Cluster Art and Art of Clusters 70 Years
© 2021 Matti Luostarinen
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-788-90
https://www.clusterart.org
Toimitus: Vellu Luostarinen ja Outi Huhtala
Punahehkuinen rauta taipui seppä Juho Valmarin alasimella ja vähä vähältä se alkoi muistuttaa ka-pean kirveen terää. Valmari oli jo kolmannessa polvessa seppien sukua ja pojasta oli kasvamassa hä-nestäkin Luostarilan tilan arvostetuin aseitten ja työkalujen takoja Savossa ja Kallaveden rannoilla asuen. Nyt hän valmisti kirvestä veneen tekoon, jossa soutajien menestys perustui purjekunnan ve-neiden rakenteitten notkeuteen ja kestävyyteen ankarassakin merenkäynnissä tai miesten mitellessä voimiaan. Mestarin työn alla oli tänään kirkkoveneeksi kutsuttu, jonka osakkaita olivat Luostarilan tilan talonpojat. Tila oli virallisesti perustettu P R. Fabritiuksen vahvistamana vuonna 1793 ja sen ”Charta över Klostarisers Hapamäki By och Leppäwirta Sokn” oli kirkkoveneen rakentajille pyhä pa-peri, jota kuljetettiin mukana myös silloin, kun matkat suuntautuivat Euroopan ympäri aina Mustalle merelle saakka. Se kun kertoi mistä kulkijat olivat ja kaukaako saapuivat, millä asialla liikkuivat. Rikol-liset ja rosvot oli erotettava heidätkin ja aina ei tiennyt millaisilla asioilla suuret viikinkiveneet maail-man vesillä liikkuivat. Omat toki tunnettiin ja paljon liikuttiin myös yhdessä.
Yli 3000 hehtaaria käsittänyt maatila maksoi veronsa ylläpitäen luostarilaitosta ja sen ponnistelua hy-vinkin rauhanomaisissa merkeissä, mutta oli tarvittaessa toki valmis kohtaamaan myös myrskyt ja miesten miekat tuntevana tulisina yhteenottoina. Yhteisöä piti yllä myös kaskiviljelmät ja siellä mu-kana olivat myös naiset ja lapset. Kirkonmäelle taas soudettiin usein myös kilpaa ja silloin airoissa olivat parhaiden miesten rinnalla leikkisämmin myös puolisot ja peräpäässä itseoikeutetusti arvoste-tuimmat ja isäntä peränpitäjänä, Olli Luostarinen, nyt jo kolme kuudetta iältäänkin. Emäntänä Ollilla oli häntä viisi vuota nuorempi Reinikaisen suvun käsiensä taidosta tunnettu ja vähän pelättykin pirt-tihirmu suuren tilan hoitajana. Kirkonmäelle soudettiin muutaman kerran kesässä ja juhannuspyhinä pukeuduttiin parhaimpiin, joskin vaatteet vaihdettiin vasta rantauduttua. Kansallispuku oli yleisin juh-lavaate ja kirkolla käytiin toki muutenkin kuin juhlapyhinä ja toripäivinä. Vene ja vesistöt olivat liki saaristona tunnetun maan tapa liikkua ja kalastella eikä jokaista saarta voinut toki linnoittakaan. Jopa kieli oli muuttunut vuosisatojen mittaan tunnustelevaksi, kielteisiä ilmaisuja välteltiin. Luonto oli kai-kessa läsnä ja vesistö yhdisti, ei toki erottanut saaria toisistaan. Savolainen heimo tunnettiin juuri kielestään, saamelaisten tapaan vahvasti luontoa matkivasta, onomatopoeettisesta ja diplomaatti-sesta tavasta ottaa selvää vieraankin ihmisen aikeista.
Nyt valmistuvaan veneeseen mahtui kolmekymmentä soutajaa ja tilaton väki saattoi lunastaa paikan veneestä osallistumalla purjekunnan ylläpitoon soutumiehinä, tekemällä talollisille pieniä palveluksia tai ostamalla paikkansa pelkällä rahalla, marjoilla, voilla, kaloilla mutta toki myös olut kelpasi. Viina-mäen pontikan keittäjä tunnettiin naapuripitäjissäkin. Miehet soutivat alusvaatteisillaan ja tuohiken-gät jaloissaan, paitahihasillaan, sarkahousuissa ja kirkkorantaan pyrittiin saapumaan hyvissä ajoin en-nen jumalanpalveluksen alkua. Aikaa jäi myös turista kuulumiset sekä sopia alkukesän askareista, mutta myös suuremmista ponnisteluista tulevan suven aikana. Savolaiset tunnettiin taitavina kasken-polttajina, mutta myös kauppamiehinä, Olli Luostarinen hyväntahtoisena isäntänä, oikeamielisenä mainittuna jo kolme vuotta kuudetta vuosikymmentä eläneenä kokeneena myös merenkävijänä, vain muutaman vuoden nuoremman emäntänsä kanssa tilan maita jo vuosikymmenet hoitaneena. Ei sen ikäiselle ihmiselle tässä maassa ja maailmassa mikään tullut enää yllätyksenä ja veneen tekijä oli eri-tyisen arvostettu yhteisönsä jäsen ja nautti myös muiden arvostustakin, ei vähiten talon isännän ja emännän suunnalta.
Molemmat olivat tavanneet toisensa jo varhain lapsena, ja Reinikainen sukuna oli muuttunut Luosta-riseksi nyt erikoisella tavalla ennustaen tulevaa, vain kolmen sukupolven päästä ja yhtä monen sodan jälkeen tapahtuvia häitä. Mutta ennen sitä käytäisiin läpi sisällissota, talvisodaksi kutsuttu ja jatko-sodaksi nimetty sekä kaksi maailmansotaakin. Omat nujakat olivat niiden rinnalla vähäisempiä, mutta eivät ensinkään merkityksettömiä viikinkimallisten veneitten ottaessa yhteen muussakin kuin kil-vansoudussa. Iso Musta veneenä oli kolmekymmenen miehen soutaessa arvostettu purjekunnan vanhin vene ja tuttu näky muuallakin kuin Kallavedellä. Sen kanssa ei mielellään kilpailtu muuten kuin leikkimielellä ja silloinkin pieniä matkoja purjehtien.
Elämä oli ankaraa selviytymiskamppailua mutta myös kovaa työtä sekä ne katkaisseita harvoja juhla-hetkiä. Tämän veneen rakentajat ja tilan omistajat tekivät merkittävän poikkeuksen juuri näiden py-hien tapahtumien ymmärtäjinä ja olivat askel kohti kouluja, sosiaalihuoltoa, sairaanhoitoa, tiedettä ja taidetta, lukutaitoa ja sen ylläpitämää kirjallisuutta sekä luostarilaitosten ylikansallista yhteistä maa-ilmankuvaa, pyhiä kieliä ja Isak Pihlmanin oppeja jo 1600-luvun Helsingin yliopistosta ja Maria Myk-käsen vanhempia Ståhlbergin suvun jäseninä. He ovat sukupuuni juurilla ja siis isovanhempiani. Isak oli pyhien kielten ja retoriikan professori Helsingin yliopistossa, ja häntä Ruotsin kuningas oli esittänyt myös Suomen piispaksikin. Isak tunsi suomalaiset liiankin hyvin eikä ollut erityisen innostunut tästä virasta. Sotaisina aikoina, nälkävuosina, perhe majaili Ruotsin puolella ja matkat Helsinkiin olivat työ-läitä. Oppineena miehenä hän rakasti aidosti verbaalisia leikkejä ja pyhien kielten kautta syntyvää kulttuuria. Kotikaupungissaan hänet tunnetaan toki vieläkin vuosisatojen jälkeen ja on saanut jopa muistolaatan asuntonsa seinään.
Täysin tuntematon ei ollut myöskään Olli juniorin vaimon äidin isä kapteeni Tavast Viipurista matkoi-neen Maaningan kartanolle Savoon, näitä matkoja usein tehden ja rakastuen siellä Isakin ja Ståhlber-gien tyttäreen. Syntynyt lapsi oli kuitenkin vihkimättömällä tavalla saatettu alkuun. Se oli tuolloin pai-nava synti ja muistettiin siinä veneessä, jota Juho Valmari oli yhtenä avainhenkilönä nyt valmistele-massa. Mutta tulevaa hänkään ei uskomattomista taidoistaan huolimatta kyennyt ennustamaan.
Menneet ajat ja sen ihmiset sen sijaan tunnetiin hyvinkin laajalti Suomessa liikkuen, kuten Viipuri nyt kuuluikin tuntea ja Tavast sukuna. Hän ei voinut aavistaa, miten lähellä 1850-luku oli 1950-lukua ja se puolestaan vuotta 2020 tai 2050. Ketkä silloin syntyivät tai viettivät tasavuosijuhliaan, ja miten muis-taisivat nämä vuosikymmenet ja niiden lapset, tuona vuonna vainautuneet. Kuolema oli tuolloin kovin erilainen, jos oli syntymäkin, kuin mitä sata vuotta myöhemmin.
Kun muistelmia tehdään, jostakin ne on käynnistettävä ja nyt oli sellainen kevät koittanut Luostarilan mailla. Runsas neljä sukupolvea myöhemmin ja samoilla seuduilla raivoaisi rutto, pahempi kuin ikinä maailmalla samaan aikaan tunnettuna ja koettuna yhteisenä ahdinkonamme. Virus lähti nyt Kiinasta, märkätorilta, ei sen ihmeellisemmästä paikasta ja myös tuona hetkenä, 1850-luvulla hyvin ymmär-täen miksi juuri sieltä.
Luostarilaitoksen lampuoideiksi kutsuttuja pidettiin idässä sen laitoksen ylläpitäjinä, jonka juuret oli-vat katolisen kirkon jakautuessa ja jo paljon ennen sitä tieteessä, jonka isänä mainittiin Turkissa sijait-seva kyläpaha jo ennen Platonia ja monia tieteemme isiä ja kirkkoisiä elänyt Anaxagoras. Läntinen tiede ja kulttuuri, valuutta sekä myöhemmin kristinoppi ja sen jakautuminen kahtia, uskonpuhdistuk-set, kohtasivat toisensa näillä rajoilla pohjoisessa, jossa vedenjakaja jakoi vedet kahteen suuntaan, mutta raja syntyi myös miekalla piirtäen alkaen Pähkinäsaaren rauhan rajasta. Neuvostoliitosta ei toki puhuttu eikä juuri Yhdysvalloistakaan oman aikamme tapaan, mutta suuren meren takana oli muuta-kin kuin maailman loppu. Jo varhain keskiajalla parinkin suomalaisen tiedettiin hoitaneen rehtorin virkaa jopa Pariisin yliopistossa. Olkoonkin etteivät yliopistot aivan samoja laitoksia olleet kuin nykyi-sin. Rehtorit nyt johtajina ovat samanlaisia oli aika mikä tahansa.
Nämä savolaisten asuma-alueet sijaitsivat näillä rajamailla ja kuninkaat käyttivät liikkuvaa savolaista hyväkseen asuttaessaan itäistä osaa Ruotsia etenkin sen pohjoisten jokien suistoissa ja rannoilla mai-taan kasketen. Toki metsäsuomalaisia oli etelässäkin ja on toki vieläkin.
Siinä missä itä ja länsi kohtasivat, kohtasivat myös kaksi erilaista kulttuuria ja luonnonmaantieteelli-nen vedenjakaja. Kreikkalainen ja roomalainen maailma, katolinen kirkko ja myöhemmin protestant-tiset liikkeet ja Raamatun kääntäminen saksaksi ja Agricolan toimesta suomen kielelle olivat nerokkaita tekoja nekin. Niiden oivaltaminen on nyt omassa ymmärryksessämme, sanoissa, joilla ajat-telemme, unemme näemme ja viestitämmekin, etenkin Savossa syntyen.
Syntyi luontoa matkiva, onomatopoeettinen, mutta myös samalla suvuton kieli sekä kansa, jonka teh-tävä oli elää ikään kuin puskurina kahden kulttuurin välissä taiteillen. Moni piti tätä kieltä myös poliit-tisena kielenä ja savolaisia poikkeuksellisen taitavina poliitikkoinakin. Eurooppalaisen EU-kauden al-kaessa osana unionia savolaiset olivat alkuaikojen taitavia diplomaattejamme, karjalaiset kauppiaita, pohjalaiset taitavia käsistään ja hämäläiset kirjanpitäjinä, museaalisen maiseman ystäviä.
Savolaisten vahvuutena oli juuri kielteisten käsitteiden ja sanojen välttely, vihanpitoa varottiin, vie-raaseen tutustuttiin hieman samoin kuin kuudennen polven britit lordeinamme. Maantieteilijänä ja sosiologina, luontoa rakastavana biologina näihin ihmisiin oli helppo tutustua, matkusti sitten missä tahansa päin Suomea.
Näiden verbaalisten tekojen taustat ja tulokset me jo tunnemmekin, siinä missä oman luterilaisen luonteemmekin, kulttuurin, jossa vedenjakajalla asuneet olivat tiukoilla myös viikinkiveneessä ja myö-hemmin hieman köykäisemmässä kirkkoveneessään. Tästä veneestä on vaiettu, siinä missä tuosta tilasta ja sen ylläpitäjistä, luostarilaitoksemme lampuoideista.
Jos alat kirjoittaa muistelmiasi, ja unohdat, mistä olet saanut nimesi, miksi olet sitä mitä olet, mistä geenisi tulevat vain muutaman sukupolven takaa, silloin olet kiittämätön ja täysin sokea, etkä ym-märrä, kuinka et sinä itse tietäsi valinnut, vaan tie se oli, joka valitsi sinut. Et sinä vanhempiasi ja gee-nejäsi valinnut, et kieltäsi ja kulttuuria, et kouluttajiasi, tie sinut valitsi. Jos muuta väität, oman tiesi kulkijaksi ryhdyt, olet houkka ja kiittämätön typerys.
Sinulla on tehtävä, joka on vain sinun ja pienikin pohdinta historialla spekuloiden muuttaisi kaiken. Sellaiseen et kykene, eikä se ole tämän muistelmateoksen tarkoitus vähäisimmässäkään määrin. Tässä minua auttaa kirjoittajana jo kirjaamani teokset, osa tutkimuksia ja väitöskirjoiksi saakka viety-jäkin sekä satoina, tuhansina esseinä ja kirjoina myös julkaistutkin kirjoitukset, tieteeksi muutettu kieli.
Kieltäydyn siis muistelemasta ja jätän sen tehtävän sellaisille, joilla ei ole kirjoitettua ja jo historiaan jäänyttä dokumenttia tapahtuneista, tieteeksi saatettua, ja samalla niiden kautta siihen vaikuttaen-kin, oman jälkensä jättäenkin. Vain puhumalla, kirjoitetulla sanalla, kuvilla ja musiikilla me voimme vaikuttaa tekojemme rinnalla, ja niiden siirtyminen tänään reaaliaikaisesti muiden käyttöön muuttaa maailmaa myös toisin kuin ennen omaa aikaamme.
Digiaika synnytti reaaliaikaisen maailman, maailmankuvamme muuttui paradigmaisella tavalla, ei vain jonkun teorian tai mallin muuttuessa, vaan koko vanha maailma oli vaihdettava uuteen, jäämättä puoliväliin, mediayhteiskunnan markkinoimaan hybridiin. Syntyi hybridiyhteiskunnan kouristelu, jossa korona pandemiana, viruksena pysäytti meidät hetkeksi pohtimaan myös omaa tilaamme ja an-tamaan arvo toisellekin. Etenkin ikäihmisille mutta, näin koen, myös lapsille ja kouluillemme.
Elämme poikkeuksellista aikaa ja nyt covid-19 virus on sen aikamme suurin muuttaja. Niinpä minun tehtävänä, näin koen, on kertoa juuri tästä ajasta, ja pitäytyen vahvasti vuosissa 2020 ja nyt alka-neessa vuodessa 2021. Sukuni kohdalla edellinen tällainen vuosi oli juuri vuosi 1850. Olen kirjassani kutsunut tätä vuotta 2020 mielestäni kuvaavasti ”Pandemiasta taantumaan – luovan tuhon vuo-deksi.” Ja edellistä vuosikymmentä sitäkin menetetyksi vuosikymmeneksi. Suomen täyttäessä sata vuotta, kirjoitin taas muistelmat, joissa mukana olivat kaikki aiemmin kirjoittamani sata kirjaa sekä lisäksi mm. kaikki keisarimme, kuninkaat ja presidentit.
Kirjan nimenä oli ”Finland’s big year – Suomi 100”. Niinpä en puutu siten enää niihin kirjoihin, ja kir-joituksiin, vaan pelkästään uudempaan, ei vielä kirjoiksi saatettuihin. Toki nuo kirjat on syytä mainita, kun samalla kirjoittaa omista muistelmistaan. Minulla kun ei juuri muuta muisteltavaa kirjailijana ja tutkijana voi olla, kuin juuri nuo kirjat ja opettajan työni, tutkijan ja tieteen tekijän monen kokemana tylsä arki sekä hiven niistä tuloksista, joihin noilla kirjoilla, tutkimuksella ja koulutuksella, on pyritty ja myös maata tai maailmaa omalta kohden ehkä myös muuttaenkin. Matkoja on toki paljon, mutta en nyt niistäkään ala kirjoittaa, ikään kuin turistina maailmaa kiertäneenä. Suomalaiset ovat maailmaa nähneet ja sen kokeneetkin. Televisio ja netti esittelee sitä kaiken aikaa.
Pyrin kertomaan jotain sellaista, josta voisi olla hyötyäkin, mieluiten kuitenkin sukuni tapaan yhdessä ja talkoilla, samaa venettä soutaen tai kaskea polttaen. Kirjoitustapa on hyvin savolainen sekin, muis-tuttaa Juhan Ahon lastuja. Hänen patsaansa ohi kuljin lapsena kouluun joka aamu liki takalleen vuo-sikymmenen, 1960-luvun. Mitäpä kerrottavaa siitä voisi jäädä? Työvuodet ja yliopistot, tutkimuslai-tokset, akatemiat, ketä ne kiinnostavat?
Kirkkomatka Hiidenniemestä kohti Kallaveden pintaa veneellä, jonka nimeksi oli annettu Hiidennie-men Iso Musta, oli vanhin Luostarilan purjekunnan veneistä. Matka kohti Kuopiota sujui riuskojen käsivarsien tahdittamana valiten soutupariksi voimiltaan tasaväkisiä miehiä. Vene oli juhannusjuhlan kunniaksi purjekunnan vanhin ja valmistettu venemestarin silmien alla mallina vuosituhantinen osaa-minen.
Kylkilankut olivat liki puolen metrin levyiset ja niin jykevää kuusilautaa varten tarvittiin tyveltään lähes metrin läpimittaisia runkoja. Ensimmäinen kevät kuluikin kuusilaudan hankintaan sekä etsien kaariin ja tukirakenteisiin luonnonkaarevaa mäntyä. Juurakot ja latvaoksat eivät tähän veneeseen kelvan-neet. Köydet ja purjeet olivat nekin ammattimiesten, mutta joskus myös naisten työtä, siinä missä kalastukseen vaaditut välineet.
Puutavara hankittiin aina huolella tammi-helmikuussa. Pohjapuuksi kelvollisia vääräjuurisia petäjiä Hiidenniemestä löytyi helposti. Tilan etelärajalla oli pelkkää harjurinnettä, josta löytyi ikikuusikkoja mutta etenkin mäntyjä haettiin pyhänä pidetyiltä kallioilta ja kivirakkojen metsistä päätilan eteläpuo-lelta.
Kyse ei ollut ensinkään hämäläisten mallisista torppareista ja kartanoista, ei alkuunkaan. Tässä on oltava tarkkana, kun vertaillaan maakuntia ja läänejämme toisiinsa. Tällä tilalla ei ollut todellakaan torppareita ja kartanossa herroja. Samaa talkooväkeä ja purjekuntaa, kaskenviljelijöitä, yhteisön jäse-ninä kasvaneita ihmisiä, suomalaisia.
Naulat, hankaimet, aironsormustimet, aironkiskot ja keularenkaat takoi Juho Valmari omassa pajas-saan. Se oli työtä, johon hän ei päästänyt muita kuin uskotuimmat apulaisensa ja oman poikansa. Hänen aseensa, liki miehen mittaiset miekat, tunnettiin toki ympäri niitä vesiä, joilla Iso Mustan tie-dettiin vierailleen. Kolmenkymmenen miehen soudettava vene ja sen 60 aironpaikkaa, kuusi ihmistä rinnakkain istuen, oli komea näky Kalavettä halkoen. Se oli kauttaaltaan tervattu ja tilkitty tervari-veellä, pituutta oli hyvinkin 40 metriä. Arjen raadannan jälkeen kirkkomatka oli tervetullutta vaihtelua ja etenkin nuorille veneessä matkaaville se oli miltei ainoa paikka tavata toisiaan kirkonmäellä ennen tanssilavoja.
Mutta nyt vietettiin juhannusta ja Jussin päivää, ei välitetty maailman tapahtumista ja taipingliikkeen kahinoista Kiinassa, babilaisuuden noususta ja kapinoista Persiassa, Richard Wagnerin oopperan val-mistumisesta Weimarissa, Kaliforniasta Yhdysvaltain uutena osavaltiona. Olkoonkin, että se kyllä pu-hututti myös matkalla Kuopioon omasta kotirannasta lähtien ja vieläpä suurella joukolla siihen kauan valmistautuenkin. Se oli juhlava näky ja juhlapäivä.
Hans Nymanin kuolema mainittiin sekin kirkkoherrana ja kirjailijana, Samuel Adams demokraattipo-liitikkona oli menehtynyt hänkin ja ruotsalainen Anders Afzelius lakia lukevana professorina, eikä aina pelkästään häntä surren. Kirkkoveneeksi mainittu oli valmistettu toki kaikkeen muuhun kuin pari ker-taa vuodessa kirkolla käyden. Friedrich Gebleriä moni oli lukenut tutkimusmatkailijana ja hänen kuo-lemansa suretti suomalaisen viikinkiveneen rakentajia aidolla tavalla. Veneeseen mahtui myös runoi-lija, ja hänen surunsa kohteenaan oli nyt huhtikuussa kuollut William Wordsworth rinnan Johann Gottfield Schadowin kanssa preussilaisena kuvataiteilijana, veistäjänä, jonka vertaista ei montaa maa-ilmalla tuohon aikaan tunnettu.
Surijoista aidointa sellaista osoittanut oli hiljaa surunsa kanssa ja varoi joutumasta pilkan kohteeksi muiden luetellessa omia vainajiaan, samaan aikaan kun vene kuljetti mukanaan myös kylän omaa vainajaakin, kuumetautiin kuollutta vanhusta. Arkku oli huolella peitelty pellavakankaalla, sijoitettu peräpäähän, jossa istui myös tilan isäntä ja muita vanhempia miehiä. Matkan varrella laulettiin virsiä, hengellisiä lauluja, keitettiin kahvit ja syötiin eväitäkin, vaihdettiin kuulumisia.
Nyt ei ollut kiirettä eikä rehkitty kuten niin usein ja soutajien paikkojen kipeytyessä kilpasoudussa. Lyhyen matkan soutamisessa saattoi kehnompikin venekunta menestyä, mutta kun matkaa tuli useita peninkulmia, silloin Iso Mustan voittanutta ei varmasti näiltä vesiltä löytynyt. Kun liki puolensataa harjaantunutta soutajaa oli asialla, saatettiin soutaa kilpaa useita peninkulmia ja välittämättä edes missä oma ranta odotti.
Kun veneestä oli saatu kulkeva, sen mittoja ja muotoja pyrittiin salaamaan ja varottiin tarkoin, etteivät kilpailijat kykenisi löytämään sen veistäjien salattuja taitoja. Veneiden luotettavuus oli myös myrs-kyssä ja merillä koulittu, vedettiin kotirannassa liki pyhin menoin telojen päälle, airot vietiin Hiiden-niemen isännän taloon turvaan tai joku otti omansa mukanaan. Kun suurella joukolla lähdettiin mat-kaan, siitä kyllä levisi tieto kylille ja syrjäisimpäänkin torppaan, etenkin kun kyseessä oli markkinamat-kat tai talkoot, muuttomatkojakin tehtiin ja sitten olivat aivan erikseen nämä retket, joita vain valitut miehet suorittivat luostarilaitoksen uskottuina kohti pyhien miesten maata ja saaria.
Tässä Luostarilan tilan vanhin vene Iso Musta oli oma lukunsa matkalla kohti luostarilaitoksen lampu-oitien verorahojen avulla ylläpidettyä instituutiota, Valamon saarta Laatokalla. Se tuli muistaa ja ym-märtää myös vielä vuosisata myöhemmin syntyvienkin, luostarilaitokset ja niiden monikulttuurinen luonnekin.
Oli syytä muistaa ketkä syntyivät tuona vuonna ja ketkä nukkuivat pois, kuten norjalainen filologi Georg Svartdrup, saksalainen kasvi- ja eläintieteilijä Friedrich Siegmund Voigt, ranskalainen runoilija Felix Arvers, saksalainen taloustieteilijä Johann von Thunen, itävaltalainen runoilija Nikolaus Lenau, suomalainen pappi ja kirjailija Carl Gustav Grönqvist, suomalainen säveltäjä ja runoilija August Engel-berg ja monet muut vuosisata ennen omaa syntymääni kuolleet ja liki kaikkia heitä myös teksteissäni lainatenkin.
Kiitos heille ja etenkin Ison Mustan soutajille. He eivät voineet arvata, mikä heitä odotti tuona juhan-nuksena vuonna 1850. Paitsi he, jotka olivat veneen aikanaan valmistaneet ja olivat sitä nyt hautaa-massa.
Suomi on kivenpyörittäjien kylä ja sen muistelmat Hämeessä kirjoitettuna jouluaattona 2020 alkaen, kuin avaten samalla Decameronen kirjoitukset ruton runtelemaa maailmaa pakenevista nuorista ker-toen toisilleen pikkuriettaita tarinoitaan. Ero Kivenpyörittäjän kylän kirjoittajan ja Boccaccion kirjaili-japersoonan välillä on vuosisatainen, mutta sielun maisema yhdistää ne tänään samaan viruksen run-telemaan maailmankuvaan.
Sellainen aika on hyvää aikaa käynnistää muistelmansa ja palaten vuoteen 1950, jolloin suomalaiset miehet olivat palannet vain hetki takaperin rintamalta sotimasta, ja naiset ylläpitäneet rintaman ta-kaisen maan pystyssä ja jopa synnyttänet siellä lapsia enemmän kuin koskaan ennen talvisotaa ja jatkosotaa, toista maailmansota.
Syntymäpäivä on se hetki, jolloin sinut hedelmöitetään äitisi kohtuun, eikä toki yhdeksän kuukautta myöhemmin, jolloin napanuorasi katkaistaan ja parkaiset ensimmäinen merkin olemassaolosta käti-löiden kuultavaksi. Omalla kohdallani vuosi oli siten 1950 ja muutama hetki ennen joulua, suomalai-sen loka- ja marraskuisen loska-ajan synkintä kaamosta.
Se oli hetki, jolloin koin merkittävimmän elämänkaareni kilpailun ja selvisin siitä voittajana miljoonien siittiöiden rynnätessä kohti määränpäätä, jonka voittaja ei ole suinkaan mikä tahansa sattuma. Pieni-kin muutos missä tahansa historian kulun melskeissä, ja voittaja en olisi ollut minä vaan joku vallan muu miljoonista pyrkyreistä siimahäntineen vuosimiljoonaista geeniperimää pyöreässä nupissaan kantaen. Kyse ei ole sekunneista, ei sekunnin murto-osista, vaan luonnonlakien mukaan järjestäyty-neestä maailmastamme. Siinä aika kulkee eteen ja taaksepäin välillä hidastuenkin ja pysähtyenkin.
Kosminen äärettömyys ei anna mahdollisuutta spekuloida historiallamme ja kirjoitella mitä sattuu poliitikkojen tapaan muistelmiaan kyhäten. Mustat aukot ja aine, niiden uskomaton koko ja määrä, ovat meille vielä täysin vailla selitystäkin. Olemme tieteessämme vasta sen alkumetreillä. Jotkut vain kuvittelevat olevansa muita viisaampia ja tietävänsä enemmän, olevansa muita mukamas edellä. Vaikka erot ovat olemattomia.
En valinnut vanhempiani, en synnynhetkeäni, kilpailutilanne tuli sekin yllätyksenä ja pienikin muutos siinä, enkä olisi nyt tätä muistelmateosta kirjoittamassa. En valinnut myöskään kansakuntaa ja sen kulttuuria, kieltä, jota käytän, saati sanoja, joita asettelen tunnesanoinani muistelmieni sivuille. En missään yhteydessä valinnut tietäni, jota kulkea, tie se oli, joka valitsi minut. Niin myös siinä kisassa, jonka voittajaksi selvisin. Sen jälkeen kaikki muut kisat olivatkin kovin vaatimattomia kirjattavakseni.
Se mitä saan luettavaksi, on narratiivista kerrontaa ja siitä syntyviä mielikuviamme. Kerron myöhem-min mitä tuo narraatio minulle merkitsee, tunnesanat osana tiedettä, varoen kuitenkin turhaa filoso-fointia. Jos jonkun filosofin nimen ja muutaman sanan hänestä mainitsenkin, Wikipedia ja Google kyllä kertovat mitä ovat mielessään pohtineet ja jopa kirjoiksi saakka ajatelmansa siirtäneet. Jos jokin kohta vaikuttaa raskaalta lukea, sen voi huoletta jättää väliinkin. Pidän huolen siitä, että törmäät siihen kohta uudelleen. Olen sentään kohtuullisen kokenut kouluttajakin.
Äitini turvallisesta kohdusta minut kuitenkin saatettiin maailmaan heinäkuussa 1951, jolloin sodan jälkeiset suuret ikäluokat vielä jatkuivat syntymäänsä ja meitä syntyi samana vuonna yli 100 000 suo-malaista lasta parkaisten syntyessään. Olin reippaasti yli nelikiloinen poikavauva ja kolmas perhee-seeni. Jälkeeni syntyi vielä neljäskin lapsistamme. Olin siis keskimmäinen kolmesta poikalapsesta ja nuorin esikoinen oli tyttö, Ritva.
Ritvan kohtaloksi tuli hiven myös autella äitiäni Kerttua, omaa sukuaan Reinikainen, kuten myös Ollin vaimo 1800-luvun alkupuolellakin, hoivaamalla nuorempia veljiään ja siitä hän meille tuon tuosta myöhemmin mainitsikin. Aina se ei mennyt täysin ilman pienintäkään vahinkoa, ja omalla kohdallani alta kolmevuotiaana sattui harmittomasta tapahtumasta onnettomuus, joka oli päättää maallisen tai-paleeni ennen aikojaan.
Minut jopa jo oletettiin vainajaksi, sota-ajan lasten kohdalla ei niin omituinen asia, mutta en minä näin vähään aiempaa voittoani luovuttanut ja kisa jatkui tästä hiven ehkä kehon oppia saaneenakin ja sielu vahvistui sekin, siinä missä pää ja sen neurologisesti tänäänkin monella tapaa vieraiksi jääneet tapahtumamme. Elämä voittaa ja voitettuaan ei hevin hellitä. Kun nyt ei tappanut niin vahvisti, sano-vat suomalaiset ja ovat mielestäni sekä oikeassa että väärässä.
Kisa oli avattu ja sen myös tapaturmaiset ja sattumiksi usein kutsutut onnettomuudet eivät toki sitä enää olleet omalla kohdallani. En hyväksy sattumaa, se on minulle täysin vieras käsite, oli kyse sitten luonnosta ja sen tieteistä tai ihmisten kehittelemistä tieteistämme. Niillä on joskus uskomattoman suuri ero ja niin päädyinkin huolehtimaan kohdallani siitä, etten tyydy opiskelemaan vain toista puolta ihmiseksi syntymisen lahjasta.
Niinpä tohtoriksikin oli väiteltävä sekä luonnontieteissä ja niiden sovelluksissa, että ihmisen omissa tieteissämme. Etukäteen näistä päämääristä ei vain pidä ihmisille kertoa. Se kun pilaa kaiken ja saat lisäksi eteesi kerskailijan maineen ja joukon ammattinsa osaavia suomalaisia kiusaamiskulttuurin de-moneja. Osa heistä osoittautuu vaikeasti sairaiksikin. Sairautta voi aina hoitaa, demonin kohdalla hoito on hankalampaa.
Synnyin siis kahden veljeni välissä ja meillä oli harmikseni kolme vuotta ikäeroa. Käytännön psykolo-giassa se merkitsi kamppailua paikasta vanhempien ja muun tuon ajan agraarin maaseudun huomi-osta käyttäen järkeään, ei vain tunteilemalla ja kiukutellen vanhempien huomiosta. Heillä kun oli mui-takin kiireitä hetkellä, jolloin maaseutu muuttui, maailma toipui sodistaan ja olimme siirtymässä lasten kohdalla koulutusyhteiskunnan kautta maaseutukylien suureen aikaan Suomessa ja sydän Sa-vossa, Iisalmessa ja sen silloin vielä vauraassa maalaiskunnassa, Hernejärven kylässä. Rannassamme oli jopa vanha satamapaikka ja loistava uimaranta, Mustaksi kutsutun puron tuomaa hietikkoa dyy-neineen. Puron latvoilla oli kaksi järveä Iso ja Pien Musta nimiltään. Juhannuskokko oli tuolla rannalla ja paikka pelata lentopalloa.
Vaurashan vanha Iisalmen maaseurakunta on vieläkin, mutta nyt myös ydinosa Ylä-Savoa ja sen seu-tukuntaa, Pohjois-Savoa samalla. Jouduin tutustumaan siihen, seutukuntaan ja maakuntaan, jo ennen kouluikääni kiertäen lausumassa runoja joko kilpailuissa tai poliittisissa tupailloissamme. Niitä järjes-tivät niin maalaisliittolaiset, korpikommunistit ja Veikko Vennamon perustama, etenkin karjalaisista koottu joukko pientalonpoikia ja myöhemmin SMP:n äänestäjiä. Heidän seuraamisensa, poliittinen hurmos ja kiima, alkoi siten hyvin varhain, siinä missä tapani seurata poliittisten puhujien kykyä hur-mata kuulijansa.
Näistä Veikko Vennamo oli muita monin verroin taitavin seurattava esiintyjänä ja asiansa esittelevänä agitaattorina, populismin Suomeen tuoneena lahjakkaana juristina, pankinjohtajan poikana Laato-kan-Karjalasta. Samasta Viipurin lukiosta valmistuivat myös vaikkapa Johannes Virolainen ja Martti Ahtisaari. Molempien töihin törmäsin myöhemmin moneen kertaan.
Elimme maaseudun suurta aikaa, osin jopa itseriittoisesti, mutta samalla toipuen työllä ja työkeskeistä kulttuuria seuraten sekä sodan haavat samalla haudaten. Itä-Savossa tämä aika oli vaikeampaa kuin muualla Suomessa. Ensimmäinen koulunikin oli ns. supistettu kansakoulu ja kolme ensimmäistä kou-luvuotta muistuttivat nyt vallalla olevaa etäopetusta korona viruksen aiheuttamana. Opettajia oli vain yksi ja kaikki luokat samassa pienessä pirtin tuvassa vain kilometrin päässä kodistani.
Naapureiden joukossa asui runsaasti Karjalan evakkoja lapsineen eikä heitä savolaisista mitenkään erottanut. Iäkkäämpien mummojen puhe oli jotenkin vierasta murteeltaan. Sitä oli seurattava tarkalla korvalla. Liki joka päivä joku naapureista vieraili meillä ja toki vastavierailujakin tehtiin.
Laitumelle käyskenteli kymmenkunta lehmää, jo varhain Ayrshire karjaa, pihapiirissä kanoja ja joskus kalkkunakin, hevonen ja sikoja. Jokaisella lapsella oli nimikko lehmänsä. Uuden navetan rakentaminen osui 1950-luvun puolelle sekin. Vesi tuli omalla paineellaan lähteestä idän suunnalta harjukankaalta. Kaupungin verkostoon liityttiin vasta lähempänä 2000-lukua. Sedälläni oli kauppa ja posti parin kilo-metrin päässä, serkkujeni leikit menivät yksiin omieni kanssa. Kyse oli urheilusta ja kentästä, jota pidin yllä myös talvella jäälle sen auraten. Kaikki vaaramaiseman mäet olivat hyppäämistä varten.
Minua auttoi varhainen oppiminen lukemaan ja luin sujuvasti jo ennen kouluikää. Se oli vieläpä omi-tuinen tapa lukea molempiin suuntiin ja edestakaisin kuten myöhemmin oppimani luostarilaitoksen munkit rukousmyllyineen. Tänään minä toki tiedän ja ymmärrän mistä omituinen vaivani oli syntynyt, mutta lapsena se oli hirvittävä painajainen.
Samalla aloin tarkkailla ympäröivää maailmaa tavalla, joka ei ole tuon ikäiselle lapselle tyypillistä en-sinkään. Vastaavaan ilmiöön sain tutusta myöhemmin konferensseissa kulkien ja luennoiden etenkin Aasian kulttuureista. Ilmiö vain liittyi heillä etenkin ikäihmisten ja oppineiden harrastamaan ja pyhänä pidettyyn taitoon, josta selvittiin myös rukousmyllyjä käyttäen ja luostarilaitoksiin sulkeutuen. Joskus geneettinen perimä voi olla miljoonien vuosien mittainenkin. Oikeammin se on sitä aina.
Vasta paljon myöhemmin sain havaita, kuinka sukuni oli aikanaan maksanut veronsa luostarilaitok-selle, saanut siitä nimensäkin ja omisti suuren maatilan, tuhansia hehtaareja sekä purjekunnan viikin-kiveneineen Kallaveden rannalla. Olin tämän ohella lisäksi rhesus negatiivinen veren perintönä, joi-denkin kertomusten mukaan geneettistä perimää, jonka juuret ovat osin muualta kuin omalta pla-neetaltamme. Euroopassa tällaisia tapauksia on liki seitsemän prosenttia väestöstä, muualla maail-malla vähemmän tai oikeammin ei pääsääntöisesti lainkaan. Olin lapsena vilkas mutta samalla muis-tuttaen poikaa peltirumpunsa kanssa.
Vanhempien ihmisten tapa käyttäytyä vaikutti minusta kovin teennäiseltä näytelmältä. Siitä puuttui lapsen vilkas mielikuvitus ja pelkäsin kuollakseni muuttuvani joskus aikuiseksi, joka kadottaa sielunsa valon ja muuttuu oudoksi vampyyriksi. Luin paljon ja se avarsi mielikuvaa ikääntyvän ihmisen elämän tuomasta ahdistuksesta rajoineen. Äiti kertoi päivittäin satuja ja naapurin pojista Eero, jonka luona lapsena joskus myös yövyin. Samoin mummoni kodissa ja kummisetäni Ilmari käytti minua savusau-nassaan.
Serkut Kuopiossa tulivat hekin tutuiksi ja elettiin aikaa, jolloin sedilläni olivat toki autot ja ympäristö laajeni jo 1950-luvulla käsittämään myös kesiä Kallaveden rannoilla. Harrastukseni lausua runoja taas vei kilpailuina ympäri Savoa ja samoin vaalien aikaan, jolloin tupaillat vaativat ohjelmakseen myös muutakin kuin poliitikkojen puheita. Nuorisoseura ja sen toiminta oli vilkasta, seurojentalo käytössä joka viikonloppu. Kesät olivat helteisiä ja talvet lumisia. Lapsia oli runsaasti, jolloin leikit ja työ menivät samaan koriin, josta ammentaa myös kirjoitettavaa. Radio vaihtui varhain sekin televisioksi. Televisio sekä laajensi että samalla kavensi elämää maaseudulla Savossa. Onneksi internet muuttui tietoko-neena taskussa kuljetettavaksi, jolloin välineiden tapa sitoa paikkaan ei kahlinnut ja nuoret Saharan pohjoispuolelle saattoivat hekin vuonna 2011 liikkua tavalla, joka johti arabi-islamislaisiin vallanku-mouksiinkin. Väline ja sen liikuteltavuus muutti sielläkin kaiken.
Kahden veljen väliin syntyvä joutuu kilpailemaan paikastaan auringossa ja vanhempien huomiosta. Meissä on hitunen vanhempaa, lasta ja aikuista ja vanhimmassa veljessä eniten tätä emotionaalista ja komentelevaa vanhempaa, nuorimmassa taas leikkimielistä ja mielikuvitustaan eniten käyttävää lasta. Keskimmäinen taas saa tuossa kisailussa kohtalokseen diplomaatin taidot ja aikuisen ihmisen tavan pohtia muutakin kuin emotionaalisia tarpeitaan tyydyttäen.
Omalla kohdallani tätä osaa persoonallisuudesta lisäsi varhainen taito lukea, kulkea kisoissa runoja lausuen, joissa joudut esiintymään ja seuraamaan myös muiden esiintymistä heidän kanssaan kisaten, mutta voittaen myös pelon esiintyä, hurmata kuulijasi kilpailussakin. Samalla lyyrinen kieli tuli tutuksi ennen proosaa. Siitä oli myöhemmin paljon apua.
Urheilu ja liikunta tulivat mukaan paljon myöhemmin siirryttyäni pienestä koulustamme Iisalmen kau-punkialueella sijaitsevaan, lähes tuhat poikaa käsittävään lyseoon. Sinne oli pyrittävä. Olin ainut kou-lustamme, joka sinne pyrki ja pääsi sisälle. Siellä menestyminen vaati kiusaamiskulttuurissamme myös kykyä puolustaa itseäsi fyysisesti. Samalla oli tehtävä ajoissa havainto, jossa yliopistomme uusiutui, syntyi uusia yliopistoja ja kilpailu niihin edellytti 1940-luvulla syntyneiden suurten ikäluokan veijareit-ten ohittamista 1950-luvun nuorena omalla työllä ja ahkeruudella, paneutumalla oleelliseen.
Ilmiö muistutti shakkia ja sen taitoja sekä samalla fyysistä kuntoa, terveyttä. Sivusta tulvivat tuon ajan lukuisat ärsykkeet oli kyettävä pitämään emotionaalisina elämän suuren shakkipelin välineinä, tapana harhauttaa tai joutua itse harhautetuksi, väärille teille ennen välttämättömiä oppejamme. Ensin opit ja vasta tämän jälkeen oikut. Väitöskirjan jälkeen sait miekkasi ja vasta tuo vaihe tyydytti, olkoonkin että miekkasi oli voitava teroittaa molemmilta puoliltaan, sekä luonnontieteissä että ihmistieteissä sitä myöhemmin käyttäen, ja vielä samaan aikaan hyvin monikulttuurisessa, luovassa ja innovatiivi-sessa globaalissa sekä paradigmansa vaihtavassa ympäristössä.
Syntyminen Savossa ei ole sama asia kuin syntyä Pohjanmaalla tai Hämeessä. Urjalalainen ja hämä-läinen Väinö Linna ei ole sama kuin oman koulun opettaja ja kirjailija Eino Säisä, saati Juhani Aho ja hänen patsaansa ohi kulkeminen päivittäin Kirkkokatua kulkien kohti Iisalmen lyseota, alkaen tämä kapuaminen Kirkkokatua kymmenvuotiaana. Totta kai kiusasivat liki 20-vuotiaat tai murrosikäiset ri-kollisen alut tällä matkalla kohti aikuisuutta. Sekä toisiaan että pienempiä, opettajia ja opettajat toi-siaan ja oppilaitaan. Mukana oli myös valon kantajia ja rohkaisijoita, liiankin hyviä ihmisiksi.
Jokainen ymmärtää, mitä on herätä kuudelta aamulla ja palata kuudelta illalla savun katkuisessa bus-sissa vanheten liki vuosikymmen suomalaisessa oppikoulussa, lukiossa, jossa mukana oli myös Keijo ”Keke” Rosberg, Seppo Kääriäinen, Jaakko Teppo, Pekka Hyvärinen, Immo Kuutsa luokanvalvojana, kymmeniä muita myöhemmin myös akateemisen yliopiston käyneitä, suomalaiset proffat yliopis-toissa ja poliitikot EU:ssa, maailmankonferensseissa kasvoja, jotka muistamme televisioistamme, yksi maailman rikkaimpana miehenäkin, toinen tulevana paavina, presidenttinä jne. Tärkeimmät osaajat ja oppaat löytyivät kuitenkin kirjoista, kuvataiteesta ja medioistamme, musiikkia ja elokuvia nyt unoh-tamatta.
Ja sitten olivat nämä ammatikseen auttavat, hoitajat ja lääkärit, vain hetken tuttavat, kokonaan elä-män muuttaneet tai sitä jatkaneet. Läntinen kulttuuri ja siinä suomalainen ja lähiyhteisö, sittemmin monikulttuurinen ja globaali sekä siellä etenkin kokonaan uutta tuottavat innovaattorit. Lopulta jopa niin merkittävät, että heitä piti tutkia, hakea työyhteisöä, jota pidetään luovana ja innovatiivisena. Keitä he ovat ja miten omaa kulttuuria voisi viedä lähemmäs uusia innovaatioaaltoja ja niiden syntyä? Mikä tekee meistä uteliaan ja ympäristöämme kehittävän mutta myös muuttavan ja lajina niin poik-keavan olennon kosmoksessamme?
Suomalaiset eivät toki katso maataan vain yhden kirjailijan silmin, saati hämäläisen. Iisalmelainen elo-kuvaohjaaja Edvin Laine pyrki löytämään näistä tuon ajan kirjailijoistamme, minunkin jo lapsena luke-mista, jotain sellaista, joka oli kansallisesti yhtenäistävää, mutta samalla myös poliittista julistusta, jota nyt toistetaan itsenäisyyspäivänä kuin rukousmyllynä vähäjärkisille. Mistä löytyisi uusi Edvin Laine ja hänelle uudet aiheet, joista muokata luovuudeksi kutsutut lähteetkin, ei vain vanhaa toistaen. Onko kilpailu välttämätön väline tälle kehitykselle?
Toki meille opetettiin jo varhain lapsena tasa-arvoon liittyvä eetos, joka ei ollut vain verotusta ja pal-velurakennetta, vaan etenkin arvojamme ja maalla se tarkoitti työtä, työkulttuurin oppimista, säästä-mistä pahan päivän varalle. Maaseutu ja sen pientilat opettivat meille työnteon eetoksen, mutta myös yhdessä tekemisen ideologian, yhteisöllisyyden, klusteritalouden alkeet, verkostoitumisen ja osuustoimintaliikkeenkin, mutta myös luterilaisen uskonnon ja sen pragmaattisen maailmankuvankin ja viileän asiallisen, pidättyvän käyttäytymisen, värittömyydenkin. Hyvinvointia hankittiin itse ponnis-telemalla ja sähköt vedettiin kylään talkoilla, osuustoiminta oli sekin verkostotalouden alkeitamme ja kansakoulun veistotunnit hoidettiin kotonani.
Ayrshire karja hankittiin isovanhempieni ja Enso Gutzeitin avustamana Imatralta ja se oli tuon hetken Nokia. Ylä-Savo ei elänyt vain metsistään ja sellun keittäjistä vaan yhä kirkkaammin maidosta ja sen jalosteistamme. Siilinjärvellä oli Euroopan ainut apatiittikaivos ja jokainen meistä kaipaa fosforia so-luihinsa. Lukiossa opimme biotieteistä enemmän kuin Oulun yliopiston tiedekunnassa Helsingistä sinne siirrettyinä oppeina, professoreina. Tämä oli aikanaan pettymys ja siinä missä maantieteen tapa opettaa jo opittuja. Oli lisättävä ja syvennettävä oppejaan myös Turun yliopistossa ja myöhemmin ympäri maailmaa kiertäenkin.
Oli vietävä opit maalle, rakennettava Iisalmeen ja Ylä-Savoon instituutti, siinä missä lopetettava ikui-set koskisodat Lapissa, muutettava suunta ja haettava matkailun kautta modernin Lapin hyvinvointi. Kaikki tämä syntyi hyvin varhain siinä ympäristössä, jossa vietin lapsuuteni ja odotin hetkeä, jolloin pääsen kirjoittamaan muistelmani minäkin. Toki nämä opit oli hankittu oman sukupuuni kautta, gee-neinä peritty, johon kuului jo 1700-luvulta Iisak Pihlmanin kaltainen pyhien kielten professori ja reto-riikan opettaja. Ståhlberg sukuineen, mutta myös kapteeni Tavast Maaningalla geenejään kylväen Maria Mykkäsen isoäitiin ihastuen nuorena kapteenina.
Isäni taas ihastui kuopiolaisen toimittajan ruskeisiin silmiin ja äitiini veljensä häissä ja hän kihlautui hetkessä tietämättään ihastuttavaan morsiusneitoon, jonka isovanhemmat olivat hukkuneet samassa veneessä kuin isäni isoisän isä Kirkkoveneessä juhannuksena 1850 Kuopiosta suvun vanhimmalla pur-jekunnan veneellä kirkolta palaten.
Tämä onnettomuus vei Kallaveden hyisiin aaltoihin 28 maatilamme matkaajaa, mutta samalla myös Olli Luostarisen ohella hänen vaimonsa, omaa sukuaan Reinikaisen. Tätä isäni ei tiennyt edes kuolles-saan. Minä tiedän nyt. Minä tiedän myös paljon sellaista itsestäni ja yhteisöstäni, maastani ja kan-sasta, joita ei voi muistelmiini kirjata. Tiedettä, luonnontiedettä, kun ei voi muuttaa omalle kielel-lemme. Se on osa, joka nyt jää pois muistelmistani. Kun se jää pois, jää samalla kaikki oleellinen. Tie-teen kieli ei ole oma kielemme, ei edes tapa laske sormia ja varpaita, kymmenjärjestelmä.
Kokeilkaapa vaikka Einsteinin teorioita ja huomaatte sen mahdottomaksi. Siitä kun ei saa sosiologiaa tai taloustiedettä tekemälläkään. Näin pääosa muistelmistani on jätettävä kuvaamatta, kirjaamatta, ja keskityttävä sellaiseen, joka on tieteenäkin jollakin tapaa popularisoitavaa ja pääosin myös medi-oittemme tapaan emotionaalista tunnekielen tekstiä. Tästä olen pahoillani. Oman aikamme suurim-masta ongelmasta. Emme ymmärrä oikein toisiamme ja pyrimme myös valehtelemaan tietoisestikin. Rehelliseksi tarkoitettu puhe ja kirjoitus on sekin pääosin puuta heinää. Puhumme niin rehellisestikin kuin osaamme, parhaimmillaankin etenkin poliitikkoina.
Suomalaiset eivät katso tänään maataan sen enempää Väinö Linnan kuin Juhani Ahon silmin, vaan kokonaan uudella tavalla, ja jokainen omillaan eikä edes laumasuoja pysäytä siinä sellaista ilmiötä, jossa luonto ei käytä samoja lakeja kuin ihmisen rakentamat tieteet sovelluksineen. Jo oman lapsuu-teni aikana elimme toki kärsivän puolella, samalla moni koululainen koki olevansa ulkopuolinen, Jee-susta nostettiin pöydälle ja koulun pulpeteille, myös kirkkohistoriaan tai maailmankatsomukseen tar-koitetuilla opeilla puntaroitiin, puhuttiin sellaista politiikkaa, jollaista opettajamme eivät olleet kos-kaan kuulletkaan, eikä heitä päästetty helpolla.
Sodan käyneet ja suuret ikäluokat oli kuitenkin hoidettava hautaan ja uudistettava maa sekä sen ag-raarin ajan opit, joista osa oli liki keräilytalouden tuotteitakin. Kaikki tämä nyt näkyvä, tieteen tuote, hoidettiin vajaan 70-vuoden aikana ja koko ajan olin mukana tässä prosessissa samaan aikaan yli sa-dassa valtiossa vieraillenkin ja myös aina itse siellä luennoidenkin. Yliopistossa hankittu tausta tutkijana oli käynnistynyt jo lapsena ja se vain syveni etenkin ikivanhan maantieteen tavalla jakautua joko luonnon- tai kulttuurimaantieteeseen sekä myöhemmin myös suunnittelumaantieteeseen, alue-suunnitteluun.
Kaikkeen tähän vaadittiin tukiaineitamme ja luonnossa ne olivat kokonaan eri aineyhdistelmiä kuin kulttuurissa. Näin myös kaksi väitöskirjaa edellyttivät kiinnostusta sekä ihmiseen, ihmistieteisiin että samaan aikaan luontoon ja sitä tutkiviin erikoistieteisiin.
Jako välineelliseen ja huipulla todella kalliisiin laboratoriotieteisiin ja hiven halvempiin humanistisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin oli tuolloin vielä 1970-luvulla jyrkkä. Se madaltui uuden paradigmaiseen vaiheen kautta ja juuri välineiden muuttuessa helpommin käytettäviksi digiajan mediayhteiskunnan ja sen hybridien tuotteena. Sen tutkiminen vaati globaalia tiedettä ja kulttuureja välineineen. Ja ne välineet olivat vaativia ja kalliita myös hallita. Metodiikka oli usein myös salattua ja piilossa pidettyä laitosten kilpaillessa keskenään. Suomessa, jossa huippuosaajia ja heidän laitteitaan on niukalti, voi-mat yhdistettiin.
Sama päti toki globaalistikin. Saimme käyttöömme tietoa niin Neuvostoliitosta kuin Yhdysvalloistakin. Japani oli kiinnostava tapa tämän ilmiön käyttäjänä. Poikkitieteinen tulkinta oli kysyttyä mutta ilmiönä harvinainen. Tässä minua auttoi sukuni ja sen geenit sekä sosiaalinen pääomamme. Tätä tietäkään en itse valinnut, tie se oli, joka valitsi minut. Urho Kekkosen aikana opimme sellaista, joka osattiin kyllä jo hetkellä, jolloin irtauduimme maailmansodasta ja teimme välirauhamme. Se oli hyvin suomalainen ratkaisu ja taustalla vaikuttivat minulle tutut geenitkin.
Ensin kirkko- ja viikinkiveneineen, myöhemmin veronsa maksaen luostarilaitokselle, hoitaen sodan aikana ja jälkeen koskien valjastuksen ja syntyvät uudet työpaikat, niiden taloudellisen ja sosiaalisen rakenteen, sittemmin niitä hallitusti purkaen poliittisesti puolueittemme kautta globaalia kilpailua ja demokratiaa, sivistysyhteiskuntaa paremmin palveleviksi. Kilpailu sellusta ja paperista, sen viennistä, edellytti työnjakoa ja verotuksen järjestelyä, yhteisesti sovittuja instituutioittemmekin toiminnan tes-tausta Kalevi Sorsan tapaan halliten. Oma aikamme ei ole yllätys sekään ja järjestäytyy nyt pandemian puitteissa poikkeuksellisen hyvässä, nyt naisten hallinnassa, kohti seuraava vaihettamme.
Muutos omalla kohdallani tapahtui sitä edes huomamatta, ajattelematta, enkä kykene sitä siirtämään onomatopoeettiselle kielellemme, vaikka kuinka haluaisinkin. Minun on siis löydettävä keinoja, joita ei ole ennen edes kokeiltu tai ajateltu muistelmista kirjoitettaessa. Tieteen kielessä ei todellakaan käytetä kymmenjärjestelmäämme. Sähköinen digiaika on pelkkää tylsää, muun luonnon tapaan, on ja off kieltämme. Sekään ei ole vielä viimeinen sana, ei likimainkaan.
Niinpä yritän koota tätä kaikkea tapahtunutta nyt tavalla, jossa jokainen vuosi saa oman paikkansa. Annan jokaisen vuoden puhua omien tekstieni kautta. Uhraan lukijan ajasta ja omasta elämästäni yhden luvun jokaiselle 70 vuodelle, mutta samalla osoittaen jo kirjoitettua, en enää niitä uudelleen toistellen. Kirjan lopussa löytyvät kanavat tavoittaa nuo esseet, blogit, artikkelit ja niistä tehdyt koko-elmat, vuosikirjat ja vuosikymmenestä tehdyt, täyttäessämme valtiona vuosisadan myös kirja koko historiastamme, mutta omien töitteni kautta sitä avaten.