Maksim Gorjkij, oikealta nimeltään Aleksei Maksimovitsh Peshkov, venäläinen kirjailija, syntyi maalisk. 27 p:nä 1869 Nishni-Novgorodissa, joutui seitsenvuotiaana orvoksi ja hankki elatuksensa mitä erilaisimmilla toimilla kuljeskellen paikasta toiseen ja kärsien usein äärimmäistä kurjuutta. Minkäänlaista kouluopetusta hän ei ole milloinkaan saanut. Lukuhalun hänessä herätti eräs entinen aliupseeri, joka oli kokkina Volgalla kulkevassa laivassa Gorjkijn ollessa hänen apunaan kokkipoikana. Vihdoin hän joutui erään asianajajan kirjuriksi ja sivistyneitten seuraan. Mutta kulkurielämä veti häntä puoleensa ja hän vaelsi läpi koko Etelä-Venäjän. Rautatietyömiehenä Tiflisissä ollessaan hän julkaisi v. 1892 eräässä sanomalehdessä tarumaisen kertomuksensa "Makar Tshudra", joka heti herätti huomiota. Tuttavuus kirjailija Korolenkon kanssa vaikutti kehittävästi ja rohkaisevasti itseoppineeseen kirjailijanalkuun. Voimakas novelli "Tshelkash", julkaistu v. 1895, teki Gorjkijn kuuluisaksi. (Molemmat mainitut kertomukset esiintyvät suomennettuina tässä kokoelmassamme.) Sarjaa kertomuksia ja novelleja seurasivat romaanit "Foma Gordejev" (1901) ja "Kolme" (1902) sekä näytelmät "Pikkuporvarit" (1901), "Pohjalla" (1902) y.m., jotka saavuttivat tavatonta suosiota ei ainoastaan Venäjän, vaan myöskin Länsi-Euroopan näyttämöillä. V. 1902 Venäjän tiedeakatemian vastaperustettu kaunokirjallinen osasto valitsi hänet kunniajäsenekseen, mutta ylempää tulleen määräyksen johdosta häneltä otettiin takaisin jo annettu kunniadiplomi, jolloin myöskin tunnetut kirjailijat Tshehov ja Korolenko mielenosoituksellisesti lähettivät takaisin heille annetut kunniakirjat. Vallankumouksellisten mielipiteittensä vuoksi täytyi Gorjkijn, oltuaan useamman kerran vangittuna ja poliisin ahdistamana, v. 1906 lähteä Suomen kautta ulkomaille. Käytyään ensin Länsi-Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa, jossa hänen persoonansa joutui kiihkeän huomion esineeksi, hän asettui asumaan Italiaan Caprin saarelle, mistä nyt hiljattain on taas palannut Venäjälle. Hänen myöhemmistä kaunokirjallisista teoksistaan mainittakoon "Äiti" (1907), "Tunnustus" ja "Tarpeettoman ihmisen elämä" (1908). Parhaiten hän kuvaa yhteiskunnan alimmalla asteella olevia, enemmän tai vähemmän rappiolle joutuneita, mutta lahjakkaita ja intohimoisia olentoja, "kulkureita".
("Tietosanakirjan" mukaan.)
Satamasta nouseva tomu samentaa etelän sinistä taivasta. Helteinen aurinko himmeänä katselee vihertävää maata, katselee kuni kautta hienon, harmaan harson. Ei se nyt kuvaansa meressä näe, vedenpintaa kun alinomaa halkovat iskuillaan airot, höyrylaivain potkurit, turkkilaiset felukat ja muut purjealukset, joita ristiin rastiin liikkuu tuossa ahtaassa satamassa. Meren vapaat aallot värjöttelevät siinä, graniittisiin kahleisiin lyötyinä: niitä painaa suunnattomat taakat, joita niiden harjoilla liikkuu, ja silloin ne pieksävät laivain kylkiä ja rantoja, pieksävät ja nurkuvat, iskuista vaahtoisina ja kaikenlaisen ruuhkan rumentamina.
Ankkurikettinkien kolina, kytkyjen ryske tavaravaunuissa, laiturin kivitykselle putoavain rautalevyjen räikeä räminä, puutavarain kumea kohahtelu, kuormarattaitten tärinä, höyrylaivain vihellykset, vuoroin kimeän kirkuvina, vuoroin pahasti parkuvina, lastaajain, matruusien, tullimiesten huudot — kaikesta tuosta melusta muodostuu työpäivän huumaava symfonia. Kaikki nuo äänet leijuvat sataman päällä, ikäänkuin eivät rohkenisi nousta ylemmäs taivaalle ja kadota sinne. Ja maasta kohoten niihin yhtyy yhä uusia ja taas uusia ääniaaltoja, ja milloin ne kumeana pauhuna tuimasti tärisyttävät ympäristöänsä, milloin repäisevänä remuna viiltävät tomuista, helteistä ilmaa.
Graniitti, rauta, puu, sataman kivitys, laivat, ihmiset — kaikki tuo laulaa mahtavissa sävelissä hymniä Merkuriukselle, kaupan jumalalle. Mutta ihmis-ääniä, noita naurettavan heikkoja, tuossa tuskin kuulee. Itse ihmisetkin, he, jotka alun pitäin ovat saaneet nämä äänet kuuluville, ovat naurettavia, viheliäisiä: nuo hieveröiset olennot, tomuiset, repaleiset, kiireissään, kumarassa raskaitten taakkainsa alla, he hääräilevät ja puikahtelevat milloin puoleen, milloin toiseen, tomujen pilvissä, helteen ja pauhun valtavassa meressä — ja ovat niin mitättömän pieniä, verrattuina heitä ympäröiviin rautaisiin jättiläisiin, tavararöykkiöihin, ryskiviin vaunuihin ja kaikkeen, minkä he itse ovat luoneet. Heidän luomansa on lyönyt heidät orjiksensa ja poistanut heidän persoonallisuutensa olemattomiin.
Raskaat jättiläis-höyrylaivat, höyryt valmiina kattiloissa, milloin viheltelivät, milloin kihisivät, milloin puhkien huokailivat, ja jok'ainoassa niiden synnyttämässä äänessä asui pilkallinen sävel ironillista ylenkatsetta noita harmaita, tomuisia ihmis-olentoja kohtaan, jotka laahustelivat niitten kansilla ja täyttivät niitten syviä ruumia oman orjantyönsä hedelmillä. Ihan itkettävän hassunnäköisiä olivat nuo pitkät jonot kantajia, jotka harteillaan retuuttivat tuhansin puudin leipää laivain rautaisiin vatsoihin, ansaitakseen siten moniaan naulan tuota samaista leipää oman vatsansa täytteeksi. Toisella puolen nuo repaleiset, hikiset, väsymyksestä, pauhinasta ja päivänhelteestä tympeytyneet ihmiset ja toisella puolen noitten ihmisten luomat mahtavat koneet, jotka tuossa hyvinvoipina ja rauhallisina välkähtelivät päivänpaisteessa, nuo koneet, joita ei sittenkään liikkeelle pane höyry, vaan omain luojainsa lihakset ja veri — siinä vastakohdassa oli kokonainen runoelma katkeraa ja kylmää ivaa.
Pauhina oli huumaava, tomu ärsytti sieraimia ja pyrki sokaisemaan silmiä, helle poltti ruumista näännyttäen sitä. Kaikki ylt'ympärillä näytti jännitetyltä, tarpeekseen saaneelta, malttinsa menettäneeltä, valmiilta laukeamaan suurenmoiseen katastrofiin, räjäykseen. Se on puhdistava ilman, ja siinä saa sitten vapaasti ja helposti hengittää. Hiljaista on silloin maassa, ja tuo korvia särkevä, ärsyttävä, tuskalliseen raivotilaan raastava tomu ja ryske se hälvenee, ja kaupungissa, merellä, taivaalla on jälleen rauhallista, kirkasta, suloista… Mutta se näytti vain siltä, näytti siitä syystä, ettei ihminen vielä ole väsynyt toivomasta parempaa ja ettei hänessä vieläkään ole kuollut halu saada tuntea olevansa vapaa.
Kirkonkello kajautti kaksitoista määränperäistä, kumeata kalahdusta. Viimeisen lyönnin jälkeen kävi työn hurja musiikki melkein puolta hiljemmäksi. Minuutin perästä se oli enää tympeää, tyytymätöntä nurkumista. Selvemmin nyt kuuluivat ihmisten äänet ja aaltojen loiskina. Oli tullut päivällisen aika.
Kantajat hajosivat, lakattuansa työstä, eri haaroille satamaa, meluaviin ryhmiin. He ostivat torimuijilta kaikenlaista syötävää ja laskeutuivat aterioimaan kadun kivitykselle, siimeisiin kolkkauksiin. Heidän joukkoonsa ilmestyi Grishka Tshelkash, vanha, kaikki kuopat käynyt susi, satamaväelle varsin hyvin tunnettu patajuoppona ja ovelana, rohkeana varkaana. Hän oli paljain jaloin, kuluneissa plyysihousuissa, lakitta päin, yllään likainen karttuunipaita, jonka rikkinäinen kaulus paljasti näkyviin miehen liikahtelevia, kuivia, kulmikkaita ja ruskean nahan peittämiä luita. Takkuinen, musta ja osaksi jo harmahtava tukka ja nuiva katse noissa väijyvissä kasvoissa osoittivat hänen vast'ikään heränneen. Viiksien toisesta puoliskosta törrötti oljenkorsi, toinen samanlainen oli takertunut parransänkeen vasemmassa leuassa; toisen korvan taakse oli mies pistänyt vastanykäistyn lehmuksenoksan. Tuo pitkä, konkkaluinen, vähän kyyssyniskainen mies, nenä koukkuinen, saaliinhimoinen, astui verkalleen kadun kiviä myöten ja heitteli ympärilleen teräviä katseita, vilkuttaen kylmiä, harmaita silmiänsä ja haeskellen väen joukosta jotakin. Hänen tummanruskeat, sakeat ja pitkät viiksensä elehtivät tuontuostakin, niinkuin kissalla, kädet selän takana hieroivat toisiansa, pitkäin, koukkuisten sormien kierrellessä ja kiemurrellessa niitten ympäri. Täälläkin, missä sadoittain oli hänen kaltaisiansa, repaleisia, karkeita ja paljasjalkaisia olentoja, täälläkin hän kerrassaan veti puoleensa huomiota: miehen nälkiintynyt laihuus muistutti arojen haukkaa, ja tuo väijyilevä liikehtiminen, päältä nähden tyyni ja tasainen, mutta sisimmissään kiihkeä ja valpas, oli kuin sen petolinnun lentoa, jota hänen ulkomuotonsa muistutti.
Muuan ryhmä paljasjalkaisia kantajia oli asettunut kasattujen sysikorien siimekseen. Grishka Tshelkashin tultua heidän kohdalleen erkani joukosta muuan typerännäköinen mies, naama punaisia pilkkuja täynnä ja niska naarmuissa: nähtävästi oli miestä äskettäin aikalailla kolhittu. Hän kulki jonkun matkaa Tshelkashin rinnalla, puhellen puoliääneen:
— Vapaaehtoisen laivaston miehet kaipaavat kahta tavarapakkaa… Nyt niitä etsitään… Kuuletko sinä, Grishka?
— Entäs sitten? — kysyi Tshelkash vilkaisten häneen tyynesti.
— Entäskö sitten? Etsitään, sanon minä. Ei muuta sitten.
— Minuako mukaan tahtovat etsimään, vai?
Terävästi myhähtäen katsahti Tshelkash sinne, missä Vapaaehtoisen laivaston pakkahuone kohoili.
— Mene hiiteen!
Kumppali kääntyi takaisin.
— Vuota vähän! Kuka se sinut tuohon viisiin on koristanut? Kylläpäs tärvelivät pojalta niskakilven!… Oletkos Mishkaa nähnyt?
— En ole nähnyt kaualle aikaa! — huudahti toinen palaten toveriensa luokse.
Tshelkash astui eteenpäin. Kaikki kohtelivat häntä kuin vanhaa tuttua konsanaankin. Mutta tuo tavallisesti iloinen ja leikkisä mies oli tänään nähtävästikin pahalla tuulella. Katkonaisesti ja äreästi hän vastaili kysymyksiin.
Tavararöykkiön takaa ilmestyi äkkiä tullivartija, tummanvihreässä, tomuisessa puvussa, sotilaallisesti suorana ryhdiltään. Hän salpasi Tshelkashilta tien, asettuen hänen eteensä uhittelevaan asentoon, tarttui vasemmalla kädellään pistomiekkaansa ja koetteli oikealla ottaa Tshelkashia niskasta.
— Seis! Minne sinä menet?
Tshelkash astui askeleen taaksepäin, nosti silmänsä vartijaan ja myhähti kylmäkiskoisesti.
Vartijan punaiset, suopeanviekkaat kasvot koettivat asettua ankaraan asuun: posket paisuivat pullolleen, punaisiksi, kulmakarvat rypistyivät, silmät mulkoilivat. Hän näytti koomilliselta.
— Johan min' olen sinulle sanonut, että jos kerrankaan satamaan tulet, niin minä sinulta kylkiluut ruhjon. Ja sinä olet taas täällä! — huusi vartija ankarana.
— Terve, Semjonitsh! Ei ole tavattu pitkään aikaan! — tervehti
Tshelkash tyynesti, ojentaen toiselle kättä.
— Vaikk'ei ois tavattu ikipitkinä päivinä! Mene tiehesi!
Semjonitsh löi kumminkin kättä hänelle.
— Sanopas, — jatkoi Tshelkash, päästämättä lujista käsistään Semjonitshin kättä ja tuttavallisesti sitä pudistellen. — Sanopas, oletko missä Mishkaa nähnyt.
— Ketä Mishkaa? En minä sun Mishkojasi tunne! Mene matkaas, veikkonen!
Sattuu vielä inspehtori näkemään, niin hän se sulle…
— Sitä punapartaa, jonka kanssa viimeksi olin työssä "Kostromalla", — jatkoi Tshelkash itsepintaisesti.
— Jonka kanssa sa varkaissa käyt, san' niin! Sairastaloon on viety se sinun Mishkasi; jalka taittui vaunun alle. Lähde nyt hyvällä laputtamaan, lähde, muutoin minä sinut niskapäästä…
— Vai niin! Et muka tunne Mishkaa… tunsitpas. Mitäs sinä olet niin äkäinen, Semjonitsh?
— Kuules, Grishka! Älä sinä siinä lavertele, vaan laita luusi!
Vartija rupesi suuttumaan. Hän vilhui ympärilleen ja koetti irroittaa kättänsä Tshelkashin lujista kourista. Tämä katseli häntä tyynesti tiheäin kulmain alta, naurahteli partaansa ja haasteli edelleen, päästämättä toisen kättä:
— Älä sinä minulle hökkää pane. Tarinoidaan tarpeeksi ensin, kylläpähän lähden sitten. No mitenkäs nyt oikein hurisee? Ja kuinkas emäntä jaksaa ja lapset? — Pahaenteisesti säväytellen silmiänsä ja vetäen suunsa pilkalliseen irveen hän lisäsi: — Olen käkeillyt ativoimaan teille, mutta eihän tässä jouda… olen yhtämittaa juopotellut…
— Heitä sinä valtaan se semmoinen!… Äläkä laske leikkiä, senkin hitto lujaluinen! Minä kun tässä toden perästä… Vai joko ruvennet ryöstämään taloloissa ja kaduilla?
— Mitä varten? Riittää sitä meidän iäksi tavaraa täälläkin. Riittää, jumaliste, niinkin. Sinähän, kuulen ma, olet taaskin puhaltanut kaksi tavarapakkaa. Varo sinä itseäsi, Semjonitsh! Joudut vielä ansaan!…
Tshelkashin hävyttömyydestä vartija joutui suunniltaan… Vavisten koko ruumiissaan hän ei saanut sanaakaan virketyksi, pursuttihan vain sylkeä suustaan. Tshelkash päästi hänen kätensä irti ja alkoi astua pitkin askelin takaisin, sataman porttia kohti. Huimasti sadatellen läksi vartija hänen peräänsä.
Tshelkash tuli iloiselle mielelle. Hän vihelteli hiljakseen hampaittensa välistä, pisti kädet housuntaskuihin ja astuskeli verkalleen, kuni vapaa mies konsanaankin, heitellen puoleen ja toiseen räikeitä pilkkasanoja ja kompia. Hänelle maksettiin samalla mitalla.
— Kylläpäs meidän Grishkasta esivalta hellää huolta pitää! — huudahti joku kantajain parvesta, joka jo oli syönyt ja nyt leväten venyttelihe maassa.
— Minä olen paljain jaloin, — vastasi Tshelkash, — siksipä
Semjonitshilla huoli ja hoppu, ettei vaan minulta jalka kiveen kävis.
Tultiin portille. Kaksi sotamiestä tarkasti kopeloimalla Tshelkashin ja sysäsivät hänet hiljaa kadulle.
— Älkää päästäkö häntä sisään! — kiljaisi Semjonitsh jääden sisäpuolelle.
Tshelkash astui tien poikki ja istahti katukäytävän laitapylväälle vastapäätä kapakan ovea. Sataman portista tulla jyrisi loppumaton jono täysinäisiä tavarakuormia. Niitä vastaan kiiti tyhjiä rattaita; ajurit seisoivat niissä hytkähdellen. Satama purki jälleen ilmi maata tärisyttävää, meluisata pauhinaa ja kirvelevää tomua.
Tshelkash oli tottunut tähän vimmattuun hälinään, ja äskeinen kiihkeä kohtaus Semjonitshin kanssa oli saattanut hänet hyvälle mielelle. Hänellä oli tarjona runsaspalkkainen ansio, joka vain kysyy hiukan vaivannäköä ja paljon oveluutta. Sitä häneltä ei suinkaan puutu, sillä hän oli vakuutettu, ja niinpä hän, silmäänsä siristellen mietiskeli, mitenkä hän huomisaamuna, kun kaikki on toimitettu, ja kun taskussa setelit kahisee, pääsee ehdoltansa hummailemaan… Sitten muistui mieleen hänen kumppalinsa Mishka, joka olisi ensi yönä ollut hyvään tarpeeseen, ellei olisi taittanut jalkaansa. Tshelkash noitua paukautti itsekseen ajatellessaan, ettei hän yksinään, ilman Mishkan apua, kenties tule toimeenkaan tuossa tehtävässä. Millainenhan mahtaa tulla ilma yöksi?… Hän katsahti taivaalle ja pitkin katua.
Viiden, kuuden askeleen päässä hänestä istui kadun puolella muuan nuori, talonpoikainen mies, nojaten selkäänsä laitapylvääseen. Miehellä oli yllään siniraitainen paita, jalassa samanlaiset housut ja niinivirsut, päässä rikkinäinen, ruskea lakki. Hänen vieressään oli pieni nahkalaukku ja varreton viikate, jonka ympärille oli huolellisesti sidottu nuoralla heiniä suojaksi. Mies oli harteva, vanttera, vaaleaverinen, kasvot päivän ja ahavan polttamat. Luottavasti ja hyväntahtoisesti hän katseli Tshelkashia suurilla, sinisillä silmillään.
Tshelkash veti suunsa irveen, pisti kielen ulos, asetti naamansa hirveään virnistykseen ja katseli semmoisena häntä silmät pullollaan.
Toinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten hän äkkiä purskahti nauramaan.
— Onpas sinua koko velikulta! — huudahti hän ja maasta tuskin kohoten vierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa ja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten Tshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:
— On tainnut mies hummata aika lailla!
— On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! — tunnusti Tshelkash vilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva, hyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät. — Heinänkö teossa olet ollut?
— Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin. Huono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä on tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei maksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta ennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!…
— Niin, ennen vanhaan!… Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa pöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta sitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan… Mistä mies?… Venäjältä!… Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja tunnustelemaan ja ihmettelemään… tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja juottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan kuin tykkäät!
Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena, salaa myhäillen viiksiinsä.
— Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta kyllä ennen vanhaan…
— Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan…
— Ole tuossa! — virkkoi toinen kättään huiskauttaen. — Suutariko sinä olet?… tuota noin… vai räätäli!
— Jaa minäkö? — kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän sanoi: — Kalastaja minä olen.
— Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?
— Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin kuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita, pohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin sitä mukaa.
— Pötyä… Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:
Miehet verkkoja viskelee
veettömillen rannoillen,
aittojen apajoille.