I.

Keskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.

Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim. veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta ja rauhaa.

Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä sekä äitini oma päiväkirja.

Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.

Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä, joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet, laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."

Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.

Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia merkkejä.

Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.

Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella, lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi, kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista pienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko, meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.

Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta usein on tuntunut.

Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä. Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä, niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa, meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa huojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.

Kuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia ajattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä syntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin sisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin ystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä silmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä kielellänsä nuoleskellen hamettani.

Luontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka enemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin maito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla ratsasti äitinsä aasilla — mrs Treffry parka on leski. Seipäällä poika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä kurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät. Tämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen julmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. "Aasi on saanut paremman suuruksen kuin minä, mrs Kitty," vastasi Toby äkäisesti, "ja jos minä olisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä pahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä, ennenkuin minä tulen kotia". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse niin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka suurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen. Omia sanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen leipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä tavalla aasi parkaa armahtamaan.

Minusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin kiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma siitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi lahjomisen keinoksi.

Oli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään varsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet, jotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.

Edessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene, joka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot, jotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen hävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.

Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin, rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein syvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse mykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden lopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa, pikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä elämä sitten onkaan! Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka vast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi korkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät kiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä suruun.

Pulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa äidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja leipää leski Treffrylle.

Minä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn haltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen maitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini tykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin kuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin ymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja kädessänsä.

Sitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan, meillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin asioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla uutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta, aivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin semmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla kuin koska vielä olin lapsi. Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja minun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten oikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii. Uusi kallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni komeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin polvillani hänen vieressänsä, ja lausui: "Poskesi, Kitty, on niinkuin äsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin vastalypsetty maito minulle," lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa kellastuneilla lehdillänsä osoittaen: "Sinä ja sinun kirjasi sovitte toinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja minun kirjani olemme toinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen."

Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.

"Älä kuitenkaan usko," sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja suloisella hymyllänsä, "että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän kuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin kultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? Minun kirjani on minulle nyt kalliimpi kuin silloin, koska se vielä oli yhtä uusi ja yhtä kiiltävä kuin sinun."

Ne puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi, muistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:

"Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?"

"Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole synkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin," vastasi hän lempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin lehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet, eivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta ja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.

Hän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti lukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

"Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla verellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea. Lapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia katselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat kysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla selvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen kysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus."

"Tuota minä en voi sinulle opettaa, lapseni, eikä Jumala itsekään yhdellä erällä, yhtä haavaa. Mutta hän ei koskaan väsy opettamasta; älä sinä vaan väsy oppimasta! Kun sitten kaikki läksyt ovat opitut, ja me heräämme hänen kuvaansa, silloin sinä ja minä yhdessä saamme veisata sitä 'Amenta' ja sitä 'Hallelujaa,' jota meidän täällä täytyi niin kauan opetella, ja silloin, silloin emme tarvitse mitään muuta!"

Tuorstaina, toukokuun 2 p. 1745.

Aikomukseni oli eilen illalla kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun itsekseni punnitsin äitini sanoja, lienenpä nukahtanut enkä tietänyt mistään, ennenkuin kuulin valkoisen tarhapöllön äänen, joka on tehnyt pesänsä hävinneesen osaan huoneuksestamme, ja siitä sain muistutuksen kiiruusti panna maata.

Ja sitten en herännyt, ennenkuin suuruksen aikaan. Varsin kummallista on, että tarkoituksena ei voi olla, että päiväkirja käsittäisi päivän kaikki tapaukset — mitä tunnista tuntiin tapahtuu — sillä niin koko päivä menisi ainoastaan asiain kertomiseen.

Mutta kuka voikaan ennakolta, ennenkuin rupee kirjoittamaan, ajatella, kuinka paljon tapahtuu, kuinka monta sanaa puhutaan, ja kuinka paljon toimitetaan kunakin noista päivistä, jotka kaikki näyttäivät niin samanlaisilta kuin yhden oksan marjat, ja jotka katoovat melkein ennen, kuin huomaa niitten alkaneenkaan.

Kuluessaan päivä tuntuu lyhykäiseltä kuin silmänräpäys, mutta kuin perästäpäin muistelee, mitä se on tuonut muassaan, yksi ainoa päivä useasti näyttää pitkältä kuin koko elinkausi. Minä olen kuullut vanhain sanovan, että elämä, kun siihen katselee takaisin, on kesäpäivään verrattava. Ja kuitenkin, kun meidän täytyy seisoa Jumalan tuomio-istuimen edessä, ja kaikki päivämme levitetään meidän eteemme, eikö silloin joka päivä ole niinkuin pitkä elinkausi, aikaisin rikottuja lupauksia, auttamattomasti kadotettuja armotilaisuuksia, anteeksi-antamattomia syntejä, tuhlattuja siunauksia täynnä? Havainto, jonka vast'ikään olen tehnyt rakkaasta päiväkirjastani, on johdattanut minua näihin yksivakaisiin ajatuksiin.

Päiväkirjan viimeiselle lehdelle äitini omalla kädellään on kirjoittanut seuraavan otteen piispa Taylerin "Kultaisesta lehdosta:"

"Agenda eli vaarin-otettavia." "Päiväjärjestys eli ohjeita, joka päivän jumaliseen viettämiseen."

1. Pidä joka päivä työpäivänä; sillä koko elämäsi ei ole kuin kilpajuoksu ja taistelu, puuha ja matka. Joka päivä on ruusu-kehä eli rukous-nauha hyvistä töistä, joita sinun tulee joka ilta kantaa Jumalan eteen.

2. Nouse niinpian kuin terveytesi ja muut asianhaarat sallivat; mutta hyvä on nousta niin säännöllisesti ja niin varhain kuin mahdollista. Muista, että joka ensin nousee rukoilemaan, on ensimmäinen saamaan siunausta. Mutta joka muuttaa yön päiväksi, työn laiskuudeksi, valppauden torkkumiseksi, muuttaa myöskin siunauksen toivon unelmaksi.

3. Älköön kukaan jääkö vuoteellensa siinä mielessä, että hänellä ei ole mitään tekemistä; sillä jokaisella, jolla on sielu ja tahtoo saada sen sielun pelastetuksi, on kylliksi toimittamista kutsumuksensa ja valitsemuksensa vahvistamiseksi, kylliksi Jumalan palvelemista ja rukoilemista, lukemista ja ajattelemista, katumista ja sovittamista, lähimmäisten auttamista ja syntien karttamista. Ja jos sinulla on vähän tekemistä, käytä sitä enemmän aikaa kokoomiseen ja kartuttamiseen korkeamman kunniankruunun voittamiseksi.

4. Niin pian kuin avaat silmäsi, ala päivä jollakin jumalisuudenharjoituksella, esimerkiksi:

a) Kiitoksella edellisenä yönä nautitusta suojeluksesta.

b) Jumalan ylistämisellä luomisen töistä taikka muulla kunnioittamisella.

5. Niin pian kuin olet noussut, kumarra nöyrästi ja hartaasti pääsi pyhän kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen edessä.

6. Kun puet päällesi, ole niin hiljaa kuin mahdollista ja käytä aikaa pyhiin ajatuksiin; sillä muulla tavalla ei saa takaisin ostetuksi, mitä siliä välin menee hukkaan, kuin ajattelemisella ja lyhykäisillä sydämen huokauksilla. Jos tahdot puhua, puhu jotakin Jumalan kunniaksi, hänen hyvyydestänsä, laupeudestansa, suuruudestansa, päättäen kantaa järkesi ja kaikkien avujesi esikoisen Jumalan eteen, niin että koko kanssakäymisesi ja puheesi laiho tulee pyhitetyksi.

7. Älä ole liian tarkka eikä liian huolimaton vaatettesi suhteen, vaan noudata aina seuraavia sääntöjä:

a) Älä vaivaa itseäsi eikä muita törkeillä taikka likaisilla vaatteilla.

d) Sovita pukusi säätysi ja varasi jälkeen.

c) Anna uskonnon määrätä vaatteesi, niin että pyhä- ja juhlapäivinä käytät parhaita verhojasi.

8. Kun vaatetat, anna henkesi jokaisen eri toimen johdosta huo'ata sopivalla tavalla; niinkuin esim. kun peset kasvosi ja kätesi, rukoile Jumalaa puhdistamaan sielusi synnistä; kun panet vaatteet päällesi, pyydä häntä pukemaan sielusi Poikansa vanhurskauteen j.n.e. Sillä uskonnon ei tule olla ainoastaan sielusi verhona, joka kokonaan varjoo ja peittää sitä, vaan sen tulee myöskin olla kaikkien töittesi kultaisena reunuksena, niin että niissä viattomuuden ja puhtauden ohessa näkyy myöskin jumalisuuden merkkiä.

9. Niinpian kuin olet sen verran vaatteissa, että sitä saatat säädyllisesti tehdä, laske polvillesi ja lue "Isä meidän" rukous; nouse sitten ylös, toimita mitä muuta vaatetukseesi kuuluu sekä semmoisia asioita, joita ei käy tuonnemmaksi lykkääminen, ja lopeta sen jälkeen vaatetuksesi.

10. Kun olet täysissä vaatteissa, pakene yksinäisyyteen ja toimita jokapäiväiset jumalisuudenharjoituksesi, jotka sinun sopii jakaa seitsemään eri toimeen:

a) Kunnioitukseen.

b) Kiitokseen.

c) Uhriin.

d) Tunnustukseen.

e) Avuksi-huutoon.

f) Esirukoukseen.

g) Tutkistelemukseen eli vakavaan, miettivään ja sovittavaan pyhien kirjojen lukemiseen.

11. Minä kehoittaisin sinua järjestämään lukemistasi seuraavalla tavalla:

a) Älä lue raamattua lehdestä lehteen, vaan käytä rakennukseksesi Uutta Testamenttia ja semmoisia osia Vanhasta, jotka käsittävät neuvoja pyhään elämään.

b) Historialliset ja vähemmän tarpeelliset osat sinun sopii lukea semmoisina aikoina, joina sinulla on vapautta jokapäiväisistä toimistasi.

c) Älä käytä pitkiä raamatun-kappaleita hartaudenharjoituksiisi, äläkä koskaan lue muuta kuin yksi luku erältään. Mutta pane niin paljon aikaa kuin mahdollista niitten pyhien neuvojen tutkimiseen ja punnitsemiseen, jotka olet lukenut.

d) Koeta tutkia luettua kappaletta niin kauan, kunnes sen johdosta tulet jonkun pyhän työn harjoitukseen, jos sitten saat jonkun uuden todistuksen jotakin syntiä vastaan taikka jonkun uuden kehoituksen johonkin hyvään avuun; jonkun hengellisen voiman taikka lahjan taikkapa muutoin jonkun eri keinon Jumalaa rukoilemaan tahi hänen nimeänsä ylistämään.

e) Minä kehoittaisin sinua lukemaan raamatunkappaleesi kesken aamurukouksiasi, jos nämät ovat niin jaetut, kuin ylempänä on neuvottu; tämmöisestä pienestä keskeytyksestä rukouksesi käyvät vähemmän yksitoikkoisiksi ja sinä itse enemmän tarkalliseksi. Mutta jos tiedät jotakin toista järjestystä, joka paremmin sopii eri mielenlaadullesi, noudata sitä vapaasti, ilman tunnonvaivaa.

12. Ennenkuin heität yksinäisyytesi, ja sitten kuin olet rukouksesi rukoillut, istu hetkeksi ajattelemaan, mitä sinulla sinä päivänä on toimitettavana, mikä asia näyttää tulevan sinulle työksi taikka kiusaukseksi, ja vahvista itseäsi jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastaan, uhatkoon sinua sitten kiusaus riitaan, vihaan, ahneuteen, turhiin korupuheisin taikka kerskailemiseen, ja kun niiksi tulee, ajattele, mitä yksinäisyydessäsi olet päättänyt. Jollei löydy syytä odottaa mitään outoa sinä päivänä, sulje päivän vaiheet yleensä Jumalan huomaan; mutta jos jotakin erinomaista on tarjona, koeta varustaa itseäsi sitä vastaan voimallisella, jospa lyhykäiselläkin rukouksella sekä viisaalla ja vakavalla päätöksellä siitä, mitä sinun tulee noudattaa, ja ole sitten valveilla, kun kiusaus sattuu.

* * * * *

22. Kuu päivä rupee loppumaan, koeta paeta yksinäistä hartautta harjoittamaan. Lue, tutki ja rukoile.

23. Älä lue paljon yhtä haavaa, mutta tutki luettua, niin paljon kuin aikasi, voimasi ja järkesi suinkin sallivat, aina muistaen, että vähäinen lukeminen ja suuri tutkiminen, vähäinen uupuminen ja suuri kuuleminen, tiheät ja lyhykäiset sekä suurella hartaudella lausutut rukoukset ovat parhaana tienä viisauteen, jumalisuuteen ja pyhyyteen.

24. Ennenkuin panet maata, tutki tarkasti kulunutta päivää. Jos mitään erinomaista ei ole tapahtunut, omantunnon koettelemuksesi on sitä helpompi; jos sinulla on ollut riitaa jonkun ihmisen kanssa taikka et muutoin ole sopinut hänen kanssansa, jos olet käynyt isoissa pidoissa, ollut isossa seurassa, tuntenut suurta iloa taikka suurta surua, kokoo silloin sitä tyystemmin ajatuksesi ja tutki itseäsi kaikella ahkeruudella; rukoile anteeksi siitä, mitä on ollut pahaa, ja anna Jumalalle kunnia siitä, mitä kenties on ollut hyvää. Jos sinä päivänä olet jonkun velvollisuuden laiminlyönyt, palkitse toisena, mitä sinulta jäi täyttämättä; ja vaikk'ei mitään pahaa olisikaan tapahtunut, nöyryytä itsesi kuitenkin, ole kiitollinen ja rukoile Jumalalta anteeksi siitä, mistä et itse tiedä. Koeta myöskin ottaa vaari kaikesta siunauksesta ja kaikista armon-osoituksista, joita sinä ja sinun omaisesi sinä päivänä olette saaneet vastaan-ottaa.

25. Juuri kuu panet maata ja muutoinkin, niin usein kuin suinkin voit, ajattele kuolemaa ja valmistusta siihen. Kun olet mennyt levolle, sulje silmäsi lyhykäisellä rukouksella; anna itsesi kokonaan uskollisen Luojan käteen, ja sen tehtyäsi luota häneen, niinkuin sinun täytyy tehdä kuolinhetkelläsi.

26. Jos yöllä heräät, käytä valvontasi pyhillä ajatuksilla ja pyhällä ikävöimisellä; muista nuoruutesi synnit sekä että sinun kerta täytyy kuolla, ja viimeiseksi rukoile Jumalaa tuomiopäivänä olemaan sinulle ja kaikille ihmisille armollinen.

Minulta on mennyt niin paljon aikaa näitä pyhiä sääntöjä lukiessani, niitä sekä äitini hyvyyttä ajatellessani, hän kun omalla rakkaalla kädellään on ne minulle kopioinnut, etten ehdi mitään sen enempää lisätä. Huomenna tahdon ruveta niitä täydellä, todella noudattamaan.

Mitä viimeisiin niistä tulee, minä luultavasti en saa niitä täytetyksi; sillä minä en muista yöllä koskaan valvoneeni kauemman aikaa, kuin että juuri olen kerinnyt kuulemaan tuulenpuuskan kohinan vanhoissa, korkeissa jalavissa taikka vareksen rääkyvän vastalauseen poistuulemista vastaan lämpimästä pesästä taikkapa sateen rätinän akkunaruutuja vastaan, sekä kiittämään Jumalaa vuoteestani, jossa minun on niin hyvä maata, ja uudestaan nukkumaan patjalleni.

Eikä minulla myöskään ole ketään rakasta vainajaa muistettavana. Ei ketään! Kaikki rakastettuni elävät — isä, äiti, veli Jack ja Hugh Spencer; ja jos valvoisin kukon laulantaan asti, kuinka voisinkaan kylliksi kiittää Jumalaa tästä onnesta?

Perjantaina, toukokuun 3 p.

Niin varhain aamulla kuin heräsinkin, linnut kuitenkin olivat ennen minua liikkeellä. Ensin kaikui aamuvirkkujen varesten rääkynä jalavain latvoihin tehdyistä pesistä korkealta ylipuolelta kattoa; sitten varpusten liverrys valkoisista orapihlaja-pensaista akkunani alta. Nämät äänet olivat minusta niinkuin esisoitto alkuvirren edellä kirkossa, jonka jälkeen heleä laulu itse kohta seuraa; tässä oli rastasten ja muitten sulallisten laulajien suusta ihana aamuvirsi jatkoksi liittyvä.

Niin, laulukunta oli minulle jo järjestettynä, ja kun avasin akkunani, minua vastaan, toisenlaisina ääni-aaltoina, astui orapihlaja-kukkien ja syrenien suloinen tuoksu.

Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun katselin ulos ja näin kaikki nuot nöyrät olennot, jotka nyt kantoivat kiitosuhriansa Jumalalle; silmäni tulivat täyteen kyyneliä, minä notkistin polveni ja rukoilin ääneeni: "Isä meidän." sitten minä sanoin hiljaa sydämessäni:

"Oi teitä, te rakkaat Jumalan luomat, jotka ette saa ilmoitetuksi kaikkia, mitä hänen ylistykseksensä tahtoisitte lausua, ja kuitenkaan ette tunne puoltakaan hänen hyvyydestänsä — ei puoltakaan siitä, mitä me ihmiset tunnemme! Te päivittelette hänen hymynsä valossa, mutta me tunnemme sen rakkauden, joka hänen sydämessänsä asuu. Te ylistätte häntä hänen ylenpalttisesta rikkaudestansa, joka ei ole maksanut hänelle mitään; me ylistämme häntä hänen uhraavasta rakkaudestansa, joka on maksanut hänelle hänen ainoan Poikansa. Maa on täynnänsä sinun rikkauttasi; mutta me yksin, kallis Vapahtaja, tunnemme sinun köyhyytesi ja sinun ristisi rikkaan rakkauden."

Ne sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä saakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin jokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme sanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä sisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä ajattelin: "Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi ja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana aamu-ilma tunkee huoneeseni." Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen omia pyhiä vertauskuviansa? Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni, muistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt puhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei mikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?

"Turhiin juttuihin" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli juuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä harvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä — lintuja lukematta.

Kun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten voisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin yksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota itselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten johtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin fariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä sinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin sillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan Jumalalle tuttu.

Minä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole hartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio semmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee minua vastaan.

Mutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon aikaa jälellä noihin "seitsemään hartaudenharjoitukseen." Todellakin, minusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan isomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää, mutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee kuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin, mitä "uhrilla" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko raamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math. 1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on niin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo pelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä, joka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun kuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen siaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa voisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni. Niin tapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt valmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä, kuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja siinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä maitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi, jonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle, käynyt sakeaksi. Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut, (joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja hänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn), hän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista suttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut kupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni, ettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista rohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa. Tähän minä kiivaasti vastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin hänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon paistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.

Betty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta, joita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin voitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata. Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko kirjoittaa senkin päiväkirjaani.

Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.

Äitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin suurta melua pikku-asioista.

Isäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se,
josta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu:
"Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni.
Tiistaina pesin ainoastaan käteni."

Minun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti ryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului päivä — jotenkin raskaasti.

Kuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana minun ei suinkaan ole vaikea "tunnustuksen" ja "avuksi-huudon" aiheita löytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että olen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen välisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen itsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta, kuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa kantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan. Ilman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja niiskuttaa: "Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin kaikista," kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa: "Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut itsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista äitiänikin kohtaan." Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen katumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen. Kesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme. Tapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja lopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena. Ei, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Mitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini — eikä ainoastaan vuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin niitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli minua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se oli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän sanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan, että se oli ylpeyttäni.

Mikä kiivastutti minua Jackia vastaan?

Hänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta minulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian tyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?

Lopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni kohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut oikeuksiani.

Minun arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja turhan-aikaiselta se kuuluu!

Mikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos olisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien hyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia enemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja kunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja uskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen. Mikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.

Niin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja anteeksi-anomuksen aiheita.

Lauvantaina, toukokuun 4 p.

Tänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas maitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.

"Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin ylitse tämmöisellä tuulella?" hän sanoi, laskien tukevista käsistään ämpärit laattialle. "Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia vaivaisia kuin te."

Ja yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle suuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.

"Betty," sanoin minä kiitollisuuden innossa, "minun ei koskaan olisi pitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!"

"Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa," vastasi Betty, nähtävästi siinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani edistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:

"Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin tavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen tässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän kissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun tarvitsee saada olla paikallansa."

Kurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään nauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.

Minun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa puhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa. Eikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?

Minä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä vaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria nimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten juureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä noukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa rikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.

Sunnuntaina, kesäkuun 9 p.

Pyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen arkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo ruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin raikasta, iloista ja juhlallista mieltä!

Meillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa kirjahyllyltä kirjan nimeltä: "Pyhien sielujen elämä ja autuas kuolema," ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen, mitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien ja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin puettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten vartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä päivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista ääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!

Ja sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta, tuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla hiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme taaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston ja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman puuskausta. Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria pitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat olennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla smaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei myöskään näy mitään rajaa. Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen niinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee sydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni samalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta, ijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!

Sitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti. Minä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi sitä Bettyllä on Fox'in "Martyyrien kirja," sisältävä kauheita kuvia ja kertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset suurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti ovat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin olen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista ja hirmukuvista sopii käydä ohitse.

Maanantaina kesäkuun 10 p.

Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi, jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei miellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin, emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää, kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan, kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko hän koskaan kieltänyt jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa takaisin?

Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään, vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua, astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?

Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.

Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi ajatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa, hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat, ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri, missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä parhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli meille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti, valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä taikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.

Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer, kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.

Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en juuri koskaan paheksinut sitä.

Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä — juuri semmoisilla, mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten — yksin Bettynkin kanssa.

Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys — niinkuin minä todella luulen hänen olevankin.

Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.

Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella, juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin: "Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."

"Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä." "Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta Kristuksesta."

"Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.

"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle kreikkaa."

"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates, Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos Krysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui, perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.

Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut, kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli, ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa, oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä, miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän sydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa, olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta — ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä, jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme tietämättöminä kuin pakanat."

"Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."