Hellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään ollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä aamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja että siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos keskikaupungissa olisi ollut. — Eikä se Hellas oikeastaan ollut kapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta saattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta jossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla talvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista, pyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin tehdä tuonne pieni kävelymatka, — hyvinhän se on terveellistä, — ja vain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa totia… Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.
Siis varsin mukava, oikein mainio talo tuo Hellas. Kummako siis jos N.S:kin vietti vuosipäiväänsä tässä syrjäisessä, hauskassa paikassa. — Mikäkö N.S. on? Niistä ei saa oikein selvää, kaikista noista kirjaimista, joita ehtimiseen, milloin mihinkin kapakkaan Helsingissä kutsutaan kokoon. Seura kai se oli jonkinlainen: Nouseva Sukupolvi, Nuoret Suomalaiset, — mikä lie ollut. Ylioppilaita siihen vain kuului, sen saattoi päättää eräänä syysiltana Hellaan etehisessä niistä lyyryotsa-samettilakeista, joita siellä tungoksessa kipperästi riippui täyteen ahdetuista naulapuista. Sillä siksi illaksi oli N.S. kutsuttu kokoon Hellaaseen.
— Puoliska punssia, laupias neiti!
— Kaksi kuudenkymmenen pennin tuutinkia…
— Lisää olutta!
Semmoisia ääniä kuului tiheään alakerran isommasta salista. Pitkä pöytä oli siellä keskellä lattiaa. Sen päällä oli asetteja, vesikannuja, sokeriastioita, laseja, kuppeja, pikareita, sikaarin pätkiä ja paperossin poroa kirjavassa epäjärjestyksessä; värinsä olivat muuttaneet ennen valkoiset pöytäliinat. Ympärillä istui nelisenkymmenlukuinen nuorukaisjoukko.
— Kulta Anni, vesi on kuivunut kannusta, virkkoi muudan pöydän päästä, ojentaen kirkasta haarikkoa, ja muikeasti hymyili hän neitoselle, sivellen tuskin näkyviä viiksiään.
— Kippis, pannaan pohjaan, törähti eräs paksu silmälasiniekka vastapäätään istuvalle, ja siemasi lasista loput. — Kas niin, nyt uutta, armas Annuskani.
— Anni, tule tänne, tänne näin, viereeni, minulla on salaisia sanottavia, houkutteli toinen keikari ja yritti kierasta käsivartensa neidon solakan vartalon ympäri; mutta sukkelasti pyörähti tämä syrjään. Äänekkään naurun esineeksi joutui keikarin onnistumaton yritys. —
Virallinen puoli N.S.:ssä oli lopussa, ainoastaan maininkeja siitä vain enää tuntui kahdenkeskisissä keskusteluissa siellä täällä pöydän kupeilla. Kysymyksenä oli ollut valmistava keskustelu erääseen vaaliin, josta voittoa pidettiin hyvin epävarmana, elleivät kaikki sen puolueen miehet yksimielisesti, yksimiehisesti käyneet asiaan käsiksi. Ei ollut kysymystäkään, että kellään yksityisellä siinä seurassa olisi saanut olla asiasta eri mielipidettä. Jos joku semmoisen toi esiin, arveltiin hänen tahtovan loistaa itsenäiseksi tekeytymällä — eikä se arvelu useinkaan sattunut harhaan. Sillä kysymys ei ollut henkilöistä eikä yksityisasioista, vaan periaatteista. Ja sillä neuvoin ne asiat saatiin jullilleen kulkemaan.
Agitationitoimikunta oli valittu ja sille määrätty kovat ohjesäännöt: joka mies oli saatava valitsemaan, muuten… Niin, ja kehoitus painettuihin vaalilippuihin oli laadittu: tietäköön jokainen, mitä hän on velvollinen puolueelleen, tietäköön, että tästä vaalista ei riipu ainoastaan sen hetken voitto, siitä tulee näkymään, mille kannalle asiat kallistuvat yleensä ylioppilaspiireissä ja samalla koko maassa. Niin laillista syytä ei ole, että se oikeuttaisi vaalitilaisuudesta poissaolemaan.
Tämmöiseksi se kehoitus oli laadittu, ja tiedettiin, että vastapuolue oli painattanut yhtä jyrkän — mutta keltaiselle paperille. Ja tuohan se mieliä oli kiihoittanut. »Meidän täytyy voittaa!»
Mutta nyt oli se virallinen puoli jo lopussa, kaikki oli selväksi suoritettu, puhevalta oli heitetty vapaaksi. Illan parempi puoli oli alkanut. Jo oli maljoja esitetty, puheita pidetty seuran perustajille, isänmaalle, tulevaisuudelle ja naisille, oli muokattu vanhoja lauseparsia, huudettu »eläköön» julmasti ja kipattu tiheään. Ja veljellinen innostus alkoi vallita.
Taas vaadittiin äänettömyyttä, ja kun se vihdoin pääsi vallalle rähisevissä riveissä, kääntyivät kaikkien silmät pöydän alapäähän. Siellä seisoi nuori, hoikkanen, punakkaposki poika lasi kädessä, heitti taapäin silmille valahtaneen, ruskean kiharan ja alkoi puhua. Se oli Eljas.
»Toverit, veljet», sanoi hän, ja vakavaksi muuttui alusta ujo katseensa. — »Vaikka nuorimpia joukossamme, en epäile pyytää hetkeksi huomiotanne esittäessäni maljan sille, mikä ei nuorison, innokkaiden, raitisten, elinvoimasta uhkuvien nuorukaisten seurasta koskaan voi eikä saa jäädä unhotuksiin…»
— Hentulleen kuuluu puhuvan keltanokka, huomautti hiljaa vieruskumppanilleen pöydän toisessa päässä eräs vanhempi civis ja ryyppäsi, pilkan hymy huulillaan.
— Olisiko niin järkevä. Minä pelkään, että sieltä tulee vielä paksumpaa.
»Muistuttaakseni muutamin sanoin mieleemme ihanteitamme. Ohdakkeiseksi sanotaan elämän tietä. Tosin ei täällä aina kukkavainioita poljeta, usein on kuljettavana pudottavia suomaita, usein kivikkokankaita, usein syviä nietoksia.»
— Mutta kun on sukset, ilveili joku.
— Ja hyvät saappaat, kuiskaili toinen.
»Toiveemme murtuvat tiheään, hankalat esteet katkaisevat usein pyrintömme ja laihalta tuntuu väliin vaivaimme palkkio. Mutta tuosta ei tarvis nuoren surra. Pankaamme ideaalimme korkeammas, kaukaisena mutta kirkkaana tulena loistakoon se aina silmiemme edessä, sitä kohden suorin tein kulkekaamme murtaen esteet kuin kosken tulva tokeensa. Pitäkäämme ihanteemme puhtaina, kauniina, suurina, antakaamme niitten aina elähdyttää mieliämme silloinkin, kun paheen tahra niitä pyrkii lannistamaan, ja silloin eivät ohdakkeet teillämme tunnu.»
— Puhuu syvästä elämänkokemuksesta.
— Milloin lie vieroitettu. Mutta hyvästi puhuu. Kun vain lopettaisi.
»Aatteiden palveluksessa jalostumme, puhdistumme. Antakaamme toivon, uskon, rakkauden vienojen hengetärten aina puhaltaa sieluihimme uutta virikettä, antakaamme tuoreet sydämemme täysin innoin ihanteiden jalostettaviksi. Eläkööt meissä nämä ideaalit, versokoot, kasvakoot jaloja hedelmiä vastaisten päiviemme iloksi jälkeistenkin ihailtaviksi. Eläkööt nuorison ihanteet, eläkööt…»
Eläkööt, eläkööt, -kööt, -kööt, -kööt!
Hän oli puhunut, ja ääneen pääsi taas seura. Savun, ummehtuneen ilman ja katkerain huuruin seassa virtasi salin seinäin henkirei'istä ulos syksyn yöhön lasien kilinän ja terve-huutojen ääniä.
— Hei, veli Juhana, virkkoi Eljas istahtaen kilistysten jälkeen taas serkkunsa viereen, siinä sinä istut vain ja mökötät. Mitä arvelet puheestani?
— No niin, Eljas, johan sinä saarnaat kuin pappi kartoista.
— Entäpä sisältö?
— Näethän arvostelun, kun ympärillesi silmäilet.
Näkihän sen siitä. Toiset katsoivat sääliväisesti tuota nuorta, tulista miestä, jota maailma ei vielä ollut kouluuttanut, toiset laskivat puheesta puoliääneen pilkkasanoja, useat sille nauroivat, useimmat sen olivat unohtaneet, jos olivat kuullakaan viitsineet.
— Monessako näet innostustasi, kysyi Juhana, yhä alas katsellen, ja ahkerasti lasiaan hämmentäen.
— Mikä sitten? — Minä puhun vakaumuksestani, ja se ei voi…
— Laulua! Laulua! Laulamaan pojat! Eräs nykäisi Eljaankin käsivarresta pois kesken lauseen.
Ja sitten sitä laulettiin. Ja aina väliin oli joku puhetta pitävinään, mutta ei sitä moni enää viitsinyt kuunnella. Jo heti alusta huudettiin eläköön, ja siihen sai puhuja tyytyä. Yhä useammin tyhjenivät lasit, yhä sukkelammin sai Anni juosta niitä täyttämässä. Ja sitten sitä syötiin ja syötyä taas laulettiin ja ryypättiin, ja ilta kului yöhön.
Pian olivat käsissä kahvin ja liköörin ja niitä seuraavien »yhteisten» laulujen suotuisat hetket. Tuoli oli nostettu pöydälle, siihen oli miesvoimin haalattu istumaan Aatu Kustavi, tuo iloinen veitikka, joka osasi loppumattomin määrin hauskoja viisuja. Taajasti tunkivat muut ympärille. Aatu Kustavi veteli, ja käheä kööri säesti.
Siitä laulun rähäkästä hetkeksi levähtääkseen oli Eljas joutunut istumaan vähän syrjemmälle, pienen pöydän ääreen. Istui siinä jo muitakin leikkiä laskien kapakkatytön kanssa, kun tämä aina ohi viiletti juomiskuormaa kantaen, ja aina se hänkin siihen hetkeksi pysähtyi pilan puhuntaan, kun milloin siksi sai henkilomaa.
— Hemmetin siro röökynä, ja vielä suomea puhuu, ihmetteli Lassi, rikkaan lohiporvarin poika. — Annin olivat taas isoon pöytään huutaneet.
— Varsi hänellä on notkea kuin nurmiheinä. — Eljas se aina tapaili runollisia vertauksia.
— Ja viisaannäköiset silmät, lisäsi Juhanakin, joka muuten ei paljon ottanut naisväkeä katsellakseen.
— Katsoppas Juhanaakin, kun lämpiää. Älä sinä vain paljon katsele niitä silmiä, muuten… Kuulkaas Anni, meillä tulee kaksintaistelu tämän vakavan herran kanssa.
— Mitä vielä. Te nyt ette uskaltaisi. — Vähän se olikin aran näköinen Lassi, kun myötään asetteli rillejään, jotka eivät ottaneet nykerönenällä pysyäkseen, ja koetteli, oliko sileäksi suittu tukka pysynyt sievänä.
— Mutta teidän takianne. Eihän silloin pelko pääse kysymykseen, puuttui Eljas puheeseen.
— Niin, puhetta tekin uskallatte pitää.
— Mutta eikö hän puhunut koreasti äsken tuossa, kysyi Lassi.
— Ihan minun täytyi jäädä seisomaan ja kuuntelemaan, — ja katsomaan, lisäsi tyttö vielä veitikkamaisen näköisenä. Eljas joutui tuosta hiukan hämilleen, taisipa punastuakin, mutta huomasi samassa itse, että kovinhan se oli lapsellista.
— Saakeli! Nyt minulle tulee kaksintaistelu hänenkin kanssaan!
— Tarpeetonta. Eihän tässä olla Saksassa, jossa kauniitkin kasvot arvilla rumennetaan.
— Niin, jos te vain…
— Ja näettehän, kuinka mies tuossa istuu ja muistelee kotoista henttuaan.
— Minäkö? Mitä henttua? Eihän minulla ole, ennenkuin saan. — Pitihän siihen Eljaankin taas jo jotakin tokaista.
— Eihän vain. Kuuluipa tuo puheesta äsken, kaikista noista ideaaleista ja…
Mutta lähtö siitä tuli röökynälle. Paha metakka alkoi kuulua isosta pöydästä.
— Ju-juuttaan holofernesta! Kun kaataa punssipikarinsa toisen uusille housuille. Tuossa veli velkasi.
— Hitto! Mitä sinä sen mokoma minua oluellasi valelet? Perhanan penikka, keltanokka, uutispottu, tulee tässä päissään holvailemaan.
— Mitä sinä sitten sen tuhannen tolvana, mätänokka, punssillasi toisen vaatteita virutat? Suuhusikin tilkkasi tarvitsisit.
— Ja sinä et tarvitse muuta kuin korville hyvästi.
— Entä sinä…
— No mutta herrat! huusi Anni ja koetti riitaa ehkäistä. Mutta hyvä ei ollut siihen enää mennä. Käsiksi olivat jo hyökänneet ja vaatteet tippuen märkyydestä he lattialla kähisten kamppailivat. Tuolit romahtelivat, pöydät heilahtelivat, pikarit sinkoilivat valaen sisältönsä pitkin pöytäliinoja ja ympärillä istuvien vaatteita. Toisetkin sekaantuivat vähitellen sovittelijoista asianomaisiksi ja tömisten aaltoili mieskasa lattialla; Aatu Kustavi takoi tahtia särkyneellä tuolinjalalla.
Turhaan Anni kielteli, turhaan muutamat siivommat puhuivat järkeä. Vasta kun kapakan isännän mahtavan leveä muoto ilmestyi ovelle ja uupumus raukaisi voimat, tyyntyi meteli, ja hajaantui joukko. Mutta armahda sitä siivoa ja hävitystä! Hiestä läähättäen, tukat pöyryssä, silmät tuijollaan, kaulustat irti ja vaatteet auki olivat sankarit vaipuneet mikä minnekin, katsellen lattiaa, jossa kalvostimia, nappeja, huiveja, silmälasin puoliskoja ja kellon periä oli omistajiaan vailla. Mutta ketterästi korjasi Anni pois pahimman hävityksen, ja kun muutamia laseja taas oli saatu täyteen ja muudan esittänyt, että sovitaan pois ne vanhat vihat, niin paiskattiin kättä ja kipattiin sovintoryypyt. Helläksi se sentään tekee mielen tuo viina, vaikka se nuorta verta vähän hurjistaakin. — Aatu Kustavi aloitti hauskan laulun, ja käheä kööri säesti.
Kiire siinä oli Annilla tyydyttää kaikkien tarpeita. Taas kun hän kantoi kaksin käsin lasikuormaa pöydälle rikkonaisten sijaan, niin siinä ovella juuri hoiperteli eräs pitkä partaniekka häntä hätyyttämään. Leuasta tarttui tyttöä kiinni ja suudella loiskautti. Minkäs se teki tyttö siihen, kädet kun olivat kiinni. Mutta niin se näytti hänen kasvoistaan päättäen, että itku oli herkässä herahtamaan.
— Tuo on sikamaista, huusi Eljas kiukusta kuohuen. Niin oli hävitöntä hänestä tuo vastuksettoman ahdistaminen. Oli siitä vähällä syntyä uusi riita, ja vaivoin olisi Juhana saanut serkkunsa hillityksi, ellei Annikin olisi katseellaan häntä kehoittanut tyyntymään.
— Sinä heittäyt naurettavaksi, Eljas, tuolla kiihkoisuudellasi.
— Puolustatko sinäkin, Juhana, moista hävittömyyttä?
— En puolusta, mutta mitä se sinuunkaan kuuluu?
— Eihän tuo kuulukaan, ilettää vain ja suututtaa. Oikein minua säälittää tuo tyttöparka. Millaista elämistä sillä on aamusta iltaan ja yöhön myöhäiseen! Juoksua ja kuormia kuin kyytihevosella, ja sitten vielä tuommoista kohtelua.
— Onhan tuo vähän surullista. Eikä tyttö näytä olevan vielä kuin tuskin 17-vuotias.
— Tuskin 17, ja noin jo mierolle joutunut. Eikäpä taida parata siitään hänen elämisensä vanhemmuutenkaan.
— Eihän se kehuttavaa ole kapakkatytön eläminen.
— Tupakan ja viinan katkussa saapi raukka viettää päivänsä.
Minkähänlaiseksi tuo ajatellee tulevaisuutensa.
— Toivoneeko tuon parempaa, jos ajattelee vähääkään. Tyytyy siihen ehkä kernaastikin.
— Enpä usko. Tuoko muka miellyttäisi! Iätikö pitäisi sitten tuon sorjan vartalon olla joka juopporentun syleiltävänä ja hänen puhtaitten huuliensa kaikkien karvanaamojen nuoleskeltavina. Tyttö polo!
— No älähän tuota itke. Minkä sille välttämättömyydelle mahtaa?
— Välttämättömyydelle!
— Niin. Miksi kerran rupesi kapakkaenkeliksi?
— Miksi lie ruvennut. Mutta säälittää hän minua kumminkin.
Mutta Anni juoksi pöydästä pöytään, mihin häntä milloinkin huudettiin, ja sulatti ääneti kaikkia niitä kompia, joita yön kuluessa yhä raaempina laskettiin. Hänen velvollisuutensa oli palvella ja miellyttää. Hän oli näet se syötti, joka paljon veti vieraita Hellaaseen ja suurensi siten kapakan tuloja, mutta sentähden häneen pitikin kaikilla luonnollisesti olla yhtäläiset oikeudet. Toisinaan hän kumminkin aina pyörähti ikäänkuin levähtämään Juhanan ja Eljaan pöytään ja siinä haastettiin yhtä ja toista. Ja hellytti hän siinä niin Eljaan nuoren sydämen, että tämä kohta ei enää tyttöä ainoastaan säälinyt. Mutta kateellisina toiset tiheään komensivat Annia muualle, ja ivaa ei säästetty enkelin pakopaikasta.
— Jokohan noustaan, sanoi Juhani katsellen kelloaan. Kahta se jo kävi.
— Hennotko lähteä?
Tuntuihan se vähän vastenmieliseltä Eljaasta nyt näin lämpimiltään paeta pois. Mutta kun muutamia muitakin jo nousi lähteäkseen, ryyppäsi Eljaskin lasinsa pohjaan, heitti hyvästit ja ehätti toisten jälkeen.
— Käykää pian taas, huusi tyttö silmää iskien.
Kun joukko pääsi raittiiseen ulkoilmaan, hengitettiin täysin keuhkoin ja kaupunkiin alettiin astella leikkiä laskien.
— Pyörällepä taisi tyttö kiertää Eljaalta pään, ilveili vanhemmista yksi.
— Niin, niin. Eljas on hyvissä kirjoissa Hellaassa. Kun sattuu matti taskuun, niin lyöttäydytään vain Eljaan seuraan, kyllä lohkeaa velaksikin jos mitä.
— Ja kun se ei vielä ihastuksesta päihinsäkään päässyt. Aivan on kuin olisi maitoa särpinyt koko illan.
— Se näettesen juontikin unohtui, kun siinä yksistä tuumin sivupöydän ääressä lerkutettiin. Ja olihan siinä vakava Juhanakin.
— Mutta kolmantena miesnä, se nähtiin. Niinhän se oli siinä Eljaan ja
Annin välissä kuin liika naula reen jalaksessa.
— Taisinpa olla, naureli Jussi. — Mutta varohan Eljas, ettet rupea kovin usein sääliskelemään — kapakkatyttöjä.
Siten ilveili kävellessään ensi joukko, joka palasi N.S:n vuosipäivän vietosta Hellaasta. Enemmistö siellä vielä jatkoi äänekästä iloaan. Savun, kitkerän ilman ja lasien kilinän seassa tulvaili alakerran isomman salin henkirei'istä ulos Aatu Kustavin laulu ja käheän köörin säestys, ja etäälle taisi erottaa sanat:
Älä sinä tyttö vielä itke itke sinä sitten vasta, kun toisella jalalla rukkia poljet ja toisella liekutat lasta.
Yrjönkadun yläpäässä asuivat serkukset, Juhana ja Eljas. Kivimuurin kolmannessa kerroksessa oli pihalle päin heidän kaksi-ikkunainen huoneensa. Toisen edustaisella pöydällä oli auki Ruotsin valtakunnan laki, vieressä ylen tuttu »Schrevelius» ja vielä kaikenlaisten kaarien kopioituja luentovihkoja. Se pöytä oli Juhanan, juristin. Pöydällä toisen ikkunan edessä oli sekaisin kaikenlaista: kreikan kielioppi ja Shakespearin draamoja, Suomen kielen rakennus ja Johtavat aatteet, Kantin kritiikki ja almanakka, Giftas ja rukouskirja. Oli siinä vara valita.
Eljas viskasi sinne toisten joukkoon muutaman Suomi-kirjan, josta oli iltahämärässä katsellut suomalaisten kansojen sukupuuta ja haaroja, ja heittäysi takanojaan keinutuoliinsa. Hän oli suuren Suomen sillan suuri intoilija.
— No on niitä noita suomalaisiakin kansoja jos minkä nimellisiä, ja useimmat ne vielä elävät syvässä tiedottomuudessa, kolkossa pimeydessä.
— Pimeyteen tästä taidamme jäädä kohta mekin, jos ei matami tuo lamppuja, virkkoi hetkisen kuluttua Juhana ja nosti säärensäkin sohvalle.
— Ja niin ne ovat hajallaankin, silvotut ja heitetyt kuin akanat tuuleen. »Ei Aunus, Vepsä tunne, kusta Eestein kulkevi tie…»
— Mutta minä tunnen, että minun tieni kohta kulkee tupakan hakuun, mistä häntä saaneekin näin pyhäpäivänä.
— Sinulla ne on aina nuo tupakkisi!
— Kuinkas muuten. Lähdetäänkö kävelemään?
— Kävelemään. Siinä lanttastessa se aika tärväypi.
— Aika se sultakin! Haaveiletko siinä sunnuntai-iltana Aunustasi vai et, — ykskaikki! Ei se sinua kauas potkaise.
— Hyvä se on niitäkin tuntea, ja välttämätön.
— Välttämätönkö sinun on hapuilla sieltä täältä ja sotkea yhteen tukkuun hebreat, virot, filosofiat ja Aunukset? Mikä niistä sitten syntyy? Lue sinä Eljas kreikan kielioppiasi arkipäivinä, käännä Homerosta ja mene tentteeraamaan. Hapuilee kuin sokea!
— Pitäähän toki ensin saada vähän yleissilmäystä, laajempaa näköalaa.
— Näkö… Lukea poruuttele kurssejasi vain ja ota sitten yleissilmäys.
— Kursseja! Siinäkö se sitten onkin koko ylioppilaan vapaa tutkiminen, että muutamia kirjoja pannaan päähän ja tentteerataan? Kurjaksipa sen sinä käsität.
— Niin se pitää sinunkin käsittää, ja varo ettet sitä käsitä liian myöhään.
— Ja sitenkö kehitän henkeni vapaaksi elämän taisteluihin ryhtyäkseni?
— Kuule Eljas! Sinun pitää kehittää itseäsi ruunun rasvaista pullaa eikä mitään muuta varten. Elämän taistelusi on siitä kilpailla ja koettaa saada se niin pian kuin mahdollista ja niin suuri kuin suinkin. Sitten vasta saat alkaa Aunuksia hourailemaan, kun tyytyväisenä voit taputella paisuvaa vatsaasi ja odotella palkankorotuksia.
— Syö sinä rasvapullaasi. Minä katson elämäni kutsumusta vähän ihanteellisemmalta kannalta, välipä tästä, jos vähän laihemmaksi jäänkin.
— Sinä kuolet nälkään. Hampaasi kolahtavat pian naulaan, ja haudallasi kiroilevat velkamiehet nimeäsi. Mies se, joka ensiksi pääsee kirjansa loppukanteen ja saa tutkintonsa taakseen!
— Ja semmoinenko sinun elämäsi pyrintö on? Ei muuta kuin iankaikkista kissanhännän vetoa.
— Justiin! Sillä erotuksella vain, että täällä kartun sijasta koetetaan vetää puoleensa mikä mitäkin: kerjäläinen lihakkainta luupalaa, talonpoika viljavinta peltotilkkua ja pienintä maantieosuutta, virkamies vähintä työtä ja suurinta palkkaa… Mutta ota jo takki päällesi, lähdetään.
— Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!