Hän kukan hiuksistaan ojensi,
sitä huuleni hellästi suuteli.
Sen sydämeeni kätkin.
Ruusuni, ruusuni!
Frederik O´Flaherty
Martha – Maalaistyttö ja Lady Rose
Copyright 2021 Eila Sarkama-Voigt
Taitto: Marjut Vuolanne
Kustantaja: Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-807-864-7
Martha oli hämmentynyt huumasta ympärillään. Hän oli juuri selvinnyt tehtävästä, jollaisesta hän ei edes ollut osannut unelmoida. Vielä se tuntui epätodelliselta, kuin joku toinen olisi seissyt Dublinin yliopiston lavalla ja laulanut ensikonsertissaan koko sille suurelle yleisömäärälle. Mutta totta se vain oli.
Robert Ryan syleili oppilastaan.
– Minä tiesin, että näin tulisi käymään kuullessani ensi kerran olohuoneessani Donegalista tulleen tytön laulavan Kesän viime ruususta. Näin sieluni silmin juuri tämän päivän, nuoren laulajattaren ruusupuvussaan, ruusu hiuksissaan, laulamassa juuri tuota samaa Kesän viime ruusua.
– Seisoit siinä olohuoneeni matolla. Olit kuin laakson lintu, raikas tuulahdus Donegalin lahdelta, nummilta ja niityiltä. Kuulin sinun laulavan, liikutuin. Ja rakastuin!
Konsertissa Dublinin filharmonikkoja johtanut kapellimestari Sir Richard Norton oli seurannut ensikonsertoijaa taiteilijahuoneeseen. Hän sulki suojattinsa suureen syliinsä:
– Onnea Marie! Sinä lumosit ihmiset, lauloit vain yhdelle ja kaikille suoraan sydämeen.
– Ja tämä on vasta alkua! Nyt juhlitaan! Kohta pamahtaa.
Norton ojensi Marthalle lasin kuplivaa.
– Minulle myös, kuului Violet O´Callaghanin ääni.
– Peijana vieköön, Martha, aika peto olet laulamaan. Marthan paras ystävätär Violet esitti onnittelunsa hänelle tyypilliseen tapaan.
– Aivan samaa sanoi Donegalin juna-aseman hoitaja herra Fitzpatrick, kun kuuli minun lähtevän Dubliniin tullakseni suureksi taiteilijaksi, Martha nauroi.
– Ai, oletteko kuulleet pedon laulavan, utelin. Häntä nauratti ja hän korjasi tarkoittavansa, että lauloin niin ihanasti kuin olisin ollut taivaasta kirkkokansan syliin pudonnut enkeli.
Marthan isotäti Olga, nuorekas ja iloisen elämänasenteen omaava 80-vuotias, oli tullut Belfastista asti kuuntelemaan sukulaistyttönsä ensikonserttia.
– Rakas lapsi, olen aivan ihmeissäni ja liikuttunut, että meidän pikku Marthamme se siellä seisoi lavalla ja lauloi niin kauniisti, Olga-täti sanoi Marthalle.
– Kunpa Lydia ja Nancy olisivat olleet kuulemassa. Hengessä he varmaan olivatkin, kuten myös Marthan isovanhemmat Oscar ja Lily. Ja tietysti Florence-täti. Niin haluan uskoa.
Lapsena Martha ja hänen sisarensa Kirsten olivat usein vierailleet Belfastissa vanhempiensa kanssa erilaisissa perhetilaisuuksissa. Martha muisti vielä elävästi, miten piinallisia hetkiä hän oli kokenut tätien pyytäessä häntä esiintymään.
Pieni tyttö kun osasi lausua ja laulaa niin eläytyvästi, että sai kuulijat liikuttumaan kyyneliin. Ja tällaisia tunne-elämyksiä taiteita rakastavat tädit janosivat.
Tädit ihailivat suunnattomasti taiteilijoita ja erityisesti laulajia. Olga-täti oli itsekin harjoitellut joitakin aarioita. Niitä hän oli esittänyt sukulaisille enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Kesän viime ruusun Martha oli kuullut ensimmäisen kerran Lydiatädin laulamana Olga-tädin hieman horjuvalla säestyksellä. Vanha tunnelma palautui hänen mieleensä aina kun hän itse lauloi laulua.
Olga-täti maalasi tauluja, rakasti runoja ja niiden esittämistä. Hän oli hämmästyttänyt sukulaiset opetellessaan soittamaan pianoa 60-vuotiaana. Für Elise sujui tuolloin jo mallikkaasti. Ja siitä ohjelmisto varmaan oli laajentunut.
Oli itsestään selvää, että Martha oli perinyt taiteellisen luonteensa isänsä suvulta.
Konsertti oli etukäteen herättänyt suurta uteliaisuutta, sillä juuri kukaan Marthan parhaiden ystävien lisäksi, ei ollut kuullut neiti O´Brienin laulu. Robert Ryan oli varjellut tarkasti aarrettaan.
Napolilainen Salvatore Marconi, jonka Ryan oli palkannut opettamaan suojatilleen italian kieltä, oli yllättäen osoittautunut itseoppineeksi tenorikyvyksi. Salvatore oli pyytänyt päästä Ryanin oppilaaksi.
Kukaan ei jaksanut uskoa, että itserakkaasta ja omahyväisestä napolilaisesta tulisi mitään sen kummempaa. Hän oli kuitenkin edistynyt opinnoissaan niin hyvin, että professori Ryan, tosin epäröiden, oli antanut hänen vierailla Marthan ensikonsertissa.
Ryan oli pelännyt pahinta. Mutta italialainen olikin yllättänyt, tehnyt vaikutuksen ensikonserttiyleisöön ulkonäöllään ja huna jaisella tenorillaan.
Salvarore Marconi liittyi intoa puhkuen seurueeseen. – Yleisö taisi pitää minusta, vai mitä, professori Ryan?
– Niin taisi pitää, Ryan hymyili kommentoimatta sen kummemmin kuulemaansa.
– Kiitos Salvarore. Olit aivan upea, Martha kehui. – Ei tietoakaan siitä naukuvasta glissandosta!
– Teillä on tosi komea ääni ja sitä olette itsekin, Olga-täti kehui. – Olin aivan otettu. Valitettavasti Belfastissa ei juuri pääse kuu lemaan teidänlaisianne aitoja italialaisia ääniä. Teidän pitäisi tulla sinne laulamaan Marthan kanssa.
– Se on hyvä idea. Silloin täditkin saisivat kuulla meitä, Martha sanoi.
– Belfastia saan kiittääkin siitä, että minusta tuli laulaja. Kummitätini Florence vei minut siellä kuulemaan italialaista koloratuurisopraanoa Rosetta Serraa. Silloin päätin, että haluan tulla yhtä hurmaavaksi laulajaksi kuin Serra.
– Olen varannut Shelbournesta kabinetin vastaanottoa varten. Olen levittänyt sanaa ja odotan sinne ystäviä ja tuttavia. Kenties muutama sanomalehti-ihminenkin tulee, Ryan sanoi.
– Mutta sitä ennen tarjoan valikoidulle seurueelle aterian kotonani Pohjoisella Merrion-kadulla, hän lisäsi.
– Siellä voimme siisteytyä ja levätä. Minä vaihdan leninkini toiseen mukavampaan, Martha sanoi.
Shelbourne, yksi Dublinin parhaista hotelleista, sijaitsi osoitteessa 27. St Stephens Green, lähellä professori Ryanin asuntoa pohjoisella Merrion-kadulla. Ryan oli usein nähty vieras hotellin ravintolassa.
Henkilökunta tunsi hyvin myös Ryanin oppilaan Martha O´Brienin. Jotkut olivat olleet kuuntelemassa neiti O´Brienin ensikonserttia ja esittivät nyt kiitoksensa.
Hotelli Shelbournen kabinetissa odotti professori Ryanin ja Marthan ystäviä, tuttavia ja tuntemattomia ihailijoita.
– Fräulein Martha. Sie waren ganz reizend, wunderbar! Grüsse aus Wien.
Martha ei ollut uskoa silmiään. Kukas muu kuin kreivi Lobkowitz ja hänen ystävänsä herrat von Siewert ja von Schwindt siinä seisoivat hänen edessään.
– Ich bin total überrascht! Martha sai sanotuksi. – Teitä nyt viimeksi saatoin odottaa. Mutta olen tosi iloinen.
– Gnädige Freulein, otin selvää milloin olisi konsertti, josta oli puhetta Wienissä. Sanoin heti Siewertille ja Schwindtille, että sinne me lähdemme. Lähdemme Irlantiin kuuntelemaan Freulein Marthaa. Ja haluamme nähdä koko teidän kiehtovan maanne!
Robert Ryan oli huomannut kaukaiset vieraat ja tuli tervehtimään. – Tämäpä iloinen yllätys.
– Suurenmoinen konsertti. Te olette ihmeiden tekijä professori Ryan.
– Martha itse on ihme, Ryan hymyili. – Olen vain mahdollistanut tämän ihmeen puhkeamisen kukkaan. Miten kauan aiotte olla Dublinissa?
– Dublinissa olemme vain pari päivää ja lähdemme täältä eteenpäin. Olemme kuulleet, että täällä voi vuokrata hevosvankkurit ja matkustaa vaikka koko maan halki. Se kuulostaa hyvin eksoottiselta. Juuri sellaista me olemme tulleet täältä hakemaan, kreivi Lobkowitz sanoi.
– Se on todella mahdollista, mutta en ole aivan varma, onko se teille sopivin tapa matkustaa, Ryan epäröi. – Vaunut ovat aika alkeel liset. Niissä ei ole mukava yöpyä.
– Emme me aiokaan yöpyä vaunuissa, kreivi sanoi. – Matkan varrelta löytyy varmaan jonkinlaisia majoitustiloja. Emme odota mitään luksusta. Meille kelpaa mikä vain. Voisitteko suositella jotain reittiä?
– Voisitte suunnata pohjois-Irlantiin, Donegalin kreivikuntaan, mistä minä olen kotoisin. Se on alkuperäistä Irlantia. Kotini on hyvin vaatimaton. Sitä ei voi verrata teidän palatsiinne Wienissä. Mutta olisi hauskaa nähdä teidät siellä, Martha sanoi.
– On kai siellä jokin majapaikka? Kreivi Lobkowitz arveli.
– On tietysti, paras hotelli on aivan kaupungin keskustassa, Martha sanoi.
– Voisin esitellä teille hyvän ystäväni lordi O`Flahertyn. Hänellä on suuri kartano Donegalissa. Hän haluaisi varmaan saada vieraita Wienistä. Tuolla hän onkin.
– Ihana konsertti, Frederikin isä sanoi.
– Lordi Angus O´Flaherty, haluaisin esitellä teille ystäväni, Martha sanoi. Kreivit Lobkowitz, von Schwind ja von Schwieten. He ovat tulleet Wienistä asti konserttiini.
– Frederik O´Flaherty, nuori mies esitteli itsensä.
– He suunnittelevat matkustavansa hevosvankkureilla Irlannin halki. Se on heistä kovin eksoottista. Suosittelin heille Donegalia Irlannin eksoottisimpana kreivikuntana, Martha sanoi.
– Hauska tutustua herrat. Jos tulette Donegaliin, olisin iloinen, jos voisin nähdä teidät vierainani. Voitte viipyä talossani niin kauan kuin haluatte, O´Flaherty sanoi.
– Sopisiko sinulle Martha, että pitäisimme sen yleisökonserttimme kesäkuun lopulla? O´Flaherty kysyi.
Yritän kehitellä ohjelman, jonka uskoisin miellyttävän tavallisia ihmisiä. Joukossa voi tietysti olla yllätyksiäkin, Martha sanoi.
– Kesäkuun lopussa ruusut ovat jo hyvässä kukassa. Monet haluavat nähdä juuri nuo kuuluisat ruusut. Sovittaisiinko kesäkuun kolmannen sunnuntain iltapäivä? O´Flaherty sanoi
Wieniläiset ottivat ilahtuneina vastaan Moorhill Castlen isännän lordi O ´Flahertyn kutsun. Totta kai he halusivat matkustaa halki Irlannin tullakseen Marthan eksoottiseksi mainostamaan Done galiin.
Violetin vanhemmat, pankkiiri-isä ja taidegalleristi-äiti näyttivät olevan yhdessä. Olivatkohan he sopinee riitansa ja palanneen taas yhteen?
– Kas, neiti Martha, se pieni neiti, jonka Violet toi luokseni ja mainosti tulevaksi suurlaulajaksi, O´Callaghan hymyili. – Ja totisesti, Violet oli aivan oikeassa.
– Onnitteluni, Violetin äiti sanoi. – Olen ällikällä lyöty, mitä kaikkea sinä osaat. Seurasi on tehnyt hyvää tyttärelleni. Hän on hieman tasaantunut. Hän väittää, että olet luvannut ottaa hänet mukaasi Wieniin? Onko se totta?
– Sellaisesta on ollut puhetta. Mutta vain sillä ehdolla, että Violet lupaa käyttäytyä kunnolla. Minulla ei ole siellä aikaa vahtia häntä. Wieniläiset miehet saavat helposti kauniin naisen pään pyörälle, Martha nauroi.
Martha tarkensi katsettaan. Eikö tuo nuori mies ollutkin viulutaiteilija James Barry, johon hän oli tutustunut laivamatkalla Lontooseen.
Heidän katseensa kohtasivat. Barry hymyili.
– Minähän lupasin tulla, Barry sanoi. – Lauloit juuri niin taitavasti kuin olin ajatellutkin. Sano Martha, voisimmeko tavata lähipäivinä? Esimerkiksi ylihuomenna Stephens Greenin portilla kello kaksi iltapäivällä?
– Sovittu. Olen silloin varmasti jo toipunut, Martha sanoi.
Sanopa James, voisitko ajatella, että soittaisit suosittuja viulusävellyksiä Donegalissa Moorhill Castlessa pidettävässä ilmaiskonsertissa kesäkuussa. Se on tarkoitettu paikallisille asukkaille, joilla ei ollut tilaisuutta tulla ensikonserttiini.
– Ilman muuta, Barry sanoi. – Puhutaan siitä ylihuomenna. Ymmärrän ettei siitä saa maksua.
– Moorhill Castlen isäntä Angus O`Flaherty on mukava mies. Hän on hyvä ystäväni. Samoin hänen poikansa Frederik O´Flaherty, Martha selitti.
– Frederik on mustasukkainen. Olen tuntenut hänet aika kauan ja hän pitää minua lähes omaisuutenaan. Mutta ei siitä kannata välittää, Martha lisäsi.
– Hyvä kun varoitat, Barry kiitteli. – En minä häntä pelkää. Enkä ketään muutakaan. Sinä olet tyttö minun mieleeni. Ehkä nappaan sinut itselleni.
– En ehkä panisi vastaan, Martha nauroi.
Frederick O´Flaherty oli huomannut Marthan keskustelevan tuntemattoman nuoren miehen kanssa. Hän päätti ottaa selvää kuka tämä oli.
– Saanko esitellä. Frederik O´Flaherty ja James Barry, Martha sanoi. – Barry opiskelee viulunsoittoa Lontoossa ja on luvannut tulla soittamaan kesäkuun lopulla Puutarhakartanossa pidettävään ilmaiskonserttiin.
– Sepä hienoa, O´Flaherty sanoi. – Martha kertoi tavanneensa teidät Lontoon matkallaan. Palaan asiaan myöhemmin.
– Onnistuit hyvin. Olen oikein ylpeä sinusta, Frederik kehui. – Tulen tapaamaan sinua ylihuomenna noin kahden aikaan.
– Sovin juuri Jamesin kanssa, että tapaamme silloin Stephens Greenissä, jotta voimme keskustella konserttiohjelmasta ennen kuin hän menee kotiinsa Kerryyn, Martha sanoi.
– Tavataan sitten Donegalissa, Frederik sanoi ja kiirehti pois.
Serkukset Violet ja Sean O´Callaghan olivat myös ehtineet juhliin.
– Seanin lahjat ovat kotona eteisaulussa. Voi vain arvata, mitä niissä mahtaa olla, Violet sanoi.
– Kiitos Sean. Olen kovin utelias. Avaan paketit heti kotiin päästyäni. Martha hymyili Seanille kauneinta hymyään.
Violet kertoi Martalle nähneensä konsertin väliajalla Elisabeth O´Rourken erään hyvän näköisen nuoren miehen kanssa. Elisabeth oli pukeutunut dramaattiseen mustaan asuun.
– Kyselin piruuttani onko hänellä surua, Violet virnuili. Hän ei vastannut. Kun kysyin, mitä hän piti laulustasi, hän ei oikein tiennyt mitä vastata. Kai hän aika hyvä oli, hän lopulta sanoi.
– Aika hyvä! huudahti hänen seuralaisensa. Hän oli loistava!
– Sitten hän esitteli meidät toisillemme. Kavaljeerin nimi oli Randolph Guinness.
– Varmaan sitä rikasta olut-sukua, Martha sanoi.
– Olen juuri sopinut Frederikin isän kanssa, että kartanossa pidetään ilmaiskonsertti paikkakuntalaisille kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, kai tulet sinne. Minä laulan siellä. James Barry on luvannut soittaa siellä viulua, Martha selitti Seanille.
– James Barry, kuka hän on? Sean ihmetteli.
– Tuo ruskeatukkainen, joka tuolla keskustelee Maryn kanssa. Tutustuin hänen laivamatkalla Lontooseen. Hän opiskelee viulunsoittoa Lontoossa.
– Kiitos kutsusta. Voi olla, että menen lahden yli Pariisiin. Tulen elokuussa. Martha, se on meidän kuukautemme. Täysikuu niittyjen yllä. Sean hymyili salaperäisesti.
Mies, joka esitteli itsensä reportteriksi Dublin Postista, pyysi saada esittää pari kysymystä. Hän halusi tietää kaiken Marthasta lapsuudesta lähtien.
Hän halusi tietää, oliko neiti O´Brien todella saanut tarjouksia Wienistä ja Pariisista? Aikoiko hän esiintyä myös Irlannissa? Lisäksi hän uteli, oliko Martha kihloissa Frederik O´Flahertyn kanssa?
Martha vastasi, ettei ollut kihloissa O´Flahertyn kanssa. He olivat vain ystäviä.
– Niinhän kaikki sanovat, reportteli nauroi. – Kiitos neiti O´Brien. Lupaan kirjoittaa teistä oikein kauniisti. Te olettekin hyvin kaunis. Olen täysin teidän lumoissanne.
– Kiitos, Martha hymyili. – Toivottavasti pidätte lupauksenne.
Myös O´Donovanin pariskunta tuli tervehtimään ja kiittämään unohtumattomasta illasta.
– Minun täytyy myöntää. että saitte aikuisen miehen itkemään, herra O´Donovan sanoi.
– Se nukke Olympia oli aivan huikea, rouva Donovan selitti. –Itkin ja nauroin.
Kun Martha yöllä oli kotona, olohuone tuoksui kuin kukkameri. Sean O´Callaghan oli toimittanut kaksi suurikokoista pakkausta, joissa Martha arveli olevan maalauksia.
– Olen odottanut, että avaat ne itse. Haen keittiöstä sakset, palvelustyttö Mary selitti.
Ensimmäisestä paketista tuli esille suurikokoinen taulu, jossa Marthan näköinen nuori tyttö istuu haaveillen kukkivalla niityllä yllään vaaleanpunainen kesäleninki.
– Lumoava, Mary huokaili. – Huomaa selkeästi, että hän on rakastunut sinuun.
Toisesta paketista löytyi maalaus, jossa Martha seisoo kalliolla myrskyinen meri takanaan. Punertavat hiukset ja siniruutuinen leninki liehuvat tuulessa.
Tytön katse on suuntautunut meren taakse, kenties Amerikkaan, irlantilaisten unelmien maahan.
Mitä tyttö katsoo? Kaipaako tyttö jotain? Päättäväiseltä hän ainakin näyttää seisoessaan siinä omalla kalliollaan. Tuuli ei suista häntä meren tyrskyihin.
Robert Ryan tarkasteli tauluja.
– Hyvin viehättävä, nostalginen maalaus, hän arvioi.
– Sean tietää, miten paljon rakastan kesäisiä kukkaniittyjä. Taidan ripustaa sen omaan huoneeseeni, Martha sanoi.
– Meriaiheisen taulun lahjoitan sinulle, Robert. Mikäli pidät siitä, Martha sanoi. – Toivottavasti Sean ei pahastu.
– Kiitos. Se sopii erinomaisesti tänne olohuoneeseen. Meri on monella tavalla täällä läsnä, Robert sanoi.
– Tapasin vastaanotolla ystäväni Harry Evansin Lontoosta. Hän lupasi tulla ensikonserttiisi. Ja siellä hän olikin. Muistathan luokkatoverini, jolta ostimme lippuja konsertteihin. Hän järjestää myös itse konsertteja, Ryan selitti.
– Hän sanoi, ettet vielä ole valmis laulaja, mutta osaat jo paljon, Ryan sanoi. – Hän arveli voivansa järjestää sinulle konsertin Lontoossa. Jos et hänen mielestään ole valmis, miksi mennä tarjoamaan ihmisille puolivalmista. Toisaalta, en halua kuluttaa sinua loppuun heti urasi alku metreillä.
– Oli ihana päivä, mutta myös aika jännittävä ja siten rasittava. Taidan mennä nukkumaan, Martha sanoi. – Kiitos sinulle, Robert, kaikesta mitä olet tehnyt hyväkseni.
– Ilo on täysin minun puolellani. Olen hyvin kiitollinen, onnellinen ja ylpeä sinusta, Robert sanoi.
Marthan mentyä Robert Ryan istahti olohuoneen sohvalle, kaatoi itselleen konjakin ja sytytti sikarin.
Hänen ajatuksensa palasivat siihen elokuiseen päivään, jolloin hänen elämäänsä oli yllättäen tullut Donegalista nuori tyttö, joka oli lumonnut hänet luonnollisuudellaan ja kauniilla äänellään. Ja hän oli rakastunut, vaikkei uskonut voivansa rakastua kehenkään Margaret Blaken jälkeen.
Hän katseli Margaretin kuvaa flyygelin takana. Ottaisiko sen pois ja sijoittaisi tilalle Martha O´Brienin kuvan myrskyävän meren äärellä? Tai antaisiko molempien olla seinällä muistuttamassa kahdesta elämänsä tärkeimmästä naisesta?
– Vaikka Martha on herkkä, hän on lujaa tekoa. Hän on kuin tyttö, joka seisoo vakaasti omalla kalliollaan keskellä meren tyrskyjä. Kunpa saisin pitää hänet vielä jonkin aikaa elämässäni, Ryan ajatteli.
– Minun viimeinen rakkauteni! Kesän viime ruusu!
Kreivi Lobkowitz seuralaisineen oli kutsuttu illastamaan professori Robert Ryanin luokse tämän edustavaan yrjönaikaiseen taloon pohjoisella Merrion-kadulla.
Se oli yksi Dublinin arvostetuimmista asuinalueista. Alueen oli suunnitellut 1762 arkkitehti John Ensor. Alueen keskellä oli pieni puistoalue Merrion Square -aukio. Aukiota reunustivat pohjoinen ja eteläinen Merrionkatu yrjönaikaisine taloineen.
Robert Ryan oli kutsunut illanviettoon myös ylikapellimestari Richard Nortonin, neiti Violet O´Callaghanin sekä tämän serkun taidemaalari Sean O´Callaghanin sekä viulutaiteilija James Barryn.
Talon yläkerran keltaissa huoneessa Martha O´Brien oli asunut Dublinissa ollessaan professori Ryanin yksityisoppilaana.
Tässä hienostuneessa ympäristössä maalaistytöstä oli kehittynyt se nuori nainen, joka hän tänään oli.
Robert Ryan ei koskaan katsonut tarpeelliseksi selitellä ihmisille, minkälaisesta suhteesta oikein oli kysymys. Koska siinä ei ollut mitään salattavaa tai selitettävää. He olivat todella opettaja ja oppilas jotka asuivat saman katon alla.
Kreivi Lobkowitz, joka oli hyvin sivistynyt mies, kuten myös hänen ystävänsä von Siewert ja von Schwind, ihastelivat professori Ryanin kirjaston laajuutta ja monipuolisuutta. Ei oikeastaan ollut juuri mitään, mitä sieltä ei olisi löytynyt.
Vieraat panivat merkille, että olohuoneessa oli suuri merimaalaus ja kahta kaunista naista esittävät maalaukset.
– Vihreäpukuinen nainen on laulajatar Margaret Blake. Hän oli tunnettu irlantilainen laulajatar. Hän menehtyi uransa huipulla kurkkusyöpään. Se on hyvin epäoikeudenmukaista. Hän oli myös oppilaani.
– Tuo toinen maalaus esittää Marthaa. Se ripustettiin tuohon seinälle eilen illalla. Sen on maalannut nuori irlantilainen taide maalari Sean O´Callaghan. Tämä nuori mies vierelläni, Ryan sanoi.
– Vaikuttava maalaus!. Nuori peloton nainen tyrskyjen keskellä, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, kreivi ihasteli.
– Martha sai sen eilen taiteilijalta lahjaksi. Hän ajatteli sen sopivan olohuoneeseeni merimaalauksen ja vihreäpukuisen naisen seuraksi. Et kai pahastu Sean?
– En tietenkään, taidemaalari hymyili. – Pääasia, että se on nähtävänä arvoisellaan paikalla.
– Sen toisen, romanttisen maalauksen, vein omaan huoneeseeni, Martha selitti.
– Kun herään aamulla, voin katsella maisemaa ja kuvitella makaavani nurmella kukkien keskellä. Viipyilen vuoteessa ja hengitän kukkien tuoksua. Tulkaa yläkertaan katsomaan maalausta, Martha ehdotti.
– Se on täydellinen. Se kuvaa hyvin Marthan sisäistä ja ulkoista kauneutta, Lobkowitz kehui. – Hän on todellinen kukkaistyttö.
– Sean O´Callaghan on hyvä ystäväni, Martha kertoi. – Meitä on neljä ystävää. Seanin ja minun lisäkseni Violet O´Callaghan ja Frederik O´Flaherty. Perustimme ensitapaamisessa nuorten lahjak kuuksien kerhon, joka kokoontuisi kerran viikossa ja keskustelisi henkevästi erilaisista teemoista.
– Menin Violetin ja Frederikin kanssa tapaamaan Violetin Galwaysta Dubliniin tullutta serkkua. Oven avasi nuori poika, joka näytti minusta ihmeen tutulta. Olimme tanssineet eräässä tanssi paikassa Donegalissa. Hän oli saattanut minut kotiin kesäisen kukkivan niityn halki. Pian sen jälkeen muutin Dubliniin. En uskonut näkeväni häntä enää koskaan.
– Kukkiva niitty kesäisenä iltana Donegalissa, sillä on teille ilmeistä tunne-arvoa, kreivi Lobkowitz arveli.
– Niin on, Sean myönsi ja hymyili salaperäisesti.
– Toistaisesti vain Martha ja Sean, ovat lunastaneet nuorten lahjakkuuksien lupaukset. Minulla ei ole mitään erityislahjakkuutta, mutta jonakin päivänä aion puhua Irlannin vapautumisen puolesta, Violet sanoi.
– Se on vaarallinen aihe, mutta on tarpeellista pitää asiaa esillä, Ryan sanoi.
– Ja iskeä sopivan hetken tullen. Minä en pelkää, Violet vakuutteli.
– Frederik O´Flahertyyn te jo tutustuittekin, Martha sanoi. – Hän kirjoittaa runoja, mutta toistaiseksi mitään ei ole julkaistu. Se on vain ajan kysymys.
– Ihmisellä täytyy olla jokin päämääärä mihin pyrkiä, jokin visio, von Swieten sanoi. – Ja näillä nuorilla ihmisillä sellainen tuntuu olevan.
– Ja onhan sellainen meillä vanhoillakin. Aiomme todella toteut taa sen matkan hevosvankkureilla, haluaisimme kuulla mitä reittiä suosittelette, kreivi von Schwindt sanoi.
– Minusta hyvä reitti voisi olla esimerkiksi Kilkenny, Waterford, Galway, Kerry, Clifden, Tralee, Sligo ja Donegal, Ryan sanoi. – Ja takaisin voisi tulla eri reittiä
– Jos tulette Kerryyn, teidän täytyy vierailla perheeni luona, James Barry sanoi.
– Ateria on jo odottamassa ruokasalissa, Ryan sanoi.
Illallisen professori Ryan oli tilannut hotelli Shelbournen keittiöstä ja sen mukana tarjoilijan. Samoin teki Richard Norton, jos jostain syystä tarjosi vierailleen ruokaa.
– Minä en välitä suuresta palveluskunnasta ympärilläni. Meitä on täällä vain kolme. Martha, Mary ja minä, Ryan selitti.
– Mary Martin, Ryanin palvelustyttö, on ollut ystäväni heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Olemme suunnilleen samanikäiset, Martha selitti.
– Kun tulin tänne, olimme molemmat kuusitoista vuotiaita. Ensimmäisenä aamuna läksynäni oli saksaksi Franz Schubertin Heidenröslein Goethen sanoihin. En tiedä, oliko professori Ryan laittanut sen läksyksi tahallaan vai oliko kyseessä erehdys. Hänen täytyi tietää, etten osannut sanaakaan saksaa.
– Mary keksi, että Ryanin kirjastossa on sanakirja. Otin sen mukaa ni Stephens Greenin puistoon ja opettelin sana sanalta tekstin, kunnes minulla oli laulun sisällöstä jonkinlainen käsitys.
– Kuten huomaatte, minä olen yksinhuoltaja, jolla on kaksi tytärtä, Mary ja Martha, Ryan vitsaili.
– Ei professori Ryan vielä mikään kovin vanha ole, Martha sanoi.
– En omastakaan mielestäni. Mutta jos sanot minua professoriksi, tunnen heti olevani vanha, Ryan sanoi.
– Olen ottanut vastuun Marthan kehityksestä. Ja se on ollut hyvin palkitsevaa, Ryan sanoi. – Olen saanut sovituksi Wienin hovi oop peran johtajan Gustav Mahlerin kanssa, että Martha laulaa syksyllä Wienissä Carmenissa kolmessa esityksessä Micaelan osan. Mahler pitää Marthaa omana löytönään ja haluaa esitellä hänet yleisölle ennen muita.
– Harjoittelemme Micaelan etukäteen niin hyvin, että se sijoittuu vaikeuksitta oopperan sisään. Micaela on Mahlerin mielestä hyvä aloitusrooli, koska se ei ole liian suuri rooli. Micaelalle on sävelletty hienoja aarioita, joissa nuori laulaja voi loistaa.
– Ja kevättalvella hän on Theater an der Wienissä Marthana samannimisessä oopperassa. Uskon siitä tulevan menestyksen, Ryan selitti.
– Sehän on hienoa. Hänen täytyy ehdottomasti asua minun palatsissani. Niin kuin me olemme sopineet, kreivi Lobkowitz sanoi.
– Minä johdan Marthan Theater an der Wienissä kevätsesongin ajan, mutta tulen sinne jo syksyllä Wieniin erinäisten töiden takia, Norton sanoi.
– Teidänkin täytyy asua luonani. Olen vuokrannut joitakin tiloja Ranskan suurlähetystölle, mutta tilaa on silti vielä riittävästi.
– En halua vaivata. Voin aivan hyvin asua hotellissa tai voin vuokrata asunnon, Norton sanoi.
– Ei tule kysymykseenkään. Olisin kovin onnellinen, jos voisin tehdä teidän molempien olon niin mukavaksi kuin mahdollista, Lobkowitz sanoi.
– Kysymykseen siitä, mitä kannattaa nähdä täällä Dublinissa, ehdottaisin Kansalliskirjastoa, Kansallisgalleriaa ja Trinity Colle gea, jossa on nähtävissä muun muassa irlantilaisille tärkeä vanha teos Book of Kells. Tulen mielelläni oppaaksi, Ryan sanoi.
– Abbey teatterissa menee aina jonkun irlantilaisen kirjailijan näytelmä. Pubeissa voi kuulla irlantilaista musiikkia, Richard Norton opasti vieraita.
– Nostetaan malja isäntämme professori Ryanin ja Marthan kunniaksi, kreivi Lobkowitz sanoi kohottaen lasiaan.
Ruokasalissa vieraat ihastelivat prossori Ryanin hienoa astiakokoelmaa, vanhoja kiinalaisia astioita, saksalaista ja rans kalaista laatuposliinia.
Kaikesta saattoi huomata, ettei kyseessä ollut mikä tahansa koti, vaan todellinen kulttuurikoti yrjönaikaisessa talossa.
Aterian jälkeen siirryttiin olohuoneeseen. Illan musiikkiesityksen tarjosi James Barry.
– Olen ajatellut soittaa osia Beethovenin viulukonsertosta. Tiedän Marthan pitävän siitä, James Barry sanoi.
– Minäkin pidän siitä ja kaikesta Beethoveniin liittyvästä, kreivi Lobkowitz sanoi.
Pian huoneen täyttivät Beethovenin viulukonserton sävelet.
Martha katseli James Barrya tämän seistessä hoikkana flyygelin edessä keskittyneenä viuluunsa ja sen äänen jaloon sointiin, joka väreili tilassa täyteläisenä ja vivahteikkaana.
Beethoven oli ollut onnellinen säveltäessään D-Duuri konsert toaan.
Nuori viulutaiteilija näytti hyvin herkältä ja hänen katseensa kertoi, miten paljon hän rakasti viuluaan ja sen tuottamaa ääni maailmaa.
Marthan mielen täytti rauhallinen onnentunne. Tuntui siltä kuin nuoren miehen rakkaus soittimeensa ja omaan taiteilijaisuuteensa ulottui myös häneen ja otti valtaansa. Tällaisia iltoja hän halusi kokea tulevaisuudessakin. Oliko hän rakastumassa nuoreen viulu taiteilijaan!
Robert Ryan kuunteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän muisteli miten tällaisia tilaisuuksia oli ollut Margaretin vielä eläessä. Margaretin kuoleman jälkeen elämä oli kadottanut makunsa eikä Ryanille olisi tullut mieleenkään järjestää illanviettoja kotonaan.
Han oli keskittynyt vain selviytymään. Hän jatkoi töitään, vietti iltoja yksin kotonaan. Yksin ei tehnyt mieli mennä teatteriin tai konsertteihin. Ihmiset olivat tottuneet näkemään häntä Margaretin seurassa ja yksin hän olisi vain ollut heidän säälinsä kohde.
Mutta sitten Martha oli tullut yllättäen hänen elämäänsä. Ja hän oli keskittynyt auttamaan ja opastamaan lahjakasta tyttöä kasvamaan, kehittymään ja laajentamaan ohjelmistoaan ja osaamistaan. Ilo oli taas palanut elämään. Martha oli kaunis, innostunut, tervehenkinen ja utelias nuori nainen, jopa liian hyvä ollakseen edes totta.
Katsellessaan nyt keltakukalliseen kesäleninkiin pukeutunutta Marthaa, joka aivan ilmeisesti nautti Beethovenin viulukonsertosta ja ilmeisesti oli ihastunut myös sitä soittavaan myös nuoreen viulutaiteilijaan, Ryanin mieleen palautuivat entisaikojen illanistujaiset hyvin ystävien seurassa. Vanhat muistot eivät enää tehneet niin kipeää. Martha oli nykyhetkeä ja hän oli lupaus myös tulevaisuudesta.
Viulun ääni vaimeni, mutta sen jälkisointi jäi vielä hetken väreilemään kuuntelijoiden aisteihin.
– Bravo, kuului kreivi Lobkowitzin ääni. Ja sitä seurasivat suosionosoitukset, jotka nuori viulutaiteilija otti hymyillen vastaan.
– Oletteko soittanut viulukonserttoa orkesterin kanssa, Lobkowitz kysyi.
– Olen soittanut sitä koulumme järjestämässä konsertissa. Orkesterin kanssa se kuulostaa sellaiselta kuin pitääkin, James Barry vastasi.
– Tällaisestakin versiosta sai hyvän käsityiksen teidän taidoistanne. Voisin hyvinkin ajatella kutsuvani teidät Wieniin soittamaan Beethovenin syntymäpäiväkonsertissa tämän saman teoksen. Mitä ajattelisitte siitä?
Kreivi Lobkowitzin kysymys yllätti Barryn. – Totta kai olen kiinnostunut, hän sanoi.
Kun Beethoven nuorena miehenä tuli Wieniin, hänen lahjakkuutensa huomattiin ja rikkaat wieniläiset halusivat tukea häntä rahallisesti. Ruhtinas Lobkowitz oli Beethovenin tärkeimpiä mese naatteja.
– Beethoven on soittanut pianoa ja johtanut orkesteria palatsin salissa, jolle on annettu nimeksi Eroica-sali hänen sankarisinfoniansa mukaan. Nykyään salissa pidetään konsertti Beethovenin syntymäpäivänä 16. joulukuuta, kreivi Lobkowitz kertoi.
– Palaan asiaan, kun olen selvittänyt seuraavien Beethoven-konserttien ohjelmiston ja onko orkesteri käytettävissä. Nuori lahjakas irlantilainen viulutaiteilija ei ole Wienissä aivan tavallinen näky. Teillä on paljon nuoria lahjakkuuksia tässä maassa, kuten tämä nuori viulutaiteilija James Barry, laulajatar Martha O´Brien, taidemaalari Sean O´Callaghan.
Kreivi Lobkowitz vaikutti selvästi innostuneelta.
Ilta jatkui seurustellen ja virvokkeita nauttien. Martha oli helpottunut, kun häntä ei pyydetty esiintymään. Hän halusi rentoutua konsertin ja pitkän kauden jälkeen.
Ennen kotiinlähtöä James Barry soitti vielä norjalaisen säveltäjän ja viulutaiturin Ole Bullin tunnelmallisen Paimentytön sunnuntai-nimisen sävellyksen. Siihen on myöhemmin kirjoitettu sanat.
Sanoissa kerrotaan tytöstä, joka kuulee kirkonkellojen soiton laaksossa lampaita paimentaessaan. Paimentyttö ei pääse kirkkoon, mutta kertoo avaran laakson ja metsän olevan hänen kirkkonsa. Siellä hän on lähellä herraansa.
– Tavataan huomenna Stephens Greenin portilla, Martha sanoi James Barrylle heidän hyvästellessään.
Martha odotti mielenkiinnolla James Barryn tapaamista Stephens Greenin portilla. Stephens Green oli suuri viheralue, jossa dublinilaisilla oli tapana viettää aikaa.
Stephens Green oli Marthalle hyvin tuttu ja rakas puisto, johon liittyi monia miellyttäviä muistoja.
Siellä Martha oli opiskellut ensimmäisenä aamuna Dublinissa professori Ryanin antamaa läksyä.
Martha oli päättänyt kokeilla, miltä tuntuisi seistä esiintymis lavalla ja kuvitella laulavansa yleisölle. Violet O´Callaghan istui penkillä kirjaa lukemassa, kun hänen huomionsa kiinnittyi lavalla seisovaan hänelle vieraan tyttöön. Hänen mietti, aikoiko tyttö pitää puheen vai miksi hän seisoi lavalla.
Violet esitteli itsensä. Hän kertoi aikovansa itse joskus pitää lavalla puheen. Hän selitti olevansa tuleva naisasianainen. Martha ihmetteli, mikä se sellainen oli. Violet vastasi, että sellainen puhuu naisten vapautumisen ja jopa Irlannin vapautumisen puolesta.
Martha ajatteli, että olisi mielenkiintoista tuntea naisasianainen. Päätettiin ryhtyä ystäviksi. Niin yksinkertaisesti asia järjestyi. Violet osoittattui erikoislaatuiseksi persoonallisuudeksi, jonka seurassa ei koskaan tiennyt mitä tapahtuisi. Ja se ystävyys on kestänyt.
Yksi muisto oli ylitse muiden. Siellä Frederik O´Flaherty oli tunnustanut Marthalle rakkautensa kirpeänä syyspäivänä tans siaisten jälkeen.
Frederik piti Marthaa jo melkein morsiamenaan. Marthasta se ei ollut itsestäänselvyys, niin imartelevaa kuin Frederikin rakkaus olikin. Martha ei halunnut sitoa itseään liian varhain. Eikä ainakaan ensimmäiseen tarjokkaaseen.
Edellisenä iltana Martha oli huomannut pitävänsä kovasti viulunsoittoa opiskelevasta James Barrysta. Tunsiko Barry jotain häntä kohtaan, siitä Marthalla ei ollut varmuutta. Ainakin he olivat viihtyneet toistensa seurasta. James ei ollut vaikea ihminen vaan iloinen ja avoin.
– Kiitos eilisestä, Martha hymyili Jamesille. – En edes tiennyt Ryanin kutsuneen sinut, ennen kuin ilokseni näin sinut illallis vieraiden joukossa.
– Hän halusi esitellä minut itävaltalaisille, koska arveli tuttavuudesta olevan minulle hyötyä. Olen käsittänyt, että kreivi Lobkowitz ja ne kaksi muuta kreiviä suosivat taiteita ja taiteilijoita, James sanoi.
– Ruhtinas Lobkowitz oli yksi Beethovenin mesenaateista ja tämä Lobkowitz on saman suvun eri haaraa, Martha selitti.
– Olen laatinut listan kappaleista, jotka saattasivat miellyttää vieraita lordi O´Flahertyn konsertissa. Voimme tarkastella sitä myöhemmin, James sanoi.
– Kävellään ensin vähän ja katsotaan mitä kaikkea täällä tapahtuu. On aivan hurmaava ilma. Mielestäni alkukesä on ihanin vuodenaika, koska koko kesä on vielä edessä, Martha sanoi.
– Tuolla lavalla taitaa on kansantanssiesitys. Mennään katsomaan, James sanoi.
Pieni soitinryhmä soitti, lasten, nuorten ja aikuisten ryhmät esittelivät taitojaan. Tanssijat hymyilivät ja tuntuivat nauttivan esiintymisestä.
– Tekisi mieli mennä mukaan, iloinen meininki tarttuu, Martha sanoi.
– He eivät esiinny ensimmäistä kertaa, vaan liikkeitä on toistettu lukuisia kertoja, James sanoi.
He kävelivät eteenpäin. Ihmisiä oli joukottain liikkeellä lammen ympärillä.
– Haluaisitko soutaa, Martha tiedusteli.
– Haluaisitko sinä, James esitti vastakysymyksen.
– Katselen mieluummin, Martha sanoi.
Vastaan tuli nuorten miesten ryhmiä, pariskuntia ja perhekuntia. Ihmiset vaikuttivat vapautuneilta ja iloisilta. Kesä ja lämpö oli vihdoinkin tullut. Kukkaistutukset loistivat värikirjona, pajujen oksat kaartuivat vihreinä rihmoina vettä kohti.
– Tuolla on kahvila, haluan jo istua, Martha sanoi.
– Mitä haluaisit juoda, James tiedusteli heidän löydettyään vapaan pöydän.
– Kylmää siideriä, Martha sanoi.
– Minä otan oluen, James sanoi. – Tässä on tekemäni ehdotuslista. Lue se ja kerro mikä mielestäsi sopisi ohjelmaan.
– Se eilinen paimentytön sunnuntai oli todella kaunis viululla soitettuna. Huomaa, että säveltäjä Ole Bull oli taitava viulisti ja säveltäjä, Martha sanoi.
– Sitä hän todella oli, James sanoi.
– Hänestä olisi paljon kerrottavaa. Hän lähti Norjasta maailmaa valloittamaan, matkusteli Euroopassa ja Amerikassa konsertoimassa, lumosi viulullaan kuulijat missä vain liikkuikin. Hän palasi Norjaan, mutta lähti taas Amerikkaan. Hän oli todella suosittu ja ansaitsi hyvin. Palattuaan Norjaan hän rakennutti itselleen taiteilijahuvilan erääseen saareen.
– Oletko käynyt Norjassa, Martha kysyi.
– En ole vielä ehtinyt, mutta menen sinne varmasti. Ole Bull keksi ensimmäisenä nuoren Edvard Griegin lahjat. Edvardin äiti kutsui perhetuttavan Ole Bullin kuuntelemaan poikaansa. Kuulemansa perusteella Bull oli täysin varma pojan lahjoista ja suostutteli äidin lähettämään pojan Leipzigin konservatorioon. Lepzig oli Euroopan tärkein musiikkikeskus.
– Myös Griegiltä löytyy viululle sopivia lauluja, Esimerkiksi Solveigin laulu kuulostaa hyvältä viululla soitettuna. Ja listalla on myös itävaltalaisen viulutaiturin Fritz Kreislerin lemmeniloa ja lemmensurua, sekä Brahmsin mustalaistansseja, James Barry luetteli.
– Entä kesän viime ruusu? Barry kysyi.
– Ah, sen aion laulaa, mutta viime ruusun voisi soittaa lisäksi viululla. Ihanaa kaihoa. Ja ihmiset rakastavat sitä, Martha sanoi.
– Ajattelin, että voisimme kävellä satamaan ja syödä siellä jossain mukavassa ravintolassa, Martha ehdotti.
Ja niin he lähtivät kävelemään kohti Dublinin lahtea. Perille päästyään he löysivät tunnelmallisen kalaravintolan meren ääreltä.
– Sano James, mitä aioit tehdä valmistuttuasi Lontoosta, Martha tiedusteli.
– En ole vielä päättänyt. Haluaisin opiskella mutta myös esiintyä. Amerikassa on paljon venäläisiä emigrantteja, jotka ovat taitavia viulisteja. Wien voisi tulla kysymykseen. Maa ei ole ratkaiseva vaan opettajan kyvyt ja maine.
– Mitä sinä ehdottaisit, James tiedusteli.
– Voisit mennä vaikkapa naimisiin, Martha sanoi.
Hän katui heti sanojaan. Viesti oli liian selkeä. Mutta James näytti ottavan ehdotuksen huumorin kannalta.
– Luuletko kykyjeni viittaavaan siihen, James nauroi. – Minä olen liian nuori. Sinua voisin kenties ajatella, mutta olet kuulemma jo varattu.
– Ei, en ole varattu, Martha hymyili.
– Asiaa täytyy kehitellä, James sanoi. – Näemme varmaan seuraavan kerran Donegalissa.
– Saat varmaan lähipäivinä virallisen kutsun Angus O´Flahertyltä. Esiintyjät asuvat kartanon vieraina.
Ilta alkoi jo hämärtää. Meri tummeni. Katuvalot syttyivät. Mutta oli vielä lämmintä.
– Sinun kanssasi on mukavaa viettää aikaa, James sanoi. – Mutta nyt saatan sinut kotiin.
Kotimatkalla James piti Marthan kättä omassaan. Kumpikaan ei sanonut mitään. Piti keskittyä kävelyyn satamaan johtavilla kapeilla kujilla.
Kotiportaiden edessä James suuteli Marthaa.
– Kiitos päivästä. Minä pidän sinusta kovasti.
– Minäkin pidän sinusta, Martha sanoi. – Nähdään.
Vuoteeseen päästyään Martha nukahti hyvään uneen.
~~~~~~~~~~
Martha käveli paljain jaloin Donegalin lahden rannalla. Vesi tuntui vielä kylmältä. Mutta niinhän se aina oli kesän alussa.
Martha hengitti syvään suolaista ilmaa. Oli hyvä tunne olla taas kotona, viettää yksinkertaista, terveellistä elämää ja nauttia vapauden tunteesta.
Varhaislapsuus oli ollut huoletonta aikaa. Maailma käsitti silloin vain kotitalon, viljelykset, lampaat ja lahden. Myöhemmin Marthan aloittaessa koulun Donegalin kaupungissa, elämänpiiri laajeni, tulivat uudenlaiset asiat ja myös uudet velvollisuudet.
Donegalin kreivikunta oli yksi Irlannin köyhistä alueista. Lähes kaikilla ihmisillä oli puute rahasta. Koulussa Martha oli joutunut näkemään lapsia, joilla tuskin oli muuta kuin se vaate mikä heillä oli päällään. Ainoat kengätkin olivat ne jalassa olevat.
Martha ja Kirsten kävelivät koulusta suoraan kotiin eikä Martha muistanut käyneensä yhdenkään luokkatoverinsa kotona. Köyhyys toi mukanaan kaikenlaisia ongelmia, sairauksia, juoppoutta ja mielen häiriöitä.
Marthalla oli ollut onnea saadessaan opettajakseen sivistynyt Ellan McDonnellin. Hän havaitsi pian oppilaansa monipuoliset lahjat. Martha oli lapsesta asti osannut eläytyä runojen maailmaan ja siksi häntä pyydettiin joko laulamaan tai esittämään runoja erilaisissa tilaisuuksissa. Martha harjoitteli esityksiä Ellan McDonnelin ohjauksessa.
Pyhäkoulussa O´Brienin sisarukset olivat olleet suosittuja esiintyjiä. Ehkä sekin oli hyvää harjoitusta tulevaisuutta varten, vaikkei Martha silloin niin ajatellut.
Opettajan mielestä Marthalle olisi sopinut opettajan ammatti. Mutta kun Marthan taipumukset viittasivat selkeästi laulamiseen ja näytelemiseen, laulajan ura nousi lopulta selkeimmäksi tavoitteeksi.