet pakolaisina Uudellemaalle. Vaimon perheellä oli värikäs siirtolaistausta. He olivat tulleet siirtolaisina Amerikasta Petroskoihin sosialismia rakentamaan. Perheen naiset pelastautuivat Suomeen sodan ja Stalinin vainojen jaloista, isä ammuttiin mäntykankaalla. Sodalla on pitkät varjot.
Jälkikäteen ajatellen puolisoni sairastui dementiaan pikkuhiljaa. En pysty muistamaan mitään dramaattista käännettä. Aivan tavalliset sanat alkoivat unohtua. Vaimo joutui muistelemaan kesken puheen sopivaa sanottavaa. Hän oli mestari keksimään kiertoilmaisuja, jos sana ei tullut mieleen. Suolakurkusta tuli "se vihreä, josta mä tykkään". Alkuun naureskeltiin yhdessä näille sanojen unohtamisille. Eivät unohdukset vaikuttaneet kovin vakavilta, ainakaan aluksi.
Sitten vaimo ei halunnut enää lähteä tapaamaan tuttavia eikä sukulaisia, koska hän tunsi itsensä noloksi puheen keskeytyessä sanan muisteluun. Pian sen jälkeen lapsetkaan eivät saaneet tulla meille. Kuitenkin tyttärentytär oli ollut luonamme hoidossa vauvasta asti. Nyt mummi häpesi tilaansa niin, ettei halunnut enää tavata pikkuväkeäkään.
Syksyllä vaimo tuli töistä illalla kotiin ja kertoi irtisanoutuneensa, kun siellä oli ruvettu huomauttelemaan jostain. Minulle ei koskaan selvinnyt, mikä se "jostain" oli. Sitten seurasi linnoittautuminen kotiin. Hän kieltäytyi lähtemästä minnekään, ei menty työvoimatoimistoon eikä lääkäriin. Eristäytyminen alkoi olla aika täydellistä. Päivät kuluivat nukkuen ja telkkaria katsellen. Minä laitoin telkkarin töihin lähtiessäni aina päälle, sillä kaukoohjain oli jo liian vaikea käytettäväksi. Yöt taas vaimo vaelteli huoneesta toiseen hiljaisena.
Vuoden kuluessa tilanne traumatisoitui aika nopeasti. Levottomuus, öisin vaeltelu, puhumattomuus ja jatkuva perässä kulkeminen ahdistivat. Karkailu ja lopulta väkivaltaisuus ja hyökkäilyt lisääntyivät. Perheen tarkkaan suunniteltu viimeisten työvuosien talous kävi hankalaksi. Minusta tilipäivänä laskuja maksettassa näkyi ahdistus. Aiemmin kuukausittain riitti rahaa säästöönkin, nyt puolikkailla tuloilla samoista menoista selviäminen tuotti harmaita hiuksia. Vaimon ratkaisu oli ruveta piilottamaan postia ja laskuja. Vähän myöhemmin hän pani salaisiin paikkoihin kotona kaiken mahdollisen postin lisäksi, avaimet ja lompakonkin. Tulos oli lähinnä taloudellinen katastrofi minulle. Kaikki piilotetut postit aiheuttivat lähes 20 000 euron kulut, jotka vasta nyt parin vuoden uurastuksella olen saanut hoidettua.
Tuo syksy jä talvi olivat alakuloista aikaa. Tunnelin päässä ei tuntunut olevan valoa. Oma sairastuminen ja lemmikin lopettaminenmasensivat. Yhdistyksessä, jonka hallituksen puheenjohtaja olin, ilmeni kavallus. Vanhojen vanhempieni sairaudet pahenivat. Työelämäkin tuntui voimien vähetessä haasteelliselta.
Sitten perhe-elämässä alkoi hyvin dramaattinen vaihe. Harhat, väkivaltaisuus, tyrmäykset, potkut ja raivokohtaukset seurasivat toisiaan yhä tiheämmin. Minun oli haavoineni muutaman kerran viikonloppuisin karattava yöksi hotelliin, saadakseni nukkua edes joskus. Turhaa se oli, aamulla sama tilanne oli taas vastassa.
Vaimo näki peilissä oman kuvansa, mutta tulkitsi sen vieraaksi naiseksi. Hän hyökkäili minun ja peilin kimppuun kysyen, missä tuo nainen nukkuu? Raivoisa mustasukkaisuus taisi olla tunteista enää jäljellä. Talosta särkyivät kaikki peilit. Ambulanssi tarvittiin avuksi ja matka suuntautui terveyskeskuksen kuntoutusosastolle. Vaimoa hoidetaan nyt dementiakodissa, jossa hän elää puhumattomana. Minusta tuli "elävän leski".
Aluksi kotiin palannut rauha ja uskallus nukkua tuntuivat hienolta helpotukselta. Vaimon sijoitus lopullisesti dementiakotiin toi kuitenkin yksinäisyyden ja ikävän. Katkeraltakin tuntui, että odotetut eläkepäivät saivat uudenlaisen suunnan. Ei siis mökkiä Kreikassa, ei matkoja eikä muutakaan yhdessä suunniteltua. Luopuminen 35-vuotisesta yhteiselämästä ottikin yllättävän tiukalle. Iloton yksinäisyys tuli ja masensi.
Reilun vuoden jälkeen tilanne on jo helpompi, tottuu kai kaikkeen. Juttuapua onneksi löytyi muistiliiton vertaispalstalta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen oli aivan riemullista ja voimaannuttavaa puhua kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei tarvinnut tyytyä vain keskusteluihin sairauskokemuksista, vaikka niidenkin jakaminen puolin ja toisin auttoi. Päällimmäinen ajatus oli, etten ollut tässä tilanteessa yksin. Syyllisyyden tunne helpotti. En olisi kuitenkaan voinut tehdä mitään, vaikka olisin reagoinut vaimon muistisairauden ensioireisiin nopeammin. Pikkuhiljaa uskaltauduin luottamaan taas ihmisiin ja liikkumaan pienillä reissuilla. Juuri tänään pakkailen kalavehkeitä retkelle serkun luo.
Asumme 760 km Kemistä, 660 km Lieksasta, 150 km Helsingistä, satoja kilometrejä jostakin, seitsemännessä kerroksessa. Sijainnilla ja kilometreillä ei ole väliä toiselle meistä. Mies, kahdeksanseiskansa jo juhlinut, on pudonnut Altzheimerin sudenkuoppaan. Hän katsoo harmain silmin minua tunteakseen, kysyy missä kaupungissa me asutaan, mikä tämä paikka on ja kukas sinä olet? Kerron ja selitän, mihin mies toteaa, että täällä on joitakin tuttuja tavaroita.
Aviomies on ehtinyt olla elämänsä aikana insinööri, tuotekehitysjohtaja, kilpa-ajaja, keksijä ja opettaja. Nyt hänellä on monta perussairautta, leikkausarpia kurkusta napaan ja muistisairaus viidettä vuotta. Lyhytmuistin kesto on tuskin minuuttiakaan. Emme keskustele, emme kyläile, emme mene teatteriin emmekä matkusta ulkomaille. Pidetään silmällä toisiamme, ettei mies karkaa R-kioskia kauemmas enkä minä minnekään.