Matti Kurikka.
Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1887.
Omistaessani tämän teokseni Teille, arvoisa taiteilija, tiedän, että Te luette itsenne "siihen uuden ajan joukkoon, joka kirjoittaa lippuunsa: Totuus!" Jos sitä en tietäisi, en voisi syvää kunnioitustani ja ihailuani Teille osoittaa rauhallisena tällä teoksella, jossa lausuttuja ajatuksia niin erilaisilla tunteilla tiedän vastaan otettavan — julkisesti lausuttuina. Vaikkei teokseni miksikään tienraivaajaksi ole aiottu, uskallan sen julkaista ja vielä Teille omistaa, koska olen vakuutettu siitä, että parempi on puhumalla — vaikka heikoin voiminkin — vetää esille yhteiskuntamme heikkouksia, paheita, kuin työntää niitä yhä syvemmälle sen terveitäkin kerroksia turmelemaan.
Köpenhaminassa, Elokuun 31 p. 1887.
ROUVA HARTIN, valtioneuvoksen leski.
AILI, hänen tyttärensä.
AHRÉN, hovioikeuden auskultantti, Ailin sulhanen.
GRYHLING, entinen luutnantti, Hartinin veli.
TEUVO KARHI, ylioppilas.
HELLI HILTUNEN, Ailin ent. koulutoveri.
EMMA, Hartinin palvelustyttö.
ELLO KASKI, koneenkäyttäjä.
ULLAMATAMI, Emman äiti.
LÄÄKETIETEEN PROFESSORI.
"LAPSIMUORI", asioitsija ja salakapakoitsija.
JUHO, työmies.
JUHON VAIMO.
SILLMAN.
RUHAS-PEKAN AKKA.
ELSA.
SIRKKU, }
MATTI, } köyhiä lapsia.
JUKKA, }
ELLI, }
ERÄS TYÖMIES.
PALVELUSTYTTÖ.
KANTAJA.
Tapaus nykyaikana Helsingissä.
Komea salonki, johon perällä veranta liittyy kaikkine koristuksineen. Verannan avoimesta kaksois-ovesta näkyy kaunis puutarha. Kummallakin sivulla kaksi ovea.
1:n KOHTAUS.
Emma ja Kaski.
Emma ja Kaski tulevat verannan kohdalle puutarhaan.
No hyvästi nyt.
Etkö voisi hetkeksi lähteä vielä tuonne meren rantaan päin kävelemään.
Katso kuinka tuo vesikin tuolla värähtelee somasti. Tule pois!
Stasrotinna on hirveän ankara. Jos viisi minuttiakin olen yli luvatun ajan toruu hän jo.
Hm! Jään siis yksin. — Kuinkahan tämän illan taasen kulumaan saan.
No, kyllä te miehet ajan aina kulumaan saatte.
En minä ainakaan.
Kuinka niin?
Kenenkä kanssa minä juuri —. Ei minulla ole sellaista ystävätä täällä
— Mutta kuules, minä tulen kyökkiin kanssasi pakinoimaan illemmalla.
Hyvin kernaasti minun puolestani, jollei stasrotinna olisi sitä ankarasti kieltänyt.
Minä tulen salaa.
Salaako? Ei Ello! Sitä en minä tahdo. On niin hyvä olla, kun ei tarvitse yhtään teeskennellä eikä valehdella. Eikä se ole juuri kaunistakaan tuolla tavoin — —
Mitä pahaa siinä olisi?
Pahaksipa sitä vanhat ihmiset sanovat.
Vanhat, niin! Samalla tavoin ovat ne kuitenkin nuorena itse tehneet. Mutta kun ne itse ovat väärin käyttäneet vapauttaan tahi kuulleet aikuistensa syntejä, luulevat he nuorta sukupolvea niin turmeltuneeksi, ettei siihen voi enää ollenkaan luottaa. — Saanhan tulla?
Ei, ei! Kun se nyt on kerran kielletty, niin en minä — Olen vielä liian nuori epäilemään, mitä äitini on minulle opettanut.
Saanko tulla tänne huomenna sinua tapaamaan.
Huomennako. — Tuota — ai, en minä huomenna jouda. Menen äitiäni tervehtimään; silloin on hänen syntymäpäivänsä.
No, jonakin toisena päivänä sitten.
Kurkistaa salonkiin.
Onpa täällä komeata!
Stasrooti oli upporikas mies.
Ja tuossa nyt rahat seisovat.
Kadehditko sinä toisen rikkautta?
En laisinkaan. Minua harmittaa vaan, että suuret rahat näin jouten seisovat leskien hallussa. Jos kauppamies on rikas, saa hänen rahoistaan hyötyä köyhäkin, sillä hän pitää rahansa liikkeessä. Mutta mitäpä hyötyä on tällaisten rikkaudesta.
Tulee oven sisäpuolelle.
Älä Herran tähden! Jos stasrotinna sattuisi —
II:n KOHTAUS.
Rouva Hartin, edelliset.
Tulee.
Mitä! — Emma!
Kumartaa nöyrästi.
Suokaa anteeksi!
Menee.
Mitä tämä on?
Antakaa hyvä stasrotinna anteeksi! Tuo nuori mies on minun hyvä ystäväni. Hän saattoi minut kotiin, ja nähtyään tuosta puutarhasta tämän kauniin salin, hän ei voinut olla — Hänellä ei ole tilaisuutta koskaan tällaista näkemään.
Lempeästi.
No, minä uskon sanojasi. Kyllä minä luotan sinun rehellisyyteesi. — Mutta vastedes ei se saa tapahtua. Ei se sovi, näet, että sinä annat tuttavasi tahi ystäväsi — —
En minä koskaan enää!
No, mene nyt kellarista portviiniä hakemaan.
Kyllä.
Menee.
Hartin istahtaa nojatuoliin pöydän viereen ja rupeaa Dagblad'ia katselemaan.
III:s KOHTAUS.
Edellinen, Aili.
Tulee kirja kädessä.
Äiti katsopas tätä. Tuollaiseksi tahtoisin minä meidän kesä-asuntomme, kun naimisiin menemme, — jos minä saisin määrätä sen muodon.
Hymyilee.
No näytähän. — Sitä sinä vaan ajattelet.
Ottaa kirjan käteensä, jonka takakanteen on kaava piirustettu.
Ah, kuinka hupaista se on äiti, istua itsekseen kamarissaan tahi kävellä puutarhassa ja vaan tuumailla millaiseksi uuden kotini järjestän. Minulla on se selvillä jo pienempiin yksityiskohtiin asti.
Katselee kirjan kansilehteä.
Mikä kirja tämä on?
Niin, sen aivan unohdinkin. Eno antoi tämän minulle tänä aamuna. Hän sanoi, että se sopii erittäin hyvin minulle. Kiltti eno! Ei huoli siitä itse, vaikka osti.
Lukee.
Utopier — August Strindberg — Ei Aili! Tätä et sinä saa lukea.
Miksikä en?
Tämä kuuluu siihen nykyajan epäsiveelliseen kirjallisuuteen.
Millaista se on sitten se epäsiveellinen kirjallisuus?
Se on sellaista, jota nuoret tytöt eivät saa lukea.
Panee kirjan pöydälle.
Mutta lukevathan niitä muut tytöt.
Paha kyllä. — Mutta sinä et ainakaan ole kypsynyt niitä sulattamaan.
No milloinka sitten?
Kun olet naimisissa.
Miksi silloin vasta?
Sen sitten saat tietää.
Telefooni soi viereisessä huoneessa.
Menee telefoonin luo.
Haloo! — — On! — — Olen! — Hellikö se on? — — Mitä? — Vai niin!
Nauraa.
— Terve tulleita — Hyvästi!
Tulee.
Helli sanoo tulevansa ylioppilas Karhin kanssa meille. — — Sepä oli hauskaa!
No kyllä se on hyvä, että vieroittavat sinut edes vähäksi aikaa rakkausunelmistasi.
Mitä tarkoitat?
Ethän sinä tähän aikaan muuta ajattelekaan kuin Vilhelmiäsi ja tulevaa kotiasi, milloin sen vielä saatkaan.
Mitäs pahaa siinä on?
Kaikella on rajansa.
IV:s KOHTAUS.
Edelliset, Gryhling.
Gryhling tulee unisena, tukka pörröllään yöviitta päällä, sikaria poltellen oikealta takimaisesta ovesta.
Kaarlo! Mitä tuo nyt on taas?
Mitä?
Että se tapahtuu aamulla, sitä en juuri ihmettele, mutta iltapäivällä tulla tuollaisena muitten, — niin miks'en sanoisi, naisten näkyviin, se ei käy laatuun.
Jos aamupäivällä, niin miks'ei myös iltapäivällä.
Omassa kamarissasi elä ja ole niinkuin sinua haluttaa, vaikka päälaellasi kävelisit, kun se sinua huvittaa. —
Ei, kiitoksia!
— mutta meitä et epähienoilla tavoillasi saa alinomaa rasittaa. — Sanoppas suoraan, miksi käyttäyt sinä, joka olet ikäsi elänyt hienoissa piireissä, noin kummallisesti?
Siksi, että se minua huvittaa.
Mutta meitä se ei huvita. — Mene nyt pukemaan itseäsi, tänne tulee vieraita kohta. — Kuule odotahan. Saat tämän kirjan takasin. Aili ei tahdo sellaista kirjallisuutta lukea.
Sellaista kirjallisuutta?
Niin juuri! Sinun pitäisi ymmärtää, ettei Strindbergin teokset sovi nuorelle, siveälle neitoselle.
Gryhling rykäsee ivallisesti, ottaa kirjan.
Mene nyt! En tahdo nähdä sinua enää tuollaisena silmissäni.
Menee vasemmalle.
V:s KOHTAUS.
Gryhling, Aili.
Teidän siveellisyyttänne!
Itsekseen.
Voi, voi! Hän luulee nyt, että minä — —
Gryhling aikoo lähteä.
Eno, kuule!
No?
Älä sinä minua tuomitse. Kyllä minä sen mielelläni lukisin, mutta kun äitini kieltää.
No niin! Kyllähän minä sen arvasinkin.
Minä niin kernaasti tahtoisin tietää, millaisia ne ovat sitten nuo
Strindbergin teokset.
Tästäpä et sitä juuri tietää saisikaan, sillä tämä on juuri teikäläisiä "siveitä" varten tehty. Jos olisin sinulle "Giftas" nimisen teoksen antanut, se olisi ollut toista.
No mitä siellä on sitten sellaista?
Silittää Ailin päätä.
Jos minun tyttäreni olisit, saisit tietää kaikki.
Miksen nyt?
Siksi että äitisi sen kieltää. — Mutta lähdenpä nyt, etten saisi häneltä uutta saarnaa kuulla.
Menee oikealle.
VI:s KOHTAUS.
Aili, sitten Hartin.
Hm! Ihmeellistä! — Mutta viis minä, heidän salaisuuksistaan; on minulla muutakin ajateltavaa. — Olenhan iloinen, onnellinen morsian, onhan minulla kelpo sulhanen, joka minua sydämestään lempii. — Välistä tosin hänkin suuttuu ja rypistää silloin niin somasti kulmakarvojaan. Mutta sitte tulee hän kiltiksi taasen. — Toista on äitini laita. Hänet kun kerran pahalle tuulelle saa, on hän totinen pitkän aikaa. — Ja kaikesta hän viitsii suuttuakin. — Oliko tuo nyt niin pahaa, että enoni — — Mutta onhan se hänen asiansa.
Menee pianon luo.
En tahdo tuota vanhaa rimputusta! — Jotakin uutta! — Minä tahdon oppia työtä tekemään.
Tuumailee.
Sepä ei olisi hullumpaa. — Näinhän kuinka puutarhuri menetteli.
Panee sanomalehden lattialle.
Kas noin!
Ottaa yhden kukan ja kaataa, iloista laulua hyräellen, mullan ruukusta sanomalehdelle.
Kun en vaan pilaisi.
Tulee vesikannu kädessä.
Mitä teet sinä nyt?
Panen tälle kukalle uutta multaa.
No mutta herranen aika! Oletko sinä aivan —? Jätä se heti! Ei tuollainen toimi sovi sinulle. Fyi!
Miksikä ei?
Vieläkö rupeat vastaan inttämään?
Katsoo kysyvästi.
Sinä komennat, äiti, minua aivan kuin mitäkin —?
Aili! Arvostelemaanko sinä minua rupeat! — Minä varoitan sinua ajoissa.
Menee kannun kanssa oikealle.
VII:s KOHTAUS.
Kummallista! Vaikka niin varmaan tiedän hänen rakastavan minua enemmän kuin ketään muuta, voipi hän kuitenkin tuolla tavoin — Kuinka sallii hänen rakkautensa sellaista. Enhän minä uskalla Vilhelmilleni vähintäkään pahaa mieltä saattaa. Onhan suurin iloni päinvastoin, kun häntä ilahduttaa saan. Niin! Sellaista on oikea rakkaus. Omituista todellakin kuinka se saattaa ihmisen kokonaan haltuunsa ottaa. Eihän muuta juuri ole mielessänikään kuin hän. Vai olisiko äidin rakkaus aivan toisellaista kuin morsiamen. — Mutta joku tulee. — Vilhelm luultavasti!
VIII:s KOHTAUS.
Edellinen, Ahrén.
Muodikkaasti puettu herrasmies, tulee perältä.
Hyvää päivää, kultaseni.
Juoksee hänelle kaulaan.
Terve tullut.
Syleilevät.
Mitä kuuluu, lintuseni?
Hyvää muuten, mutta äitini on vaan hiukan pahalla päällä.
Pahallako päällä?
Niin, hän torui minua.
Kai hänellä oli syytä siihen.
Menetkö sinä jo hänen puolelleen, vaikka et vielä tiedä asiatakaan!
Kuule Ailiseni. Ei tytär saa äitiään arvostella. Niinkuin Jumalan työt meistä usein ovat selittämättömiä, emmekä häntä vastaan kuitenkaan nurista saa, niin täytyy meidän mukaantua vanhempiemmekin tahdon alle, erittäinkin sinun, joka olet vielä niin nuori ja kokematon.
Mutta jos sattuisi niin, että vanhemmat tekisivät lapselleen suoraa vääryyttä.
Niin ei ole sittenkään lapsen asia ruveta heitä rankaisemaan.
Mistä on hänen silloin oikeutta etsiminen?
Hänen tulee olla kärsivällinen vaan. Pahuus kyllä rankaisee itse itsensä.
No niin kai se lienee.
Jos sinä vaan olet kiltti ja kuuliainen, niin kyllä hänkin on hempeä sinua kohtaan. Kiitä Jumalaa siitä, että sinulla on niin hyvä äiti.
Kyllä minä olenkin aina hänen tahtoaan noudattanut, niin vaikealta kuin minusta ensin tuntuikin hillitä poikamaista luontoani.
Tuntuuko se vieläkin vaikealta?
Tuntuu joskus. Minun mieleni tekisi välistä olla iloinen ja vallaton.
No mutta eihän äitisi sitä kiellä.
Minä tarkoitan toisella tavoin. Tahtoisin telmata tuolla ulkona niinkuin pojat, tahtoisin juosta ja vihellellä. Kuules!
Viheltää.
Enkö osaa?
Onko tuo sinusta niin hauskaa?
On kyllä. — Tuleppas painimaan. Mutta sinä vaan yhdellä kädellä. —
Tuleppas!
Sinun pitää muistaa, että olet hieno daami.
Sepä en tahtoisikaan olla!
Silittää Ailin päätä.
Voi millainen lapsi sinä olet vielä.
No niinhän minä olen.
Tämmöisenä sinusta juuri enimmin pidänkin. Minä tahtoisin, että pysyisit aina tällaisena viattomana lapsena.
Tahtoisitko?
Onhan naisen tärkein tehtävä kodin sulostuttaminen. Kun mies häärii raskaissa virkatoimissaan, on vaimon hellyys, sulous hänen paras virvokkeensa. Sellaisena on perheelämä ihaninta, sellaisten avioonni on aina varma.
Ottaa Ailin syliinsä.
Eikö vaimo voisi kumminkin olla suloinen, hellä, vaikkei hän lapsellinen olisikaan. Eihän se lapsellisuus kuitenkaan kauan kestä.
Hyvää on säilytettävä niin kauan kuin mahdollista. Silloin kun vaimo jo oppii tuntemaan ihmiselämän varjopuolet, silloin ovat aviopuolisot itsekin päässeet jo tuon ensimäisen hurmaustilan ohitse. He vakaantuvat askareihinsa ja mies näkee silloin jo uusia olentoja, joissa äidin entinen viaton lapsellisuus on täydellisyydessään.
Tarkoitat lapsia.
Hiukan hämillään.
Niin!
Minä olen välistä ajatellut millaista olisi olla äitinä. Eikö se liene ihanata, kun saa sellaisten pikkuisten olentojen kanssa viereksiä lattialla, painia ja leikkiä kuurupeittosilla.
Eiköhän se liene.
Minä tahtoisin, että meillä olisi neljä lasta — kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. — Poikien nimenä olisi —
Aili! Ei nyt puhuta sellaisista. — Kyllä niistä ennätämme vielä.
IX:s KOHTAUS.
Edelliset, Hartin.
Tulee kannun kanssa.
Kas, johan sinä olet täällä. Fyi, sylitysten! Ei se käy laatuun vielä.
Suutelee Hartinia kädelle.
Päivää.
Miksi en minä Vilhelmin sylissä istua saa?
Panee kannun kädestään.
Naimisiin kun olette menneet, silloin saatte olla niinkuin tahdotte, nyt ei se sovi vielä. — Se näyttää rumalta. — No, mitä kuuluu Vilhelm?
Hyvin vaan! Mitä teillekin?
Miksi et eilen täällä käynyt?
Käy tyytyväisenä istumaan kiikkutuoliin.
En tahtonut puhua teille koko asiasta sanaakaan, ennenkuin olin varmuutta saanut.
No?
Oletko utelias! Kannattaapa ollakin. Eilen kävin enoni puheilla.
No? Mitä arveli senaattori?
Hän lupasi minulle viran senaatin kamaritoimikunnan kansliassa.
Lupasiko?
Riemuissaan.
Voi, voi, sitten voimme pian viettää häät.
Aili! Mitä tuo nyt on! Ei sinun sovi häistä puhua.
Kuukauden päästä pääsen ylimääräiseksi kopistiksi, josta sitten on helppo vakinaiseen virkaan päästä.
Sepä hauskaa! Toivotan onnea.
Kiitos vaan!