Mikä on ume umakka
Mikä on savu sakea?
Oisiko soan savuja,
Noita vainovalkeita?
Ketterästi juoksi hepo pitkin ulapan selkää, kavio naksahteli tiheästi iljanteeseen, ja tuon tuostakin vongahti jää jalaksen alla. Sinne tänne oli tuuli kinostanut ohkaisiksi vyöhykkeiksi talven ensimmäistä lunta, ja siinä lipui reki äänetönnä edelleen kuin vene tyynessä vedessä, mutta kun taas rosopaikalle tultiin, piirrähti reen rautapohja terävämmin jäätikköön, joka kirmaisten kajahti vastaan.
Kylmästi puhalsi viima aukealta Pohjanlahdelta. Se oli peittänyt raudikon paksuun kuuraan, harja ja häntä liehuivat valkoisessa huurteessa, ja kuuma henki, joka sieraimista virtasi, jäi yhtenä höyrynä jäljelle. Mies, joka reen perässä ohjaksia piteli, oli pukeutunut tuuheakauluksiseen revonnahkaturkkiin, ja naisesta, joka hänen rinnallaan istui, ei näkynyt taljojen ja villahuivien välistä muuta kuin pari lempeätä, sinistä silmää, pieni nykerönenä ja kipene punertavia poskia. Ajaja piteli suitsia huolettomasti oikeassa kädessään — hevosta ei tarvinnut kiirehtiä —, vasemman hän oli kiertänyt vierustoverinsa vyötäreille ja istui hiukan nojautuneena hänen puoleensa. Hänellä oli rohkea, avonainen katse, tuolla nuorella miehellä, ja hänen nuorekkaista, joskin hiukan ankarapiirteisistä kasvoistaan kuvastui pelkkää iloa ja onnea, kun hän siinä matkan kuluksi rupatteli kaikenlaista leikkiä ja totta hiljaisemman rekikumppalinsa kanssa.
— Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk'et tiedä, minkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.
— Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa on uudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.
— Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Ei olekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttö tulee toimeen?
Nainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkein ihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.
— Kohtapa se nähdään.
— Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskin näkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.
Se oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kylään nuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta, vauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa, jonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraita talonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisen arvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensa Helinä ja veli Tapani — äiti oli heiltä jo kuollut — palanneet kotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle ja uudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osa häärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisin itsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetä talviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten oli kuljettu paras puoli taivalta.
Juho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneet pitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivat toisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas. Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä. Hämäränä juovana häämötti jo etäältä Iin alava, tasainen rannikko, vakavana ja rauhallisena. Nousevan päivän arat säteet eivät tosin pystyneet lämmittämään jäistä, kankeata luontoa, mutta tuntui sentään siltä, kuin olisi sen valo hiukan loihtinut ystävällisemmän näköisiksi noita huurteisia saaria, joiden ohi jo ajettiin, jopa hiukan lauhduttanut merituulen jäistä viimaakin.
— Näetkö, puhui Anni hetken äänettömyyden jälkeen, minusta näyttää aivan kuin savu nousisi tuolta edestäpäin rannan takaa.
— Savuko, eikö mitä… Mutta todellakin, siltä se näyttää, mutta auerta tuo lie, mitä lie päivän sumua.
— Vaikka lienevät vainolaiset kyliä polttamassa, ne vainolaiset, joiden käynneistä tässä takavuosina juuri tuonaan kerrottiin.
— Ole huoletta, eivät ne rannikolle asti uskalla tulla. Eivätkä ne nyt sieltä liikukaan taas pitkiin aikoihin, sitten kun toissa talvena saivat Oulujärvellä niin komeasti selkäänsä.
Näin lohdutteli Juho toveriaan ja koetti lopputaipaleellakin rupatella iloisesti ja huolettomasti matkan kuluksi. Mutta ei hän saanut enää silmiään revityksi irti siitä savupatsaasta, joka usvoitti kaakkoisen taivaanrannan lumisen metsän takana. Mikä ihme on tuo savu — sillä eihän se ole muuta kuin savua? Vaan miksi huuruaa metsä noin laajalta alalta? Se nousee aivan Kiimingin kylän kohdalta. Onko nyt todellakin lemmon leikki valloillaan, onko Karjala hiihtämässä? Mutta eihän siitä ole kuulunut mitään tänä talvena. Uskaltaisiko heittiö todellakin rynnätä ryöstämään rannikolle asti?
Moneen vuosikymmeneen se ei ollut uskaltanut näyttäytyä sydänmaan kyliä edempänä. Oulujärven tienoilla oli kyllä viime vuosikymmeninä ja pitkin 1580-lukuakin tapeltu melkein vuosittain, olipa edellisenä kevännäkin (1588) koko joukko Oulunsuun talonpoikia hauenpyyntiretkellä Oulujärvellä joutunut kavalasti vaanivan vihollisen uhriksi. Vesainen oli tosin kuullut, että Vienan puolella oli pitkin kesää ja syksyä oltu kovassa hommassa, rakennettu muureja Solovetin monasteriin ja muutakin puuhailtu. Mutta nehän olivat olleet vain varustuksia. Olisiko sieltä nyt lähdetty talvihiihdolle?
Sitä hän mietti ajellessaan jäätä pitkin ja kävi yhä vakavammaksi ja harvapuheisemmaksi, kuta lähemmäs tultiin Kiiminginjoen suuta. Oikeata savua ei se ollut enää tuo, sen hän jo tiesi ja koetti turhaan arvailla, mitä se olisi. Kiimingin suussa hän vihdoin pysäytti huuruavan juoksijansa ja nousi vähän rauhatonna reestä.
— Odotellaan tässä toisia, virkkoi hän nuorikolleen, ja ajetaan sitten yhtä matkaa Kiiminkiin.
Pian siihen joutuikin jäljessä ajava häärahvas; oli ajettu kiireemmin lopputaipaleella. Kymmenkunta hevosta pysähtyi yksi toisensa perästä huokaisemaan kiireisestä ajosta, ja mies sieltä, toinen täältä nousi reestä, johon nainen jäi istumaan taljoihinsa kääriytyneenä. Siinä tepasteli komeiksi kirjailluissa kallokkaissa ja neliskulmaisessa, punaisessa lappalaislakissa tuuheapartainen Torvinen, jonka kookasta vartta eletyt kuusikymmentä ikävuotta eivät vielä olleet hiventäkään koukistaneet. Hänen poikansa Lauri, lyhyempi varreltaan, mutta vanttera mies, heitti suitset äidilleen, jota hän kyyditsi, ja ehätti kokoontuvain miesten joukkoon. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen mies, yllään hieno supinnahkaturkki ja Saksan silkillä kirjailtu vyö, asteli hänen edellään. Se oli nuori Krankan Hannu Limingasta, Peräpohjan vaurainta sukua. Hän olisi jo sillä perusteella ollut äitinsä ja sisarensa kera läsnä näissä komeissa häissä, ellei olisi ollutkaan Juhon paras asetoveri. Reessä, jonka ympärille nämä sekä vielä useita muita ii- ja kemiläisiä keräytyi, istui Kemin vanha kirkkoherra Henrikki ja Iin kappalainen Pietari.
Kaikkein silmissä oli sama levottomuus, kaikkein huulilla sama kysymys:
— Mikä on savu, joka kylästä nousee?
Useimmat olivat sitä mieltä, että se ei voinut olla muuta kuin vihollisten sytyttämää tulta ja neuvoteltava oli vain siitä, mitä olisi tehtävä. Huolta ja levottomuutta näkyi jokaisen katseessa; seisottiin äänettöminä eikä tahdottu tulla mihinkään päätökseen. Vanha Torvinen ja Vesainen yksin eivät kadottaneet mieltään, he vaativat, että piti heti kiireimmän kautta rientää kylään pelastamaan mitä pelastaa voi — olipa vaara sitten mikä tahansa.
Kolmella hevosella lähtikin heti kymmenkunta miestä edeltä ajamaan jokea ylöspäin; naiset pysähtyivät Haukiputaan taloihin, joen suuhun. Joen mutkassa siinä, mihin Kiimingin kylän ensi talot näkyivät, keksivät ajajat jo omin silmin, mitä oli tapahtunut, mistä se savu nousi. Talot ne paloivat pitkin jokiahdetta. Toiset liehuivat vielä ilmiliekissä, toiset jo raunioina savusivat. Komeita, korkeita nuotioita leimusi kahden puolen virtaa, etäämmällä metsänrinnasta vilkkuili tulipatsaita, ja koko luminen maisema punertui niiden valossa. Toisissa taloissa paloivat kaikki rakennukset, toisissa ainoastaan pirtit leimusivat ja ulkohuoneet seisoivat siinä vieressä lumipeitteisinä ja surevan näköisinä. Mutta ihmisiä ei etäämmältä katsoen näkynyt missään. Näytti aivan siltä, kuin asukkaat olisivat äsken jättäneet kylänsä autioksi ja mennessään sytyttäneet sen palamaan.
Miehet ajoivat edelleen ja pysäyttivät taas hetkeksi hevosensa ylempänä joen käänteessä, katsellen kummastuneina ja kauhistuneina tuota heidän silmäinsä edessä riehuvaa hävitystä. Juho oli noussut seisaalleen reessään ja seisoi siinä kotvan aikaa tuijottaen vasemmalle rannalle omaa kotitaloaan kohden. Korkeimpana, suurimpana liekkinä kaikista leimusi siellä hänen uusi pirttinsä, jonka hän äsken oli saanut valmiiksi ja johon hän juuri oli tuomassa nuorikkoansa emännäksi. Hän oli rakentanut sen koko kylän komeimmaksi taloksi ja ylpeänä hän vielä kotoa lähtiessään oli katsellut, kuinka se mahtavana kohosi siinä jokitörmällä, puhtaana ja uutukaisen valkeana. Nyt nuoleskelivat liekit ahnaasti sen valkoisia seiniä, katto oli jo pudonnut sisälle, ja vahva lieska tuprusi ulos ikkunalävistä. Juho ei virkkanut sanaakaan, ei silmiään räpäyttänyt, vaan synkkä pilvi levisi hänen äsken niin iloisille kasvoilleen, ja piirteet suun ympärillä kävivät vieläkin ankarammiksi ja terävämmiksi. Rivakasti nykäisi hän hevostaan suitsista ja lähti täyttä vauhtia ajamaan kotitaloaan kohden.
Törmän alla juoksi hänen nuorempi veljensä, 16-vuotias Tapani, joka jo edellisenä päivänä oli isän ja sisaren kanssa palannut kotiin, häntä vastaan. Kauhu kuvastui nuorukaisen katseista, värähtelevällä äänellä hän huusi veljelleen:
— Joudu, Juho, vanhaan pirttiin, sillä isä on kuolemaisillaan.
— Vieläkö vainolainen on kylässä?
— Ei, viimeiset lähtivät vähän aikaa sitten.
Vesalan vanha, matala pirtti seisoi vielä polttamatta metsän puolella pihaa, ja sinne kiirehti Juho joutamatta enää ympärilleen vilkua. Peräseinämällä vuoteessa makasi siellä hänen vanha isänsä kalpeana ja hervotonna, kaulassa suuri, ammottava haava, joka ulottui rintaan asti. Vaikka haavaa oli koetettu tukkiakin, oli jo veri juossut melkein kuiviin, ja vaivalloisesti jaksoi enää vanhus nostaa silmäluomiaan, kun Juho astui hänen vuoteensa ääreen. Voimiaan ponnistaen hän kohotti kättään, ojentaakseen sen Juholle, ja sopersi kuiskaavalla äänellä:
— Sinä poikani … kosta…
Vaivalloisesti hengitti vanhus, ja haavoittunut rinta läähätti pahasti. Tuokion kuluttua nytkähti ruumis pari kertaa, kurkku korahteli, ja valtava tuska kuvastui vääntyneistä kasvoista. Sitten ruumis vaipui taas hervottomasti paikoilleen, ja hetken kuluttua oli jo henki eronnut.
Nyt vasta Juho katsahti ympärilleen pirtissä. Siellä uikutti naisia joka nurkassa; he olivat hävityksen kestäessä olleet niin kauhistuksissaan, etteivät voineet itkeäkään, nyt vasta vihollisen lähdettyä kyyneleet pääsivät tulvimaan esiin. Juho viskasi liinan isänsä kasvoille ja lähti ulos saamaan tarkempia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut.
Saunan aikana edellisenä iltana, loppiaisaattona, oli joukko Vienan karjalaisia, noita vanhoja vihollisia, aivan äkkiarvaamatta ilmestynyt kylään. Vesalassa oli vanha isäntä poikineen juuri saunassa, kun ylitaloista rupesi kuulumaan meteliä ja pakolaisia juoksi pihan poikki. Vaimoväki ja palkolliset hätäysivät aivan kykenemättömiksi, ei kukaan osannut toimittaa mitään. Isäntä vain kiireesti laski elukat irti ja pani ajamaan niitä metsään, jossa ne vieläkin olivat. Itse hän kiirehti tupaan, haki sieltä aseita ja ampumavaroja ja koetti pelastaa mitä arvokkaampaa oli. Ja samalla hän lähetti naapuritaloihin sanan, että miehet mitä pikimmin keräytyisivät vasemmalle rannalle metsän rintaan yhdessä hätyyttämään vihollista, jonka lukumäärää ei vielä tunnettu.
Mutta se oli jo myöhäistä. Vihollisia levisi kuin turilaita joka taloon ryhtyen tekemään hävitystään. Illalla eivät vielä polttaneet kuin pari taloa; he ryöstivät ne ensiksi puhtaiksi ja pakottivat keihään kärjellä asukkaita tuomaan esille, mitä heillä oli syötävää tai muuta kelvollista. Jos kuka vähänkään niskoitteli, sen pistivät heti "vartaaseen". Ja niin he söivät ja mässäsivät siellä koko illan ja yön. Se oli asukkaille kauhea yö. Toiset pakenivat pakkasen selkään pimeään metsään honkien sekaan, toiset koettivat lymytä mikä minnekin, kellarikuoppiin ja riihien parville.
Varsinkin Vesalassa oli meteli ollut mitä kauheinta koko yön, koska viholliset olivat sen ottaneet ikäänkuin pääkortteerikseen, kooten ryöstöjään Juhon uuteen tupaan. Vesalan jouluolut komennettiin esiin, ja sitä juoden valvoivat toiset, toisten nukkuessa pitkin lattioita. Sinne olivat myöskin vienalaisten johtajat asettuneet. Heitä oli kaksi, toinen Kuisma-niminen, joka oli ahnas saalista keräilemään ja retkeili miesten kanssa talosta taloon. Toinen, Ahma, ei niin paljon välittänyt saaliista eikä polttamisesta. Kun taisteltava oli, hän aina oli ensi mies ja hiihtämässä myös; mutta kun kyliin tultiin, tahtoi hän mieluummin huvitella kylän ruoilla ja juomilla ja antoi toisten koota saaliin. Pohjanlahden rannikon suomalaisille olivat nuo miehet vanhoja tuttuja, usein he olivat tavanneet heidät retkillään sydänmaissa ja iskeneet käsiksikin. Nyt ensi kerran pitivät näin kotonaan heitä vierainaan.
Vihollisia ei ollut aivan suurta joukkoa, arviolta 70 tai 80 miestä, mutta kiiminkiläiset eivät kumminkaan kyenneet mihinkään vastarintaan, kun hajallaan ja aseettomina ollen aivan hätäysivät vihollisen äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä. Toiset ehtivät paeta, toiset joutuivat vihollisten vangeiksi taikka saivat surmansa. Aamuyöllä, jolloin useimmat viholliset nukkuivat, koetti kumminkin vielä Vesalan vanha isäntä, jota vienalaiset pirtissä olivat pilkoillaan pitäneet juomanlaskijanaan, hiipiä ulos keräämään kokoon kylän miehiä, joiden hän arvasi piilottelevan metsän rinnassa. Tapanin hän lähetti jo edeltä käsin siitä sanaa viemään. Vaan ennenkuin hän itse ehti pihalta pois, oli jo Ahma huomannut hänen lähtönsä, juossut jälkeen ja retuuttanut ukon takaisin tupaan, jossa sitoi hänet köysillä kiinni.
Yön maattuaan ja herkuteltuaan mielin määrin kiiminkiläisten jouluruoilla hankkiusivat vienalaiset aamulla lähtemään saaliineen pois. Sitä ennen panivat kumminkin tuon komean tulituksen toimeen; katseltuaan, ettei taloissa enää ollut mitään mukaan otettavaa, he sytyttivät ne palamaan, ja pian liekitsi aamun pimeässä koko kylä. Vesalassa heillä oli keräyspaikkansa ja sen he siitä syystä sytyttivät viimeiseksi, lähtöroviokseen. Hajanaisina pätkinä kertoi lymypaikoistaan vähitellen palannut, pelon valtaama kotiväki tätä Juholle, joka synkin kasvoin seisoi siinä, katsellen kuinka hänen tupansa hiiltyvät seinähirret yksi toisensa perästä romahtivat kokoon. — Piti minunkin sattua pois juuri tällä hetkellä, ajatteli hän itsekseen. Ah! olisinpa toki tahtonut vähän niitä koiria kurittaa. Hänen nyrkkinsä puristui ja katseensa kävi yhä julmemmaksi. Mutta äkkiä hän säpsähti, kääntyi naisten puoleen ja kysäisi hätäisenä:
— Missä on Helinä?
Ei kukaan tiennyt. He eivät olleet nähneet talon tytärtä sitten kun edellisenä iltana, metsässä häntä ei ollut yöllä huomattu, hän oli aivan hävinnyt pois siinä paon hurakassa. Eivätkä nekään, jotka yön olivat talossa olleet vihollisten rääkättävinä ja jotka sitten olivat vähissä hengin pelastuneet tuvasta liekkien keskeltä, nekään eivät olleet häntä nähneet. Kaikki katsoivat toisiaan, kukaan ei tiennyt talon nuoresta tyttärestä mitään.
— Missä Helinä, missä sisareni? huusi Juho ja juoksi hakemaan. Haki saunat, tallit, navetat, huusi häntä nimeltä, kyseli kaikilta, ei löytänyt mistään. Onko lapsi parka palanut tupaan? se kauhea ajatus hänet valtasi. Vai onko vielä kamalammin käynyt, ovatko vainolaiset vieneet hänet mukanaan? Ei kukaan tiennyt vastata. Isä olisi ehkä tiennyt, mutta nyt hänkin jo oli kylmänä.
Siihen keräysi Vesalan pihalle vähitellen koko kylän rahvas, ja joensuuhun jäänyt hääväkikin oli tällä välin jo saapunut. Haettavia oli muillakin, mikä kaipasi lastaan, mikä isäänsä, mikä puolisoaan. Mutta muut löysivät toki omansa, löysivät joko kuolleina hangelta taikka haavoittuneina ulkohuoneista, Helinää ei löytynyt mistään. Hän oli ollut kaikkien, omaisten ja kyläläisten, lemmikki, ja monen pojan sydämen hän oli jo valloittanut, mm. Krankan nuoren Hannunkin, joka nyt epätoivoisena juoksi ylt'ympäri tietämättä, hyökkäisikö hakemaan armastaan palavien hirsien sekaan vai vainolaistenko jälkeen ryntäisi.
Vanhan tuvan uunilla hän hakuhommissaan tapasi vihdoin ryysyjen seasta talon ikälopun, puolikuuron ja heikkomielisen ruotiukon ja rupesi häntäkin rytyyttämään:
— Oletko nähnyt Helinää? huusi hän ukon korvaan.
— Helinää … tässä se oli uunilla … vaan se pitkä roikale nykäisi meidät alas.
— Nytkö aamulla? Ja kuka pitkä?
— No se… Kun kehui vielä, että tässäpä kaunis tyttö. Sehän se sitten isäntääkin löi rintaan kirveellä.
— Se on ollut Ahma. Entä Helinä?
— Sylissään vei, mihin lie…
Tuosta päästiin jo langan päähän kiinni ja lypsämällä saatiin vaarilta vielä lisätietoja, että Helinä illalla Vienan puoleisten tullessa oli paennut uunille ja maannut siellä ryysyihin käärittynä ruotiukon takana koko yön. Siitä ei ollut tiennyt kukaan muu kuin isäntä, eivätkä vainolaisetkaan olleet heitä sieltä hakeneet. Vasta aamulla pois lähtiessään kävi Ahma vielä vanhaa tupaa tarkastamassa ja löysi uunilta ukon ja Helinän. Ukkoa potkaisi pari kertaa ja jätti siihen, vaan tyttöön hän mahtoi mielistyä, koska lähti viemään mukanaan — muuten eivät karjalaiset nyt vankeja ottaneet, koska heitä oli siksi vähäinen joukko, että niitä olisi käynyt työlääksi kuljettaa. Vanha Vesainen, joka oli jätetty yksin palavaan uuteen tupaan, oli siellä saanut katkaistuksi kahleensa, juossut ulos ja — nähtävästi Helinän vuoksi huolissaan — kiirehtinyt vanhaan pirttiin, josta Ahma juuri oli kantamassa tyttöä ulos. Hän oli koettanut pelastaa lastaan, vaan Ahma oli sotakirveellään iskenyt häntä rintaan, jotta hän oli kepertynyt lattialle.
Joku piilossa olevista oli vielä nähnyt Ahman valjastavan naapuritalon pihalla tallista otetun hevosen ja lähtevän ajamaan toisten jälkeen, jotka silloin jo hiihtivät niityn toisessa laidassa…
—- Hänet on pelastettava! huusi Hannu innoissaan. Miehet, nyt suksille ja hiihtämään jälkeen!
— Minne päin ne kulkivat? kysyi Juho rauhallisemmalla, mutta päättäväisellä äänellä.
— Iin kirkolle.
— Kuka haluaa, hakekoon aseensa ja rientäköön mukaan! Sillä nyt sitä lähdetään!
Liikettä ja hälinää nousi väkijoukossa, joka oli keräytynyt Vesalan pirttiin ja pihalle. Naiset kieltelivät ja rukoilivat miehiään pysymään kotona. Vieläkö nyt lähtisivät sinne surmaansa hakemaan hekin, eikö ollut siinä surkeutta kylliksi, että kodit oli ryöstetty ja talot poltettu? Taasko jättäisivät kylän turvattomaksi, naiset ja lapset suojattomiksi paljaan taivaan alle? Näin he vaikeroivat, ja miehistäkin monet, jotka ensi innossa olivat olleet valmiit lähtemään mukaan, rupesivat miettimään. Hannukin oli jo melkein valmis luopumaan takaa-ajopuuhasta. Juho koetti kyllä innostaa miehiä, mutta hänenkin kaulansa ympäri kiertäysi äkkiä takaapäin pehmoinen käsi, ja kun hän kääntyi, seisoi siinä hänen nuori vaimonsa kuiskaten:
— Nytkö jo jätät minut tänne yksin?
Vaikealta se tuntui Juhostakin, olipa valitushuuto melkein päästä hänen huuliltaan. Niin onnellisena hän oli tuonut nuoren, kauniin vaimonsa tähän uuteen kotiinsa, jossa oli aikonut rauhassa ja levossa viettää onnen päiviä isänsä ja siskojensa seurassa. Tuhkana suitsusi nyt hänen tupansa, siinä makasi hänen vanha isänsä verissään kuolleena, sisaren, tuon hellän, lemmityn lapsen, oli vainolainen raastanut mukaansa orjakseen ja jalkavaimokseen. Ja itsensäkö hänen nyt täytyi jättää nuorikkonsa, jonka seurassa hän vielä tuskin oli viettänyt paria päivää, ja lähteä tappelemaan, kenties kuolemaan? Hänkin epäili hetkisen, mutta muisti sitten isänsä jäähyväissanat ja oli päätöksessään varma.
— Niin, lemmittyni, jättää minun nyt sinut täytyy. Tulenhan minä takaisin. Vaan ensiksi on isän veri kostettava, sisar pelastettava.
— Oikein Juho, puhui Torvisen vanha isäntä, nyt ei ole aikaa nuorikon kanssa kuhertelemaan. Ovatko miehet raukkoja tässä kylässä? Siellä hiihtää nyt vainolainen parastaikaa kylästä kylään, polttaa talot ja tappaa pahaa aavistamattomat ihmiset, ja te täällä vain voivottelette? Tällä hetkellä he ovat jo jokivarrella, ennen pitkää Iin kirkolla. Meidän täytyy heti kiirehtiä jälkeen, kerätä miehiä matkan varrelta ja joutua heitä hätyyttelemään, ennenkuin kovin paljon tuhoa ehtivät tehdä. Minä en sääli harmaita hiuksiani; kun saan sukset ja keihään, olen heti valmis. Ja minä vastaan kaikista kemiläisistä, jotka tässä ovat, ovatko iiläiset huonompia?
Se puhe vaikutti, naisten ääni vaikeni, ja miehet riensivät sanaa puhumatta hakemaan suksiaan ja keihäitään; kellä pyssy oli säilynyt piilossa, se otti senkin. Kiireesti siinä evästä pistettiin mukaan, kengästettiin ruostuneita keihäitä ja korjailtiin jousen jänteitä. Kirveen sitoivat toiset konttiinsa, toiset terässelkäisen jousen, ja vankkateräinen puukko riippui jokaisen vyöllä. Eikä kulunut kuin hetkinen, ennenkuin joella Vesalan kohdalla seisoi suksillaan kolmisenkymmentä miestä valmiina hyökkäämään pitkin vainolaisen hiihtämiä latuja.
Siinä heitettiin viime hyvästit itkeville naisille ja lapsille. Hellästi syleili Juhokin nuorta vaimoansa, lupasi kiirehtiä pian takaisin ja lähti sitten Torvisen rinnalla hiihtämään joukon etupäässä.
Jo kumu kylästä kuului,
Tomu toisista taloista,
Välkytys kylän väliltä.
Iin kirkolle oli loppiaisaamuna 1589 kansaa kokoontunut niinkuin tavallisesti, mitään pahaa aavistamatta, jumalanpalvelusta odottamaan. Jo aamuhämärässä ja päivän valjetessa olivat kirkkomiehet etäisemmistä kylistä ja taloista saapuneet kirkonkylään joka suunnalta, mikä hevosella ajaen, mikä porolla, mikä suksilla. Ennen kirkonaikaa toimitettiin siellä niinkuin ainakin kaikenmoisia tarpeellisia maallisia askareita, ja varsinkin nimismiehen talo, Kauppila, oli koko kirkkorahvaan keskustana ja kokouspaikkana. Siellä käytiin kauppaa, vaihdettiin, ostettiin, myötiin, kukin varusti itselleen työkaluja ja muita tarpeita kotiin viedäkseen, ja kauppasaksat kulkivat ympäri reestä rekeen ostellen eläinten nahkoja ja muita maalaistuotteita. Siellä tingittiin, tarjottiin, huudettiin. Tuttavat tapasivat tuttavansa, sukulaiset yhtyivät toisiinsa, kyseltiin kuulumisia, kerrottiin kuulumisia. Ja Kauppi itse, paksumahainen, roteva nimismies, seisoi aittansa ovella ja kantoi veroja ja verorästejä.
Pappilan pihalla, joka oli vähän alempana jokivarrella, oli melkein samanlainen mellakka. Siellä kannettiin papin saatavia täyttä vauhtia, ja kirkkoherra, vanha Henrikki herra, kulki väkijoukossa ylt'ympäri, jutteli yhden ja toisen kanssa, ottaen osaa seurakuntalaistensa iloihin ja suruihin. Mutta kun aamu niin oli liukahtanut lähelle puolta päivää, soivat kirkosta kellot yhteen, ja väki lähti vähitellen lipumaan pitkinä parvina jokitörmää myöten kirkkoon. Hetken kuluttua ajoi sinne pappikin, ja jumalanpalvelus alkoi.
Saarnavirsikin oli jo veisattu, ja alas törmälle asti, jossa muutamia kirkkomiehiä vielä seisoi keskenään jutellen, kuului vanhan rovastin harras ääni, kun hän siellä saarnata paukutteli. Siihen törmälle juoksee silloin lähimmästä talosta pelästynyt lapsilauma kertoen miehille, että suuri miesjoukko oli ilmestynyt taloon.
— Mitä miehiä ne ovat?
— Emme tiedä. Pitkäpartaisia miehiä, kaikilla kirveet ja keihäät!
Vainolainen kylässä! Tuo sanoma levisi äkkiä miesjoukosta toiseen kirkon ulkopuolella ja ehti jo samassa kirkon sisällekin, jossa se synnytti liikettä ja levottomuutta. Ihmiset nousivat paikoiltaan ja pyrkivät ulos, puhuttiin ja hätäiltiin. Pappi koetti jatkaa saarnaansa, vaan pian hänenkin täytyi lopettaa, sillä tuokion kuluttua ilmestyi noita keihäsmiehiä jo kirkon ovellekin.
Vienalaiset saartoivat aseettoman kirkkorahvaan kirkon sisälle ja pihalle. Ei kukaan voinut juosta kotiinsa pelastamaan tavaroitaan taikka lapsiaan, keihäillään häristivät ympärillä seisovat viholliset jokaista, joka yritti pakenemaan. Ja sillä välin heistä toiset hajausivat lähitaloihin ryöstämään saalista, ja saarrettujen kirkkomiesten täytyi nähdä, miten jo talo siellä toinen täällä metsän rinnassa tuprahti tuleen.
Äänekästä hälinää ja valitushuutoja kajahti nyt äsken niin sopusointuisesta temppelistä, jossa pelästynyt väkijoukko ei oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Naiset ja lapset itkivät ja voivottelivat, ja neuvottomina ja hämmästyneinä keräysivät miehet keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä. Vastarintaan he eivät osanneet ryhtyä, aseettomina kun olivat siihen sullottuina eivätkä sitäpaitsi tunteneet vihollisen lukumäärää, eivätpä edes tienneet mitä väkeä se oli. Sillä moneen vuoteen ei ollut vienalainen uskaltanut hyökätä aivan rannikolle asti tiheimpään asutukseen. Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti, palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.
Koko kirkonkylässä vallitsee samanlainen sekasorto. Pelästyneet kotimiehet koettavat viime hetkessä karata pakoon vihollisia, mutta nämä ottavat heidät kiinni ja pakottavat kaivamaan esiin ruokavaroja ja tavaroita. Ja kun ovat talon puhdistaneet, sytyttävät he sen palamaan. Pappilassa on suuri mellakka. Sinne on Ahma ajanut nuoren vankinsa kanssa, ja siellä hän toisten kera komentelee ja rääkkää säikähtynyttä vaimoväkeä, joka on pelosta aivan pökerryksissään. Kaikki on heille onnistunut vaivatta ja vahingotta, ja tyytyväisinä päättävät päälliköt hiukan levähtää talossa, käskevät vain miestensä tarkasti vartioida kirkkoväkeä. —
Mutta ravakasti ovat hiihtäneet Kiimingin miehetkin, ja he lähenevät jo huimaavaa vauhtia kirkonkylää, jossa vihollinen parhaillaan mellakoipi. Metsässä muutaman neljänneksen päässä he tapaavat pakolaisia ja kuulevat heiltä mitä on tapahtunut. Siinä huokaistaan hetkinen ja neuvotellaan. Hetki on otollinen ryntäämiseen. Viholliset ovat hajautuneet ympäri kylää, tuskin parikymmentä miestä on kirkkorahvasta hätyyttämässä ja saartamassa. Sinne he päättävät hiihtää suoraa päätä pelastamaan väkijoukkoa, sieltähän sitten saadaan apuväkeäkin. Kaikki ovat yksimielisiä, kaikki taistelunhaluisia, ja pitkittä puheitta pyyhkäisee jo hiihtäjäjoukko uutta vauhtia eteenpäin suoraan kirkkoa kohden. Sukset sihahtelevat ja lumi pyrähtelee sompain alta.
Poikansa rinnalla hiihti ukko Torvinen, ja he keskustelivat matalalla äänellä keskenään. Hän oli kuullut pakolaisilta, että se joka hevosella ajoi, oli pysähtynyt pappilaan. Siitä hän arvasi, että Helinä oli siellä, ja oli jo miettinyt keinon pelastaa hänet. Siitä hän puhui pojalleen. Laurin piti hiihtää suoraan pappilan tienoille ja koettaa siellä metelin synnyttyä varkain pelastaa tyttö. Vähän ajan kuluttua jättäysi Lauri jäljemmäs, erosi joukosta ja lähti kiertämään metsän rintaa pitkin oikealle. Toiset hiihtivät samassa jo metsästä ulos, ja ponnistaen tuhatta tuimemmin he kiidättivät kirkkoa kohden. Jo vihdoin huomasi heidät kirkon edustalla vartioiva vihollinen, rupesi huutamaan ja hälyttämään, kutsuakseen kokoon taloihin hajaantunutta joukkoaan. Pienen mökin kirkon vieressä he olivat sytyttäneet lämmitysroviokseen, ja kiireesti ehätti muuan vienalaisista kantamaan sieltä palavata hirren päätä viskatakseen sen oljilla täytettyyn kirkkoon ja polttaakseen sen väkineen kaikkineen. Vaan samassa olivatkin jo kiiminkiläiset ääressä. Pari pyssyä paukahti, muuan vienalainen kaatui hangelle, ja huutaen kiirehtivät toiset suksilleen ja lähtivät hiihtämään alas joelle, koska huomasivat, etteivät kylään hajautuneet toverit kyllin pian ehtisi apuun. Kiiminkiläiset hyökkäsivät jäljessä, Vesainen etupäässä, keihäs ojossa, jolla hän voimakkaasti mukiloi lähimpiä vienalaisia. Saarretut kirkkomiehet, jotka eivät ensiksi älynneet, mikä uusi metakka siinä oli kirkon edustalla syntynyt, puikahtivat vihdoin kirkosta ulos, tempasivat mikä kirveen, mikä seipään tai aisan ja kiirehtivät jäljestä. Naiset ja lapset jäivät ihmeissään törmälle katsomaan kahakkaa, joka joella syntyi.
Hälytyshuutojen kutsumina olivat näet vienalaiset jokitörmän taloista kiireesti rientäneet alas joelle. Pappilassa lepäilivät ja herkuttelivat Ahma ja Kuisma muutamien miesten kanssa eivätkä pitäneet kiirettä mihinkään. "Hyvähän tässä on olla", ilkkui Ahma, "ei ole minkään puutetta. Kunhan on tarpeeksi syöty ja juotu, niin käydään tekemässä kirkostakin pieni nuotio."
— Vaan mihin sinä tuon tytön heität? kysyi Kuisma.
— Otan mukaani, ei se minulta enää karkaakaan. Katsopas, kuinka tyttöni on puhdasverinen ja kuinka siivosti se rinnallani istuu.
Pappilan naisväki itki ja ulisi, vaan Helinä istui aivan äänetönnä, sanaa puhumatta, liikahtamatta paikoillaan, — ei näyttänyt oikein koko asemataan käsittävän.
— Minä en lähtisi kuljettamaan, vaikka saisin vieläkin puhdasverisemmän, vakuutti Kuisma, — se olisi joka paikassa vastuksena.
— Sinä et osaa oikein tyttöjä pidellä, pitele sinä lempeästi ja hellävaroen kuin minä. Tätä tyttöäni minä en retuutakaan enkä kiusaa, vaan lämpöisesti peitän poron pulkkaan, kun kotiin lähdetään ajamaan, ja nuotion lämpimässä sitä öillä makuutan.
— Ja sitten orjaksesi…?
— Enpähän kuin emännäksi, omaksi eukokseni, talon elävän hoitajaksi minä näin näppärän tytön vien…
— Niinkuin norjattaresikin kerran…
Mutta kesken jäi lause. Huuto kajahti kirkontörmältä, ja nuolena juoksivat miehet ulos, jättäen ateriansa kesken. Mutta Ahma muisti vankinsa, juoksi sisälle, kantoi tytön ulos, viskasi rekeen ja lähti ajamaan toisten jäljestä, jotka jo hiihtivät törmän alla. Mutta juuri kun hän laskeutui joelle, paukahti törmältä saunan takaa pyssy, hevonen horjahti, lotkahti polvilleen, ja reki kaatui hankeen. Tuiskuna ryntäsi Ahma esiin reen alta, tempasi tytön syliinsä lähteäkseen juoksemaan toveriensa luo, jotka eivät olleet pitkän matkan päässä. Mutta ampujakin — Torvisen Lauri — oli jo ehtinyt joelle, juoksi keihäs suorana pakenevan kintereillä huutaen:
— Jätätkö tytön vai henkesikö heität?
Ahma katsoi taakseen, näki mahdottomaksi päästä kuormansa kanssa pakoon ja heitti sen vuoksi synkästi kiroten vankinsa hangelle.
— Mutta muista, vielä minä sen kerran vien! huusi hän raivostuneena rientäen toveriensa luo, jotka jo hiihtivät hänelle avuksi. Lauri antoi hänen mennä, tempasi puoleksi pyörryksissään olevan tytön käsipuolesta ja juoksutti hänet takaisin tupaan, jossa pappilan naiset ottivat hänet hoitoonsa. Ahma taas näki vaaran uhkaavan koko retkikuntaansa ja ehätti miehineen taistelupaikalle.