NIILO KAUKONEN, työmies.
SAARA, hänen vaimonsa.
SELMA, Niilon tytär.
KALLE, Saaran poika.
RAHIKKA, puhtaaksikirjoittaja eräässä virastossa.
IINA, ompelijatyttö.
KENRAALI SILAN.
ROUVA SILAN.
WIGRENIN MATAMI.
WILLE, hänen poikansa.
MIINA | vanhoja naisia.
LIISA |
POLIISIKONSTAAPELI.
TORIÄMMIÄ.
KAKSI HERRAA.
KAKSI POLIISIA.
Kansaa kaikennäköistä.
Tapaus Helsingissä nykyaikana.
(Syrjäinen kaupungin katu, epätasainen ja paikottain likainen, siellä täällä pistää keskellä katua kallionharja näkyviin; oikealla puolen suurenlainen kallionsärkkä, jonka vieressä pari pihlajaa ojentelee oksiaan kadulle päin; vasemmalla pieni hökkeli, josta rappuset tuovat suoraan kadulle, tuonnempana pistää puitten takaa toisen talon päätö näkyviin; oikealla muodostaa kallio luonnollisen penkin; vasemmalla talonrappujen vieressä kahden kiven päällä myöskin penkki.)
I:n KOHTAUS.
Kalle ja Wille.
WILLE. Älä viskaa vielä, annas minä löydän… Minä viskaan ensin.
KALLE. Miksikä sinä? Oletko muka tarkempi?
WILLE. Ettäkö en ole? Muistatko kuinka viime syksynä osusin? Kaksi putosi yht'aikaa.
KALLE. No ja minä sitten, Tuolta kallion kärjen takaa kuin tarkkasin.
WILLE. Milloinka?
KALLE. Etkö muista? Silloin kun ikkunaan kivi sattui.
WILLE. Niin ikkunaan sinä kyllä osaat, mutta minäpä—
KALLE. Aina sinä olet olevinasi. Sinä ja sinä aina paremmin osaat.
WILLE. Oletpa itse ihan samallainen! Aina kerskaat, että osaat paremmin lukea.
KALLE. Eikö se ole totta sitten? Minulla onkin sellainen sisar, ettei sinulla olekaan.
WILLE. Ei hän sinun sisaresi ole. Ei edes sisarpuolikaan.
KALLE. Sama se. Sinulla ei ole sellaistakaan.
WILLE. Minäpä saan parempaa ruokaa kuin sinä ja kahvia kerman kanssa.
KALLE. Saa jos saatkin… Onpa siinä myöskin kerskattavaa.
WILLE. Etpä sinä vaan saa kerman kanssa,
KALLE. Jos minä oikein totta puhun, niin en huoli koko kermasta laisinkaan.
WILLE. Muistatko sen jutun, minkä Selma kertoi?
KALLE. Minkä?
WILLE. Sen, sen … kuinka se nyt olikaan? Mitenkä se varis ketulle sanoi——
KALLE. Varis! Sinä olet varis! Korppi se oli. Älä viisastele, kun et osaa kumminkaan.
WILLE. (Viskaa kivellä puuhun.) Katsos!
KALLE. Kuule! Katso nyt! Sinne lensivät kaikki, Kun annan sinulle tällä kivellä niin—
WILLE. Kun uskaltaisit.
KALLE. Vai en uskalla…
(Viskaa kivellä Willeä jalkoihin. Wille rupeaa huutamaan.)
No kirkumaan siinä rupeat. Ole nyt vaiti.
II:n KOHTAUS.
SELMA. (Tulee tuvasta.) Mitä te nyt taasen. Onko tuo nyt laitaa
WILLE. Viskasi minua kivellä.
KALLE. Mitäs hän.
SELMA. (Tukistaa äidillisesti Kallea.) Sinua pitää rangaista sellaisesta… Etkö sinä ala oppia jo kiltti olemaan.
SAARA. (Tulee tuvan takaa.) Etkö anna lapsen olla. Sinä tässä kurittamaan rupeat, mokoma. Otan hapenistasi itseäsi, niin—!
SELMA. Hän viskasi kivellä toveriansa.
SAARA. Mitä se sinua liikuttaa… Ei hän sinun lapsesi ole. Pidä itsestäsi huolta. Mene työhösi!
(Selma menee.)
Ja sinä, Wille, saat pysyä edempänä minun pojastani. Mokoma katupoika.
Tuleppas vaan toisen kerran näkyviini.
(Tuuppaa niskaan Willeä.)
WILLE. Kun minä sanon mammalleni… Kyllä hän teille näyttää…
(Rupee itkemään, menee kiireesti perälle sen kovemmin
huutaen, minkä lähemmin kotiansa tulee.)
SAARA. (Kallelle.) Älä huoli, poikaseni, heistä. Uskaltakoonpa vaan
Selma sinulle pahaa tehdä. Kyllä minä hänelle näytän.
(Silittää Kallen päätä.)
Tule pois sisään, saat kupin kahvia.
(Pyyhkii Kallen silmiä.)
Kas noin!
III:s KOHTAUS.
WIGREN. (Tulee.) Mitä te taasen minun poikaani täällä itketitte?
SAARA. Pitäkää kotona kakaranne. Mitäs päästätte sen tänne pahaa tekemään.
WIGREN. Vai mitäkö päästän. Vai ei minun poikani saa kadulla leikkiä yhtä hyvin kuin teidänkin, vai!
SAARA. Mitä tänne rähisemään tulette. Menkää oman talonne luo huutamaan.
WIGREN. Vai oman taloni luo. Oman taloni luona minä täälläkin olen…
Mutta te, mokomat kerjäläiset! Armosta siinä asua saatte…
SAARA. Laitatko luusi siitä.
WIGREN. Pikemmin sinä syöttiläinesi siitä laputat. Älähän huoli. Kyllä minä——Herra varjelkoon mokomista naapureista… Ei hetkeäkään saa rauhassa olla…
SAARA. Kuka tässä ei rauhassa saa olla? Kenen talosta enemmän rähinää kuuluu. Kehtaat tulla vielä kunniallisia ihmisiä haukkumaan, senkin— joko sanon oikean nimesi… Jollet laita luitasi siitä, niin—(Tempaa luudan rappusilta.) voitelen tällä niin, että——
WIGREN. Älähän huoli, älähän huoli!
(Lähtee.)
IV:s KOHTAUS.
NIILO. (Tulee Wigrenille vastaan pussi kädessä.) Mitä rähinää täällä taasen?
SAARA. Anna sille hyvästi niin—
WIGREN. Olisitte enemmän kotona, niin näkisitte, mitä elämää täällä pidetään. Ensin kivellä poikaani iskevät ja sitten vielä—
NIILO. Rauhoittukaa hyvä rouva. Sattuuhan sitä lasten kanssa. Kyllä minä koetan—
SAARA. Kas vaan! Rupeaa vielä puollustamaan tuota!
NIILO. Hyvä Saara! Miksi huudat!… Eihän ole hyvä keskellä katua tuolla tavoin—ja lapsen kuullen sitten vielä—
KALLE. Isä, me vaan tilhejä viskelimme, niin—
NIILO. No kuuletteko! Hyvä naapuri, menkää Herran nimeen. Eihän se niin vaarallista ollut. Sattuuhan sitä——
WIGREN. No, teidän kanssanne voi puhua ainakin. En minäkään humalassa ole. Mutta suuttuuhan sitähän vähemmästäkin—Hyvästi!
(Menee.)
V:s KOHTAUS.
KALLE. Isä, mitä sinulla on siinä pussissa?
NIILO. Sain sattumalta tavattoman huokeasta kengät.
SAARA. Kengät?
NIILO. Arvelin, että kun Selmalla ei ole pyhäpäiväisiä laisinkaan.
SAARA. Selmalla?
NIILO. Johan hän nyt on aikaihminen… Pitäähän tytölle ruveta jo vähän—
SAARA. Joko myötäjäisiä hommaamaan?
(Ivallisesti.)
Sinähän olet huolellinen isä! Minusta kelpaavat Selman kengät vielä erinomaisen hyvin.—Mutta Selmaahan sinä vaan ajattelet. Eihän Kalle sinua liikuta laisinkaan…
NIILO. Mutta Saara! Eihän toki kadulla rähmästävä poikanaskali niin hyvää tarvitsekaan, kunhan vaan vaatteet ovat päällä; mutta Selma—
SAARA. Niin, niin! Minun asianihan Kallesta on huolta pitää. Päivät pitäin juoksen ja puuhaan, teidän kaikkien tähden. Onhan se aivan luonnollista, että minä Selmastakin huolta pidän…, itsestäni ei ole puhettakaan. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä minä voisin tarvita. Oletko minun kenkäni nähnyt, millä kaupungillakin käydä saan. (Nostaa jalkaansa.) Katso! Eikö nuo jo joutaisi levolle?
NIILO. Enhän minä koskaan ole sinua kieltänyt ostamasta. Sinun hallussasihan ne rahat ovat.
SAARA. Niin, minun hallussani. Eikö niillä rahoilla ole reikiä muutenkin tarpeeksi!
NIILO. No, ota sinä ne sitten.
(Heittää kengät Saaran jalkoihin.)
En minä mitään vääryyttä aikonut tehdä… Ajattelin vaan—
SAARA. (Katselee kenkiä.) Aivan kuin tehty minua varten… No saitko rahaa?
NIILO. (Ottaa kukkaron taskustaan.) Tuossa.
SAARA. (Ottaa rahat, pistää sanaakaan sanomatta taskuunsa.) Tule kahvia juomaan. (Ovelta sisään.) Selma, tule tänne.
SELMA. (Tulee.) Mitä?
SAARA. Mene ostamaan yksi »korvapuusti».
NIILO. Mutta miksikä—?
SAARA. (Silittää Kallen päätä.) Tahtoohan lapsikin jotain tuomisiksi.
(Antaa Selmalle rahan, menee sisään Kallen kanssa.)
VI:s KOHTAUS.
NIILO. Selma. Tahdon sanoa sinulle yhden asian, jotta voit sitä itse ajatella.
SELMA. Minkä, rakas isä?
NIILO. (Silittää poskea.) Eikö sinusta tunnu raskaalta olla täällä meidän luonamme?
SELMA. Hm!
NIILO. Älä salaa sitä minulta, rakkahani, olenhan sinun isäsi. Olisko se kumma, jos tämä elämä sinusta raskaalta tuntuisi, muistellessasi entisiä onnellisia aikoja äitisi puhtaassa, lämpimässä kodissa. (Huokaa.) Kun varamme ovat nyt niin vähiksi käyneet—-
SELMA. Minä tyydyn, isä, kohtalooni.
NIILO. Sen kyllä tiedän. Mutta kun minä olen niin paljon poissa ja äitipuolesi on niin tulinen luonnoltaan… Etkö sinä tahtoisi mennä mieluummin palvelukseen.
SELMA. Mutta Kalle.
NIILO. Mitä hänestä?
SELMA. Kuka häntä silloin silmällä pitää, jos minä hänet jätän?
(Katsahtaa pelokkaasti ovelle päin.)
Kun äiti on aina askareissaan ja——
NIILO. Minä ymmärrän sinua. Voi sinä hyväsydämminen sielu! Mutta et sinä saa itseäsi hänen tähtensä uhrata. Minä arvelin että jos pääsisit jonnekin kristilliseen perheesen, niin ei sinun tarvitsisi nähdä joka päivä tätä rähinää ja jumalattomuutta, mikä täällä kaupungin syrjässä rehoittaa.
SELMA. Kuinka olette hyvä, isä kulta.
NIILO. Satuin kuulemaan äsken, että kenraalska Silan juuri etsii palvelijaa, niin rupesin tuumailemaan, että ehkä Jumala on juuri sen perheen sinulle määrännyt. Siellä saisit olla sivistyneitten ihmisten seurassa ja lukea kirjojakin, joita täällä niin ikävöit.
SELMA. Mutta tuota—!
NIILO. No mitä arvelee?
SELMA. Mutta mitä mamma sanoo?
NIILO. Hm.—Eiköhän häntä saane tuumaan taipumaan.
SELMA. Tehkää kuten paraaksi katsotte, isäni. Minä tottelen kaikessa tahtoanne.
NIILO. Minä koetan parastani… Mene nyt, ettei mamma suutu.
(Selma menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Tyttö parka! Niin puhdas, niin hyvä. Miksi on Luoja tehnyt ihmiset niin erilaisiksi! Miksi ei täällä vallitse sopu ja rakkaus. Tyttö parka! Helena vainajan kaltainen hän on.
(Huokaa.)
Ne oli ajat ne.
SAARA. (Ovelta.) No etkö sinä tahdo laisinkaan?
NIILO. Tulen, tulen!
(Menee sisään.)
VIII:s KOHTAUS.
WILLE. (Tulee perältä ranskanleipä kädessä, selkäänsä hieroen.) Kun se
Kalle tulisi ulos.
(Puree ranskan leipää.)
Hyvää on, mutta kyllä maksoikin. Eipähän vaan saanut selvää.
KALLE. (Tulee ulos. Itsekseen.) Aina he riitelevät.
WILLE. Kalle, kuulehan…
KALLE. Mitä?
WILLE. (Salaperäisesti.) Seh, saat suuremman puolikkaan.
(Jakaa leivän kahtia.)
KALLE. En tahdo.
WILLE. Ota nyt, Mitäs me riidassa käytäisiin olemaan. Sovitaan pois. Pistin tämän salaa kaapin alle, kun mamma oli kellarissa. Sanoin sen kissan vieneen mutta ei tuo auttanut … selkääni sain kumminkin. Minä otin sen sinua varten… Sovitaan pois.
(Panee kätensä Kallen kaulaan.)
Ollaanhan me hyviä ystävyksiä… Ruvetaan taasen viskomaan tilhejä— ja—
KALLE. Mutta sinä et saa viskata enää ennen minua.
WILLE. Viskataan yht'aikaa.
KALLE. (Ottaa leivän.) No, olkoon menneeksi.
WILLE. Mennään vuorille.
KALLE. Mennään.
(Juoksevat vihellellen pois.)
IX:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee »korvapuusti» kädessä. Seisattuu hetkeksi ajatuksiin vaipuneena. Sisältä kuuluu Saaran ääni.) Mitä he nyt taasen siellä sisällä riitelevät. Isäni yhäti hiljainen ja … nöyrä… Miksikä liekin niin hirveän nöyrä?… Pitäisihän hyvyyden päinvastoin antaa voimaa. »Kun omatunto on puolellasi, niin älä koskaan pelkää», sanoi äiti-vainaja… Onhan toki isälläni puhdas omatunto.—No, eihän häntä syyttää saa. Onhan sellaisia nöyriä kirjoissakin…
(Kuuntelee.)