© 2020 Jan Dobrowolski
Hollola 2020
Kansi: Books on Demand GmbH
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-5599-0
Tämä omakustannejulkaisu – pitäisiköhän sitä kutsua nimikokoelmaksi kaikkine niihin kuuluvine ihmistarinoineen – ei ole tieteellinen tutkimus musiikkihistorian tai musikologian alalla, vaan lähinnä kansanomainen tietosanakirja. Tämän kaltaista julkaisua en ole ennen kirjoittanut. Sanomattakin on selvää, mutta sanottakoon se silti: kirjan tekijä itse, eikä kukaan muu, on vastuussa joka sanasta sekä kaikista virheistä ja väärinymmäryksistä, joita kirjassa väistämättä esiintyy. Olen saanut tätä kirjaa varten runsaasti alkuperäistä aineistoa asuessani vuosina 1973–75 Leningradissa ja tutkiessani erilaisia tietolähteitä, kesät talvet paikallisissa musiikkilaitoksissa istuen. Kirjoitin tätä tutkielmaa leipätyöni ohella. Siitä johtuen keräämäni materiaalin kokoaminen yhdeksi kokonaisuudeksi vei minulta vuosia, jopa vuosikymmeniä. Lopputulos on näiden kansien välissä. Quod feci, feci.
Termeistä Preludi – Canto boreale – Divertimento – Coda muodostuu neliosainen verbaalisinfonia, joka hienoisen paatoksellisuuden värittämänä soi suomalaisen perinnön muistolle eilispäivän pietarilaisessa musiikissa.
Erikoiskiitos kuuluu suomalaisille tutkijoille, professori Eero Tarastille, joka on antanut idean kirjan tekemiseen, ja dosentti Hannu Takalalle, joka sai minut tarttumaan jälleen kerran tähän aiheeseen monien vuosien epäröinnin jälkeen.
Samoin haluan osoittaa lämpimät kiitokseni silloisen Leningradin kaupunginkirjaston, Mariinski-teatterin arkiston ja Leningradin konservatorion työntekijöille. Heitä haastateltuani olen saanut paljon arvokasta tietoa tämän kirjan luomisprosessiin.
Suurkiitos tuesta, kärsivällisyydestä ja kaikenlaisesta avusta kuuluu kirjan oikolukijalle Titta Rengille.
Kansikuva: Aleksanterin pylvään enkeli seuraa korkeuksistaan Talvipalatsin aukion rauhallista elämää. Valokuvaajana venäläisen fotografiikan pioneeri Carl Bulla (1855-1929). Tämä kuten kirjan muut mustavalkoiset kuvat ovat saman henkilön ottamia.
Teoksen osittainenkin lainaaminen ja kopioiminen on tekijänoikeuslain nojalla kielletty ilman kirjoittajan lupaa.
Copyright Suomessa Jan Dobrowolski
© Alex Fedorov, Wikimedia Commons
Tämä upeasti entisöity kirkkorakennus sijaitsee osoitteessa Iso Tallikatu 8. Avoimen pääoven yläpuolella on jälleen seuraava teksti:
Inkerin suomalais- luterilaisen kirkon
Pyhän Marian seurakunta
Pietari on ollut kautta vuosisatojen tärkeä kaupunki suomalaisille. Meidän aikanamme sen merkitys on jälleen korostumassa. Kaupungin historian varhaisvaiheeseen liittyy luterilaisen suomalaisruotsalaisen siirtokunnan, alun perin seurakunnan, perustaminen Katariina Suuren toimesta.
Professori Max Engmanin laatima laaja, peräti 650-sivuinen teos Pietarinsuomalaiset, antaa varsin kattavan kuvan aiheesta.
Osallistuessani lukuvuonna 1985–86 Helsingin yliopistossa pidettyihin historianluentoihin merkitsin muistiin tällaiset tiedot:
Pietarin perustamisen jälkeen kaupungista muodostui voimakas imupiste, kun sinne muutti muun muassa itäisen Suomen alueelta paljon väkeä. Kaupungin asukasmäärät kasvoivat 1800-luvun alun 335 000:sta, seuraavan vuosisadan alkuun mennessä 1 200 000:een. Helsingissä vastaavat luvut olivat 3 500 ja 90 000. Pietarissa suomalaisten lukumäärä kasvoi tuona ajanjaksona 3 000:sta 24 000:een luennoitsijan mukaan. Ennen lokakuun vallankumousta väkiluku pieneni kuitenkin 17 000:een. Parhaimpina aikoina kaupunki oli 1800-luvun puolivälin jälkeen yksi suurimmista suomalaisista asutuskeskuksista, ’’savolaisten Ameriikka”.
Tullipolitiikan muuttuessa 1863-69 Suomen vienti Venäjälle parani ja Pietari tarjosi melkein rajattomat vientimahdollisuudet.
Teema "suomalaisten musiikkitoiminta Pietarissa Suomen autonomian aikana” kattaa sekä ajallisesti että aiheiltaan melko laajan alueen. Kronologisesti jakson aloittaa 1809 solmittu Haminan rauha ja päättää Suomen itsenäistyminen 1917.
Ajankohdasta 1800–1914 puheenolleen todettakoon, että jotkut tuon ajan venäläiset tutkijat nimittävät sitä "vallankumousta edeltäneeksi Venäjäksi” (dorevolutsjonnaja Rossija) tai "vuosisadan vaihteen Venäjäksi” (Rossija XIX natsalo XX-go stoletija). Näin tekee venäläinen musikologi ja musiikkikriitikko Boris V. Asafiev (1884–1949) kirjassaan Russkaja muzyka XIX i natsalo XX vieka, Leningrad, 1979. (Асафьев Б. В. Русская музыка: XIX и начало XX века. Л., 1979)
Tämän näkemyksen mukaan koko 1800-luku, mukaanlukien seuraavan vuosisadan alku, muodostavat kulttuurisessa mielessä melko yhtenäisen ajanjakson. Venäjän alueella tämä merkitsi tasaista kehitystä aina vuoteen 1913 asti. Maan teollistuminen ja yhteiskunnallinen kehitys etenivät rinta rinnan samassa tahdissa kuin valtameren toisella puolella, Yhdysvalloissa, jollei jopa dynaamisemmin ja nopeammin. Näin ainakin väittää asiasta neuvostoajan toisinajattelija B.L. Brazol julkaisussaan Imperaattori Nikolai II:n hallintokausi lukuina ja faktoina (брошюра Царствование императора Николая II в 1894–1917 гг. в цифрах и фактах. Автор: Бразоль Б.Л. Издательство: "Полымя", Нью-Йорк 1958). Tämä internetissä oleva lähde on kommentaattorien mielestä epäluotettava.
Musiikin historiassa edellä mainittu vuosisadan vaihde ei merkinnytkään sen suurempaa käännekohtaa kuin edellisten vuosikymmenten vaihtumiset. Nimenomaan Pietarin kohdalla voitaneen ajanjaksoa 1808–1914 pitää yhtenäisenä epookkina; vasta vuoden 1917 jälkeen alkaa "uusi vuosisata”.
Pietarin suomalaisten musiikkihenkilöiden luettelossa ovat sekä vakinaisesti siellä asuneet että kaupungissa tilapäisesti käyneet, opiskelleet, konsertoineet, pedagogista työtä tehneet ja musiikkitoimintaa muutenkin harrastaneet ihmiset.
Millainen oli näiden henkilöiden rooli Pietarin musiikkelämässä, millaisena venäläiset kollegat ja kulttuuriyhteisö ovat heidät nähneet, miten kahdenpuoliset vuorovaikutukset tapahtuivat, mitä otettiin vastaan hyvänä ja mitä omaa on ojennettu vastavuoroisesti – kaikki nämä kysymykset ovat olleet tähän asti tutkimatonta historiaa. Siitä huolimatta ajanjakso lienee kaikin puolin olennainen ja tärkeä suomalaisen musiikkielämän kehityksessä, onhan 108 vuotta kestänyt autonomian aika jättänyt pysyvän leiman maamme historiaan.
Musiikilliset siteet ovat olleet koko tuon ajan ilmeisiä, toisinaan voimakkaampia, toisinaan heikompia, kuitenkin monin tavoin mieleenkiintoisia ja hedelmällisiä.
Huolimatta nykyajan vilkkaasta yhteistyöstä ja Pietarin läheisestä sijainnista ei kirjassani käsiteltyä aihepiiriä ole juurikaan tutkittu suomalaisessa musiikkitieteessä.
Hajanaisia ja lähinnä kaunokirjallisuuteen kuuluvia tietoja löytyy sieltä täältä erilaisista muistelman kaltaisista lähteistä ja joidenkin taiteilijoiden elämäkerroista. Tällaisen materiaalin perusteella olen pyrkinyt kokoamaan kirjassani eheämpää kokonaisuutta suomalaisten musiikkitoiminnasta Pietarissa.
Maiden välistä kulttuurivaihtoa kesti kuitenkin koko autonomian ajan ja suomalaisilla musiikkitaiteilijoilla oli hovikaupungissa oma kiistaton osuutensa musiikkikulttuurin monipuolisuuteen.
Kävi joskus jopa niin, että monien tuon ajan kansainvälisestikin kuuluisien ja juhlittujen taiteilijoiden nimet peittyivät pääkaupungin kiehuvan musiikkielämän pyörteisiin.
Lisäksi on olemassa venäläinen hakuteos: Vähemmän tunnetut pietarilaiset taiteilijat (ven. Менее известные артисты Петербурга). Siihen merkittiin nimensä mukaisesti melko tarkasti myös vähemmän tunnettuja artisteja musiikin alalta. Nuori Suomi oli ollut harvemmin omaa kulttuuriaan muualle levittävä maa. Pikemminkin kulttuuri-innovaatiot virtasivat tänne muualta.
Mukava yllätys oli löytää Alma Fohstömin pikkumonografia Alma Evelina Fostrem de Rode vuodelta 1891. Brosyyrin nimi alkuperäisessä muodossa on Эвелина Альма Фострем де Роде: Биогр. очерк и отзывы прессы. - Казань: тип. В.М. Ключникова, 1890. Samasta julkaisusta ilmestyi vuotta myöhemmin toinen täydennetty painos.
Suomalaisille tietenkin kaikki jäljet, joita taiteilijamme ovat jättäneet pietarilaiseen musiikkikulttuuriin, ovat osa omaa musiikkiperintöämme ja siksi varsin merkityksellisiä.
Pietari – monikansallinen pääkaupunki
Pietari, virallisesti Sankt-Peterburg, venäjäksi Санкт-Петер-бург, kutsumanimeltään Piter eli Питер, vuosina 1914–24 Petrograd ja 1924–91 Leningrad), on yli viiden miljoonan asukkaan metropoli Venäjällä. Se on maan toiseksi suurin ja maailman pohjoisin suurkaupunki. Pietari perustettiin kaupungiksi 16.5.1703, mutta alueella on asunut jo ennen tätäkin ajankohtaa inkeriläisiä ja muita suomensukuisia heimoja. Kaupungin perustamista varten rakennettiin Nevan suistoon Jänissaarelle, Pietari-Paavalin linnoitus. Rakentamisvaiheessa ulkomaalaisten työntekijöiden läsnäolo seudulla vakiintui.
Myöhemmin linnakkeen saneeraamisen ja Aleksanteri Nevskin pääluostarin eli lavran rakennuksen suunnittelusta vastasi italialainen arkkitehti Domenico Trezzini (1670–1734).
Pietari oli yhtäjaksoisesti Venäjän pääkaupunkina 206 vuotta, 1712–1918. Vuonna 1914 nimi muutettiin Petrogradiksi ja sellaisena se säilyi vuoteen 1924 asti, jolloin nimeksi tuli Leningrad. Vuonna 1991 kesäkuun 12. päivänä suoritetussa kansanäänestyksessa kaupungin asukkaiden enemmistö oli toivonut historiallisen nimen palauttamista, mikä toteutuikin myöhemmin vuonna 1991.
Kaupungin paikalla sijaitsi jo 1600-luvulla Nyen-niminen kauppapaikka, jonka oli perustanut viipurilainen Antonius Bröijer. Nimi Nyen viittaa Nevaan. Lähialueella oli lukuisia suomalaisia ja inkeriläisiä kyliä. Vuosisadan loppupuolella tsaari Pietari l:n sotajoukot valloittivat Nyenskantsin eli Nevanlinnan linnoituksen ja 1703 paikalle perustettiin kaupunki, jolle annettiin nimi apostoli Pietarin mukaan. Entisen Nyenskantsin linnoituksen paikalla sijaitsee nykyään muistomerkki.
St. Petersburgin historian monipuolinen asiantuntija Boleslav Pukinskij raportoi kirjassaan:
Nykyisen Pietarin alueella on Neva-joen suistossa 42 saarta. Kaupungin halki virtaa 86 jokea, puroa, sivuvirtaa ja kanavaa. Kautta historian asukkaiden yhtenä kiusana on ollut Suomenlahdelta tulevat tulvat. Tuhoisin tulva tapahtui 7.11. 1824, jolloin vesi nousi 410 cm yli tavallisen tason. Bolsaja Morskaja kadulla talossa nro 33 on muistolaatta tapahtumasta.
Vuonna 1815 Pietarissa oli 431 katua, vuoteen 1903 mennessä niiden määrä oli kasvanut jo 681:een. Tsaaritar Jekaterina ll:n vuonna 1768 antaman asetuksen mukaan katujen nimet merkittiin venäjän ja saksan kielellä. Lain ja ajan vaatimukset huomioon ottaen kaupunki pidettiin melko siistinä. Esimerkiksi 1800-luvun alusta vuoteen 1865 laki kielsi tupakan polton julkisissa paikoissa ja kaduilla sylkemisen. (Pukinskij 1981)
Täällä "Pohjolan Venetsiassa” oli siltoja vuonna 1837 kaikkiaan 151 ja seuraavan vuosisadan alussa niitä oli jo 174. Ensimmäinen silta Nevajoen yli, Blagovjescenskij most (Благовéщенский мост) rakennettiin puolalaisen insinööri Stanislaw Kierbedzin suunnitelman mukaan. Silta avattiin 1850.
Venäjä oli tuohon aikaan ehkä maailman nopeimmin kehittyvä maa, mikäli on uskominen myöhemmän ajan neuvostolehdistön kirjoituksia. Kaksikymmentä vuotta ennen lokakuun vallankumousta siellä oli jopa 42 prosenttia ulkomaista pääomaa ja tulevaisuuden näkymät olivat hyvin valoisia.
Vuonna 1861 suoritetun, muuttoliikettä säätelevän lain uudistamisen jälkeen Pietarin väkiluku kasvoi nopeasti. Kasvu tapahtui sekä rajun teollistumisen myötä että köyhien talonpoikien siirtyessä työn perässä runsain joukoin maaseudulta pääkaupunkiin. Asukasluku 1860-luvulla saavutti määrän 496 656, kasvaen sen jälkeen vuosittain noin 19 000:lla. Vuosisadan päättyessä Pietari oli Euroopan metropoleista väkiluvultaan neljänneksi suurin Lontoon, Pariisin ja Konstantinopolin jälkeen. (Pukinskij 1981)
Vuonna 1917 asukasluku oli 2 500 000. Suomalaisväestöä oli autonomian ajan päättyessä kaupungissa huippuvuosistaan jäljellä enää kolmannes eli noin 18 000.
Pietarilainen 1800-luvun yläluokka oli hyvin kosmopoliittista.
Monikansallisuutensa johdosta Pietaria kuvailtiin viimevuosisadalla eräänlaiseksi ”ei venäläiseksi” (не русский) jopa "saksalaiseksi” kaupungiksi. Kuriositeettina mainittakoon, että Pietarin musiikielämä, opetus mukaanluettuna, oli tuohon aikaan lähes kokonaan saksalaisten hallussa. Moskovan metropoli oli sen rinnalla jotenkin kansallisesti yhtenäisempi.
Pietari oli jo ennen rautateiden aikakautta koko Venäjän sekä hallinnollinen että kulttuuristaloudellinen keskus. Kaupunki oli alusta lähtien varsin kansainvälinen ja monikulttuurinen. Suomalainen, virolainen, inkeriläinen palvelusväki, saksalaiset sekä balttialaiset käsityöläiset ja kauppiaat, ranskaa ja saksaa puhuva yläluokka kertovat, että Pietari edusti vain osittain venäläisyyttä. Monikansallisuuteen voi perehtyä tutustumalla Pietarin väestön jakaumasta kertovaan taulukkoon, joka löytyy tämän kirjan Divertimento-jaksosta.
Venäläisen historioitsijan ja etnografin Natalia Vasiljevna Juhnievan toimittamassa tutkielmassa todetaan seuaavaa:
Venäjän keisarikuntaan liitettiin Baltian maat ja Suomi vuonna 1809, Valkovenäjä ja Puola vuonna 1815, mutta jo Pietari Suuren aika vaikutti olennaisesti Pietarin väestökirjon muodostumiseen. Kaupungin lähiseutu oli ennestäänkin värikästä: suomen kielen sukuiset karjalaiset, votjakit ja izorit eli inkeriläiset sulautuivat jatkuvasti venäläisiin, säilyttäen kuitenkin etnografisen omaperäisyydensä.
Syy, miksi Pietarin kuvernementin suomalaisväestön määrä kasvoi merkittävästi 1800-luvun puolivälissä, oli se, että väestörekisteriin lisättiin ortodoksi- suomalaiset eli karjalaiset, votjakit, inkeriläiset sekä luterilais- suomalaiset Ruotsin ajan uudisasukkaat.
Venäläisten ja yllämainittujen kansojen lisäksi Pietarin väestöön kuului 1800-luvun loppupuolella melkoinen määrä muidenkin kansallisuuksien edustajia. Vuonna 1897 suoritetun väestölaskennan mukaan kaupungista löytyi 60 eri kieliryhmää. Tsaarinajan tilastot merkitsivät tiettyyn kansaan kuuluvuuden äidinkielen perusteella. (Juhnieva 1982)
Pietarin väestön jakaumataulukossa vain ranskalaisten ja englantilaisten luvut perustuvat heidän äidinkielensä käyttöön. Kaikki muut tiedot ovat jo neuvostoaikaisia eli niin sanottuja rekonstruoituja tietoja. Suomalaisten kohdalla on edelleen epäselvää, kuinka suuren osan muun muassa inkeriläiset muodostivat kaupungin suomenkielisestä väestöstä.
Työssäni olen käyttänyt suomen- ja venäjänkielistä lähdekirjallisuutta, autonomian ajan lehtiartikkeleita ja -arvosteluja, nuottimateriaalia sekä tekemiäni haastatteluja erilaisten musiikki- ja kulttuurilaitosten työntekijöiden kanssa. Kokoamani aineisto koskee Pietarissa vakitusesti asuvia suomalaisia muusikoita, vierailevia solisteja, säveltäjiä ja kapellimestareita, opettajia ja musiikkia opiskelevia sekä muuta musiikillista toimintaa harrastavia suomalaisia. Esittävää taidetta edustaneiden taiteilijoiden osuus on merkillepantavaa. Tärkeän kolmikon, Fohström – Frey – Putro, ansiosta pietarinsuomalaisten suurin musiikilinen anti on ennen kaikkea vokaalitaiteessa. Mutta myös instrumentaalimusiikin merkitys kasvoi oleellisesti vuosisadan jatkuessa, mistä on hyvinä esimerkkeinä Toivo Kuulan А-duuri pianotrion esittäminen ja Jean Sibeliuksen Öinen ratsastus ja auringonnousu, joilla oli jopa kantaesityset Pietarissa.
Pietarin lehdistö reagoi yleensä hyvin herkästi musiikkitapahtumiin. Vuosisadan jatkuessa ilmoitusten ja arvostelujen määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Lehdistö kirjoitti musiikista 1840-luvulle mennessä 5 706 kertaa, 1860-luvulla 19 786 kertaa ja 1870-luvun loputtua 29 229 kertaa. (Pietrovskaja 1990)
Vuosina 1871–80 pääkaupungissa ilmestyi yli 100 lehteä ja aikakausjulkaisua, joissa oli jonkinlaisia kirjoituksia musiikista. Julkaisujen tiheydestä päätellen Venäjän musiikkielämä oli 1800-luvulla keskittynyt pääkaupunkiin, seuraavana Moskovaan ja sen jälkeen oli provinssin eli muun valtakunnan vuoro. Juuri tästä syystä on aiheellista tutkia Pietarin musiikkielämää suomalaisten taiteilijoiden näkökulmasta. Venäläisissä julkaisuissa alettiin kuitenkin kirjoittaa suomalaisesta musiikkikulttuurista suhteellisen myöhään.
Tuon ajan Turussa ja Helsingissä tiedetään toimineen sotilassoittokuntia ja yksittäisiä sotilassoittajia. Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, miten tieto suomalaisesta musiikkielämästä saavutti venäläiset kulttuuripiirit vai saavuttiko ollenkaan?
1824 perustetussa Severnaja pcela -päivälehdessä on vasta vuonna 1840 ensimmäinen maininta, joka kertoo Helsingforsissa pidetystä ulkoilmakonsertista. Siitä se alkoi. Pietarin ja Helsingin tätä myöhäisemmän ajan musiikkielämästä löytyy bibliografisten hakuteosten mukaan melkoinen määrä myös venäjänkielistä tietoa.
Tärkeänä informaatiolähteenä voidaan pitää niin ikään pietarilaisten musiikkilaitosten julistekokoelmia. Kaupungin Saltykov-Schedrin –kirjaston, nykyisen Natsjonalnaja Bibliotiekan, sanomalehtiosastolla säilytetään konserttijulisteita vuodesta 1809 lähtien. Samoin Mariinski-teatterin arkistosta löytyy melko täydelliset julistekokoelmat kaikista talossa toteutuneista produktioista. Sääntönä niissä oli esiintyjien nimien mainitseminen.
Tähän kirjaan tutustuessa on hyödyksi, jos lukijalla on välttävä venäjän kielen taito. Tekstissä esiintyy paljon kyyrillisin aakkosin kirjoitettuja sanoja. Venäjänkielisten sanojen transkriptinen asu saattaa myös vaihdella, riippuen siitä missä historiallisessa ajankohdassa kulloinkin liikutaan. Lisäksi tiedetään, että aikojen saatossa paikka- ja omanimet (esim. Pietari - Leningrad, Zhelabova – Bolsaja Konjusennaja) ovat muuttuneet. Sitaateissa on pyritty säilyttämään alkuperäinen kielenkäyttö.
Ja lopuksi sirpale nykyhetkestä – suomalainen perinne Pietarin musiikissa jatkuu, kuten seuraavasta lehtiartikkelista voimme todeta. Kaleva-sanomalehti uutisoi muutama vuosi sitten suomalaisesta musiikkikulttuurista Pietarissa:
Pietariin perustetun Suomalaisen musiikki-instituutin avajaiskonsertti järjestettiin eilen suomalaisessa Pyhän Marian kirkossa. Konsertissa esiintyivät instituutin oppilaat yhdessä opettajiensa kanssa. Vaikka instituutti on vasta aloittanut toimintansa, oli avajaiskonserttiin onnistuttu rakentamaan hauska ja monipuolinen ohjelma.
Musiikki-instituutin johtaja Kaisa Bullat sanoo, että instituutissa annetaan taiteen perusopetusta suomalaisen opetussuunnitelman mukaisesti. Oppilaitosta ylläpitää kannatusyhdistys, ja se tekee yhteistyötä Kotkan seudun musiikkiopiston kanssa.
Alkuvaiheessa instituutissa on viisi opettajaa ja kolmisenkymmentä oppilasta. Opettajista osa on venäläisiä. Oppilaat ovat päiväkoti-ikäisiä tai käyvät Pietarin Suomalaista koulua. Musiikki-instituutti toimiikin Suomalaisen koulun tiloissa. Myöhemmin on mahdollista, että oppilaitoksessa opiskelee myös venäläisiä nuoria. (Kaleva, 26.2.2007, Kulttuuri)
Perustamisestaan lähtien vetovoimainen Pietari oli monien kansojen ja kansallisuuksien asuinpaikka. Kaupungissa asui joko vakinaisesti tai tilapäisesti satoja italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, kuten myös kymmeniä liettualaisia, puolalaisia ja tsekkiläisiä ynnä muita kansallisuuksia. Tämä traditio on jatkunut koko kaupungin historian ajan ja saanut vahvan jalansijan myös musiikin alallxa. Jotkut vierasmaalaiset taiteilijat suorittivat siellä koko elämäntyönsä. Esimerkkinä tsekkiläinen Edvard Napravnik, joka johti Hovioopperan sinfoniaorkesteria yhteensä 47 vuotta ja inkeriläinen Mooses Putro johtaen Suomen Lauluseuran kuoroa 45 vuotta.
Pääkaupungin elämässä näkyivät jatkuvasti merkittäviä taiteilijanimet kuten itävaltalainen Johann Strauss, ranskalainen Claude Debussy, puolalaiset Henryk Wieniawski ja Karol Lipinski. Puolatar Maria Szymanowska asettui pysyvästi Pietariin 1827 toimien siellä hovipianistina ja ylläpitäen taiteilijasalonkia vuoteen 1831 eli kuolemaansa asti. Puolalaistaustainen laulajatar Marcelina Sembrich-Kochanska oli St. Petersburgin Italialaisen oopperan tähtiprimadonna vuosina 1890–97. Tsaari Aleksanteri Il palkitsi laulajattaren upealla timanttirannekkeella hänen säkenöivistä esityksistään. Liettualainen Mikalojus Ciurlonis aikaansai omaperäiset taiteelliset luomuksensa Pietarin taidekulttuurin vaikutuksesta.
Saksalaisyhteisön rooli oli tähän aikaan musiikin alalla hallitseva varsinkin opetuksessa ja esiintyvässä taiteessa. Saksalainen ja ranskalainen draamateatteri jatkoi kaupungissa toimintaansa koko 1800-luvun ajan. Samoin italialainen ja ranskalainen ooppera oli aktiivista ja edellä mainittujen maiden taiteilijat vierailivat toistuvasti Pohjolan Palmyrassa (ven. Северная Пальмира), joka oli Pietarin runollinen nimi 1800-luvulla. Vakituinen italialainen ooppera lakkautettiin vuonna 1885, mutta kuitenkin satunnaiset esitykset jatkuivat vuosisadan loppuun asti. Kaupungin historiaan sisältyy runsaasti eri tieteen, taiteen ja kulttuurin aineksia. Ensimmäinen museo Kunstkamera ja Taideakatemia perustettiin jo 1714 ja puoli vuosisataa myöhemmin taidemuseo Eremitaasi. Tiedeakatemia aloitti 1724. Saman vuosisadan loppupuoliskolla syntyi muitakin kulttuurilaitoksia, kuten vuonna 1714 yksityisinä perustettu yleinen kirjasto ja teatteri, jotka myöhemmin eli 1756 muutettiin valtiollisiksi.
Kirjakustannustoiminta kehittyi siten, että 1900-luvun alussa kaupungissa toimi kymmenen valtiolle kuuluvaa ja kahdeksan yksityistä kirjapainoa. Myös kirjallisuuden ja nuottien julkaisutoiminta oli suhteellisen vilkasta.
Länsieurooppalainen 1700-luvun kulttuuri saavutti vähitellen Pietarissa vankan aseman. Tämän seurauksena Keisarikunnan pääkaupunki oli kansallisesti, yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti varsin pittoreski.
Katariina Suuri suosi valistusajan taiteilijoita ja kirjailijoita. Hänen tukemanaan maan eliitti ja sivistyneistö suuntautui läntiseen Eurooppaan ja sen kulttuuriin, siihen osittain samaistuen. Päätös, että ranskalaisen filosofi François-Marie Voltairen jäämistö ostettiin Venäjälle, voidaan nähdä symbolina sen ajan kulttuurin suuntauksista.
Tiedeakatemian toimintaedellytykset ja saavutukset olivat merkittäviä ja muutenkin pääkaupungin arkkitehtooninen kokonaisilme kantoi vuosisadan edustavaa leimaa kauas uudelle aikakaudelle.
Monipuolinen musiikkitoiminta heijastui kaupungin ilmapiiriin alkupäivistä lähtien. Tsaarin antaman asetuksen mukaan jokainen varuskunta oli velvollinen perustamaan oman soittokuntansa. Muiden armeijaelämään kuuluvien tehtävien ohella soittokunnan oli esiinnyttävä yleisölle päivittäin klo 11–12 (sic!). Sarvi- ja metsästystorviorkestereiden 1700-luvulla alkaneen musiikkityylin suosio jatkui edelleen. Soittokuntien mahtava sointi oli kansanjuhlien eksoottisena koristeena.
Musisointi oli alun perin yläluokkien suosimaa ajanvietettä, muodostuen asteittain alempienkin yhteiskuntaluokkien harrastukseksi. Filharmonisen seuran (Филармоническое обще-ство) toiminta alkoi vuonna 1802 niin sanotussa Engelgardtin talossa, joka on nykyään Pietarin Filharmonian Pieni sali (Малый зал Петербургской филармонии). Seuran toimesta saivat alkunsa ensimmäiset julkiset musiikki-illat. Näin konserttielämä, saatuaan vakinaiset puitteensa, antoi lopulta musiikille pysyvän aseman kaupungin kulttuurielämässä.