Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.
Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti. Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi… milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa… Eikö, hitto soi, ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa…!
Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi, kuta lähemmäs ahdetta saapui, — kiirettä ei tuntunut olevan. Hän, Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti, oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.
Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista, ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? — Niin, tietysti aina vain sitä samaa…!
Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä rekilaulua. Tietysti sitä, — sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen, niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi muita miehiä ollutkaan… eikä muut olisi koskaan sotia käyneet…
Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin oli tuntenut. — Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään? Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja hiukan hulivili, — Vesainen se piti komennon ja kunniankin, — mutta miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu, oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, — siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä hirsipuuta, — näiden kotikulmalaisten puolesta… Jos hänen matkojaan joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, — ikäänkuin se nyt olisi ollut mikään erinomainen naurun paikka!
Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja kohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan rankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä Voutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka olivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti hävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt noiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin olivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet, uusi polvi oli jo kasvanut… Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti Kaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta taas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan… sinne on haalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin Torvinen, sen vanhan poika, — tiesi vouti…
— Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva mies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko päivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä rihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen syytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei pyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten suksimiesjoukkojen johtajaa? — Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka liekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka, rivakampi… arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, — hitto soi, olenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin, ja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!
Krankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein kiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta pysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle, jossa joku poika hiihteli, — näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa olisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle, pyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin…! Mutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun ansioita… Vanha, muka…! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta tähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten töihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten orsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa — eikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut toisetkin tehtävät…!
Synkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka levottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli toki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta, joka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata muita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää kannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen lohiverotuksenkin toiselle kannalle… niistä tileistäkin kun on aina pyrkinyt olemaan pientä sotkua… ei muka enää erityisiä lohivouteja tarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja kotikomennon alla — vanha partiopäällikkö!
Otsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen, mustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille, jotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän päähän illallistaan odottamaan.
— Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä sisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka Johanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti pikkusormessaan. — Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen kävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat tekijäänsä!
Emännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka nuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa. Hänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja hänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti tuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun vaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka "nuoren emännän" aikana Krankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia sitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi. Tämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta, astui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy huulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen, tulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka kylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan suvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän hempeää ja sopuisaa luontoa.
Hannu vastasi veistelevälle siskolleen kyllästyneestä
— Eipä se metsä käskyjä tottele, — milloin antaa, milloin ei!
— Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan, virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä ivallista sävyä. — Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta, siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.
Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio- ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, — poikaakaan hänellä ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.
Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta. Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen, ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan. Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden nuorikon, — eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli solakka ja viehättävä, — ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita: se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä hiukan herrastunut, — sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä Voutilan isännältä saanut…
Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen, jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin pistävässä muodossa, — ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi ottaa Krankkalaan kotivävyn… minkä lie maailmankulkijan retkaleen mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla… Nämä isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.
Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.
— Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. — Kreetalla oli hänen oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä tädiltään, joka varsinkin moitti, — ehkäpä oman kovan kokemuksensa opettamana, — Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:
— Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.
— Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään lupausta antamasta.
— Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan riiastamaan, — kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle talonpojan elämä?
— Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.
Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen. Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.
Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla, jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut, ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,— tuo ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä, hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten torasta jonnekin, kauas, minne tahansa…! — Mutta mihinkä tästä lähdet…?
Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, — juuri se oli sana, jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!
Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni… kumea kopse… Niin todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.
— Mikä siellä ravaa… olisiko linnan huoveja…? kyseli Hannu vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina. — Tässä tuntuu törmälle nousevan…
Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen
Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan
uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan
Hannun Oulun linnaan puheilleen.
— Mitä se minusta?
— Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.
Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra… niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut… Mitähän se nyt tahtoo, olisikohan piru merrassa…! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?
Hän ajatteli ensiksi lohitilejään… ne olivat syksyllä taas jääneet vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen. Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina sentään tultu toimeen… joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se Iisakki-herra on nyt poissa — miten lie hänkin ylempänsä suututtanut! — olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat näyttää virkaintoaan, — siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä virka, kukatiesi tyrmäkin…
Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on lohitynnyreitä oluena juotu…!
Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli, kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. — Kuka sen tietää, eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin, samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista…
— Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. — Sinnehän jo ikävöitkin.
— Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon reipastuneena. — Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.
— On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi.
— Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.
Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä…
— Yhy! — Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on miestä, jos mihin tarvitaan…?
Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta ja kysyi sanantuojalta:
— Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä, pannaan hevonen valjaisiin!
Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire… Ja huovikin vastasi hymähtäen:
— Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.
— No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!
Hannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja vironneiden toiveiden kirkasta kaikua.
Oulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna tuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu Juhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa. Siellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä talonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä, joita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut. Viipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua ylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä vei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.
Paljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti — elettiin loppuvuotta 1610 — muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa, jotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama, vanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti lapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden kahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille arkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä mataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä. Talojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan. Tuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen ränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia porvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput, oli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle. Kaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen puoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina kaupungin uusi kirkko pappiloineen, — tämä jokisuu oli näet äsken juuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.
Pientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi, kalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin uusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, — siinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri kaukana…
Mahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän sillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä samalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt paalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla varustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät, honkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka suulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan, jossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja pieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu varmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä tai muurausmestaria.
Sillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, — monet ilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla aina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli lohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä ja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten ohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen tykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran puheille… minkälainen otus se sitten lieneekin…
— Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.
— Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.
— Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin puheilleen?
— Kuuluu kutsuneen…
Hiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen arkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli nuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen ansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta toimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, — mahtoikohan hänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten oli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella tarvitaan…? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa muuttui kysyväksi levottomuudeksi.
Mutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi vain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen päärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa. Hiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne nuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin katsein uuden käskynhaltijan edessä.
Erik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta, katsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja virallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja lipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa, joita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen poikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun puettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia miehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, — eipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja kun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja komentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei tässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, — hiiteen sellaiset pikkuhuolet!
— Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi aivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän suoritettavaksemme uskonut? — Näin kyseli linnanherra heiltä heti, jatkaen: — Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja luotettavaa miestä, — sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni kutsunut.
Hannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan… Hänen korvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen varma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, — ja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli hiessä…! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen suuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon ja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä tahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie…
Hannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että aikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle retkelle… siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli… vaan oli sitten arveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille… Mutta hän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti, sananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:
— Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän tietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän muistaakin minut vielä… itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut vapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin joutunut… tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi…
— Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!
Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:
— Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia seutuja erityisesti…
Hän haasteli harvakseen — miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.
— Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja Valkeameren puolella.
Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä.
Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä
Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:
— Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen…
— Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. — Nyt on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä. Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä pois…