SISAeLLYS.
I. Polkua vaanivat silmaet
II. Raivion moekki
III. Kylaekunnasta karkotetut
IV. Miranda ja metsaen piilevae kansa
V. Kroof, se iso emaekarhu
VI. Mirandan pyhitys metsaelle
VII. Ystaevykset
VIII. Kirves ja sarvet
IX. Pax Mirandae
X. Filistealaisten pakoon ajo
XI. Miranda ja nuori Taavi
XII. Nuori Taavi raiviolla
XIII. Lypsyaikana
XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla
XV. Riistapaisti
XVI. Kuolema vaehaen elaemaen edestae
XVII. Koskien pauhussa
XVIII. Vieraan tihutyoe
Polkua vaanivat silmaet.
Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki (Abies canadensis) on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely- tai hoeyrytuhru. Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan keijumaista narripeliae.
Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi, vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille, naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku viehaetti puoleensa myoeskin Ten-Tine karibun, [Footnote: Pohjois- Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkoesoihin laitumia etsimaeaen.
Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa, lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin. Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet oli epaetasaisesti pistetty saapasraehjaein varsiin; paeaessae oli veltto monessa liemessae virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea; vyoellae helkkyi iso puukko karvapaeaermaeisessae nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka paeaessae killui iso mytty. Taemae oli kiedottu raehjaeaentyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin siitae kuului ponnetonta, ikaeaenkuin laekkipeltiastiain raeminaeae. Toiselta puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin kaeaerittynae.
Jos Taavi Titus olisi ollut metsaestaejae tai ansain virittaejae, "traepperi", niin haenellae tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa haen olisi ollut kaupunkilaisia, kylaenmiehiae tai vain pienen maatalon omistaja, niin hyvaen huolen haen olisi pitaenyt kunnon aseista, ennenkuin laehti tunkeutumaan paeivaematkan paeaehaen ikimetsien sydaemeen. Mutta haen oli tukkimiehiae, eikae siis kuulunut kokonaan metsaelle eikae aivan aukeillekaan maille. Talvensa haen vietti aivan syvimmillae saloilla tukkileirissae vertaistensa keralla, hengenpitiminaeaen suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipae; haen oli silloin paeivaen pitkaen uupumattomine kirveineen liian uutterassa tyoessae, joutuakseen sotimaan metsaen karvallista ja hoeyhenellistae kansaa vastaan. Kesaet haen oli auran ja viikatteen parissa kylaekunnassa pienellae, puoleksi raivatulla palstallaan. Haen ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempaeae kuin pelonkaan vaistoa, kun haen puolueettomana ja vaelinpitaemaettoemaenae kulki naeiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne eivaet olleet, sillae aarniometsaellae oli omat, tosin piilevaet asukkaansa. Vaikka taemae vakavan naekoeinen vanha tukkimies olikin huomaavainen ja tarkkanaekoeinen ja metsaen elaemaeaen perehtynyt, niin ei haen ympaeroeivaessae levossa naehnyt olevan muuta kuin puunrunkoja, kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmaettaeitae ja sekavia pensastiheikkoejae. Haen oli havainnut,—ja sitaepae ei ensikertalainen havaitsekaan,—erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet kirjailijan kaeyttaemistae amerikkalaisista nimityksistae, vaikka ne ovatkin haeaelyvaet ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on Picea canadensis, jolla on lyhyet sinivihreaet neulaset ja hoikat kaevyt; "musta kuusi" Picea mariana, hoikka leveaeoksainen, tummanvihreae puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kaevyt. Keltakoivulla, Belula lutealla on harmaa tai keltainen kiiltaevae tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitae lajia "harmaa koivu" tarkoittaa, sitae on vaikea sanoa. Sekae koivuja ettae kuusia ja jalokuusia (Abies) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun vaelillae; ja jaekaelistae, joita oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, haen vaistomaisesti osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat naeitae vanhoja, viitoiksi veistettyjae kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista naeistae metsaetiedoistaan huolimatta haen luuli olevansa yksin. Haen ei aavistanutkaan ettae haentae vaanivat monet silmaet.
Haenen matkansa toden teolla oli hyvin monen elaevaen olennon huomion polttopisteenae. Ne piileksivaet katseet, jotka haenen liikkeitaeaen seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiae, toiset voimattoman kostonhimoisia, toiset vaelinpitaemaettoemiae; mutta kaikki vierastelevia. Kaikki olivat yhtae mieltae siitae, ettae oli paras pysyae naekymaettoemaenae; kaikki sen vuoksi noudattivat jaerkaehtaemaetoentae liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat yleiseen aeaenettoemyyteen.
Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kylaekunnat ja niiden tuimat vaarat, piti miestae silmaellae harmistuneen pelokkaana. Ei se ilman tarkotusta lentaeae vikertaenyt polkua pitkin niin suurella melulla, varottaen kaikkea metsaekansaa. Se pelkaesi taemaen harmaan ihmisolennon ilmestymisen ehkae tietaevaen, ettae pian tulisi niitae pitkiae mustia keppejaekin, joista poellaehti savua ja laehti kova aeaeni, kun niillae jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseaeaen, kunnes sen ruskeat pilkulliset hoeyhenet olivat melkein yhtae istuinpaikan taeplaeisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelaet silmaet tarkkasivat kaiken aikaa muukalaisen vaehintaekin liikettae.
Paehkinaenakkeli, joka oli kaevellyt petaejaen pystysuoraa runkoa suoraan korkeutta kohti, jaehmettyi muukalaisen askelien aeaenestae ja kurkisti haentae tiukasti puunrungon takaa. Sen silmae oli kuin musta kysyvae piste. Se ei ollut vielae milloinkaan naehnyt mitaeaen taemaen koempeloen ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, ettae taemae olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen paeae, joka teraevaekulmaisesti ulkoni kuoresta, ei naeyttaenyt sen kummemmalta kuin oksan tyngaeltae tai kaeaevaeltae; mutta taellae oksan tyngaellae oli se kumma tapa, ettae se tasaisesti kiersi puun ympaeri sitae myoeten kuin tukkimiehen matka edistyi, niin ettae kulkija oli alati naekyvissae.
Yhtae uteliaina, mutta pelosta vaeristen, tirkisteli haenen kulkuaan kaksi tarkkaavaista metsaehiirtae skunkin kaalin leveaen lehden alla istuen tuskin puolen sylen paeaessae polusta. Toisen viikset koskivat toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykaeyksiae ja vaeristyksiae sen mukaan kuin mies tuli laehemmaeksi, yhae laehemmaeksi, kohdalle—ja meni ohitse. Hiiret eivaet olisi rikkoneet heimonsa ensimaeistae perintaetietoa vastaan,—ettae se, joka istuu hiljaa, istuu naekymaettoemaenaekin—ellei sokea, mistaeaen vaelittaemaetoen saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitae musertaa.
Vaehaen kauempana polusta, leviaevaen rautapuutiheikoen [Footnote: Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jaenis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinae selkaeae pitkin. Sen silmaet vahtivat inholla jopa melkein uhmalla taetae raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jaenis halveksien, "paeaesisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui kautta metsaen, toi miehen hajua jaenoen piilopaikkaan, ja sai taemaen herkaet sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta aekkiae tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jaenoe naeytti samalla kaepertyvaen puolta pienemmaeksi, sierainten jaeykistyessae suuriksi.
Se oli portimon haju-jaenikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui silmaenraepaeyksessae, ja silloin jaenoen tarkka silmae naeki, mistae se tuli. Sillae toisin kuin kaikki muu metsaekansa liikkui portimo. Se kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen paeaessae polusta. Mutta niin hyvin sen vaerit sulivat ympaeristoeoen, niin varjomainen oli sen liikunto aeaenettoemaessae siroudessaan, ettei mies sitae kertaakaan huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan haeijyllae vihalla, mutta ison tukkimiehen onneksi eivaet portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat elaeimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkaeaen arvoiset sen haeijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka paeaettynyt siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jaeaenyt polulle hiirien viikkoiseksi ihmeeksi.
Portimo kulki nyt minkin [Footnote: Minkki (Putorius visson) on portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden vaelissae on uimaraepylaet. Paitsi kaloja se syoe mielellaeaen kanoja. (Suom. muist.)] vielae laempoeisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kaeaentyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiae ja ihmetteli, mitae asiaa mokomalla kalansyoejaellae oli laehteae niin kauas vedestae. Ei se juuri pelaennyt—harvalle elaeimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle —mutta sillae oli vielae haeijyssae pikkusydaemessaeaen ripponen jaerkeae ja se tiesi, ettae minkki oli melkeinpae yhtae pahasisuinen kuin se itsekin ja laehes kolme kertaa isompi.
Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta vaeijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreaeae silmaeae, teraet hienoina mustina rakoina. Ne silmaet olivat pyoereaessae karvaisessa paeaessae, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vaehaen kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin pyoereaetae ruskeata paeaetae. Neljae partaveitsikynttae oli vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillae villikissa tiesi—ehkae oli jollain salaperaeisellae tavalla saanut taemaen tiedon etaeiseltae heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta —ettae ihminen se oli kaiken metsaekansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitae himotti hypaetae miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa luontoaan perinyt hyvaen annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai astua kompuroida edelleen haeiritsemaettae ja vaehaeaekaeaen aavistamatta sitae viheriaeistae vihan liekkiae, joka paahtoi haenen niskaansa.
Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi laehellae polkua olevasta pimeaestae notkelmasta pienen poekkoeryteikoen keskeltae. Siellae oli Kroof karhu viileaessae haemaeryydessae takajaloillaan istuen ja mahtavaa ruumistaan puolesta toiseen haeaelytellen sekae joskus pyyhkaeisten pois saeaesken kuononsa herkkaetuntoisesta kaerjestae. Kroofilla ei taenae kesaenae ollut penikkaa peraessaeaen juoksemassa ainaisena huolena ja murheena. Tuntikauden se oli naein mukavasti haeaelynyt, tuntematta pelon tai himon tai harminkaan haeirioeitae; mutta kuullessaan metsaekanan varottavan vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla jaeykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset silmaet seurasivat vierasta ja naeyttivaet vilkuttavan. Se oli naehnyt ihmisiae ennenkin eikae heitae pahoin pelaennyt, enempaeae kuin erikoisesti vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikaevyyksiae, niin ei se huolinut tunkeutua heidaen huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsaen tapaa ja pysytteli aeaeneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi metsaen kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin, vaehimmaen ympaeristoensae orja. Ja sillae on lisaeksi suuri annos huumoria, tuota inhimillisintae kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillae se tunsi taemaen harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistae meluapitaevistae metsaenhakkaajista, joiden leiristae kaukaa Kuah-Davikin rannalta se viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttaeviae sianpaisteja. Sitae yritti jaelleen hupaisesti keikututtaa taemaen mieleen muistuessa, mutta se ei olisi oikein kaeynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja sen vuoksi sai keikuttaminen jaeaedae sikseen. Kroofin paeaehaen juolahti, ettae mitaehaen jos yhdellae kaemmenen laeimaeyksellae repaeisisi kirjavan mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikoe siinae olisi kaikenlaista hyvaeae tavaraa, ehkaepae siankin paistia; mutta taemaekin oikullinen paeaehaenpisto sai jaeaedae sikseen. Vasta kun se oli naehnyt miehen kulkevan polkua pois pitkaeaen matkaan ja katoavan maeen toiselle rinteelle, se syvaellae, omia asioitaan muistelevalla moeraehdyksellae jaelleen kaeaensi huomionsa saeaeskiin, jotka olivat sillae vaelin saaneet selville karhun kuonon kaikki hellaet kohdat.
Naemae edellisillae sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistae polun vaanijoista, jotka itse naekymaettoeminae silmillaeaen mittailivat aarniometsaeaen tunkeutuvaa miestae. Pitkin matkaa haenen joka askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei haen olisi astunut niin turvallisena ja mistaeaen vaelittaemaettae, jos haen olisi tiennyt, ettae hiljattain, edellisenae vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut naeille maille ja anastanut laeheisen vuoren rinteestae tyhjaen pesaen. Eipae suinkaan, vaan kirves olisi heilunut vapaana ja silmaet olisivat etsien tutkineet jokaisen tien paeaellae riippuvan oksan; sillae ei kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri on. [Footnote: Puumaa (Felis concolon) sanotaan Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi". Nykyisin sitae Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkaeaen niissae seuduissa, joissa taemae kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta pantteriparikunta sattui paraillaan metsaestaemaeaen vuoren takana, Kuah-Davikin matalassa laajametsaeisessae laaksossa.
Asiain naein ollen ei vanhaa tukkimiestae kaikkien vaeijyjaein puolelta, jotka haentae silmillaeaen seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa, kuin mikae kimalti neljistae pienistae kirkkaista silmistae korkealta vanhan petaejaen latvahaarasta. Pieneen salareikaeaen oli sinne kuin lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljae nuorta sileaetae oravanpaeaetae, ja naeitten mielenkiintoa sanomattomasti heraetti se kumma elaein, joka niin raskaasti astua toemisteli heidaen allaan. Jos ne olisivat olleet kylaekunnan oravia, niin ne epaeilemaettae olisivat huutaneet kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet haentae, sillae orava harrastaa avomielistae puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsaen asuinmailla oravakin oppii hillitsemaeaen itsensae; ja jos nuori orava taessae ympaeristoessae olisi rupattanut kovalla aeaenellae vaikkapa omassa pesaessaeaen, niin olisi siitae voinut olla hyvinkin ratkaisevia seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden naekoepiiristae kadonnut, niin kaikki neljae paeaetae katosivat pesaen myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellae pohdittiin taetae kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.
Tukkimiehen matkaa tehdessae ja maata mitatessa pitkillae laahustavilla askelillaan polku vaehitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydaenmetsaen kirkas ruskeanvihreae haemaeryys edestae paein vaaleta ja ilmasta haevitae kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinaen lauhaa vaatimatonta tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsaestae jaerven rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevaen kirkkaana haaleanviheriaeisen kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistae taivasta vastaan. Kivenheiton paeaessae kaislikosta kohosi pieni paljas musta kalliosaari ja sen paeaessae souteli veden hohteessa jaeaekuikan musta yksinaeinen muoto.
Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja haenen myttynsae vaerit sattuivat kuikan silmaeaen, niin lintu upotti itsensae syvemmaelle veteen, jotta naekyivaet vain pysty kaula ja vaajamainen paeae. Sitten se leveaen nokkansa avaten paeaesti selittaemaettoemaen ja haemmaestyttaevaen naurunraehaekkaensae—joka oli kuin hiljaisuuden haevaeisemistae, mutta samalla varotushuuto kaikille jaerven piirin asukkaille. Jaeaekuikka oli naehnyt ihmisiae ennenkin ja se halveksi heitae, ja sitae huvitti julistaa maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitae pitkiae mustia sauvojakin, jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitae ojentelivat; sillae olipa se eraeaessae toisessa jaervessae, joka oli kylaekuntaa laehempaenae, oppinut sukeltamaan samalla kun naeki leimauksen, ja siten vaeistaemaeaen niitae joutavanpaeivaeisiae raeiskiviae siruja, joita sauvasta lensi.
Tukkimies ei kuikalle suonut ensimaeistae sen enempaeae kuin toistakaan ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt jonkun matkaa pitkin jaerven sivua, kunnes ranta kaevi korkeammaksi ja ryhmyisemmaeksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki, joka tyoensi vaahtoviiruja ja pitkiae kareita jaerven tyynen pinnan poikki. Kallioniemellae seistae toeroetti kalpea, myrskyjen huuhtelema kelopuu, joka oli ollut vihanta petaejae, ennenkuin sen salama silpoi. Sen murtunutta latvaa valkeapaeae-kotka paraillaan kaeytti pesaensijakseen. Taemae suuri lintu kaeaensi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmaet—julman naekoeisen, kuperan otsan alaiset silmaet—ja kurkotti pitkaelle litteaelakista kaeaermemaeistae paeaetaeaen haentae tutkiakseen. Se avasi nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi haenelle—kiljasi kolme kertaa mielensae mukaisin vaeliajoin. Sitten matkamies jaelleen katosi metsaen haemaeryyteen ja kopea lintu poeyhisteli hoeyheniaeaen voiton ylpeaenae.
Polku puuttui nyt joen seuraan, jaettaeaekseen sen kuitenkin heti ja sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli kulkenut taemaen sulotuoksuisen alueen laepi, niin jaei joen masentunut kohina haenen taakseen ja metsae sai takaisin jylhaet saevynsae. Jaelleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhae enemmaen muistella kantamustaan, ja yhae vaehemmaen ja vaehemmaen vaelittaeae ympaeristoeistaeaen; ja uuden tunnin vaeijyivaet haenen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmaet. Sitten metsae taas paeivaenvalon voittaen jakautui. Matkamies tuli raivion vaeljaelle autiolle aukeamalle; tunkeutui takertuvien karhunmarjaja vatukkapensaiden laepi, jotka metsaen ja aukean vaelillae kasvoivat puolueettomana vyoehykkeenae; etsi tiensae pitkaen aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten kuloruohojen [Footnote: Kuloruoho (Erachthites hieracifolia), eraes amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla.] laepi; ja heitti maahan myttynsae kaikkein yksinaeisimmaen moekin eteen, mitae haen oli koskaan sattunut naekemaeaen.
Raivion moekki.
Mustana ja jaeykkaenae suojasi moekkiae laehelle ulottuva niemeke kuusimetsaeae pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitae oli kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka naeytti kyllaekin paljaalta. Ei ainoakaan pensas eikae vesa verhonnut vankkain hirsiseinaein alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinae riekaleina, jotka kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkaeraeaesyinen rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinae irvisti leveae rako; ja pitkin rakoa kasvoi paeaerme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta lakosi. Molempien vaehaeisten akkunain puitteissa oli vielae lasin palasia—ja vahvalta haemaehaekin verkkoja ja naeiden kokoomaa tomua ja kuihtuneiden hyoenteisten jaeaennoeksiae. Leveaeraeystaeinen katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan tuohella peitetty, naeytti vastustaneen vuodenaikain hyoekkaeystae urhoollisella rintamalla, sillae siihen ei ollut tullut montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen paeaessae oli pihamaan toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen etelaeseinaellae oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty raenstynyt vaja. Navetta oli rakennettu paeaerakennuksesta vaelittaemaettae, miten tasanne sattui kulkemaan, sillae perustuksille oli ollut vaikea loeytaeae tasaista maata. Sen ympaerillae kasvoi joka puolelle pitkaeae karkeata heinaeae, joka nyt kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itaenyt siemenistae, joita oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa saeilytetystae heinaestae. Molempain rakennusten vaelimaa ja moekin oven ympaerystae monta syltae laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka laepi suolaheinae ja ratamo, kovapintaisimmat kylaekunnasta tulleista siirtolaisista, yhae vielae leveinae ja tympeinae tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan toisella puolella ulkohuonerivin vieressae oli parireen raenstynyt runko, ruostunut rauta-antura yhdestae jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan keskellae, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinae vaikein paeaestae juurtumaan, makasi haljennut poelkky, jonka arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.
Vanhalta tukkimieheltae paeaesi syvae huokaus taemaen mittaamattoman autiuden painostuksesta. Haenen katseensa kierteli rikkaruohoisia kenttiae, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki epaetasaisten kannokoitten, joilta siellae taeaellae loisti kultapiisku- paelviae ja veripunaisia kuloruoho-laeikkiae. Haenestae yksinaeisyys kaevi yhae kaameammaksi naeiden luvattomilla paikoilla rehottavien vaerilaeikkaein vuoksi, ehkaepae sen vuoksi, ettae ne muistuttelivat kotoisempia ja leppeaempiae naekoejae. Haen nojautui kirveeseensae ja osotti peukalollaan umpimaehkaeaen:
"Rupea nyt taemmoeistaekin paikkaa asumaan!" haen sanoi miettivaeisenae, eikae naeyttaenyt paikkaa ensinkaeaen hyvaeksyvaen. "Kyllae minae ensin kaevisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissae onkin vaikka kymmenen miehen sisu!"
Sitten haen kiskasi oven auki, kohottaen sitae samalla, saranan rasitusta keventaeaekseen, ja astui sitten kurkistellen sisaeaen. Haenen niin tehdessaeaen livahti haarapaeaesky ulos saerkyneestae akkunaruudusta.
Moekissae oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmaen huoneen laipiona oli raeystaeiden tasalle rakennettu parveke, joka oli paeaehuonetta kohti avoin. Paeaehuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhaetty katto. Idaen puoleisella paeaetyseinaellae oli luonnonkivestae tehty hormi, jonka alaosa oli kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja niskarautoineen. Akkunaseinaellae oli seinaeaen kiinnitetty lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkae sivu liettae kohti, kahdesta lankusta kyhaetty kapea poeytae, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut. Siinae kulmauksessa, joka oli etaeimpaenae liedestae, oli vaeliseinaeae vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkae laitio, joka oli puoleksi taeytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla. Permanto oli taeynnaeaen lakastuneita lehtiae ja tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestae. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Haen huomasi kuusenhavut toiseen paeaehaen kuovituiksi ja sillae tavalla jaerjestetyiksi, etteivaet ne voineet olla ihmistae varten.
"Taeaellae on maannut elaeimiae!" haen mutisi. Sitten laskien alas myttynsae haen kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jaelleen kauan kestaeneen yksinaeisyytensae jaelkeen sai maistaa kotoisen laemmoen suloa.
Paeivae oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli naelkae. Haen avasi likaisen monivaerisen myttynsae. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan oikeassa arvaillessaan, mitae mytyssae mahtoi olla. Siinae oli sianlihaa—pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat viipaleet terhakasti kaerisivaet pannussa ja seinaet ja katto saivat jaelleen monesta aikaa imaista itseensae vanhastaan tuttuja kaeryjae.
Kirvesmiehen tyydytettyae naelkaensae paistetulla sianlihalla ja leivaellae ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion moekki ennaettaenyt peittyae yksinaeiseen haemaeraeaen. Haen astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsaen reunoja, naeytti katkaisevan kaiken yhteyden haenen ja ihmisten ilmojen vaelillae; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin vaelimatkoin moniaita isoja juhlallisia taehtiae. Haen sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin naehdaekseen, kun suoriutui levolle. Haen kaeytti polttopuita saeaestellen, koska Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten haen otti piipun suustaan, kopautti sen tyhjaeksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kaeaeriytyi kirjavaan peittoon, ja kellahti hyvaellae mielellae vuoteeseen sen enempaeae vaelittaemaettae keitae siinae oli ennen maannut. Tuskin haen oli lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellae parvella. Haenen mielestaeaen se aeaeni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen haen nukkui. Haenen nukkuessaan terveen vaesymyksen syvaeae unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeaeaen.
Oli ehkae kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan aekkiae ilmi valveutuneena. Haen ei voinut kaesittaeae, mikae siihen oli syynae. Melua ei kuulunut minkaeaenlaista. Eikae haentae vaehaeaekaeaen pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivaet tunteneet minkaeaenlaisia vaeristyksiae. Siitae huolimatta haen aivan yht'aekkiae oli ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Haenestae melkein tuntui siltae, kuin olisi moekissae jotain outoa. Haenen ensimaeinen paeaehaenpistonsa oli hypaetae vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto sai voiton, epaeilemaettae siitae syystae, ettae haen oli viettaenyt metsaessae niin suuren osan elaemaestaeaen ja koska sen ilmaukset olivat kaiken paeivaeae huomaamatta haeneen vaikuttaneet. Haen noudatti metsaekansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa havaitsemalla.
Haen naeki akkunain molemmat himmeaet aukot ja oli kerran huomaavinaan, ettae toinen niistae hetkeksi haevisi. Taemae sai haenet pimeaessae hymyilemaeaen tuikean hymyn, sillae hyvin haen tiesi ettei metsaen asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, ettae pienestae akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.