Kreivittärenä syntynyt, linnassa kasvanut, saanut hienon saksalais-ranskalais-englantilaisen sivistyksen, ylhäisen sotamarskin puoliso, synnyltään ja arvoltaan ylimyspiireihin kuuluva — ja sentään kirjailija ja kansanelämän kuvaaja! Onhan se jokseenkin harvinaista, vaikka olemmekin kirjailijain suhteen jos jonkinlaisiin yllätyksiin tottuneet.
Ja kuitenkin voimme sanoa, että juuri syntynsä on hänestä kirjailijan tehnyt. Paroonitar Marie von Ebner-Eschenbach on nim. Itävallan tsekkiläinen, omaa sukua Dubsky ja syntynyt Zdislaviein kreivillisessä linnassa Mährissä 13 p. syysk. 1830. Lapsuusvuotensa ja aikaisimman nuoruutensa päivät hän vietti kotiseudullaan, tutustuen niin hyvin kylien kuin linnojen asukkaisiin. Jouduttuaan jo 18 vuoden vanhana naimisiin ylhäisen upseerin, nykyisen sotamarskin von Ebner-Eschenbachin kanssa, hän siirtyi Wieniin, mutta nuo lapsuudenaikaiset kotiseudun muistot ne olivat, jotka tekivät hienojen salonkien naisesta kirjailijan. Hän tosin alotti näytelmänkirjottajana, käsitellen sellaisia aiheita kuin "Maria Stuart", "Doktor Ritter" j.n.e., mutta vasta siirtyessään rakkaita tsekkiläisiään kuvaamaan, hän löysi oikean alansa ja alkoi mainetta saavuttaa. Ei niin, ettei hän olisi näytelmissäänkin kutakuinkin onnistunut — päinvastoin jotkut niistä pysyivät pitkät ajat Wienin näyttämöllä, ja tekijän draamallisia taipumuksia osottaa m.m. sekin, että hänen kertomuksissaankin ovat henkilöt, toiminta ja tapaukset aina pääasia ja esitys enemmän puhelua kuin eepillistä kertomista tai kuvailemista — mutta novellin ala oli joka tapauksessa se luvattu maa, jossa hänen viinirypäleensä ja granaattiomenansa kasvoivat. Ja sillä alalla hän on ollut tuottelias, kertomuskokoelma kertomuskokoelman, novelli novellin jälkeen on hänen kynästään lähtenyt — niiden luku nousee aina 30:een — ja enimmistä on otettu useita painoksia, niinpä esim. nyt suomeksi ilmestyvästä "Kunnanlapsesta" kahdeksan.
Itsestään selvää on että kasvatus ja ympäristö painavat aina jossain määrin ihmiseen leimansa. Niinpä tapaa rouva von E-E:nkin aikaisemmissa tuotteissa ylimyksellisen katsantokannan piirteitä ja aikaisemman ranskalaisen novellitekniikan vaikutuksia. Mutta sitte lähtee hänen kynästään "Kunnanlapsi": ylimyksellinen kirjailija ottaa kuvatakseen yhteiskunnan kurjimpia, ja silloin unohtuvat kaikki muut vaikutteet, tekijä esiintyy silminnäkijänä, siirtyy taiteelliseen realismiin ja piirtää teoksen, joka huokuu puhtainta ihmisyyden evankeliumia. Oikeutta kaikille, sekä pienille että suurille! kaikuu teoksesta niin voimakkaasti, ettei sitä hevin unohda. Ja sama ylevä ihmisyys on pohjasävelenä hänen kaikissakin teoksissaan, kuvasipa hän linnojen tai mökkien asukkaita. Hän on vapaamielinen ja lämminsydäminen, siksi hän antaa kaikkien äänien kuulua, tuntien rakkautta ja osanottoa kaikkia kohtaan, jotka elämän taakkaa kantavat, olivatpa ne eläimiä tai ihmisiä. Hän on hyväntahtoinen ja myötätuntoinen, siksi on kertomistapansa levollista ja hilpeätä, kurjuudenkin keskellä aina joku päiväpaisteinen pilkahdus, ja ihmisten heikkouksista ja omituisuuksista ei hän koskaan piirrä pilakuvaa, vaan esittää ne hyväntahtoisen leikillisesti. Milloin hän esiintyy tuomarina, on tuomarin ojennusnuorana aina lempeys.
Kaikkein valtavimmin vaikuttaa rouva von E-E:n teoksissa kuitenkin hänen suoruutensa, luonnollisuutensa ja totuudenrakkautensa. Hän on aatesuunnaltaan ihanteellinen, mutta kertojana todenpuhuja. Hän ei kierrä eikä kaarra, ei koristele eikä silottele, vaan kertoo juuri niinkuin on asian nähnyt ja käsittänyt. Eräissä nuoruudenteoksissa, niinkuin "Unsühnbar" ja "Margarethe", se saattoi ilmetä melkein liiallisena vääjäämättömyytenä, mutta näitä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei hän koskaan astu sopivaisuuden rajan yli. Ja juuri tuo suoruus ja välittömyys vaikuttaa lukijaan niin syvästi, sillä hän näkee edessään elävän, todellisen elämän vaistoineen ja intohimoineen. Mitä olisi esim. Pavel Holub "Kunnanlapsessa" ilman tuota voimakasta eroottista pohjavirtaa? Varjo, eikä muuta — sen tietää jokainen, ken tuntee Pavelin tapaisia luonteita ja ymmärtää ihmisen sielunelämää ja sen mutkikkaita polkuja. Tekijä on voimakas persoonallisuus, joka tuntee syvästi ja jolla on tarkka psykolooginen silmä, siksi hänen henkilönsäkin on todellisuuden lihaa ja verta, teot suoraan sielunliikunnoista pulppuavia. Huomioon on otettava vielä sekin, että kaikki tekijän huomatuimmat teokset ovat siltä ikäkaudelta, kun hän itse jo oli sivuuttanut melkeinpä puoli vuosisataa — ne eivät siis ole nuorukaisen tarinoita, vaan elämän syviin pohjavesiin kurkistaneen kirjailijan todellisuuden kuvia. Hän ei ole maailmanmullistaja, mutta hänellä on vakaantunut elämänkatsomus, ja se elämänkatsomus on ylevä, rikas ja täyteläinen. Hän kertoo arkojakin asioita, mutta tavalla, joka syventää, jättäen aina kohottavan ja avartavan loppuvaikutuksen.
Tekijän luonnollisuutta ja voimakasta persoonallisuutta todistaa tyylikin. Se on lyhyt, suora ja koruton; se ei ole loistelias eikä hijotun hieno, mutta se on voimaa ja joustavuutta täynnä — tuntuu lukiessa kuin sen alla kulkisi ryöpeä virta, josta vain pienet hillityt kuohahdukset siellä täällä nostavat päitään. Niinkuin tapausten taustana aina on paikalliset olot, niin on puhelussakin paikallista väritystä ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman kajastusta. Vertauksia ja kuvia hän ei käytä tuhlaellen, mutta milloin käyttää, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä, suoraan elämästä otettuja ja aina naulaan sattuvia — maalaisolojen tuntija joskus hämmästyy kuinka ylhäisten piirien eläjällä on ollut silmää tehdä niin yksityiskohtaisia havaintoja. Hän on lämmin ja myötätuntoinen, mutta luonnollisuus suojelee häntä tekohartaudesta ja todellisen tunteen voimakkuus hempeämielisyydestä.
Selvää on että tällaisten kirjailijaominaisuuksien on täytynyt hankkia omistajalleen menestystä ja kuuluisuutta. Tekijä on nyt jo 73 vuoden ikäinen, ja 3 vuotta takaperin juhli koko saksankielinen kirjallinen maailma hänen 71:nä syntymäpäivänään. Wienin yliopisto kutsui hänet silloin kunniatohtorikseen ja nimitti tätä etevää kirjailijaa tohtorindiplomissaan "suurimmaksi saksankieliseksi runoilijattareksi ja ensimäiseksi kaikista Itävallan nykyään elävistä kirjailijoista". Omien kansalaisten kiitoslauseet ovat usein ylitsevuotavia, mutta tuskinpa tässä tapauksessa, sillä rouva von Ebner-Eschenbachista täytyy jokaisen puolueettoman syrjäisenkin antaa se tunnustus, että hän on koko nykyajan ensimäisiä kertojoita.
"Tout est l'histoire."
George Sand
Histoire de ma vie. 1 p. 268.
Lokakuussa vuonna 1860 otettiin maakunnan pääkaupungissa B:ssa lopullisesti käsiteltäväksi tiilentekijä Martin Holubia ja hänen vaimoansa Barbara Holubia koskeva oikeusjuttu.
Pariskunta oli kesäkuun lopulla samana vuonna saapunut kotipaikastaan Soleschausta kahden lapsensa, kolmentoistavuotisen pojan ja kymmenvuotisen tytön kera Kunovicin kirkonkylään, joka sijaitsee Hrad-nimisen kukkulan juurella Marsvuoristossa. Heti ensi päivänä oli mies tehnyt työsopimuksen kylän suurtilallisen kanssa, vienyt vaimonsa, poikansa ja eräät päiväpalkkalaiset työpaikalle ja sen jälkeen mennyt itse kapakkaan juopottelemaan. Samaan tapaan jatkui elämä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä perhe oli Kunovicissa. Vaimo ja poika Pavel tekivät työtä. Mies oli joko täydessä humalassa tai sellaiseen hommautumassa. Monesti hän saapui horjuen tiilityöhyeen yhteiseen makuupaikkaan: lautavajaan, ja semmoisen tapauksen jälkeisenä aamuna ilmestyivät muut perheenjäsenet aina mustelmilla koristeltuina ja ontuvina savikuopalle. Päiväläiset, jotka eivät suostuneet tiilentekijän heihinkin ulotuttamaan kotikuriin, läksivät tiehensä; uusia tuli, mutta ne katosivat yhtä nopeaan kuin edellisetkin. Vihdoin ei työpaikalla ollut enää muita kuin vaimo ja lapset. Äiti oli kookas, voimakas nainen, päivänpaahtamissa kasvoissaan yhä vieläkin muinaisen kauneuden häviämättömiä merkkejä; poika kömpelö, lyhytniskainen, takkuinen karhunpenikka. Tyttönen, Milada nimeltään, oli siro, hintelä olento, jonka kirkkaansinisistä silmistä säteili hilpeyttä ja älyä enemmän kuin Barbaran ja Pavelin tummanruskeista yhteensä. Pienokainen toimitti jonkunlaista tarkastajan virkaa heidän suhteensa ja oli apuna kaikellaisissa pikkuasioissa. Ilman tyttöstä ei tiilenlyöntipaikalla olisi milloinkaan vaihdettu sanaakaan, sillä äiti ja poika ahertivat aamunsarastuksesta yöpimeään levähtämättä, synkkinä ja äänettöminä.
Sellaista oli elämä päivästä toiseen, eipä edes pyhäisin tai juhlapäivinäkään heretty työstä. Se sai kylän hurskaat kauhistumaan ja asia joutui vihdoin papinkin korviin. Hän kielsi jyrkästi perheen moista vallattomuutta harjottamasta. Mutta kieltoa ei toteltu. Silloin saapui hengellinen herra Marian taivaaseennousemisjuhlan iltapäivänä itse paikalle ja käski Holubin vaimon tuossa tuokiossa lopettamaan juhlapäivän pyhyyttä loukkaavan toimensa. Nytpä sattui onnettomuudeksi että isä Martin, joka juuri selvitteli vajassa äskeistä humalaansa, heräsi tuona sopimattomana hetkenä, nousi vuoteeltaan ja syöksähti paikalle. Ensi huomio: Pavel seisoo suu auki, käsivarret velttoina sivulla riippuen ja nähtävästi täynnä hartautta papillista nuhdesaarnaa kuunnellen; silmänräpäys: Holub iskee kuin haukka takaapäin pojan niskaan. Kirkon mies rientää pikaisesti pojan avuksi ja pelastaa hänet isän pahoinpitelystä, mutta vetää samalla tiilentekijän kiukun itseään kohti. Kaikkien niiden läsnäollessa, jotka Holubin huutojen kutsumina kerääntyvät paikalle, syytää tuo raivoisa mies häntä kohtaan haukkumasanoja ja juoksee äkkiä, nyrkkiin puristettu käsi ojona hänen eteensä. Pappi, joka ei kadota hetkeksikään mielenmalttiaan, kääntää inhoten päätään ja antaa suojakseen kohottamallaan kepillä humalaiselle keveän lyönnin päälakeen. Martin rupee kiljumaan, heittäytyy maahan, kiemurtelee kuin mato ja ulvoo että hengellinen herra on lyönyt hänet kuoliaaksi — aivan kuoliaaksi.
Aluksi hän sai osakseen yleisen pilkkanaurun, mutta lopulta ilmaantui utelevien joukosta joitakuita puolustajiakin. He kohottivat äänensä hänen hyväkseen, kohtasivat vastarintaa ja vastasivat taas vuorostaan tavalla, joka oli vähällä johtaa yleiseen käsikähmään. Kunnioitus pappia kohtaan vaikutti kuitenkin sen verran, että kastelijat siirtyivät toiseen paikkaan. He läksivät kapakkaan, jossa hengellisen herran lyömä mies piti sellaista melua, että vihdoin joukko nuoria talollisten poikia koetti tehdä lopun tuon metelöivän joukon rähinästä. Nytpä syntyi tappelu, jommoista ei oltu nähty sitte viimeisten suurten häitten. Kylän poliisivoima salli myrskyn riehua vapaasti ja sai tämän viisaan varovaisuutensa palkaksi koko kylän seuraavana aamuna puolelleen. Yleinen mielipide oli, että asiassa oli yksi ainoa syyllinen — tiilentekijä, ja hänelle ei suotu vähintäkään armoa. Suurtilallinen suostui mielellään työsopimuksen purkamiseen; Martin ei olisi ilman sitäkään missään tapauksessa enää kyennyt sopimustaan täyttämään, sillä niin uutteria kuin vaimo ja lapset olivatkin, loihtia he eivät toki osanneet. Holub sai eronsa ja poistumiskäskyn. Palkasta, joka oli hänelle vielä tuleva etukäteen nostamansa summan lisäksi, hän ei nähnyt kreutzeriäkään; sen korjasi kapakan isäntä.
Koetettuaan turhaan hankkia itselleen luuloteltua oikeuttaan, ei miehelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä matkaansa. Tiilentekijänjoukon lähtö tapahtuikin heti sen jälkeen. Etunenässä kulki perheen pää, puettuna ahtaisiin, kuluneisiin pumpulihousuihin ja repaleiseen siniseen työtakkiin. Rikkonainen hattu reuhotti vinosti päässä, punakat juoponkasvot olivat pöheessä ja huulilta tulvi kirouksia pappia ja papinhännystäjiä kohtaan, jotka olivat riistäneet häneltä rehellisen elatuksensa.
Paria askelta jälempänä asteli vaimo. Hänen otsansa oli sidottu ja vaikka näytti että hän kykeni vaivoin itsekään eteenpäin hilautumaan, veti vaimorukka kuitenkin perässään pieniä vankkureita, joissa oli työaseita ja muutamia talouskapineita sekä niiden keskellä Milada peitteeseen käärittynä. Sairaana? Piestynäkö? Viime otaksuma oli nähtävästi todenmukainen, sillä juuri ennen lähtöä oli Martin raivonnut kauheasti omaisiaan kohtaan. Joukon viimeisenä kulki Pavel. Hän työnsi vankkureita takaapäin voimakkaasti molemmin käsin, jopa väliin alaspainuneella päälläänkin, milloin nimittäin tiellä sattui vastaan kyläläisiä, jotka seurasivat poislähteviä joko myötätuntoisin katsein tai Holubin rajuihin haukkumasanoihin yhtyen.
Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä myrskyisenä, pilvisenä syyskuun aamuna huomasi kirkonpalvelija, mennessään kirkkoherrantaloon kirkon avaimia noutamaan, että sakariston ovi oli ainoastaan kiinni sysättynä. Hämmästyneenä ja aluksi epätietoisena mitä asiasta ajatella, astui hän sakaristoon, näki kaapit avoinna, messuvaatteet pitkin lattiaa sirotettuina ja kultaisia reunuksiaan vailla. Kirkonpalvelija tarttui molemmin käsin päähänsä, astui kirkkoon ja huomasi alttarikaapin murretuksi ja ryöstetyksi.
Häntä rupesi vapisuttamaan. "Varkaita!" voihkasi hän, "varkaita!" Tuntuipa siltä kuin olisi joku tarttunut häntä niskaankin, eikä hän enää tiennyt mitenkä päästä kirkosta pois ja tien yli pappilaan.
Kirkkoherralla ei ollut tapana milloinkaan lukita oviaan. "Mitähän minultakin juuri voisi ottaa?" oli hänen tapana sanoa. Niinpä ei tarvinnut kirkonpalvelijakaan muuta kuin avata oven. Sen hän tekikin … mutta oi hävityksen kauhistus! Etehisessä makasi kirkkoherran vanha palvelijatar verissään ja tiedotonna. Kylmän viiman syöksähtäessä avatusta ovesta sisään, hän liikautti itseään, tuijotti kirkonpalvelijaan ja viittaili kädellään heikosti mutta merkitsevästi isäntänsä ovea kohti.
Kauhusta miltei mieletönnä astuu mies pari askelta eteenpäin, katsoo ympärilleen, huudahtaa ja lankee näkemästään tyrmistyneenä polvilleen —
Neljännestuntia myöhemmin tietää koko kylä: kirkkoherra on viime yönä murhattu, nähtävästi kirkonavaimista taisteltaessa. Kaikesta päättäen on kamppailu ollut ankara.
Tämän hirmutyön tekijästä ovat kaikki yksimielisiä. Ilman palvelijattaren tiedonantojakin olisi jokainen tiennyt Martin Holubin murhaajaksi. Häntä etsiskellään ensin Soleschausta. Siellä hän oli ollutkin aivan äskettäin, mutta oli jättänyt lapsensa kunnanpaimenen hoitoon ja lähtenyt jälleen vaimoineen paikkakunnalta.
Tuskin viikkoa myöhemmin tavattiin pariskunta muutamasta rajan luona olevasta varkaiden pesästä, juuri kun Holub aikoi myydä kappaleen rikkisäretystä Kunovicin ehtoollisleipärasiasta eräälle kulkukauppiaalle. Roisto saatiin vangituksi vasta kiivaan vastarinnan jälkeen. Vaimo tyytyi tylsän välinpitämättömänä kohtaloonsa. Pian sen jälkeen astuivat molemmat B:ssä oikeuden eteen.
Jutun käsittely, jota ei mikään välikohtaus katkaissut, edistyi nopeasti. Alusta pitäen väitti Martin Holub ettei hän ollut rikosta suunnitellut eikä toimeenpannut, vaan että se oli hänen vaimonsa, ja yhtä usein kuin tämän väitöksen uskomattomuus hänelle esitettiin, yhtä usein hän sen toisti. Ja niin hän sekaantui omaan törkeään valheverkkoonsa, esittäen tuota inhottavaa, sadasti nähtyä näytelmää: katumatonta pahantekijää, jonka puolustelut vain vahvistavat hänen syyllisyyttään.
Vaimon käytös sitä vastoin oli kummallinen.
Hänen lausuntonsa muistutti yksitoikkoisella yhdenmukaisuudellaan tunnettua: se ei minua liikuta. Se kuului muuttumattomasti:
"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."
Miehen läsnäollessa hän seisoi liikkumattomana, tuskin hengittäen, tuskan hiki otsalla helmeillen ja silmät pelokkaan kysyvästi häneen suunnattuina. Vaikkei mies edes ollut oikeussalissa eikä hänen näkyvissään, otaksui hän kuitenkin hänen olevan läheisyydessä: pelokas katseensa harhaili etsivästi ympäri ja kiinnittyi äkkiä tyrmistyneen tylsästi tyhjään ilmaan. Oven avaaminen, hiljaisinkin kuiskaus saattoi hänet vapisemaan ja värisemään ja kauhistuneen tylsästi uudistamaan yksitoikkoisen lauseensa:
"Niinkuin mieheni sanoo, mitä mies sanoo."
Turhaan häntä varotettiin: "vahvistat oman kuolemantuomiosi!" — se ei häneen vaikuttanut eikä häntä pelottanut. Hän ei pelännyt tuomareita eikä kuolemaa, hän pelkäsi vain "miestä".
Tähän mielettömyyteen vivahtavaan pelkoon miestänsä ja kiduttajaansa kohtaan vetosi hänen asianajajansakin ja vaati loistavassa, suojattinsa ilmeiseen vastuunalaisuudentunteen puutteeseen vetoavassa puolustuspuheessaan tämän vapauttamista. Vapautusta ei kuitenkaan voitu suoda, mutta rangaistus, joka hänelle raskaaseen rikokseen osallisena määrättiin, oli verraten lempeä. Tuomio kuului: "Hirttokuolema miehelle, kymmenvuotinen kuritushuonerangaistus vaimolle!"
Barbara Holub ryhtyi heti rangaistustaan suorittamaan ja määrätyn laillistuttamisajan kuluttua pantiin tuomio Martin Holubinkin suhteen täytäntöön.
Soleschaun kunnallishallinto sai nyt ratkaistavakseen kysymyksen: miten oli meneteltävä tuomittujen lasten suhteen? Sukulaisia, jotka olisivat olleet velvotetut pitämään heistä huolta, ei ollut, ja sulasta ihmisrakkaudesta ei kukaan asiaan puuttunut.
Neuvottomuudessaan läksi kunnallishallinnon esimies, Pavel ja Milada mukanaan, linnaan pyytäen saada tavata linnanrouvaa.
Niinpian kun tuo vanha rouva oli kuullut mistä oli puhe, riensi hän kiireisesti pihalle, niin kiireisesti kuin vanhat jalkansa, joista toinen oli huomattavasti toista lyhyempi, suinkin myönsivät. Jyrkkäpiirteiset kasvot eteenpäin kurotettuina, kotkan-nenällä silmälasit, kyynärpäät loitos taakse työnnettyinä nilkutti hän odottavien luo. Kunnanesimies, muhkea mies parhaimmassa ijässä, nosti hattuaan ja raapasi kunnioittavasti jalallaan.
"Mitä te tahdotte?" sanoi linnanrouva katsoen häneen tiukasti. "Tiedän sen liiankin hyvin; mutta siitä ei tule mitään! Sen rosvon lapsista, joka on murhannut hyvän kirkkoherramme, en tosiaankaan välitä… Siinähän se on poika. Minkä näköinen hän onkaan! Kyllä minä hänet tunnen; hän on varastellut minun kirsikoitani. Eikö niin?" Rouva kääntyi Paveliin, joka sävähti tummanpunaiseksi ja alkoi hädissään katsoa kieroon.
"Miksei hän vastaa? Miksei hän ota lakkia päästään?"
"Koskei hänellä ole lakkia", selitti kunnanesimies.
"Vai niin? Mikä hänellä sitten on tuossa päässä?"
"Pörröinen tukka, teidän ylhäisyytenne."
Kuului heleätä naurua, joka kuitenkin heti vaikeni vanhan rouvan kohottaessa uhkaavasti kuivaa etusormeaan naurajaa kohti.
"Ja tuossa on tyttö. Tule tänne!"
Milada lähestyi luottavasti ja linnanrouvan ankaruus lientyi vähitellen katsellessaan tytön ystävällisiä kasvoja. Hänen katseensa tarkasteli hetkisen pientä ryysyistä olentoa ja siirtyi vihdoin hentoihin, likaisiin jalkoihin.
Vanhassa rouvassa tapahtui äkkiä muuan noita hänelle tavallisia mielenmuutoksia.
"Tytön tahdon kuitenkin ottaa pois kunnan käsistä. En tosiaankaan tiedä minkätähden minun pitäisi huolehtia kunnan hoidokkaista. Mutta sen tiedän, että lapsi teidän huostassanne menee tärviölle, ja lapsi ei ole syntynyt teidän tärveltäväksenne."
Kunnanesimies yritti panemaan häveliään vastalauseen.
"Parasta, kun ette puhu mitään", keskeytti häntä linnanrouva. "Kyllä minä tiedän. Ne lapset, joiden koulunkäynnistä kunnan tulisi pitää huolta, eivät vielä kahdentoista vanhoinakaan osaa erottaa A:ta Z:sta." —
Rouva pudisti moittivasti päätään, katsoi jälleen Miladan jalkoihin ja jatkoi: "Ja ne lapset, joille kunnan pitäisi hankkia kengät, juoksevat aina avojaloin. Minä tunnen teidät", sanoi hän ehkäisten esimiehen uudistetun vastaväite-yrityksen. "Olen jo aikoja sitte luopunut kaikista puuhista saada mitään muutoksia aikaan laitoksissanne. Ottakaa te poika mukananne ja pitäkää hänestä huolta omalla tavallanne; hän joutaa kyllä kuleksia kunnanlapsena. Tyttö jääköön tänne."
Vanhan rouvan viittausta noudattaen poistui esimies, hyvillä mielin kun oli vapautunut edes toisesta puolesta kylän osaksi joutuneesta taakasta. Pavel seurasi häntä pihan toiseen päähän saakka, mutta jäi sinne seisomaan katsellen taakseen sisartaan. Paikalle oli jo saapunut joku palvelijatar, jolle armollinen rouva antoi käskyjään Miladan suhteen.
"Kylvettäkää!" kuului käsky. "Polttakaa rääsyt ja hakekaa vaatteita joululahjavarastosta!"
"Saako hän myös jotain syödäkseen?" johtui Pavelin mieleen. Tyttö on varmaankin nälissään. Siitä asti kun poikanen kykeni ajattelemaan, oli hänen suurimpana huolenaan ollut suojella lasta nälältä. Vaatteet ovat kyllä hyviä, kylpeminenkin käy laatuun, varsinkin suuressa joukossa hevosuittopaikoilla. — Kuinka usein olikaan Pavel kantanut pienokaisen veden ääreen antaakseen tytön sitte siellä mielinmäärin pulikoida! — Mutta pääasia oli kuitenkin — saada jotakin suuhunsa.
"Sano, että olet nälissäsi!" huusi poika neuvoen sisarelleen.
"Vieläkö se poika siellä vetelehtii! Laittau tiehesi!" kuului ääni linnasta päin.
Esimies, joka oli jo ennättänyt puutarhan kulmaukseen, kääntyi ympäri, tarttui Pavelin kaulukseen ja veti hänet mukanaan.
Kolme päivää neuvotteli kunnallishallinto Pavelin kohtalosta. Vihdoin syntyi heissä oiva ajatus, jota kiiruhtivat heti toteuttamaan. Linnaan laitettiin lähetystö, joka teki paroonittarelle alamaisimman anomuksen: koska hän jo oli ollut niin dobrotiva (kaikkeinarmollisin) että oli ottanut huostaansa onnettoman Holubin tyttären, eikö hän tekisi samoin pojankin suhteen?
Kylän isät saivat jyrkästi kieltävän vastauksen ja neuvottelut alkoivat uudelleen.
Mitä tehdä?
"Mitäpä muutakaan, kuin mikä on tällaisissa tapauksissa tavallista", arveli kunnanesimies. "Poika kiertäköön talosta taloon ja saakoon kustakin päivän kerrallaan ruokansa ja ylläpitonsa."
Kaikki talonpojat kieltäytyivät. Ei kukaan halunnut murhaajan poikaa omain lastensa toveriksi edes päiväksi kerrallaan.
Viimein päästiin asiasta yksimielisyyteen: poika jääköön samaan paikkaan, missä on - minne oma isänsäkin oli hänet jättänyt: huijarin, kunnanpaimenen luo.
Jos kunta olisi suonut itselleen sellaista ylellisyystavaraa kuin omatunto, ei moinen päätös olisi edes päähän pälkähtänyt. Paimen (jolla oli klassillinen nimi Virgil) ja hänen vaimonsa sekä se mökkiläinen, jonka luona he asuivat, olivat seudun huonomaineisimpia eläjiä. Mies oli juopporatti, vaimo viekas ja ilkeä, oli useat kerrat vedetty oikeuteen puoskaroimisesta, mutta jatkoi siitä huolimatta yhä salaperäistä ammattiaan.
Kenenkään mieleen ei olisi johtunut luovuttaa ketään muuta lasta moisiin käsiin, mutta Pavel ei muka tulisi siellä näkemään sen huonompaa kuin mitä jo sadasti oli omassa kodissaankin nähnyt.
Näin siis nujerrettiin hävyltä niskat ja suostuttiin maksamaan vuosittain 4 mittaa jyviä Pavelin ylläpidosta. Paimen sai oikeuden käyttää poikaa karjan ajamiseen ja paimentamiseen sekä lupasi puolestaan valvoa, että tämä sunnuntaisin kävisi kirkossa ja talvisin niin usein kuin mahdollista koulussa.
Virgil asui perheineen pienessä huonepahasessa kylän laidalla olevassa hökkelissä. Huone oli sylen pituinen ja saman verran leveä ja siinä oli neliruutuinen ikkuna, kukin ruutu puolen tiilikiven kokoinen. Ikkunaa ei voitu koskaan avata, sillä silloin olisivat sen mädänneet puitteet särkyneet. Ikkunan alla huoneessa oli penkki, joka oli paimenen makuusijana, ja vastapäätä penkkiä oljilla täytetty sängyntapainen, jossa vaimo ja tytär nukkuivat. Huoneeseen johti kapea etehinen, jonka toisessa päässä oli tulisija. Se olisi samalla voinut käydä lämmitettävästä uunistakin, mutta sitä käytettiin harvoin kumpaiseenkaan tarkotukseen, sillä puiden varastaminen oli käynyt yhä vaikeammaksi. Nyt siinä säilytettiin perheen niukkaa vilja- ja leipävarastoa; siellä ajelehti niinikään Virgilin aina likaiset saappaat, ruoska ja sauva; sitte kaikenmoista likaista sekatavaraa, vanhoja pulloja, sangattomia koreja, astiansirpaleita y.m. rojua.
Tähän romukasaan oli Pavel sovittanut Miladan makuusijan, ja siellä nukkui tyttönen kokoonkääriytyneenä kuin kissanpoika. Itse hän oikasihe lattialle, aivan tulisijan kupeelle, ja kun tyttönen yöllä sattui heräämään, tavotti hän käsineen veljeään, veti häntä tukasta ja kysyi: "Oletko siellä, Paveliseni?"
"Täällä olen, nuku sinä vaan", murisi poika vastaukseksi, purren toisinaan tyttöä leikillään sormeen. Tämä siitä taas leikillään huudahtamaan, niin että Virgil ärjäsi heille asuinhuoneesta: "Hiljaa siellä, senkin marakatit!"
Vavisten vaikeni Milada ja Pavel kohosi kuulumattomasti polvilleen, silitteli lasta ja kuiskaili hänelle hiljaa, kunnes tämä rauhottui ja nukkui uudelleen.
Kun poika laskeutui ensimäistä kertaa vuoteelleen ilman sisartaan, ajatteli hän: "Nytkös kelpaa, nyt ei ainakaan tyttöriepu häiritse untani". Mutta jo aamun sarastaessa juoksi hän pitkin kyläkatua suoraa tietä linnaan. Se sijaitsi puutarhan keskellä, jota ympäröi metallinen lanka-aita ja tiheä, aina viheriöivä kuusinen pensasaita, joka esti kaiken näköalan tähän pyhättöön. Pavel asettui portin luo, vastapäätä rakennuksen ovea, painoi kasvonsa sen rautalisteitä vasten ja odotti. Kotviin ei kuulunut mitään, mutta äkkiä oli Pavel kuulevinaan ikkunoiden ja ovien avaamista ja sulkemista sekä epäselviä huutoja, joiden joukossa oli tuntevinaan Miladankin äänen. Samassa ryöpsähti äkkinäinen tuulenpuuska, irrottaen puista kuivuneita oksia ja kiidättäen kuivia lehtiä hurjaa vauhtia ilmassa. Palvelijain puolelta tuli kaksi palvelustyttöä juosten päärakennukseen; toinen oli vähällä kompastua vanhaan riikinkukkoon, joka kävellä kääntelihe juhlallisesti pihalla. Tämä hyppäsi syrjään niin hullunkurisesti, että Pavelin piti nauraa ääneensä. Elämä alkoi vilkastua linnassa ja sen ympärillä, käytiinpä jo puutarhanportinkin kautta. Mutta jokainen, joka siitä kulki, sulki sen huolellisesti jälkeensä. Se oli varokeino, joka uutuutensa vuoksi herätti monen ohikulkijan huomiota. Puutarhanportti sulettuna keskellä päivää, mitä se oli olevinaan? Moinen järjestys tuskin kauvan pysyisi käytännössä.
Mutta se pysyi, kyläläisten yleiseksi ihmetykseksi ja harmiksi.
Vähitellen saatiin syykin tietää.
Pavelille kertoi asiasta Vinska, ruman paimenen kaunis tytär, seuraavasti:
"Sinä retvana, sisaresi on samanlainen retvana kuin sinäkin. Patruscka, joka on kyökkipiikana linnassa, sanoo että armollinen rouva kohtelee sisartasi kuin omaa lastansa, mutta sisaresi vain tahtoo livistää tiehensä. Sentähden on linna nykyään sulettuna kuin rahakirstu. Olisinpa minä armollisen rouvan sijassa, niin enpä kärsisikään moisia metkuja. Kyllä tiedän, mitä tekisin… Sinun isäsi on hirtetty, sisareltasi sitoisin kädet ja jalat ja ripustaisin mokoman otuksen seinään riippumaan."
Tämä kuva väikkyi Pavelin silmissä pitkin päivää ja yöllä se sekaantui erääseen toiseen aikaisemmilta lapsuuden ajoilta. Silloin hän oli kerran nähnyt miten metsäherra kantoi kotiin metsässä kiinniottamaansa nuorta kaurista. Sen jalat oli sidottu nuoralla yhteen ja otus riippui niistä kepissä metsäherran selässä. Pavel muisteli miten sen hintelä kaula oli kaartunut, miten se oli korviaan höristänyt ja pyrkinyt päätään kohottamaan, muisteli tuon hennon eläimen epätoivoista katsetta.
Nyt hän näki unissaan nuo samat silmät — mutta ne olivatkin Miladan silmät.
Kerran huusi hän ääneensä: "Oletko sinä siellä?" nousi istualleen ja toistaen "oletko sinä siellä?" haparoi etsien ympärilleen, jolloin heräsi. Salaman nopeudella ja myrskyn voimalla yllätti hänet lamauttava yksinäisyyden tunne. Kovapintainen poika puhkesi kyyneliin ja kiihkeihin nyyhkytyksiin herättäen ulvonnallaan sekä isäntäväkensä että seinän toisella puolella nukkuvan mökkiläisperheen. Koko joukko tuli paikalle koettaen saada uhkauksilla häntä vaikenemaan, mutta kun niistä, ankarimmistakaan, ei ollut mitään apua, heitettiin hän lopulta yhteisin voimin ovesta ulos.
Olihan tuollainen keikaus omansa taltuttamaan kiihkeimmätkin tuskan tunteet. Pavel jäi hetkiseksi makaamaan aivan hiljaan ja rauhallisesti kovaksi jäätyneelle maalle. Tuo uusi ja järisyttävä ikävöimisen tunne haihtui vähitellen ja sijaan astui vanha tuttava: uhkamielisyys, kylmä jäytävä viha.
"Odottakaahan", ajatteli hän, "odottakaahan hiukan, vielä minä…!"
Samassa syntyi hänessä päätös tehdä loppu asian nykyisestä tilasta. Suunnitelma valmistui vitkalleen Pavelin hitaasti työskentelevissä aivoissa. Mutta kun se pingotus, minkä suunnitelman laatiminen oli hänelle tuottanut, oli loppuun kestetty, näytti kaikki leikiltä. Hän tunkeutuu linnaan, riistää sieltä sisarensa ja menee hänen kanssaan vuorten yli vieraaseen seutuun, hankkii siellä itselleen työtä eikä koskaan enää kuule vanhemmistaan muistutettavan.
Voittajan tuntein nousi Pavel maasta ja kiersi suuressa kaaressa kylän rakennusten takaa linnan puutarhaa kohti. Yövartijan pilli varotti häntä ystävällisesti kiellettyjä teitä astumasta. Vainioita peitti kova, paksu lumivaippa, maa hohti vaaleampana kuin taivas, jolla kelmeä kuu sukelsihe yhä uudestaan ja uudestaan kiitävien pilvien taa. Pavel ennätti puutarha-aitauksen luo, kiipesi sen yli, nousi kuusiaidan huippuun ja laskeutui sieltä oksa oksalta maahan. Nyt hän siis oli puutarhassa, tiesipä vielä tarkoin missä kohti kylään nähden, ja että se oli paras paikka, minkä hän oli voinut valita sekä tuloaan että myöhempää pakoaan varten. Yhä kasvavan luottamuksen kannustamana astui hän eteenpäin … suoraan eteenpäin astumallahan hänen pitäisi lopulta saapua linnan eteen. Mitä sitten olisi tehtävä, siitä hän ei ollut vielä aivan selvillä. Hän meni Miladaa vapauttamaan, se oli varmaa, ja mitä epäilyksiä ja neuvottomuutta lie mielessään liikkunutkin, tuo ajatus kuitenkin hänen sieluaan kirkasti, siitä hän piti kiinni. Sekään ei huolestuttanut, että häntä alkoi kovasti paleltaa kurjissa vaatteissaan ja että jäsenensä olivat vilusta kangistua. Paljoa pahempi oli, että yö kävi yhä pimeämmäksi, niin että Pavel töytäsi tuon tuostakin jotain puuta vasten ja kaatui. Ensi kerralla hän ponnahti kuin jousi jälleen jaloilleen, mutta jo toisella ilmestyi viettelijä: "jää toki hiukan lepäämään, makaa, nuku!" Siitä huolimatta hän lujasti voimiaan ponnistellen nousi ylös, kaatui jälleen ja saapui vihdoin määräpaikkaansa — linnaan. Kovasti tykytti sydämensä, kun hän kosketti vanhaan, rapistuneeseen muuriin. Kukaties hän on hyvinkin lähellä sisartaan, kukaties tyttönen nukkuu juuri siinä huoneessa, jonka ikkunan luona hän nyt seisoo, jota hän ylettyy käsin koskettamaan… Voisihan se olla mahdollista — miksikäs ei? Ja hän alkaa hiljaa, aivan hiljaa koputtaa… Silloin hän kuulee vieressään murisevaa ääntä, joku lyhytsäärinen olento tulee hiipien paikalle ja syöksyy silmänräpäyksessä hänen päälleen kurkkua tavottaen. Pavel tukehuttaa esiinpuristautuvan tuskanhuudon ja vastustaa koiraa kaikin voimin. Mutta se on häntä voimakkaampi, tottunut vihollisten ahdistaja. Sen ulvonta herättää linnan väen. He juoksevat unisina ja pelästyneinä paikalle, mutta nähdessään että rauhanhäiritsijä onkin vain lapsi, kasvaa heidän rohkeutensa. Pavel piiritetään ja voitetaan, vaikka hän puolustautuukin villipedon raivolla.
Pavel ei ilmaissut kenellekään mitä hän oli aikonut linnassa toimittaa, ja juuri tuo salaperäisyytensä oli muiden mielestä selvin todistus siitä, että hänellä oli täytynyt olla mitä kehnoimmat aikeet. Luultavasti murtovarkaus tai murhapoltto — siitä ilkimyksestä voi uskoa mitä tahansa. Se oli yleinen mielipide ja vanhempain oikeudet omistava kunta määräsi Pavelin perinpohjaisesti kuritettavaksi kylän opettajan herra Habrechtin käden kautta, koko koulunuorison läsnäollessa.
Opettaja, kivuloinen ja hermostunut mies, suostui varsin vastahakoisesti rangaistustuomion toimeenpanemiseen. Hänen mielipiteensä oli, että tuollaisen nuoren katsojakunnan edessä suoritettu kuritus harvoin hyödyttää sitä, joka sen alaiseksi joutuu, ja aina vahingoittaa niitä, jotka ovat katsojina. "Julkinen selkäsauna tekee elukan vielä äkäisemmäksi elukaksi", kuului hänen kasvattajalle hiukan karkea lauseensa. Usein ennen oli hänen vastaväitteensä otettu huomioon, mutta tällä kertaa siitä ei ollut vähääkään apua.
Sinä päivänä, jolloin yöllinen sisäänmurtaja oli rangaistava, otti opettaja hänet huoaten poliisin käsistä ja talutti tukasta kouluhuoneen oven eteen. Sinne päästyä hän kohotti pojan rinnoille painunutta päätä ja sanoi:
"Katso minuun, äläkä maahan, sinä lurjus!"
Sanat eivät olleet suinkaan ystävälliset, mutta mistä lie johtunutkaan että ne vaikuttivat Paveliin tyynnyttävästi, ja että sekin tapa, millä opettaja häntä samassa tukisti, herätti jonkunlaista luottamusta ja miltei vahvisti sydäntä?
"Pelkää, sinä ilkimys, sinä uppiniskainen junkkari, pelkää!" jatkoi opettaja edelleen, katsoi julmasti poikaan ja heilautti merkitsevästi käsivarttaan. Pavel, joka ei ollut suvainnut kolmeen päivään lausua kenellekään halaistua sanaa, joka kolmeen päivään ei ollut katsonut ketään ihmistä kasvoihin, suuntasi aran katseensa opettajaan ja virkahti silmiään vilkuttaen ja puolittain nauraen:
"Mutta minäpä en pelkää."
Koulusalista oli aikaisemmin kuulunut mehiläispesäntapaista surinaa, sitte oli surina muuttunut äänekkääksi meluksi, ja paraikaa siellä tapeltiin paraimmista katsojapaikoista alkavassa näytelmässä. Opettaja murahti itsekseen ja ravisti uudelleen Pavelia:
"Vaikket pelkäisikään, niin huuda toki, huuda minkä jaksat, sen neuvon annan sinulle!" sanoi hän, avasi oven ja astui sisään. Samassa hiljeni elämä salissa, ei kuulunut enää kuin yksityisiä tyytyväisyyden ilmauksia alkavasta nautinnosta; ystävällisesti tunkeiltiin toisiaan lähelle penkeissä, yleinen sopu vallitsi kaikkialla. Opettaja asetti Pavelin kateederin viereen ja katseli ympärilleen etsien raippaa. Kun hän ei sitä kohta löytänyt tai ei ollut löytävinään, huusi joku joukosta: "Siellä se on ikkunan nurkassa." Ääni tuli viimeiseltä riviltä ja huutaja oli Arnost, sen mökkiläisen poika, jonka luona Virgil asui vuokralla. Pavel näytti hänelle nyrkkiä, mikä nosti oppilasjoukossa suuttumuksen murinan. Toistasataa silmää katsoi vahingoniloisesti ja vihan innoin päivettynyttä, ryysyistä poikaa. Hänen sappensa kiehui ja hän ajatteli itsekseen niin selvään kuin ajatella saattoi: "Mitä minä olen teille tehnyt? Minkätähden te olette minun vihollisiani?"
Habrecht vaati hiljaisuutta ja piti puheen, joka oli oppilaille hämmästyttävä pettymys. "Olette riemua täynnä. Minkätähden? Tuntuuko hyvältä että toinen saa selkäänsä? Malttakaapas! Se tulee koskemaan teihinkin! Jokainen teistä" — opettajan ääni aleni salaperäiseksi kuiskaukseksi ja hän ojensi hitaasti etusormensa kuulijakuntaa kohti — "jokainen, joka siellä nyt istuu ja on vahingonilosta puhkeamaisillaan, on pian tuskasta puhkeava. Jokainen, joka kurkistaa tänne ja katselee tätä selkäsaunaa, saa tuntea sen omassa nahkassaan … omassa nahkassaan!" toisteli hän salaperäistä ennustustaan, joka näytti häntä itseäänkin värisyttävän. "Ja nyt katsokaa, mihin opettaja pystyy!"
Kaikki lapset kauhistuivat sitä ihmettä, mikä heitä tulisi kohtaamaan; vain syrjästä heitettiin arkoja silmäyksiä tuohon pelottavaan mieheen, jonka pitkässä, laihassa olennossa oli jotain aavemaista. Pojat tuijottivat lattiaan, tytöt peittivät kasvonsa esiliinoillaan.
Opettaja ryhtyi rivakasti toimeensa. Huimaavalla nopeudella pyöritteli hän vitsaa rangaistavan korvien ympärillä antaen sen jälkeen muutamia lyöntejä, jotka poika otaksui varsinaisen selkäsaunan alkajaisiksi. Mutta sen sijaan, että se olisi seurannut, keskeytti opettaja äkkiä toimensa sanoen: "Katsokaahan, lasinikin jo putosivat… Nosta ne lattialta… Rangaistuksesta voit kiittää tunnin loputtua."
Pavel tuijotti häneen tylsän kummastuneesti, odottaen yhä vielä varsinaista selkäsaunaa. Mutta silloinpa poika kuulikin sen jo saaneensa ja sai käskyn istuutua viimeisen penkin viimeiselle sijalle.
Opettaja veti nenäliinansa esiin, pyyhki hikeä otsaltaan, otti aimo hyppysellisen nuuskaa ja alotti opetuksen.
Arnost, joka punotti kuin krapu, kuiskasi naapurilleen: "Katsoitko?" — "Pikkusen", vastasi tämä. — "Tunsitko mitään?" — "Tuntuu selässä." — "Minun korviani kuumottaa." — Muuan pieni utelias tytöntypykkä, jonka silmä sattumalta oli osunut esiliinassa olevan reijän kohdalle ja siitä hiukan kurkistanut, tunnusti muutamille tovereilleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi istunut herneitten päällä.
Oppitunnin päätyttyä aikoi Pavel poistua muiden kera, mutta koulumestari pidätti hänet, katsoi häneen kauvan tiukasti ja kysyi lopulta eikö häntä hävettänyt.
"Ei", vastasi Pavel hiljaa.
"Eikö? Vai ei? Olet siis kaiken häpysi kadottanut?"
Poika aikoi jälleen itsepintaisesti vaijeta, menettely jonka opettaja tunsi ennestäänkin koulunsa kurjimpien oppilaiden kautta. Tähän asti hän oli jättänyt pojan oman onnensa nojaan, mutta tänään, jolloin hänen oli pitänyt häntä rangaista todistamattomasta rikoksesta, tunsi hän tuota hylkiötä kohtaan myötätuntoisuutta. Pojan tila suorastaan koski häneen ja hän jatkoi katkerasti:
"Häpeässä kasvanut, niin todellakin kasvanut, — pian jo neljäntoista vanha — häpeään tottunut, ei enää tiedä miltä se tuntuukaan!"
"Tiedänpä jo!" virkkoi Pavel ja lapsen suupieliin ilmausi vanhan ihmisen kivettynyt katkeruuden piirre. Hän ei ollut käsittänyt, mitä opettaja oli aikaisemmin tarkottanut noilla lyönneillään, jotka tuskin koskettivat häntä; mutta sen hän ymmärsi, että tämä keskustelu kosketti hänen viheliäiseen elämäänsä.
"Tiedänpä jo", toisti hän äänellä, jossa teeskennellystä reippaudesta huolimatta ilmeni syvä tuska.
Opettaja katsoi häneen tarkkaavasti. Poika oli kaiken viheliäisyyden perikuva! Luonto ei siihen ollut syypää — siinä suhteessa Pavel oli moitteeton ja terve. Sitä osotti leveä rinta, punaiset huulet ja vahvat, kellahtavat hampaat. Mutta luonnon hyvät tarkotukset olivat menneet hukkaan kovan työn, huonon ravinnon ja kaikellaisten laiminlyöntien kautta. Sellaisena kuin hän siinä seisoi: ruskeine, takkuisine pörhötukkineen, jonka vuoksi alati rinnoilla riippuva pää näytti luonnottoman suurelta, kuoppaisine poskineen, ulkonevine poskipäineen, laihoine luisevine ruumiineen, jota ympäröi ryysyinen, vihreä kesätakki, rääsyihin käärittyine jalkoineen, oli hän yhtä vastenmielisen kuin surkuteltavan näköinen, koskapa näytti jotenkuten itsekin tietävän viheliäisen tilansa. Opettaja vaikeni pitkään, samoin Pavel, mutta pojan alahuuli venyi yhä pitemmälle ja hän alkoi vilkuilla oveen päin, ikäänkuin etsien tilaisuutta poistuakseen.