ENSIMMÄINEN LUKU.

Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.

"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä! Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt korkeammalle — siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".

Nämä ovat D. L. Moodyn sanat — hänen oma sepittämänsä — muutamiin harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä, joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen näkymättömissä maailmoissa.

Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5 p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli kuudes.

Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.

Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään, johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:

"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".

"Mutta", jatkoivat he, "tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi kasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa tai nuora kaulassa".

Äiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut vankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.

"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti", lausui Mr. Moody tämän haudalla, "jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei vankiloita tarvittaisi". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen, täytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun hänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.

Hän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi vuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen ilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen lupauksissaan leskille ja orvoille.

Moodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka maan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä samassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi toivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla siteillä sinne.

Dwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut poikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella koulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin antautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä, että hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä läheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.

Löytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä ja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä säilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada toisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen myöhemmälle elinuralleen.

Erään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin runoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään laatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle. Kuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto, opettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä kuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen kerran katsoakseen Caesaria, silloin — hyppäsi kissa laatikosta.

"Schas"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.

Jotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä viinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi omenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen myöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun pojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin. Yksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa — kaatoi omenaviinin astiasta ja täytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti astian pöydälle, täytti lasin ja lausui:

"Georg Washingtonin malja".

Itse hän enimmän nautti pilasta.

Erään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi pidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen alle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko kuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.

Hänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue väitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he pitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti. Toinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu jatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja jälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä sinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi olemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.

Eräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen rukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet; se vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa ohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa, mutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.

Dwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain. Opettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli, että keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla mielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja rupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin keppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:

"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän sen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos minusta pidät, niin koeta pitää koulun lait".

Rakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja liittolainen.

Hänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja "affääreillä", erittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin tällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän sitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden, palkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan. Mutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka kelpaamattomaksi.

Kun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän myöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista veljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan Greenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen palvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä, ja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa paraiten Mr. Moodyn omat sanat:

"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi, että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta. Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin. Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen. Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:

"'Aijon mennä kotiin'.

"'Miksi niin?'

"'Minun on koti-ikävä'.

"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.

"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee pimeä'.

"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".

Hän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä ja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä noista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini ja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.

"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle centin".

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin minä.

"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee kaupunkiin".

"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies näkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää, etten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen tähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan horjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat, iloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi hän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi veljelleni:

"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?"

"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut".

"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun. Ajattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin ystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että Jumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja että pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin tähteni.

"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan. Pidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja veti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen vaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle. Luulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti kourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut siitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin tunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen soinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa".

Ennenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui hän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se kadulle asti.

Kuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi pojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen molemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli jostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat korkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan lausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen mielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen suunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen johtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.

Aineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: "Ne vääryydet, joiden alaisina intiaanit ovat". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen äitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa läpikäyden tätä puhettaan.

Kun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet, mutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen puheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla:

"Intiaanit marssivat pohjoisnavalle, ja siellä he jäätyivät kankeiksi kuin puntarit".

Monta vuotta sen jälkeen lohdutti hän erästä oppilasta Mount Hormonissa, jolta oli paljon odotettu, mutta joka hämmentyi päättäjäispuheessaan, seuraavilla sanoilla:

"Älkää siitä huoliko! Minäkin hämmennyin kun ensi kerran koetin.
Seuraavalla kerralla onnistutte paremmin".

Lukija luonnollisestikin kai kysynee, osoittiko Dwight lapsuutensa aikana erityisempiä taipumuksia hengelliseen suuntaan. Vastaus on kieltävä.

Hänen äitinsä oli hurskas vaimo — hän omasi tuollaisen hiljaisen, voimakkaan uskonnon, joka Uudelle Englannille on merkillinen. Hän kuului silloin unitaareihin [unitaarit ja kongregationalistat, uskonnollisia suuntia Amerikassa. Suoment. muist.], mutta oli maltillisempaa puoluetta eikä uskonnossaan huomattavasti eronnut oikeauskoisista kongregationalisteista. Mutta tähän aikaan ei hän vielä kokemuksessa tietänyt mitään elävästä uskosta ja pyhän Hengen voimasta. Northfield ei ole kaukana sen herätysliikkeen vaikutusalasta, joka oli Jonathan Edwardsin työskentelyn hedelmänä, mutta sen vaikutus ei kuitenkaan ulettunut Moodyn perheesen.

Kotona ei löytynyt paljo muita kirjoja, kuin raamattu ja eräs hartauskirja. Joka aamu luki Mrs. Moody lapsilleen näistä. Sunnuntaisin lähetettiin kaikki lapset unitaariseen kirkkoon, joka oli enemmän kuin penikulman (engl.) päässä sieltä ja siellä he viipyivät sunnuntaikoulussakin. Ei milloinkaan ollut kysymystäkään siitä, menisivätkö he tai ei. Pojat kävelivät tavallisesti avojaloin ja kantoivat jalkineita ja sukkia kädessään, jotka pantiin jalkaan vasta kun kirkko tuli näkyviin. Pastori Everett unitaarisessa kirkossa oli erittäin ystävällinen leskirouva Moodya kohtaan sinä aikana, kun tämä oli avun tarpeessa. Yhteen aikaan asui Dwight hänen luonaan ja oli avullisena yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta läsnäolo jumalanpalveluksissa tuntui väsyttävältä. Dwight ei voinut ymmärtää saarnoja. Itse teossa oli pyhä pojille ikävä päivä, ja auringonlaskussa — siihen aikaan alettiin sapatti auringonlaskussa lauvantaina — tapasivat he juosta ulos, heittää lakkinsa ylös ilmaan ja päästää riemunsa valloilleen.

Tämä unitaarinen pappi antoi Moodylle ainoan vesikasteen, minkä hän
milloinkaan on saanut, mutta se toimitettiin Isän, Pojan ja Pyhän
Hengen nimeen. [Unitaarit muuten kieltävät Jumalan kolminaisuuden.
Suoment. muist.]

Hänen äitinsä koetti saada häntä rukoilemaan, mutta hän sanoi, että hän oli koettanut, eikä se ollut auttanut. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli noin kuuden vuoden vanha, kaatui eräs aita hänen päälleen. Hän ei päässyt sen alta pois. Turhaan hän huusi apua, hän oli liiaksi kaukana asunnoista. Silloin tuli hänen mieleensä: "Ehkä Jumala tahtoo minua auttaa", ja hädässään hän rukoili ja uskoi, että Jumala kuuli hänen huutonsa, kun hän kohta sen perästä onnistui nostamaan aidan päältään.

Yksi niitä opetuksia, joita äiti teroitti poikainsa mieleen, oli, että kerran tehtyä lupausta ei medialaisten ja persialaisten lakien tavoin voitu muuttaa. Ei mitään puolustuksia koskaan varteenotetta, jos lupaus oli jätetty täyttämättä. Äidin ainainen kysymys oli: "Lupasitko sinä?" eli "Voitko sinä?" Kerran kun Dwight meni vanhemman veljensä luo ja pyysi päästä vapaaksi eräästä sitoumuksesta, jonka hän oli tehnyt ja jonka mukaan hän oli luvannut tehdä työtä naapurille ylläpidokseen talven aikana, samalla kun hän kävi koulua, lykättiin asia äidin ratkaistavaksi. Dwightin valituksen aihe oli se, että hän yhdeksäntoista kertaa jälekkäin oli ruakseen saanut ainoastaan ohrapuuroa ja maitoa, Vaihtelun vuoksi annettiin hänelle siihen lisäksi muutamia kuivia leivänkannikkaita, jotka perheelle olivat liian kovia syödä. Kun Dwightin äiti huomasi, että hän sai syödä kylläkseen, millaista ruoka muuten olikin, lähetettiin hän takaisin sitoumustaan täyttämään.

Mr. Moodyn poikavuosista ei tiedetä mitään, joka panisi odottamaan niin suuria, kun sittemmin hänen elämässään ilmestyi. Mutta hänen rakkautensa viattomiin kepposiin, hänen nopea kykynsä käsittää pila (silloinkin kun se tapahtui hänen omalla kustannuksellaan), hänen tunteellisuutensa, hänen säälivä luonteensa ja hänen johtaja-asemansa tovereihinsa nähden, ovat piirteitä, jotka seurasivat häntä niinäkin vuosina, jotka sitte seurasivat.

TOINEN LUKU.

Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.

Kun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö, jossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän arvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen tilaisuuksia koulunkäyntiin.

Eräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja vedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:

"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä seuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä".

Lopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa yhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä paperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen, mutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin, jossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.

Vaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja, huomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja älykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.

Kirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että hän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys, kirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan hänen kirjoitustapaansa. "Halloo Georg", kirjoitti hän, "sanoppas minulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette saaneet".

Liike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi unhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun hän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän viilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja asetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän tietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja potkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti veitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa juuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos kadulle.

Eräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen ikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa puodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta katsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja samoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody seurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.

Hän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien vapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil Hall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen kimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin usein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän, mutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko tunsi ruudin hajun.

Hänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta on tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli näkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:

"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä taaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka sijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä, oli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat m.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman muita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja lausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja päästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka kysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta sisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin vanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos hän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen johtajaksi.

"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja joka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä toivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän toisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä seuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen enonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta kysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän kyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen tunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille aikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä tuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi ja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona pyytämässä tointa tämän liikkeessä.

"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr. Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä, niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni, tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä, ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, — jos tämän kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"

"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.

"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi. Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen evankeliumissa".

"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."

"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi. Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."

Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.

Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa — aivan sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa. Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.

Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni, että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen, viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:

"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"

Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä.
Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:

"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle. Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta hänelle".

Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan, syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."

Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita, joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia, hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs diakooneista:

"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja kuuliaisuutemme?"

Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta hän sanoi:

"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".

Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla. Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin, sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään hengellisiä kokemuksiaan — kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.

Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän, kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun kaluni siihen päivään asti".

Kerrotaan — mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin, että jotkut niistä ovat valheellisia — että yksi ja toinen koetti tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu) kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään, josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.

KOLMAS LUKU.

Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.

"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan kaupunkiin viikko sitten yöllä… Eilen illalla menin erääsen rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa, ja hänessä minä löydän rauhan… Toivon että olisit nähnyt muutamia naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä…"

Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.

Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta, sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään Kristuksesta todistamaan.

Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin mielellään koukuttelevia henkilöitä.

Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot, saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.

Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin seuraavasti:

"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini, jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se onkin täällä suuri lupapäivä".

Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:

"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria viikossa… Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta, jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".

Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.

Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla, ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä, tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:

"Ei! Onko hän todella?"

"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen olevan".

Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että siinä kaupungissa oli suuri hälinä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.

"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin", vastasi talonpoika.

"Minkätähden?" kysyi Moody.

"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.

Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista, niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui hän erinomaisesti.

Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen, joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa. Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa, jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia, jumalanpalveluksiin.

Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella". Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan ja järven välissä.

Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:

"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo, että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".

Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:

"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi. Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä) oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle. Rukoile edestäni, rakas äitini!"

Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter, joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön. Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti työskennellä.

Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista), joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä auttamaan itseään uudessa tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.

Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit, luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia, panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten johtaminen.

Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä. Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella, viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä ollut jälkeäkään.

Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.

Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä karitsoja".

"Karitsoja? Susia, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.

Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen — mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.

Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa". "Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."