VUORINEN, maanviljelysneuvos.
LAURA, hänen tyttärensä.
HELLÄ, hänen veljensä tytär.
KAISLA, agronoomi.
PAUKKU, nimismies.
LOTTA, hänen vaimonsa.
AIRIO, | ylioppilaita.
MERISAARI, |
SANTERI SAVELA eli "SANTTU-SIHTEERI", karannut vanki.
MANU, mökkiläinen.
MARI, palvelustyttö.
Tapahtuu Lahdenpohjan kartanossa ja sen läheisyydessä.
Ensimäinen näytös.
Metsä.
MANU makaa nurmella. Näkyypä maistuvan!
SANTTU istuu kivellä syömässä. Onkos ihme! — Jo toista vuorokautta olen piiloitellut itseäni ihmisiltä. Olen hiipinyt pensaasta pensaaseen nälkäisen suden lailla, saamatta maistaa jyvääkään eineekseni. Ymmärrät kai, että sellaisesta vatsa vonkuu. Olisin ollut valmis syömään sinutkin nahkoinesi päivinesi. No, no! Älä pelkää enään! Sen teen sitten, toisessa hätätilassa. — Nyt riittää jo täksi kerraksi! Kas niin! Kiitoksia vaan ruuasta!
MANU. Ei kestä! — Anna sitten remeli tänne!
SANTTU. Älä vaivaa itseäsi suotta! Minä kyllä hoidan sitä edeskinpäin.
Siten päästän sinut turhasta vaivasta.
MANU. Eikös hiivatissa! Siinä on minun viikkoiset evääni.
SANTTU. Vieläkös! Minä voin ne naputella parissa päivässä.
MANU. Milläs minä sitten elän?
SANTTU. Annoinhan sinulle maksun äsken.
MANU. Mitä annoit! Lävellisen kaksimarkkaisen, joka lienee oma tekemäsi.
SANTTU. Eipähän! Sen kunnialla ansaitsin kruunun työssä. Olisi minulla enemmänkin sellaisia, jos vaan olisin ehtinyt ne perimään.
MANU. Tuli kai vähän äkkinäinen lähtö?
SANTTU. Niinhän tuo tuli.
MANU. Mutta mitäs sinä nyt alat hommailla? Minä en sinua enään voi auttaa.
SANTTU. Kuulehan Manu! Minä aion mitä pikemmin, sitä parempi luistaa tieheni näiltä mailta. Minä annan palttua nykyiselle ammatille! Se ei kannata enään. Aamulla — kun olin pukeutunut näihin sinun ryysyihisi ja sinä olit vangin pukua suohon hautaamassa — tapasin vanhan tuttavani, joka nyt on perämiehenä englantilaisella laivalla.
MANU. Silläkö, joka on tuossa lahdessa?
SANTTU. Sillä. Hän purjehtii huomen aamulla Ameriikkaan. Avonaisesti kerroin hänelle kaikki ja pyysin päästä mukaan. Mutta tuo junkkari alkoi tehdä kaikellaisia verukkeita, vaikka hänellä onkin miehen tarve. Ymmärsin heti yskän. Mies on ahne rahalle. Siksi lupasin hänelle paikanvälityksestä kymmenen markkaa — ja se naula veti heti.
MANU. Mistä nyt sitten aiot siepata tuon kympin?
SANTTU. Sinulta.
MANU nousee. Ei tepsi.
SANTTU. Tepsiipähän. Sinun täytyy! Jos minä joudun uudestaan käpälälautaan, niin saat sinäkin pistää siihen tassusi. Tiedänpä sinusta yhtä ja toista. Tiedänpä senkin, miten sinä Nilkku-Villeä paloittelit luonasi. — Nyt siis tiedät mistä tuuli käy.
MANU. Minun täytyy — aikoo mennä.
SANTTU estää häntä. No, no! Poikaseni! Ei kiirettä kirkkoon!
MANU. Ei minulla ole —
SANTTU. Kuules! Mikä on teidän nimismiehenne nimi?
MANU. Nimikö? Sitä minä en tiedä. Mutta vallesmanniksi häntä puhutellaan.
SANTTU. Onko hän tarkka poliisi?
MANU. Kissan jalat! Hän on kuuluisa yksinkertaisuudestaan. Rouva oikeastaan on herra. Hän komennon pitää.
SANTTU. Vai niin! Hänestä ei siis haittaa. — Mikä on tuon kartanon nimi tuossa lahden pohjassa?
MANU. Ha, ha, ha! Sinä veitikka!
SANTTU. Mitä naurat? Mikä on sen kartanon nimi?
MANU. No, sehän on Lahdenpohjan kartano.
SANTTU. Näetkös! Sokeakin kana jyvän löytää. — Kuka sen omistaa?
MANU. Viljelysneuvos tietysti.
SANTTU. Vai niin. Se on kai maanviljelysneuvos. Mikä hänen nimensä on?
MANU. Sitä en tiedä. Jotkut puhuttelevat häntä Vuoriseksikin, mutta silloin hän aina suuttuu. (Hiljaa) Kuules! Hän on rikas mies. Häneltä voisit nipistää tuon kympin, ilman että hän sitä lovea huomaisi.
SANTTU. Tokkohan vain! — Kyllä varkaan ammatti on sangen kurja.
MANU. Joko tuntuu siltä? Ha, ha, ha! Miksi olet siis ryhtynyt sellaiseen ammattiin?
SANTTU. Miksi? Hm! Ihmiset tulevat aina siksi, miksi niiden pitää tulla. Kohtalo — tai sallimus — tai mikä lieneekin, ei kysy meidän mieltämme. Se kytkee meidät liekaan määrättyyn aituuseen, jossa saamme tepastella ainoastaan liekanuoran mitan. — Minä esimerkiksi, olen luonteeltani aina ollut ylpeä ja tuhlaavainen. Mutta onko luonne minun vikani? Palkkani maistraatin kirjurina oli liian pieni. Olin sentään ylpeä arvostani ja pidin virastolle häpeänä elellä nurkkakirjurin tavoin. Siksipä otinkin kassasta lisää palkkaa. — Mutta tässäpä sitä nyt ollaan!
MANU. Niin, silloinhan sinä jouduit linnaan. Mutta miksi et heti sieltä päästyäsi voinut ruveta kunnon mieheksi?
SANTTU. Ei, ei ystäväni! Ei se enään käy tässä maassa. Vieraisiin oloihin täytyy päästä, voidakseen alkaa uutta elämää. Ja siinä hommassa täytyy sinun auttaa minua.
MANU. En.
SANTTU. Voinet kai lainata minulle kurjan kympin, mörökölli! Minä maksan sen takaisin oikein korkojen kanssa.
MANU. En.
SANTTU. Mene hiiteen sitten!
MANU. Enkä mene.
SANTTU. Senkin tyhmeliini! — Tuollainen ammattiroisto käy vapaalla jalalla ja minua ajetaan kuin otusta metsässä.
MANU. Paha paikkahan se on.
SANTTU. Se on sellainen paikka, että minä pyydän sinua viimeisen kerran. Anna minulle kymmenen markkaa!
MANU. Herra jesta! Minulla ei ole.
SANTTU. Valehtelet mies! (Tarttuu Manuun.) Pidetäänpäs pieni kotitarkastus!
MANU. Apua! Apua! Jää hyvästi, Santtu! (Pääsee irti.)
SANTTU. Mene sitten — raukka! — Hm! Eipä näy auttavan. Varastaa — varastaa vaan täytyy! Kohtalo taas määrää. Täytyy varastaa, voidakseen olla varastamatta. Eikä ainoatakaan ihmistä löydy, jonka luo voisin mennä ja sanoa: "En tahdo enään varastaa. Tahdotteko pelastaa minut kadotuksesta — se maksaa ainoastaan yhden kympin — antakaa minulle kymmenen markkaa!" Mutta ei — ei ainoatakaan ihmistä löydy, joka antaisi edes kymmenpennisen, saamatta siitä kymmenkertaista hyvitystä. Voinpa vannoa, ettei sellaista ihmistä löydy koko maapallolla. —
Laulu n:o 1.
Onpa nyt vankilan herrat ja nihdit
Surkean suuressa työssä!
Kun ne ei pitäneet salvat ei pihdit
Santtua tyrmän yössä.
Ympäri maata nyt kaikuvi pauhu,
Ja naiset pyörtyen luikkaa:
"Sihteeri-Santtu on meillekin kauhu!
Suutakin voipi hän suikkaa!"
Turmani ollut on lempi ja kulta,
Ne minut vieneet on harhaan!
Kieltäen kullan, on kohtalo multa
Kieltänyt nautinnon parhaan.
Mutta ne nautinnon toiveet on poissa,
Haudatut muistojen yöhön!
Huomenna matkustan aamun jo koissa
Toisehen maahan ja työhön.
(Kuuntelee.)
Hss! Tuolla tulee joku! Ole hiiri kuurussa, kissa on pääs' päällä!
MERISAARI tulee kesäpuvussa, ylioppilaslakki päässä ja matkalaukku kädessä. Täällä on viileämpää! Täällä voin istua hetkisen rauhassa. (Istuu kivelle.) Oi, miten täällä on luonto kaunista! Se on kaksin kerroin kaunista, kun saa sitä nauttia yksinäisyydessä. Airion meluava hilpeys rasittaa minua. En koskaan voi oikein syventyä mahtavan luonnon tunnelmaan. Airio aina lörpöttelee pois kaikki vaikutukset. Mutta luulenpa tällä kerralla eksyttäneeni hänet koko hyvin. Aivan ensi hetkessä hän ei minua löydä täältä. (Heittäytyy nurmelle.) Tuolta pilkistelee sininen taivas! Koko päivän voisin tässä maata ja katsella noita hiljaa huojuvia puitten latvoja. — Mikähän musta lintu tuo tuolla on?
Laulu n:o 2.
Laula musta lintu mulle,
Missä kotis on?
"Lennän tuolta
Merten puolta —
Tääll' oon koditon".
Laula vieras lintu mulle,
Miks' oot musta noin?
"Pilven usvaa
Vastaan musta
Ehkä olla voin".
(Puhuu.)
Kas niin, nyt se jo lensikin pois. Se olikin vain varis.
AIRIO tulee Ha, ha, ha! Anna sinä linnun lentää vaan! (Ilveillen.)
Laula musta miesi mulle
Ootko nälkäinen?
"Ilmaa, vettä,
Lemmen mettä
Ruuaks' haaveilen".
(Nauraa.)
MERISAARI. Kas niin! Jo loppui minulta rauha!
AIRIO. Ha, ha, ha! Aina runollinen!
MERISAARI. Aina proosallinen!
AIRIO. Älä suutu leikistä, ukkoseni! Mutta totta puhuen, olet sinä parina viime päivänä muuttunut vähän naurettavaksi. Etkö viihdy enään minun seurassani?
MERISAARI ystävällisesti. Tietysti viihdyn — mutta joskus —
AIRIO. No, no, no! Jättäkäämme se sikseen! Nyt alkaa ateria! (Istuu kivelle ja avaa nenäliinakäärön.) Ole hyvä! Käy käsiksi! Tässä herkut!
MERISAARI. Karviaismarjoja! Mistä näitä sait?
AIRIO syöden. Varastin.
MERISAARI vetää pois kätensä. Varastit?
AIRIO. Niin juuri! Varastamalla varastin. Pistele suuhusi vaan! Tiedäthän, että kielletty hedelmä aina maistuu hyvältä. — Huomasitkos sitä suurta puutarhaa tuolla rannalla? Sieltä nämä ovat kotiperää. Kun en tavannut puutarhassa ketään, jolta olisin voinut pyytää lupaa, niin poimin marjat omalla luvallani. Sen pituinen se! Noo! Pistä poskeesi vaan!
MERISAARI alkaa syödä. Mutta jos siitä paha perii vielä.
AIRIO. Älä lörpöttele! Jalkamatkoilla ei saa pitää niin sivistynyttä omaatuntoa! Mutta kerropas nyt, miksi olit äsken niin pahalla tuulella?
MERISAARI. Tiedäthän, että toisinaan haluan vähän yksinäisyyttä.
AIRIO. Toisinaan! Eikö mitä! Se halu on tullut aivan äskettäin. Alkumatkalla olit sinä yhtä reipas ja iloinen kuin minäkin. Olit oikealla kulkurituulella. Mutta toista on nyt. Kun minä olen iloinen, vaivut sinä surumieliseksi. Kun minun vatsani huutaa illallista, niin sinä haaveksit iltaruskoa. (Lopettaa syömisen.) Ja vielä lisäksi olet sinä muuttunut niin saakelin syvämietteiseksi ja tutkivaksi —
MERISAARI. Tutkimusmatkallahan juuri olemmekin.
AIRIO. Mutta kun emme! Me tutkimme huveja ja etsimme seikkailuja.
Laulu n:o 3.
Ma kuljen vapahan linnun lailla
Ympäri mailman rannan.
Riemuni soikohon metsämailla —
Murheille palttua annan!
On mulla valtikka sauvassani,
Se murtaa muoti-pannan.
Nyt olen villissä vallassani —
Murheille palttua annan!
Ma nälkää janoa kärsin täällä,
Riemulla huolia kannan.