Harvat ovat ne, jotka eivät ole kokeneet, mitä suru ja kärsiminen on; harvat ovat nekin, jotka ymmärtävät, mitä kärsiminen vaikuttaa ihmissydämessä. Kärsiminen ja suru on välistä Jumalan kädessä keinona, jolla Pyhä Henki vaikuttaa perin pohjaisen muutoksen sydämessä; mutta se on Pyhä Henki, eikä murhe itsessään, joka oikeastaan tämän ihmeellisen muutoksen tekee. Missä surua ei seuraa Pyhän Hengen vaikutukset, siellä saattaa ihmisen sydän tulla haavoitetuksi ja vaivatuksi, vaan ei pehmitetyksi, niinkuin joka päivä tapahtumat ympäristössämme myös todistavat.
Seuraava todellinen kertomus opettaa meille, mitä semmoinen kärsiminen vaikuttaa, jota ei Jumala saa pyhittää, mitä se kärsimys myötänsä tuo, joka pipliassa sanotaan "maailman murheeksi". Tämä tapaus tuotti minun sieluuni syvän ja vakavan vaikutuksen, ja minä toivon, että kertomus siitä vaikuttaa samaa muissa. Jumala suokoon sen! Oli pimeä ilta; raskaat pilvet olivat kokoontuneet länteen juuri auringon laskun seuduille, ja hämärä hävisi tavallista pikemmin. Erään maaseurakunnan pappi oli kotimatkalla kaukaisesta paikasta avaraa ja harvaan asuttua seurakuntaansa, kun hän huomasi kirkkaan valovirran, joka levisi tielle kylän sepän ahjosta. Hän seisahti ihmettelemään sitä vaikutusta, minkä häikäisevän valon ja synkän pimeyden jyrkkä vastakkaisuus esiintoi. Siinä olisi ollut kuva Rembrandtsin [kuuluisa maalari loistavista valostuksista hänen kuvatauluissaan] pensselille. Esineet, joita ei hän ollut huomannut päivän valossa, näyttivät nyt ilmautuvan salamielisessä suuruudessa. Pajan vastapäätä oleva vanha vaunuvaja loisti valkean paisteessa; puoliksi avoimesta ovesta leimusi valo sinne ja tänne rautavitjoille ja vanhoille siloille, joita riippui seinillä, samalla kun loitompana kaikki oli suljettu synkimpään yöhön. Mutta pajassa tapasi hänen huomionsa jalomman esineen: sepän muhkea olento ja kauniit kasvojuonteensa, hänen siinä seisoessaan täydellisessä miehuudessaan, näkyivät niin selvästi tässä kirkkaassa valossa. Ei hän koskaan muistanut nähneensä juhlallisempaa kuvaa englantilaisesta työntekijästä.
Richard Norman oli silloin miehuutensa kukassa. Hänen selvät, kauniit kasvojuonteensa todistivat hyvyyttä ja ymmärrystä. Leveä rinta ja jäntevät käsivarret näyttivät erittäin olevan määrätyt hänen kovaa työtänsä varten. Hänen kasvoissansa ja koko muodossansa oli rauhallisen levon kuva, kun hän seisoi, toinen käsi palkeen vivussa ja toinen valmiina tempaamaan rautakankia ulos hehkuvasta ahjosta — mutta tuo oli voiman levollisuus. Seuraavana silmänräpäyksenä lepäsi rautakanki kiehuvana alasimella ja tuo sen vieressä seisova voimakas olento oli täydessä liikkeessä; väkevä käsivarsi vilkkaassa vaikutuksessa olevine jännitettyine lihaksinensa, heilutti kiireesti raskasta vasaraa, ja voimakas isku kerta toisensa perään kohtasi pehmeätä kankia, jotta säkeneet lentelivät siitä joka suunnalle. Pian sitä käännettiin ja pian kajahti vasaran isku jälleen, jota tehden valkea rauta alkoi muuttua punaiseksi ja sitte kadotti senkin värin, kunnes vasaran iskut taukosivat ja rauta makasi siinä jähtyneenä, kylmänä ja muuttui mustaksi, miten ennenkin.
Papin ajatukset ylenivät nyt korkeampaan aineesen, kun hän seisoi ja katseli rautakankia, joka lepäsi kovana ja mustana alasimella, vaikka se juuri vähää ennen kuumuudesta hehkuvana oli taipunut vasaran iskuista ja levittänyt säkeniä valosateena ympärillensä.
"Tässä on minulla merkillinen kuva, joka on tarkoin tutkittava", ajatteli hän; "eikös tämä rautakanki ole selvä kuva luonnollisesta ihmisestä, kun hän tulee kärsimisen uuniin! Kuinka pehmeäksi ja taipuvaiseksi tuo tulikaan kovassa ja valtaavassa tulikoetuksessa! Kuinka helposti tuo taipuikaan vasaran raskaista iskuista, ollessaan alasimella, hehkuen lainatusta kuumuudesta ja levittäen lainatun valon säkeneitä! Mutta kuumuus hävisi, ja nyt lepää se siinä kylmeten, tulee entistä kovemmaksi ja on nyt niinkun ennenkin musta, kova ja jäykkä rautakanki. Nyt ei se enää levitä mitään hehkuvaa elonlämpöä, ei yhtään valon sädettä siitä enää lähde. Turhaan saisi siihen nyt raskahinkin vasaran isku sattua; se kyllä saattaisi katketa, vaan ei taipua".
Uskovainen pappismies jatkoi matkaansa, ollen näissä ajatuksissa, ja tuli aivan murheelliseksi siitä. Hän muisti hänelle uskotusta rakkaasta laumasta useita, jotka hän jonkun kerran oli nähnyt nöyrtyneinä, ja joiden hän oli toivonut tulleen muuttuneiksi murheen vaikutuksesta. He olivat olleet nöyrtyneinä, mutta ainoasti ajaksi, ja hän pelkäsi, että he nyt olivat paatuneemmat kuin milloinkaan ennen. Tuskin ajatteli hän, kuinka pian kuva saattaisi todellisentua sen miehen elämässä, jonka pajaa ja työtä hän vastikään oli ajatellut.
* * * * *
"Olkaa niin hyvä ja tulkaa sisälle! Ahaa, onko se pastori? Tulkaa sisälle kaiken mokomin", sanoi nuori, hyvin ihana vaimo, kunnioituksella nousten seisaalleen papin astuessa huoneesen. Hän pyhki tuolin esiliinallansa ja asetti sen hänen eteensä. Ei kuitenkaan ollutkaan yhtään tomun hiukkaa tuolilla eikä muuallakaan siinä iloisassa huoneessa; kaikki oli puhdasta ja eheää ja muuten hyvässä järjestyksessä.
"Istu itse", sanoi hän hymyillen, "jos minäkin sen teen. Minä tulin tänne kysymään Richardia; en nähnyt häntä kirkossa, ja kun äsken kävin pajan ohitse, ei hän ollut sielläkään. Onko hän kipeä?"
"Ei hän ole terve", vastasi Maria punastuen; "hän makaa. En luule, että hän nukkuu, jos pastori tahtoo mennä puhumaan hänen kanssansa. Hän, raukka, on niin alakuloinen, ja nyt hän kyllä on taipuvaisempi kuulemaan, mitä te sanotte, kuin muissa tilaisuuksissa, ja 'aikanaan sanottu sana on kultaa parempi'".
"Mikäs on, Maria?" sanoi pastori matalammalla äänellä. "sinä näytät niin murheelliselta. Miehelläsi lienee jotakin muuta kuin sairaus, joka sinua surettaa".
"Ah, pastori", vastasi hän lempeästi, "en voi valittaa rakkaasta miehestäni, vaan olen hyvin murheellinen. Tiedän, ettei pastori ymmärrä väärin minua taikka luule, että olen tyytymätön ja väärä häntä kohtaan, ja sentähden puhun asian todellisen laidan. Richard meni työmiesten kokouspaikkaan perjantaina; hän on äsköttäin ruvennut siinä käymään minun toivoani vastaan, sillä jäsenet kokoontuvat kerran kuukaudessa 'viheriään käärmeesen', ja seuran sääntöjen mukaan pitää jokaisen ostaa juomatavaraa vähintäkin 40 pennin edestä, että isäntä saisi sisääntulonsa. Mutta tietättekös pastori, minusta on se 40 penniä niiden raukkain paulana; niin on se ainakin ollut Richardille. Hän oli saanut yli 30 markan yhdestä rätingistä perjantai-aamuna, ja unhoitti, vastoin tavallista tapaansa, antaa minulle rahaa, meni sinne ja istui siellä sekä joi muiden tyhjäntoimittajain kanssa, kunnes kaikki rahansa olivat loppuneet. Hän tuli kotiin lauantaina päivällisen jälkeen, ei ennen, ja oli aika lailla juovuksissa. Minä pyysin häneltä vähän rahaa, vaan hän kiivastui, suuttui ja meni tiehensä; missä hän on ollut sunnuntain ja maanantain, sitä en tiedä. Tänä aamuna tuli hän kotiin, ja mitä minä voin päättää, on hän luultavasti eksynyt ja maannut jossakin ulkohuoneessa; hänen vaatteensa olivat likaiset ja repaleiset. Mutta hän näytti niin onnettomalta ja oli niin sydämellisesti murheellinen, ett'en minä häntä yhdelläkään sanalla nuhdellut, vaan sain hänen tänne ja houkuttelin häntä maata sekä annoin hänelle kupillisen lämmintä teetä. Minä tulin juuri hänen luotansa, ja pelkään, että hän on vilustunut ja tulee pahoin kipeäksi".
Richard Norman'ia suosi kaikki hänen vilpittömän, kohteliaan tapansa ja hyvän luonteensa tähden. Hän oli erittäin hyvä työmies ja paras hevosen kengittäjä koko tällä seudulla, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja oli viisas, ymmärtäväinen nuori mies. Hän oli hyvin suostunut rakkaasen, jumaliseen vaimoonsa ja kahteen pieneen poikaansa, ja oli usein sanonut hänelle, ettei hän koskaan ollut niin onnellinen, kuin istuessaan kotona hänen ja lastensa luona. Yhdessä suhteessa puuttui häneltä kuitenkin paljon; hän ei ollut jumalaa-pelkääväinen mies. Hän kävi kyllä kirkossa, ei hän julkisesti ylönkatsonut sabattia; pastoriansa arvoksui hän suuresti ja osoitti hänelle paljon kunnioitusta, mutta elävästä Jumalan pelvosta oli hän vieras. Rakkaus Jumalaan, hänen Vapahtajansa Jesuksen Kristuksen kautta, ei ollut hänen menetyksensä ponnistimena. Vastoin parempaa tietoansa menetteli hän, samoin kuin moni muukin, ikään kun Jumalan pelkoa ja tämän elämän jokapäiväisiä toimia olisi mahdoton yhdistää, unhottaen, että Jumalan valtakunta on uskovaisten sisällinen voima, niinkun hapatus, joka voimallisella ja läpitunkevalla vaikutuksellansa koskee koko ihmiseen.
Pastori tapasi Richardin syvästi alakuloisena ja murheellisena. Hänen silmänsä olivat väsyneet, kasvonsa kalveat ja väkevä, jäntevä käsi makasi voimatonna peitteellä.
"Jaa, nyt tapaa pastori minut", sanoi hän raskain päin ja sydämin. "Luulen, että pastori on kuullut, kuinka minä käytin itseni menneellä viikolla, ja nyt olen tässä niin kurjana".
"Minä kaipasin sinua kirkossa", vastasi pappi, "ja kun tänään näin, ettet ollut pajassa, tulin tänne kuulemaan, kuinka voitiin, ja nyt tapaan sinut sängyssä tänä kauniina kesäpäivänä, työhön kykenemättömänä. Ystäväni, tämä näkö sattuu sydämeeni; minä olin alkanut toivoa parempaa sinusta".
"Jaa, herra pastori, mutta tämä ei saa enää uudestaan tapahtua, niin että te saatte antaa minulle tällä kertaa anteeksi".
"Se on yhtä kaikki, Richard, jos minä annan anteeksi taikka en; minä en ole sinun tuomarisi, vaan ystäväsi. Herran Jumalan kanssa on sinulla tekemistä. Jättääkö Hän semmoista nuhtelematta? Etsi Jumalan apua Jesuksen Kristuksen kautta. Heräjä ja rukoile, että Jumala antasi sinulle voimaa vastustamaan kiusaajaa. Meidän täytyy vastaanseisoa perkelettä, jos tahdomme voittaa kiusausta; mutta jos meillä on ainoastaan oma voimamme, niin me taistelemme hirmuista ylivoimaa vastaan".
"Sen tiedän varsin hyvin, ja minä rukoilen Jumalalta apua".
"Niin, ystäväni, mutta sinun pitää myös käyttää itsesi niinkuin rukoilet; sinun pitää luottaa nöyrästi Kristukseen ja uskoa, että sinä Hänen tähtensä saat armon ja voiman vastaukseksi rukouksellesi. Muista, että kun Jumala antaa meille käskyn, antaa Hän myös lupauksen samassa. Jumala sanoo sinulle: Tee työtä, — sodi — taistele; ja ne lupaukset, jotka Hän antaa, ovat nämä: 'Minä teen työtä sinussa — minä sodin sinussa — minä taistelen sinussa'. Jumalan käsky on: 'vastaanseisokaa perkelettä'; mutta lähimmästi sen yhteydessä on Hän antanut myös lupauksen, joka kuuluu: 'Niin pakenee hän teistä'. Sinä ja minä, Richard, ja kaikki ihmiset saavat oppia Hänen sanastaan, että meidän pitää voittaa väkevä vihollisemme, ellei Hän ole meitä voittava. Ei ole yhtään aselepoa, ei ensinkään rauhaa kumpaiseltakaan puolelta; jos me emme voita, niin viepi hän varmaan meidät viimein ikuiseen vankeuteen".