(1542-1835)
Kyliä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.
Mikael Agricola.
1. Kieli ja kirjallisuus.
Kirjallisuus on maan tulkki. Kirjallisuus on kansakunnan kuvastin. Kirjallisuutensa kautta kansa haastaa ilmoille, mitä se on tuntenut ja kuvitellut kauneinta, tahtonut, toivonut ja pyrkinyt pyhintä maailmassa. Ilman kirjallisuutta on kansa kuin sokea, kuin kuuromykkä. Vasta omankielisen kirjallisuutensa kautta kansa oppii itsensä tuntemaan ja tekemään itsensä myös muille kansoille ymmärrettäväksi.
Kirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen: ihmiskuntaan.
Kieli on kirjallisuuden väline. Kielen täytyy taipua notkeasti kirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida välittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän valmistavan ajan, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi puhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on vaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen kirjallisuuden ne ovat suomenkielen ja suomalaisen sivistyksen historiaa.
2. Suomalaisen kirjakielen synty.
Suomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä. Katoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen kieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin mukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa saarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen uskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.
Suomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen piispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut maisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut kääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta vasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen Aapisen (»Abc-kiria») ja Rukouskirjan. Edellinen, joka ilmestyi painosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.
Suomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi painattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä tekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista hankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista toimintaansa, julkaisten vielä osia Vanhasta Testamentista ynnä kirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja hän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä suomalaisen kirjakielen isä. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.
3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit.
Vanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain suomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli Pohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka suomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609). Molemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin, painattamatta.
Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642 julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin muistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan toimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen kielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori Turun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko Ruotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana, painatetuksi.
4. Hengellinen kirjallisuus.
Mikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu suomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin tämä ajatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat. Ensimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik Sorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja koulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä julkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun opettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius, heprean ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik Hoffman, Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra. Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä raamatunkäännöksistä.
Lähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat tärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.
Vanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten, Mikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun piispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580) toimittaja taas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.
Uusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun kirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus, sekä vihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset. Jälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi v. 1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886. Se oli meidän »vanha virsikirjamme», jota vieläkin rakkaudella muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka siihen on alun toistasataa virttä muovaellut.
Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren Etkös ole ihmisparka tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun yliopistossa.
Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen, noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.
Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen kertomarunoelma Ilolaulu Jesuksesta. Sen 29 laulua ovat vanhan kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.
Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset: Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa Sionin juhlavirret (»Iso Sioni»), jotka samoin kuin hänen poikansa Antin v. 1790 toimittamat Hengelliset laulut (»Pikku Sioni») ovat meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta laulukirjallisuutta.
Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.
5. Maallinen kirjallisuus.
Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja valistuskirjasia. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:
1) Historiallinen runous, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen Ajan tieto. Sittemmin olivat Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan Sururunot Suomalaiset (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät runoilijansa.
2) Tilapää-runous, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s. merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei valtiollisen runouden leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.
3) Kansaa-valistava runous, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema Huoneen-Speili ja Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa ylösajattelema» Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu (1703).
Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen taiderunouteen, jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu Oma maa kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuret lapsukaiset ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten Perhekunta ja Pila pahoista hengistä, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen Runolansa muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.
Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä RuunulinnaTuhlaajapoika