Fedor Mihailovitsh Dostojevski (1821-1881) on Venäjän kirjallisuudessa syvin ihmissielun tutkija. Hän on hämmästyttävällä tavalla paljastanut ja analysoinut sairaan ja särjetyn sielun. Kaikkein mieluummin hän kuvaa teoksissaan sairasta psyykeä, kaksinaisuuden repimää ihmistä, jonka salaisimmatkin sielunvireet hän pystyy myötäelämään ja mestarillisesti ilmaisemaan. Keskeinen asema hänen teoksissaan on vuoropuheluilla, jotka usein huipentuvat ripinomaisiksi tunnustuksiksi.
Dostojevski syntyi Moskovassa sotilasinsinöörin poikana. Hän itsekin valmistui samalle uralle, mutta jo vuoden kuluttua valmistumisestaan omisti koko elämänsä kirjalliselle toiminnalle. Salaiseen seuraan kuulumisen vuoksi hänet vangittiin, tuomittiin kuolemaan, ja vasta mestauslavalla luettiin Nikolai I:n armahduskirje, jossa tuomio muutettiin pakkotyöksi Siperiassa. Siperiasta palattuaan hän julkaisi romaaninsa "Muistelmia kuolleesta talosta" ja "Sorrettuja ja solvattuja". Suurinta huomiota herätti hänen romaaninsa "Rikos ja rangaistus", joka käsittelee rikollisen sielunelämää.
Jo eläessään Dostojevski saavutti suurta mainetta. Hänen vaikutuksensa ulottuu myös Länsi-Euroopan ja Amerikan kirjallisuuteen.
— Ettekö tahtoisi olla niin hyvä, herraseni, saanko pyytää…
Kulkija säpsähti ja katsoi jokseenkin pelästyneenä supiturkkiseen herraan, joka oli niin muitta mutkitta puhutellut häntä keskellä katua kahdeksan aikaan illalla. Sehän on tietty: kun Pietarissa joku herra puhuttelee toista, hänelle aivan tuntematonta herraa yhtäkkiä kadulla, niin toinen herra pelästyy ehdottomasti.
Ja niin hän säpsähti ja pelästyi hieman.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä, sanoi supiturkkinen, — mutta minä… totisesti en tiedä… suotte kai anteeksi. Kuten näette olen hieman hämmentynyt…
Nyt vasta nuorempi nyörinuttuinen herra huomasi supiturkkisen tosiaankin näyttävän hämmentyneeltä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat jokseenkin kalpeat, hänen äänensä värisi, hänen ajatuksensa olivat ilmeisen sekavat, sanat tulivat vain vaivalloisesti hänen suustaan. Saattoi nähdä, mitä hirveitä ponnistuksia häneltä vaati kääntyminen pyyntöineen toisen puoleen, joka kenties säädyltään ja arvoltaan oli häntä alempi — kuinka vaikealta hänestä tuntui, että hänen täytyi kääntyä pyyntöineen jonkun puoleen. Lopuksi täytyi itse pyynnön olla jotakin sopimatonta, epämääräistä. Sen täytyi olla omituinen pyyntö miehelle, jolla oli niin muhkea turkki, niin arvokas, moitteeton tummanvihreä hännystakki ja sellaisia merkittäviä kunniamerkkejä kuin ne, jotka koristivat hänen hännystakkinsa rintaa. Nähtävästi tämä kaikki teki supiturkkisen herran niin levottomaksi, ettei hän, perin hämillään, voinut sitä lopulta enää sietää, vaan päätti hillitä kiihtymystään ja jollakin säädyllisellä tavalla hälventää kohtausta, jonka itse oli saanut aikaan.
— Suokaa anteeksi, olen hieman suunniltani, mutta ettehän tunne minua… Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Olen sitä harkinnut uudestaan.
Sitten hän kohotti kohteliaasti hattuaan ja juoksi edelleen.
— Mutta ei suinkaan, pyydän kohteliaimmin!
Pieni mies katosi kuitenkin pimeyteen ja jätti nyörinuttuisen aivan kangistuneena seisomaan paikalleen.
— Mikä kumman otus hän on miehiään? ajatteli nyörinuttuinen. Hän ihmetteli kotvan, selvisi sitten kummastuksestaan ja muisti omat asiansa. Hän alkoi kävellä edestakaisin ja katseli edelleen äärettömän monikerroksisen talon porttia. Sumu alkoi laskeutua — tämä ilahdutti hieman nuorta miestä, sillä sumussa hänen kävelynsä herätti vähemmän huomiota, vaikkapa se muutenkin saattoi pistää korkeintaan jonkun toivotonna kaiken päivää samalla paikalla seisoneen ajurin silmiin. — Suokaa anteeksi…
Kävelijä säpsähti jälleen. Supiturkkinen herra seisoi toistamiseen hänen edessään.
— Suokaa anteeksi, että jälleen… hän alkoi, — mutta te, te — olette varmaan hyvä ihminen! Älkää pitäkö minua erityisenä henkilönä yhteiskunnallisessa mielessä, vaan suvaitkaa, ihmisenä vain… edessänne, hyvä herra, on ihminen, joka kunnioittavimmin pyytää apua…
— Jos vain voin… kuinka voin palvella teitä?
— Ajattelette kai, että tahdon pyytää teiltä rahaa, sanoi salaperäinen herra. Hänen suunsa vääristyi, hän naurahti hermostuneesti ja vaaleni.
— Mutta, ei suinkaan…
— Ei, näen, että häiritsen teitä! Nähkääs, olen aivan muserrettu, melkein mielettömyyteen saakka; älkää suinkaan uskoko…
— Asiaan, pyydän, asiaan, vastasi nuori mies ja nyökkäsi kehottavasti ja kärsimättömästi päätään.
— Ah, niin pitkälle on siis tultu! Te huudatte minulle: asiaan — ikään kuin olisin jokin huolimaton lurjus. Olenhan aivan järjiltäni! Miltä minä nyt näytän teistä alennuksessani, sanokaa suoraan!
Nuori mies tuli hämilleen ja vaikeni.
— Saanko kysyä teiltä suoraan: oletteko nähnyt erästä naishenkilöä? Siinä on koko pyyntöni, sanoi supiturkkinen herra vihdoin päättäväisellä äänellä.
— Erästä naishenkilöä?
— Aivan niin, erästä naishenkilöä.
— Olen, mutta suoraan sanoen, niitä on kulkenut paljon ohitse…
— Juuri niin, vastasi salaperäinen mies katkerasti hymyillen. — Olen hämmentynyt, tahdoin kysyä teiltä jotakin muuta, suokaa anteeksi. Ajattelin kysyä, oletteko ehkä nähnyt naista, jolla on kettuturkki, tumma samettilakki ja musta huntu?
— Ei, sellaista naista en ole nähnyt… luulen, etten ole.
— Niinkö, suokaa sitten anteeksi.
Nuori mies tahtoi kysyä jotakin, mutta supiturkkinen katosi jälleen ja jätti maltillisen kuulijansa uudestaan kummastuksiinsa.
— Piru hänet vieköön! ajatteli nyörinuttuinen ilmeisen äkeissään.
Suuttuneena hän kohotti majavakauluksensa ja alkoi jälleen varovaisesti kävellä suuren talon porttikäytävän edustalla. Hän oli raivoissaan.
— Miksei hän tule? hän ajatteli. — Kello on pian kahdeksan.
Jokin torninkello löi kahdeksan.
— Ah! Piru vieköön hänetkin!
— Suokaa anteeksi!
— Suokaa te minulle anteeksi, että teitä niin… Mutta te juoksitte niin äkkiä tielleni, että aivan pelästyin, puolusteli kävelijä rypistäen otsaansa.
— Tulen jälleen luoksenne. Minun täytyy näyttää teistä levottomalta ja omituiselta ihmiseltä!
— Pyydän kohteliaimmin teitä puhumaan ilman tarpeettomia puheenparsia ja kiertelyjä. Enhän vielä tiedä, mitä tahdotte…
— Teillä on kiire? Nähkääs… Tahdon sanoa teille kaiken suoraan, ilman kiertelyjä. Minkäs sille voi! Asiat vievät usein aivan eriluontoisia ihmisiä yhteen… Mutta näen, että olette kärsimätön, hyvä herra! Siis… muuten en tiedä, kuinka sen sanoisin. Etsin erästä naishenkilöä — olen nyt päättänyt kertoa teille kaiken. Minun täytyy nimittäin tietää, minne tämä nainen on mennyt. Kuka tämä nainen on… luulen, ettei teidän tarvitse tietää hänen nimeään, nuori mies.
— No, edelleen!
— Edelleen! Teidän äänensävynne puhuessanne minulle…! Suokaa anteeksi… kenties olen loukannut teitä, kun nimitin teitä nuoreksi mieheksi, mutta en tahtonut suinkaan… Lyhyesti, jos tahdotte osoittaa minulle sen ystävällisyyden, että… niin… eräs rouva… tarkoitan, nimittäin, eräs säädyllinen rouva, kunniallisesta perheestä, tuttavapiiristäni — olen ottanut tehtäväkseni — minulla itselläni nähkääs ei ole lainkaan perhettä…
— No!
— Asettukaa minun asemaani, nuori mies. Ah, jo taas! Suokaa anteeksi, nimitän teitä aina nuoreksi mieheksi! Jokainen silmänräpäys on kallis… Ajatelkaa: tämä nainen… Mutta ettekö voi sanoa minulle, kuka oikeastaan asuu tässä talossa?
— Jaa… siinä asuu paljon väkeä.