Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori tyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä läheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä siskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi maista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja puhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin, joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä hänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet tytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen kaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen leikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski kudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään kohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, — vaan silloin hän jäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa kädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin, tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.
Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset päitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo tulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat metsästysretkelle lähdössä, — palvelijat tulivat taaempana kantaen torvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon keskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa ja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä seurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan. Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti tuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja varreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä Kustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa Suomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta ilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti vereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.
Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas kiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja painautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen nähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään — ei tiennyt hän itsekään miksi — ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien partaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli — kauhukseen —, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut, vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden ja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään. Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka ilmeisesti puhutteli juuri häntä.
— Terve, tyttö siinä ojan partaalla… mikset tervehdi herttuatasi?
Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin tämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, — hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat ja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin miellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla istuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä, niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen, notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta vavisten, siihen ääneti seisomaan.
— Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea nuori herra hevosensa seljästä.
— Kaarina, vastasi tyttö ujosti.
— Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?
— Hannu porvari… tullin luona tuossa.
— Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi talossaan, — sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi on. Sen nimi on Kaarina.
Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän seurueensa puoleen virkkaen:
— Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa nuoruutta, iloa, kauneutta, — mutta sitähän löydämme täältä runsain mitoin.
Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:
— Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee
Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!
Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli syttymään herkkä.
Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:
— Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?…
Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita, palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, — nuori ruhtinas rakasti iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.
Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja rattoisuutta ympärilleen.
Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.
Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, — häntä ei voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti siitä vain vilpittömästi iloitsevan.
Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta juhlasuojiin.
Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren, nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:
— Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.
Iloitkaamme siitä!
Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta, silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:
— Mutta missä on kuningattareni?
Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:
— Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.
Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:
— Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.
Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan ja virkkoi:
— Valitsen senkin.
Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:
— Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.
Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.
Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:
— Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.
Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle — ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen toiset tekivät, pilkalla toiset, — heistä meni herttuan vallattomuus liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.
Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain, että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.
Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat. Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.
— Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta, jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.
— Ja malja Suomen herttuattarelle!
Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen, kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.
Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.
— Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta katsomaan.
Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti, kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa iltapidoista.
Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan. Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään niitä lahjoja ennen oli tullut… Ja tiheämpään oli herttua itse ennen hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut. — No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat, kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.
— Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, — hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.
Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi" häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on onni täydellinen.
— Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis aarteenani vaalin.
Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.
Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden. Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan käsikirjuria vastaan.
— Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne meidän luo?
Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.
— Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan matkoillaan.
— Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?
Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.
— Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.
Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".
— Istukaa, kertokaa! sopersi hän.
— Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois…, muualle.
— Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa… minne?
— Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa…, toistaiseksi…, ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.
Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut sitä ymmärtää.
— Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte! Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan… ja minua!
Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:
— Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en uskalla sitä tehdä… ennenkuin herttua käskee.
— Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.
Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:
— Mitä, karkoittaako hän minut — ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert, sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä… Vai onko tuo käsky ymmärrettävä karkoitukseksi?
Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.
— Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut hänen sydämensä, — sanokaa, sanokaa pian!
Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän hakaltaen kertoi hän:
— Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin — ymmärrättehän…
— Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?
Mestari hymähti.
— Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen suosiollinen.
— Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan, ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä huoahdus:
— Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset, potkitut maailman jalkoihin!
Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:
— Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla huomenlahjoilla on hän teitä muistava, — herttuan suosio on teidät kyllä vielä onneenne saattava.
— Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!