Elämme aikaa, jossa puhutaan ilmastonmuutoksesta, ilman tieteellisesti todistettua näyttöä. Elämme aikaa, jossa ihminen on omilla teoillaan oikeasti tuhonnut ympäristöään pysyvästi. Meret täyttyvät muovijätteistä ja muusta roskasta. Joet ovat ympäri maapallon käyttökelvottomia ja kuolleita. Ylikansoittuminen korostaa usein näitä ilmiöitä ja tuo mukanaan useita muitakin ongelmia. Virukset jylläävät keskuudessamme pandemioina kylväen pelkoa ja kuolemaa. Ydinvoiman tuotannon todellisista vaaroista vain harvat tietävät edes murto-osaa. Asioiden pimittäminen ruokkii ihmisten pelkoja ja synnyttää salaliittoteorioita. Elämme aikaa, jolloin suuret korporaatiot ohjaavat yleistä mielipidettä ja kansalaistottelemattomuus on vain hilpeä muisto kolttajärveläisistä. Suuryhtiöt nostavat kuluttajahintoja perusteettomasti ja koska meillä menee niin hyvin, ei kukaan jaksa asiasta välittää. Kaikki vain niellään laimealla mutinalla: ”minkä teet, kun ne kerran voivat tehdä mitä lystäävät, niin ne myös sen tekevät!” Yleisesti koetaan, ettei yksilö voi vaikuttaa asioihin.
Energiantuotannon kehitysnäkymät ovat sentään, meidän kaikkien onneksemme, kääntyneet edes vähän vihreämpään ja turvallisempaan suuntaan. Ehkäpä ilmastonmuutokseen liittyvä propaganda onkin toiminut tässä asiassa oikealla tavalla. Energiantuotannon poliittisella päätöksenteonkentällä tulevaisuus ei ehkä olekaan niin synkkä kuin ydinvoiman kultakaudella pelättiin. Kaikki asiat eivät ole huonosti, eivätkä oikeastaan hyvinkään. Ehkä nyt onkin sopiva aika kääntää mielipiteensä melioristin kanssa samaan suuntaan. Jos edes yrittäisimme muuttaa pinttynyttä ajatustamme siitä, että kaikki on jo menetetty ja nostaisimme katseemme realistisen positiivisempaan tulevaisuuteen.
Meliorismi on optimismin ja pessimismin välimuoto, jotenkin parempi muttei yliampuvan siirappista pelkkää hyvä tai masentavan huonokaan. Melioristi ei usko, että kaikki on lopulta hyvin, eikä hän usko, että kaikki on lopulta huonosti. Melioristi uskoo, että ihminen voi elää moraalisesti merkityksellistä elämää ja yksilö voi vaikuttaa muutoksiin. Meliorismi on aktiivisen, ajattelevan ihmisen elämänasenne, tulevaisuus ei ole ainoastaan paha ja synkkä, vaan jokainen voi omilla teoillaan vaikuttaa ja muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. Valheen vaikutukset jättävät ihmiseen pysyvät arvet, mutta patologisestakin valehtelijasta voi tulla yltiörehellinen maailmanparantaja, niin halutessaan. Maailma tarvitsee ihmisiä, joilla on sisäistä voimaa vastustaa vääryyttä, nähdä epäoikeudenmukaisuuden taakse ja pyrkiä tekemään yksilönä koko ihmiskuntaa koskevia muutoksia. Melioristinen toivo on mahdollista vain maailmassa, jossa epäonnistuminen ja anteeksianto ovat hyväksyttyjä, mahdollisesti jopa hyveitä.
Olen kuullut varman huhun, että eräs kirjallisuuden ystäville tuttu, Tiina Korhonen on palannut isovanhempiensa ja syntymäkotinsa maisemiin Luvialle. Samainen huhu kertoo, että isoäidin poismenon jälkeen Turkka-vaari tarvitsee omaishoitajaa ja Tiinalle avautuu siitä hyvä sauma muuttaa kiusalliseksi muuttuneesta kimppakämpästään. Kaiken kokemansa, valheiden verkon negatiivisten vaikutusten jälkeen Tiina on luvannut itselleen, että hän tekee parannuksen ja muuttaa kaikki valheiden kautta negatiivisiksi muuttuneet toimintatapansa. Entisestä kakkostyypin valehtelijasta on tullut vuosien varrella yltiörehellinen, miehiä karttava melioristi, joka inhoaa kaikkia ääripäitä, mutta samalla hän on oppinut rakastamaan juoruja ja huhuja. Oi kuinka pikkupaikkakunnalla, kuten Luvia niitä riittääkään ja varsinkin sellaisten levittäjiä. Tupakointi on lentokoneissa ollut jo kauan aikaa sitten kielletty, joten kiinnittäkää vain turvavyönne ja taas mennään.
-M
”Linnea Margareta Korhonen, maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä!” Pappi kauhaisi hiekkaa sinkkiämpäristä ja valutti sitä ristinmalliin valkoisen kangaspäällisen arkun kannelle.
Tiina pohti papin sanoja, mikä mahtaa olla tuo viimeinen päivä ja miksi ihmeessä väitetään ihmisen tulevan maasta? Se, että ruumis muuttuu maaksi, oli ehkä ainut helposti ymmärrettävä kohta koko hautausseremonian liturgiassa. Tiina ei ollut koskaan omasta mielestään ollut mitenkään kovin uskonnollinen. Kohteliaisuudesta isovanhempiaan kohtaan tai silkasta tavasta hän oli kuitenkin maksanut koko ikänsä kirkollisveroja. Jumalapalvelus jo pelkästään sanana aiheutti Tiinalle kylmiä väreitä, olipa sen tilaisuuden tarkoitus sitten tavanomainen sunnuntaipalvelus, vihkitilaisuus, konfirmaatio tai hautajaiset. Edellinen kerta hautajaisissa oli mennyt Tiinalla hieman sumuisemmissa tunnelmissa, kun hänen miehensä Timo oli laskettu hautajaisten päätteeksi Turun uuden hautausmaan uurnalehtoon. Aviomiehen kuolema Porin Sampolan turva-asunnossa ja kaikki mitä sitä ennen tapahtui, olivat olleet niin järkyttäviä, että Tiina oli ajautunut reaktiiviseen psykoosiin. Tiinan ajantaju sekä ympäristön hahmottaminen olivat kadonneet tyystin muutamaksi viikoksi jopa kuukaudeksi. Muistikuvat Timon siunaustilaisuudesta ja uurnanlaskusta olivat vain kuin vanhanaikaisia diakuvia. Nyt rakkaan mummin hautajaisissa Tiinan ajatukset palasivat epäsopivasti noihin omituisiin tapahtumiin lähes kymmenen vuoden taakse. Tiina ravisteli päätään ja yritti palauttaa ajatuksensa Porin keskussairaalan psykiatrisella osastolla heräämisen kautta tähän hetkeen. Linnea Korhosen siunaustilaisuus tapahtui Luvian kirkossa. Tiina oli aina ihaillut kyseistä rakennusta. Stenbäckin suunnittelema ja luvialaisesta punertavasta hiekkakivestä rakennettu kansallisromanttinen ristikirkko oli kyllä kerrassaan upea. Tiinan katse pysähtyi yhteen neljästä puuveistoksesta, joita kirkossa oli, Luviamadonnaan. Tuntemattoman mestarin puuveistos oli konservoitu ja se oli oikeastaan hieman jopa pelottava. Tiina havahtui ajatuksistaan, kun muistotilaisuuteen saapunut seurakunta alkoi valua hiljalleen ulos kirkosta. Tiina siristi hieman silmiään astuessaan pimeästä eteisestä kirkkaaseen ja raikkaaseen kevätauringonpaisteeseen. Edessä kävelevän Tiinan isän Tepon päällystakki haisi selvästi läikkyneelle oluelle. Haju osui Tiinan sieraimiin vasta ulkona ilmavirran heilauttaessa isän takkia. Tiinaa hävetti. Hän otti muutaman askeleen nopeammin, ohitti isänsä ja tarttui ensimmäisenä kävelevän vaarinsa käsivarteen. Turkka-vaari kääntyi katsomaan Tiinaan ja miehen vakava ilme muuttui hetkellisesti hieman iloisemmaksi. Tiina oli ollut aina Turkan lempi lapsenlapsi.
Vaikka vaari ja mummi eivät olleet enää vuosiin varsinaisesti asuneet yhdessä, eivät he olleet koskaan virallisesti eronneet. Vaari oli rakastanut mummia loppuun asti ja ehkä toisinkin päin, mutta Linnea ei kerta kaikkiaan ollut enää jaksanut pitää huolta jatkuvasti hölmöilevästä miehestään. Turkalla oli todettu vakava mielenterveyden sairaus jo nuorena, mutta vasta eläkkeelle siirtyminen oli laukaissut oireiden varsinaiset lähimpiään haittaavat muodot. Viimeisenä oljenkortena Turkka oli suostunut lääkäriin, jottei Linnea olisi jättänyt häntä yksin Korhosten sukutaloon Luvian Lemlahteen. Lääkäri oli tarkentanut Turkan diagnoosin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi ja määrännyt siihen sopivan lääkityksen. Turkka söi määrättyjä lääkkeitä ehkä viikon tai kaksi, mutta koki niiden vain väsyttävän toimeliasta miestä ja niinpä hän lopetti lääkkeiden syömisen sitten siihen. Tämä oli ollut viimeinen pisara Linnealle, joka muutti lopulta Luvian keskustaan, palvelutaloon. Linnea oli todella pidetty ja tunnettu henkilö Luvialla. Hän oli toiminut ansiokkaasti kirkkovaltuustossa ja kunnallispolitiikassakin vuosikymmeniä. Niinpä jostain kumman syystä kunnan palvelutalon jonotusjärjestyksessä oli tehty hänen kohdallaan poikkeus. Ensimmäinen vapautuva paikka sattui ohjautumaan palveluasunnon tarvitsemalle Linnealle kahdessa viikossa. Tiina oli muuttanut samoihin aikoihin Luvialle, koska halusi olla lähellä rakkaita isovanhempiaan ja ajatteli, että voi olla heille molemmille avuksi. Linnean mielestä hän ei apua tarvinnut, eikä Turkkakaan. Linnea nimittäin kävi edelleen viikoittain siivoamassa Lemlahdessa ja täyttämässä vaarin jääkaapin valmiiksi tekemillään ruuilla. Toki Linnea oli iloinen, että Tiina oli muuttanut lähelle ja voi vierailla kovin sosiaalisen ja puheliaan mummin luona nyt useita kertoja viikossa. Linnea-mummi oli ehkä kaikista Tiinan sukulaisista eniten järkyttynyt, aikanaan kuultuaan todistajansuojeluohjelmasta ja siihen johtaneista tapahtumista. Tiinan aviomiehen Timon poismeno ja sen jälkeen salamyhkäisen tilanteen raukeaminen oli ollut suuri helpotus kaikille. Erityisesti Linnea Korhoselle. Tiina sai taas olla virallisesti Tiina Korhonen ja voi olla jälleen yhteydessä kaikkiin sukulaisiinsa sekä tuttaviinsa kuten ennen.
Vuokra-asunto, johon Tiina muutti Luvialle, oli hänen tarpeisiinsa jopa hieman liian suuri. Eipä siis kulunut montakaan kuukautta, kun Tiinan vanha naapuri Turun Räntämäestä Elli Mäkelä oli muuttanut Tiinan kämppäkaveriksi. Hassujen yhteensattumien summana Ellin kaksoissisko Alma oli perustanut juuri vuosituhannen alussa Luvia keskustaan oman grillin. Alman Antimet oli avoinna seitsemänä päivänä viikossa aamu seitsemästä ilta yhteentoista, joten Alma tarvitsi sopivasti grillillään myös siskonsa apua. Tiina, Elli ja Alma viettivätkin usein iloisia iltoja keskenään kuohuviinipullojen samalla tyhjetessä pelottavalla tahdilla. Kaikilla naisilla oli selkeästi sellainen vaihe elämissään, etteivät sinne miehet nyt mahtuneet. Kosteiden iltojen yhteydessä välillä piipahdettiin paikallisessa ravintolassa, jossa ottajia tuntui riittävän kaikille ihan jonoksi asti. Yhtä Ellin hetkellistä hairahdusta lukuun ottamatta naiset palasivat ravintolailloista kolmestaan koteihinsa. Tuon Ellin tarkoituksenaan ainutkertaiseksi jääneen poikkeuksen oli aiheuttanut, Luvian ehkä komein mies Esko Piukka. Esko oli pitkän liehittelyn jälkeen onnistunut lirkuttelemaan itsensä saattopuuhiin ja jopa ihan loppuun asti. Elli ei halunnut tätä asiaa toisille paljastaa, mutta kuten tiedetään vuokra-asuntojen väliseinät ovat usein kovin ohuet. Esko oli kieltämättä todella hyvä puhuja ja tunnettu jopa hieman yli-imelästä tyylistään. Tämä tyyli ei luonnollisestikaan kaikkiin purrut. Tiina ei voinut sietää Eskon hunajaista puhetyyliä. Onneksi Esko omasi myös erinomaisen kyvyn aistia vastakaikua ja muutti tyyliään tarvittaessa. Kylällä kerrottiin Eskon olevan myös loistava tarinankertoja jo useammassa polvessa. Kaikista taidoistaan huolimatta ehkä eräs hämmentävin piirre miehessä olikin sitten hänen ammattinsa, joka ei varsinaisesti puheliaaksi todetulle miehelle oikein tuntunut sopivan. Esko oli nimittäin ammatiltaan patologi. Kunnanjohtaja Uolevi Rikalalla oli ollut jo vuosia painetta ajaa alas koko patologin virka Luvialta, mutta Esko oli onnistunut kerta toisensa jälkeen puhumaan vanhanaikaiselle kunnanjohtajalle niin, että Esko oli saanut pitää oman työnsä. Niinpä Luvialla oli edelleen oma patologi, jonka työt tosin olivat yleensä kovin vähäiset. Hurjimmat juorut kirkonkylällä kyllä kertoivat, että patologi saattoi itse lisätä omia asiakkaitaan. Erityisesti kesäaikaan kunnassa tuntui tulevan kuolleisuudessa piikki. Paikallinen poliisi ja heidän esimiehensä nimismies Makkonen lähinnä naureskelivat näille huhuille. Niin ja tuo piikkikin selitettiin luonnollisesti väestön kohtuullisen korkealla ikärakenteella. Ikäihmisille helteet, kun eivät useinkaan kovin hyvää tee.
Seurakuntatalolle kahvitilaisuuteen oli saapunut ehkä puolet kirkossa olleista Linnea Korhosen saattoväestä. Viimeisten vieraiden päästyä eteisaulaan Tiina meni sulkemaan oven. Sulkiessaan ovea Tiina huomasi parkkipaikalla seisovan oudon tummapukuisen hahmon, joka sytytty hattunsa lierin alla savuketta. Hatun lieri varjosti miehen kasvot, jota sakea tupakansavu vielä korosti. Näky puistatti Tiinaa, ja hahmo katosi autojen taakse oven sulkeuduttua. Tiina poikkesi vielä pikaisesti keittiön puolelle. Muiden vieraiden jo päästyä seurakuntasaliin, oikkuilevan autonsa kanssa kirkon parkkipaikalle jääneet ja nyt hieman myöhässä saapuneet vainajan tuttavat, Olavi ja Sirpa Tikkakoski olivat vielä eteisessä laittamassa päällystakkejaan naulakkoon. Ulko-ovi avautui uudelleen ja paikallisen lahkon saarnamies yritti päästä kahvitilaisuuteen. Sirpa Tikkakoski kävi kuitenkin kuiskaamassa miehelle jotain ja tämän tiedon saatuaan saarnamies kääntyi ovelta ja poistui.
Kirkkoherra Ruotsalainen oli itse halunnut pitää siunaustilaisuuden ja luontevasti hän myös piti kahvitilaisuuden avauspuheen. Puheen nopeasta temposta voi päätellä, että Teppo Korhonen oli jo eteisessä tarjonnut huhujen mukaan viinaan menevälle papille naukun. Kaksikko poistuikin heti kalakeiton nautittuaan seurakuntatalon takahuoneeseen. Useat Linnean tunteneet luvialaiset halusivat pitää myös muistopuheita, osan vieraista siirtyessä jo kakun ja kahvin kimppuun. Tiina katsoi paheksuen, kuinka suurin osa saattoväestä näytti poistuvan heti nautittuaan tarjoilut ja toivotettuaan muodollisesti osanotot vaarille. Tiina pohti samalla, että omissa hautajaisissaan ei ainakaan tuollaista porukkaa haluaisi tavata. Samalla häntä hieman nauratti ajatus, että eihän hän itse sitä olisi näkemässä ketä hänen omissa hautajaisissaan vieraana olisi. Kaikesta huolimatta mummi olisi varmasti toivonut juuri tällaisia hautajaisia. Viimeisen kerran kun mummi oli puhunut Tiinalle Porin keskussairaalassa saattohoidossa, olivat nuo sanat jääneet tiukasti Tiinan mieleen: ”Pidäthän sinä Tiina sitten vaarista huolta!”
”Mitäpä se tyttö niin kovasti miettii?” Turkka-vaari havahdutti kysymyksellään Tiinan ajatuksistaan.
”Sitä minä mietin, että pitäisikö minun muuttaa sinun kanssasi asumaan Lemlahteen?” Tiina vastasi ja yllätti vaarin täysin.
”Voi tyttökulta! Se olisi ihanaa!”
”Nyt kun mummikaan ei enää käy sinulle ruokaa tuomassa niin minä ajattelin, että olisi minun vuoroni keittää perunat vaarille!”
Turkka ei saanut enää liikuttuneessa tilassaan mitään sanottua, mutta näin asia oli sovittu. Jos vaari olisi kyennyt jotain sanomaan se olisi ollut varmasti jotain sananlaskun kaltaista: ”Lyhyestä virsi kaunis!” Tiina pohti mielessään, miten vaari osasikin aina käyttää sopivia sanontoja sopivissa kohdin. Vaarista olisi voinut tulla aikanaan hyvä runoilija tai jopa kirjailija. Isänsä jalanjäljissä kalastus oli kuitenkin vienyt voiton hänen uravalintansa suhteen. Hiljalleen loputkin hautajaisvieraat poistuivat. Elli, joka oli luvannut tulla tilaisuuden jälkeen Tiinan kanssa siivoamaan jälkiä, saapui sopivasti todistamaan kirkkoherra Ruotsalaisen ja Teppo Korhosen railakkaaksi muuttunutta tunnelmaa. Humalainen kaksikko poistui heidän tilaamaansa taksiin, Turkan pärrätessä miesten tilaisuuteen sopimatonta käytöstä. Turkka katsoi ikkunasta ulos ja huomasi JT Kestilän taksin napanneen ilmeisesti jo jostain aiemmin kyytiinsä kirkonkylän urheilukentänhoitajan Arvo Rikalan. Hän nousi autosta tervehtimään Teppoa. Arvolla oli jäänyt juhlavaihde päälle Luvian kiekko -82:n voitettua ringetten suomenmestaruuden lyhyessä ajassa peräti kolme kertaa. Viimeisin mestaruus oli vuodelta 2007. Arvo jaksoi edelleen huutaa joukkueen iskulausetta ja selitellä päivittäistä humalaansa harvinaisilla mestaruusjuhlilla. Työnsä kentän- ja jäähallinhoitajana Arvo Rikala oli saanut pitää vain siitä syystä, että sattui olemaan kunnanjohtajan Uolevi Rikalan poika.
Teppo Korhonen lauleli parkkipaikalla seisoville vieraille vielä astuessaan taksiin: ”Minä olen Teppo ja taskussani on matti, ottaako huikan siitä vielä Arvo sekä pappi?”
”Siis mitä ihmettä? Oliko tuo kirkkoherrakin kännissä?” Elli ihmetteli.
”Ai että oliko? Hyvä että kirkosta ulos päästiin, niin isä alkoi sille jo tarjoamaan huikkaa taskumatistaan!” Tiina manaili.
”Aikamoista! Tai siis olin minä kuullut huhua, että kirkkoherra ottaa välillä kuppia, mutta että virantoimituksessa. Huh huh! Toi Rikalan poika ei kyllä yllättänyt ketään tai pätkääkään!”
”No ei niin. Minä muuten yritin ensin pyytää jotain muuta pappia pitämään mummin siunaustilaisuutta, mutta eipä se herra kirkkoherralle sopinut!” Tiinalla alkoi jälleen kasvot punottaa hermostumisen merkkinä.
Turkka nosteli tuoleja pyyhittyjen pöytien päälle nurinpäin ja mumisi: ”ei tuosta sinun isästäsi ole muuta ollut kuin harmia!”
”No niin ja olisi nyt edes äitinsä muistoa voinut sen verran kunnioittaa!” Tiina mumisi takaisin.
”Niinpä!” pettynyt isä tuijotti ikkunasta ulos ja huomasi seurakuntatalon tyhjentyneen parkkipaikan takana, Tiinan jo aiemmin huomaaman, saman tummapukuisen hahmon sytyttämässä jälleen uutta savuketta. Outo hiippari huomasi Turkan ikkunassa ja lähti jatkamaan matkaansa kävelytien suuntaan.
Viikkoa myöhemmin Tiina muutti Korhosten sukutaloon Lemlahteen. Vaari oli päätöksestä enemmän kuin tyytyväinen. Hän sai kaipaamaansa päivittäistä keskusteluseuraa ja Tiina toimi nyt myös virallisesti Turkan omaishoitajana. Turkan mielestä tällaiseen ei olisi ollut tarvetta, mutta toki pieni korvaus Kelalta, jonka Tiina kertoi saavansa tehtävän virallistamisesta, auttoi vaaria hyväksymään hakemuksen. Turkan kotitalo eli Korhonen oli 1600-luvulta asti ollut saman suvun hallussa. Kirkonkirjojen mukaan esi-isä Matti Pekanpoika oli rakentanut ensimmäisen pienen hirsituvan Luvian Lemlahteen merenrannalle kirkolta ostamalleen tontille. Korhoset olivatkin sitten toimineet kalastuksen parissa sukupolvien ajan. Turkka Korhonen oli koko ikänsä ollut kalastaja, vaikka maannousun myötä Korhosten tila ei ollutkaan enää merenrannassa oleva kalastajatila. Turkalla oli toki myös nykyisessä rannassa saunamökki, josta hän edelleen kävi huvikseen kalastelemassa pienellä moottoriveneellään. Isompi kalastusvene oli myyty jo vuosia sitten pois. Turkan poika ja Tiinan isä Teppo ei ollut halunnut jatkaa kalastajan ammattia, josta Turkka oli oikeasti ihan hyvillään. Hän tiesi miten tiukassa elanto kalanpyynnillä oli. Tuontikala tuntui tekevän niin hyvin kauppansa, ettei kalliina pidetty kotimainen ollut enää vuosiin oikein myynyt. Ei ainakaan riittäväasti. Kalamiehen olemattomaan eläkkeeseen olikin siis tullut juuri sopivasti pienenä lisänä kalastusaluksen myyntirahat, kun kotitalon lämminvesivaraaja oli alkanut oikutella. Lemlahti sijaitsee reilun viiden kilometrin päässä Luvian kirkonkylältä. Korhosen talon naapurit olivat, Kyykosken talo ja Lehtovaara. Lemlahden tiestä poispäin Korhosen tila jatkui hankalakulkuisena kivikkona metsään. Kivikko on vanhaa merenpohjaa ja edelleen kesäisin kivikko kasvoi täyteen kaislaa. Kyykosken talosta asukkaat ovat muuttaneet Luvian keskustaan samoihin aikoihin kuin Linnea muutti palvelutaloon ja Kyykosket pitävät vanhaa taloaan enää kesämökkinä. Viimeisin taloa pysyvästi asuttanut isäntä Ilmari Kyykoski oli leppoisa vanha setä ja edelleen Turkka Korhosen paras sekä ainoa ystävä. Turkka kyläili kerran viikossa Ilmarin luona keskustassa. Ilmari Kyykoski oli kaukaista sukua Luvian tunnetuimmalle miehelle eli Iivari Kyykoskelle, joka oli voittanut Lontoon 1908 olympiakisoissa joukkuevoimistelussa pronssia. Erään kahvittelu kyläilyn yhteydessä Ilmari oli vetäissyt mitalin laatikosta esille ja näyttänyt sitä Turkalle. Samalla Ilmari oli pyytänyt, ettei Turkka kerro kyseisestä mitallista kenellekään. Toinen asia mistä Turkka ei saanut hiiskua muille olivat mehukkaat tarinat Ilmarin entisestä työpaikasta, joita hän intoutui kertomaan miesten ollessa kahdestaan. Ilmari oli nimittäin entinen ydinvoimalaitostyöntekijä Olkiluodosta. Myös Luvialla kaikki tuntuivat tietävän miten tiukat salassapito- ja vaitiolositoumukset Olkiluodon työntekijöiden tuli allekirjoittaa työsopimustensa yhteydessä. Luonnollisesti nämä olivat voimassa myös eläkkeellä ollessa.
Olihan se ollut tavallaan aina tiedossa, ettei vaari tullut toimeen naapureiden kanssa, mutta heti ensimmäisenä päivänä asian vakavuus paljastui myös Tiinalle. Korhosen naapurina oli siis vain kaksi taloa ja tässä toisessa, Lehtovaaran talossa, asui Turkan mielestä pahimman luokan kiusankappale Artturi Lehtovaara. Tiina oli juuri talon takana ripustamassa pyykkejä, kun hän kuuli kauheaa huutoa Lehtovaaran puoleiselta rajalta. Tällä kertaa naapuri oli Turkan mielestä peruuttanut peräkärryn rajan yli hänen tontilleen. Näin ei oikeasti ollut, mutta äärimmäisen kiltiksi paljastunut Artturi siirsi kiireesti kärryään naapurinisännälle sopivampaan paikkaan. Tiina meni pahoittelemaan vaarinsa äkkipikaisuutta ja huomasi heti Artturin katseessa jotain todella mielenkiintoista. Päivät ja viikot kuluivat samaan malliin Turkan huudellessa hävyttömyyksiä naapurille aina kun miehen jossain vain näki ja Tiinan vastaavasti pyydellessä vaarinsa tekoja anteeksi. Välillä Turkan tempaukset naapuria kohtaan olivat jo toisen omaisuutta jopa turmelevia, ja näitä Tiina sitten kävi maksamassa kaikessa hiljaisuudessa, tai ainakin vaarilta salaa. Artturi oli myös syntyperäinen luvialainen ja lemlahtelainen. Artturi oli hieman jopa hulluuden ja nerouden rajamailla keikkuvan insinööri. Hän oli työskennellyt vuosituhannen vaihteessa muun muassa Reposaaren tuulipuistohankkeen parissa. Tuosta projektista Artturi oli sitten saanut idean rankentaa vastaavanlaisen oma tuulivoimapuisto myös Luvialle.
Turkka ja Artturi olivat olleet koko ikänsä naapureita. Artturi toki muisti jo lapsuudestaan asti, että vihanpito toisiaan kohtaan oli jatkunut jo useamman sukupolven ajan sekä lähes poikkeuksetta kovin yksipuolisesti. Edes maniavaiheessa ikääntyneen Turkan rakentelemat kaikenlaiset huterat häkkyrät raja-aidaksi tonttien välillä eivät saaneet Artturia enää suuttumaan. Hän vain purki rauhassa nämä häkkyrät sitä tahtia pois, kun ne kaatuvat tuulessa tai talvisin lumikuormassa hänen tontilleen. Tiettävästi Artturi oli vain kerran korottanut ääntään naapurin vanhalle isännälle. Tämä oli tapahtunut Artturin purkaessa väsyneenä muuttokuormaa, perittyään talon vanhemmiltaan ja muutettuaan heidän jälkeensä taloon. Muuton oli tehnyt erityisen raskaaksi se, että Artturi oli samana päivänä muuttanut ensin vanhempiensa tavarat pois talosta ja sitten oman perheensä tavarat tilalle. Tietysti iltamyöhään venynyt muutto oli häirinnyt äksyä vanhaa herraa naapurissa. Pian Lemlahteen muuton jälkeen Artturin projektitehtävä oli päättynyt Reposaaren tuulipuistossa. Niinpä hän oli irtisanoutunut toimettomasta virastaan ja perustanut Windmill Oy -nimisen yrityksen kotiosoitteeseensa. Toistaiseksi yritys pyöri lähinnä valtion tukirahoilla. Artturi on ehtinyt jo vuotta aiemmin hakea ympäristövirastolta lupaa perustaa tuulivoimalaitos Luvialle. Tämän kuultuaan Turkka pyrkii kaikin keinoin vastustamaan hanketta. Keinot vain olivat kovin suppeat ja vuosien saatossa Korhosen vaarin vastustuskin laimeni. Oikeastaan tuulivoima oli kuulostanut Turkan mielestä aina hyvältä idealta ja sopi kuin hanska käteen luontoa rakastavalle miehelle.
Artturi Lehtovaaralla oli vain yksi poika nimeltään Jesperi. Artturi on kasvattanut pojan käytännössä yksin. Artturin avovaimo ja Jesperin äiti Leena oli sairastunut raskaudenjälkeiseen masennukseen. Tätä tilaansa Leena oli sitten hoitanut vastoin mielenterveystoimiston henkilökunnan ohjeita lähinnä alkoholilla. Lopulta Leena oli juonut lähes tauotta viikon putkeen ja sammunut yhtenä talven kylmimmistä öistä hankeen. Surkeiden sattumien summana Artturi oli ollut samaan aikaan Saksassa messumatkalla. Vuorokautta myöhemmin naapuri Turkka Korhonen oli löytänyt Leenan menehtyneenä tonttien välisestä ojasta. Tämä kaikkia osapuolia järkyttänyt tapahtuma oli tuonut naapurisovun useiksi vuosiksi, mutta hiljalleen sopu unohtui Turkan puolelta ja rähinä taas jatkui. Vaikka Leenan poislähdöstä oli jo yli 15 vuotta aikaa, Artturi eleli edelleen yksin. Windmillin alkuaikoina Artturi oli palkannut avukseen vanhan koulutoverinsa Mirjan. Mirja oli ottanut virkavapaata kunnanvirastotalon kanslistin työstään. Jo kouluaikoina Artturiin ihastunut Mirja yritti sitkeästi liki vuoden lähentyä Artturin kanssa ja flirttailla miehelle, miten parhaiten mielestään osasi. Vastakaikua ei kuulunut erittäin runsaista yrityksistä ja jopa suorista puheista huolimatta. Lopulta Mirja päätti ottaa lopputilin Artturin firmasta ja palasi kunnanvirastoon kanslistin töihinsä. Jotenkin tämä epäonnistunut iskuyritys oli jäänyt Mirjaa kuitenkin kaivelemaan, niin että hän alkoi levittää Artturista perättömiä huhuja kirkonkylällä. Mirjan levittämän huhun mukaan Artturi pitäisikin miehistä. Artturin rakkain harrastus elokuvat saattoivat toki vielä ruokkia tätä huhua. Hänellä oli kotinsa seinillä useita elokuvajulisteita, joissa esiintyi lähinnä miehiä ja kieltämättä osassa oli hieman yltiömaskuliiniset, jopa homoeroottiset vibat. Lisäksi Artturi intoutui joskus maistelemaan keräämiään laadukkaampia punaviinejä ja yleensä hillitty nautiskelu saattoi mennä jopa hieman yli. Katsoessaan samalla lempielokuviaan humalainen Artturi eläytyi asusteineen päivineen päähenkilöiden rooliin. Tosin aina kotonaan ja visusti suljettujen ovien takana. Tiesikö Mirja sitten myös tästä? Sitä hän ei kertonut kenellekään.
Jostain kumman syystä Turkka ei ollut koskaan vihainen vahvasti äitinsä taipumuksen perineelle työttömälle Jesperille. Jesperi Lehtovaara tosiaan viihdytti itseään juomalla aamusta iltaan ja sammumalla mitä kummallisimpiin paikkoihin. Jesperi oli ylioppilas ja opiskellut jopa vajaan vuoden Satakunnan Ammattikorkeakoulussa tietotekniikkaa, mutta sen jälkeen jo useamman vuoden ”kesäloma” oli niin sanotusti jäänyt päälle. Näin hän itse harvoina selvinä päivinään asiaa kuvaili. Naapurisota ja varsinkin Artturi Lehtovaaran leppoisa suhtautuminen siihen ihmetytti Tiinaa päivä päivältä enemmän. Jotain todella mielenkiintoista miehessä tuntui olevan. Ainakin rautaisimmat hermot koko Satakunnassa. Erään kasvihuoneen kivitysvahingon maksua viedessään Tiina oli huomannut Artturin eteisessä laskupinon jo levinneen lattialle. Tiina päätti kerätä kaiken rohkeutensa ja läväytti ilmaan kysymyksen, jonka hän oli halunnut esittää jo kauan. Tarvitsiko Artturi kenties yrityksessään apua? Artturi kiitti kauniisti Tiinaa tarjouksesta, mutta väitti pärjäävänsä kyllä. Seuraavalla viikolla Luvian uuden ylpeyden aiheen kunnan kirjaston, avajaisissa Artturi tuli kuitenkin pyytämään Tiinaa töihin Windmilliin. Tiinalla olikin aika käynyt jo kovin pitkäksi pelkissä omaishoitajan ja kodinhoito hommissa, joten tämä uusi työ tuli tarpeeseen. Lisäksi Linnea-mummin poismeno oli mitä ilmeisimmin aiheuttanut Turkka-vaarin sairauden pysähtymisen depressiovaiheiseen. Turkkaa ei tuntunut kiinnostavan enää mikään, ei edes kalastaminen. Tiina huoli kasvoi päivä päivältä ja lopulta hän turvautui terveysaseman ainoan lääkärin tohtori Hiitolan apuun. Vaari oli sairaudentunnoton ja vastusti ehdottomasti kaikenlaista lääkehoitoa. Tästä syystä Hiitola oli jo vuosia sitten todennut Turkan hoitotilanteen mahdottomaksi. Tiinan ehdotuksesta Hiitola päätyi kuitenkin eettisesti arveluttavaan ratkaisuun. Hippokrateen valakin siinä tohtorilta hetkeksi unohtui. Kunnanlääkäri Hiitola määräsi Turkalle mielialalääkityksen, jonka Tiina vaihtoi samalla reseptillä määrättyyn monivitamiini purkkiin. Näin Turkka alkoi syödä tietämättään lääkettä, joka kaikkien onneksi auttoi ja vaarin masennusoireet vähenivät nopeasti.
Eräänä maaliskuisena sunnuntaina Tiina oli kutsunut Ellin kylään Lemlahteen. Naiset eivät olleet nähneet toisiaan useampaan viikkoon. Tiinan selkä oli mennyt uusissa konttoritöissä niin jumiin, ettei hän ollut päässyt lopulta ylös sängystä useampaan päivään. Naiset olivat toki edelleen päivittäin toisilleen lähetelleet viestejä ja soitelleet puheluita. Tämä oli ollut tuttu tapa aina siitä asti, kun Tiina muutti pois yhteisestä kimppakämpästä. Elli oli lukenut juuri arvostelua vuoden parhaana elokuvana Oscar-palkitusta The Hurt Locker -elokuvasta. Saatuaan molempien naisten mielestä turhanpäiväisen elokuvan arvostelun luettua, Elli huomasi lehdessä jotain paljon mielenkiintoisempaa.
”Tiina huomasitko, että Luvia on päässyt Satakunnan Kansaan?” Elli huusi olohuoneesta.
”Jaaha, mikäs mahtoikaan olla tuollainen kunnianarvoinen suoritus, että tämä kylä oikein lehteen päätyi?” Tiina vastasi sarkastisesti.
”Arvaa? Tai mistäs sinä sen arvaisit”, Elli naurahti itsekseen ja jatkoi odottamatta vastausta, ”no täällä on pitkä artikkeli tuosta uudesta herätysliikkeestä, joka siellä vanhalla rukoushuoneella kokoontuu.”
”Mikäs sen nimi olikaan? Se oli joku hassu Taivaan Tupruttajat tai jotain sinnepäin.” Tiina nauroi astuessaan olohuoneeseen ja tuoden samalla kaksi suurta, höyryävää teemukia.
”Aika lähelle muistit. Taivaan Taivaltajat se on. Tässä on oikein haastateltu sitä hurmoshenkisen liikkeen johtajaa Holger Valkosesta.”
”Minä olen tavannut sen Holgerin kerran teidän Alman grillillä. Oli harvinaisen vastenmielisen oloinen mies. Heti jotain härskiä kommenttia minullekin heitti.” Tiinaa puistatti hieman vieläkin.
”No eipä ihmetytä yhtään! Alma just sanoi, että se oli kuullut sen Valkosen yrittäneen lähennellä jotain seurakuntalaista sielunhoitotilanteessa Raumalla. Vissiin sen takia se oli sieltä potkukin saanut?”
”Ai jaa, no ihan oikein, että sai potkut! Mahtaakohan se edes olla mikään oikea pappi enää? Eiköhän tuollaisen takia voida erottaa niistä tehtävistä?”
”Varmasti voidaan! Se oli muuten kerran mun perässä kaupan kassajonossa ja huohotti todella ällöttävästi suoraan mun niskaan. Hyvä ettei sen kuola valunut kauluksesta sisään!” Elli kertoi omasta kokemuksestaan.
”Yök! Ai niin nythän minä muistin kanssa, että sehän puristi kerran minuakin perseestä kassajonossa!” Tiina jatkoi.
”Hyi helvetti! Nyt sä tarvitset kyllä äänimaljakylvyn! Mä voin tehdä sen sulle, jos sun selkä vaan kestää?”
”Eiköhän se nyt ainakin sen kylvyn kestä. Elli muuten, onko sinulla jo Facebook?” Tiina kysyi.
”Olen mä siitä kuullut, mutta en ole vielä omaa tiliä sinne perustanut.”
”Ota ihmeessä käyttöön, se on aika hauska ja me voidaan sitten olla myös Facebook -kavereita!”
”Ehkä mä lataan sen tänään tähän mun uuteen puhelimeen!” Elli kaivoi värikkäästä olkalaukustaan samalla eteerisiä öljyä, joita aikoi lorottaa kylpyveteen.
Kylpyhuoneen ikkunat olivat hetkessä aivan huurussa. Tiina riisui itsensä eteisen puolella ja hyppelehti kiireisesti kylmissään kylpyyn. Gasellimaisin loikin kylpyammeeseen sujahtavaa naista seuratessa ei olisi uskonut hänellä olleen koskaan selkäkipuja. Ehkä seura oli parantanut kivut tai terästetty tee? Elli huljutteli kuumaa vettä ja tuijotti jopa hieman kateellisena ystävänsä upeaa alastonta vartaloa ammeessa. Elli mietti, miten epäreilua oli, että jollain vaan oli sellaiset luontaisesti upeat linjat, jotka tuntuivat pysyvän helposti muodoissaan vuodesta toiseen. Hän joutui tekemään hurjasti töitä ja pidättäytymään kaikista herkuista, eikä silti meinannut saada pysymään persjalkaista, lantiotonta kroppaansa hoikkana, niin kuin Elli itse kuvaili itseään. Hoikkavartaloinen Tiina nautti estottomasti sydänystävänsä tekemästä ihania tuoksuja yhdistelevästä kylvystä. Tiina oli ollut nuorempana hyvinkin estynyt. Hänen mielestään yhteissaunat ja alastomuus toisten naisten läsnä ollessa olivat kiusaannuttavia tilanteita. Ellin kanssa yhteisasuminen oli kuitenkin muuttanut Tiinan suhtautumisen alastomuuteen täysin. Elli ja varsinkin hänen kaksoissiskonsa Alma olivat totuttaneet estyneen Tiinan vapaampaan ajatteluun. Elli kekkuloi päivittäin pelkkiin pikkuhousuihin sonnustautuneena heidän yhteisessä kodissaan. Viini-iltojen yhteydessä oli niin ikään totuttu käymään kolmistaan saunassa ennen paikalliseen illanviettopaikkaan siirtymistä. Alma tarjoutui aina pesemään sekä Tiinan että siskonsa selät. Kaikki tämä alastomuus oli näyttänyt kaksosten välillä niin luonnolliselta, että hiljalleen Tiinakin oli alkanut siihen tottua. Ensin hieman liian lämmin vesi oli nyt haalentunut sopivaksi. Elli pyysi lupaa vielä harjoitella uusinta taitoaan äänimaljarentoutusta. Elli oli osallistunut muutamia viikkoja sitten tiibetiläisen äänimaljahoidon peruskurssille, mutta kaupallisia hoitoja hän ei ollut vielä aloittanut. Ellin mielestä soittotaidot, kun vaativat vielä hieman harjoitusta. Tiina puri jälleen itseään huuleen kuunnellessaan ystävänsä tarkkaa selostusta, kuinka resonoiva kuparikippo rentouttaisi hänen kroppansa kokonaisvaltaisesti. Ääniaallot kulkeutuvat kaikkia aisteja hivelevästi korvasta sisään ja resonoivat lopulta aivojen kanssa samalla taajuudella. Elli kumautti pienellä huopapäällystetyllä nuijalla kippoa. Värähtely ja synkronoitu ääni rentouttivat hypnoottisella tavalla. Tiina tunsi, kuinka hänen kehonsa oli hiljalleen tottunut veden lämpöön ja miellyttävä vaimea kellomainen ääni vaivutti hänet lopulta uneen.
”Te syntiset voitte nähdä ympärillänne tuomiopäivän merkit. Kuinka ihminen itse tuhoaa ympäristöään. Piiput tupruttavat saatanallista savuaan ja laskevat holtittomasti lietteensä vesistöihin. Muovijätepyörteet pyörivät Tyynellä valtamerellä. Kohta varmaan Itämerelläkin. Kuinka kukaan ei välitä enää kenestäkään muusta kuin itsestään. Rahaa ja tavaraa vain haalitaan ympärilleen, eikä henkisellä pääomalla ole enää mitään merkitystä. Voi teitä syntisiä!” Holger Valkonen huusi salissa istuville.
”Hallelujaa!” vastasivat paikalle saapuneet hurmosliikkeen kannattajat.
”Totisesti minä sanon teille, tehkää parannus. Älkää pelätkö, jos tunnustatte syntinne ja käännytte kuuliaisiksi, minä lupaan teille paikan paratiisissa. Tämä aika, jota elämme, on ilmestyskirjan lopunaikoja. Kuinka viettelevä haarakieli kuiskutteleekaan ajatuksiaan teidän korviinne. Kuinka pedonmerkkejä on selvästi kaikkialla avoimesti nähtävillä. Tehkää parannus ja seuratkaa minua!”
Tiina Korhonen tiesi tehneensä erään elämänsä suurimmista virheistä, suostuessaan entisen naapurinsa Birgitan pyyntöön lähteä mukaan uskonnolliseen kokoukseen. Tiina pälyili epätoivoisena ympärilleen, mutta tuolit oli asetettu riveihin niin lähelle toisiaan, että kesken saarnan oli mahdotonta poistua paikalta. Ellin lukuisat vaihtoehtoajatukset alkoivat nyt yhtäkkiä tuntua poikkeuksetta järkeenkäyviltä, kun tuo körttiläisen oloinen saarnamies puhui vain synneistä ja kadotuksesta. Tiina yritti sulkea korvansa epämieluisalta hurmioituneelta huutamiselta. Hän ei ollut todellakaan yhtään uskonnollista tyyppiä. Edellisenä iltana katsottu katastrofielokuva alkoi palautua välähtelevinä kuvina Tiinan mieleen. Miten tuomiopäivän profeetat varoittivat siinäkin pahaa aavistamattomia ihmisiä kadulla. Kukaan ei ottanut heidän varoituksiaan vakavasti ja niin sitten iski globaali katastrofi, joka pyyhkäisi jälleen kerran suurimman osan ihmisistä pois elävien kirjoista. Elokuvan pääosassa riitelevä pariskunta onnistui toistuvasti selviämään vain hiuskarvan varassa. He selviytyivät tuhoutuvista taloista, tsunameista ja tulivuorenpurkauksista, kunnes lopussa palasivat sovussa yhteen. Tiina tunsi Birgitan paheksuvan kyynärpään kylkiluidensa välissä.
”Nukutko sinä?” Birgitta kuiskasi.
”En tietenkään!” Tiina vastasi ja päätti samalla visusti, ettei enää koskaan tulisi näihin kekkereihin uudelleen.
”Katsokaa rakkaat ystävät, kuinka me hukumme omaan paskaamme! Tarpeettomat tavarat, turha maallinen omaisuus ympärillämme hukuttaa meidät. Helvetin voimat yrittävät nujertaa meitä kaiken materian alle. Hiljalleen ajatukset ja puheetkin ovat samaa jätettä, jonka alla tukehdumme! Rakkaat ystävät ajatelkaa antavanne elämäänne vain Herralle. Hän antaa teille sen mitä tarvitsette. Kaiken muun voitte ohjata yhteiseen hyvään ja seurakuntamme hyväksi!”
”Hallelujaa!” hurmioituneet kuulijat huusivat jälleen.
”Teillä on vain yksi tie pelastukseen! Ilman sitä te joudutte kadotukseen, kiirastulen ikuiseen poltteeseen, joka käristää teidät ja kurjat sielunne vaeltavat ikuisessa kivussa sekä kärsimyksessä! Minä kysyn teiltä, mikä on teidän valintanne?”
”Oi hyvä paimen, taivaan tie!” kannattajat vastasivat yhteen ääneen.
Kolehtia kerättiin jopa kahteen kertaan. Hurmoksellista paatosta jatkui vielä puoli toista tuntia. Puhuja oli Holger Valkonen hurmoksellisen herätysliikkeen Taivaan Taivaltajien perustaja sekä karismaattinen johtaja. Hänen seuraajansa kutsuivat häntä usein messuissa, eli puhetilaisuuksissa, hyväksi paimeneksi. Vastaavasti Holger kutsui seuraajiaan taivaan lampaiksi. Intensiivisen katseen omaava mies oli lähes 190 senttinen ja vantterarakenteinen. Hänen kasvoillaan oli aina hentoinen parransänki, josta näki jo kauas, että se oli varmalla kädellä huoliteltu. Hiukset olivat niin ikään sänkimäisen lyhyet, päältä tummanruskeat ja sivuista charmantisti harmaantuneet. Holger pukeutui lähes poikkeuksetta pukuun, jonka muodollisuutta korosti solmio. Holger oli muuttanut Raumalta Luvialle kolme vuotta sitten jouduttuaan erimielisyyksiin työnantajansa Rauman seurakunnan kanssa. Tuomiokapituli ei ollut kuitenkaan ottanut Valkoselta papin arvoa pois, vaikka hurjia huhuja ja juoruja oli miehestä levitelty ihan paikallissanomiin asti. Mitä ilmeisimmin pappiskansalla oli kohtuullisen hyvä työttömyysturva, koska varsinaisesti töitä Holger Valkonen ei ollut viraltapanon jälkeen tehnyt päivääkään. Hän asui ympärivuotiseksi rakennetussa kunnanlääkärin kesämökissä, joka oli tohtorilta jäänyt vaille vakiintunutta käyttöä. Kunnanlääkäri Hiitola oli uskovainen, varakas ja antelias, mutta kovin yksinäinen mies. Hänen Valkoselta perimänsä vuokra oli lähinnä nimellinen. Ehkä Hiitola yritti samalla ostaa itselleen myös ystävää. Luvialle saavuttuaan Holger Valkonen oli kierrellyt päivittäin kirkonkylän julkisissa tiloissa ja jaellut tulostamiaan lentolehtisiä maailmanlopusta. Ensin kuntalaiset olivat kiertäneet miestä kaukaa ja lähinnä naureskelleet vanhoillista käännytystyötä. Kirkkoherra Ruotsalainenkin oli sunnuntaisessa saarnassaan varoitellut Valkosen jakamasta propagandasta. Vaikka kirkkoherran tiedettiin olevan viinaan menevä, niin tahditon hän ei ollut. Eikä näin ollen tietenkään maininnut Holger Valkosta saarnassaan nimeltä.
Sitten Valkosen toiminnan kannalta tapahtui outo, mutta toistaiseksi merkittävin käänne. Arkeensa ja avioliittonsa kyllästynyt mansikkafarmari Sirpa Tikkakoski pysähtyi kuuntelemaan, mitä Holger oikeasti lehtisiä jakaessaan kertoi. Sirpan mies Olavi Tikkakoski oli useamman kaivinkoneen omistava maansiirtoyrittäjä ja aina kovin ylityöllistetty. Sirpan valitsema sesonkiluonteinen ammatti taasen oli aiheuttanut sen, että nainen oli jo kevättalvella kovin kyllästynyt vain oleilemaan kotonaan. Siirappisilla sanoillaan Holger onnistui puhumaan Sirpan seuraajakseen. Luvian Marttojen kevätkokouksen jälkeen suurin osa Marttojen aktiivijäsenistä liittyi myös Sirpan houkuttelemana Taivaan Taivaltajiin. Hiljalleen Holgerin kannattajakunta kasvoi ja kasvoi. Enää eivät kaikki kannattajat tuntuneet mahtuvan pieneen liikehuoneeseen, jonka Holger oli vuokrannut keskustasta. Niinpä Taivaan Taivaltajat alkoi etsiä isompaa kokoustilaa. Sirpa Tikkakoski oli jo puolen vuoden jäsenyyden jälkeen nimetty Taivaan Taivaltajien sihteeriksi ja hoiti kaikki lahkon käytännön asiat. Mansikkapellollekaan Sirpa ei enää itse ehtinyt. Sirpan hyvä ystävä ja kirkonkylänkoulun talkkari Hjördis Hyhmander oli kuullut, että seurakunta oli aikeissa myydä tai vuokrata hieman keskustan ulkopuolella olevan vanhan rukoushuoneensa. Perinteisesti seurakunnat pitivät hyvää huolta kiinteistöistään, joten tämä voisi olla oivallinen kohde. Heti tämän kuultuaan Sirpa polki pyörällään täyttä vauhtia virastotalolle. Ajokorttia Sirpalla ei ollut ja kiireinen mies ei ehtinyt lähteä häntä kuskaamaan.
Virastotalolle päästyään Sirpan harmiksi hänelle kerrottiin, että kuljetusliike Jansson Oy oli jo ennättänyt ostamaan rukoushuoneen. Perinteikkään ja suuren kuljetusliikkeen Jansson Oy:n perustajan ja toimitusjohtajan Arvi Janssonin ainut poika Oskari oli ollut syvälle vajonnut alkoholisti. Oskari oli kuitenkin saanut uuden, raittiin alun elämälleen Holger Valkosen sielunhoidollisilla keinoilla. Hän sattui olemaan myös yksi Taivaan Taivaltajien ahkerimpia seurakuntalaisia. Niinpä Sirpa jatkoi matkaansa virastotalolta rukoushuoneen viereisellä tontilla asuvan Oskari Janssonin luo. Oskari oli ajatellut hankkimastaan entisestä rukoushuoneesta juuri samaa kuin Sirpa. Oskari oli laatinut jo muodollisen vuokrasopimuksen valmiiksi naisen saapuessa avoimesta etuovesta lasikuistille.
Lyhyen keskustelun jälkeen Sirpa sai allekirjoitusta vailla oleva vuokrasopimuksen ja avaimen Oskarilta. Sopimus kourassaan Sirpa jatkoi matkaansa rukoushuoneen kautta kunnanlääkärin mökille. Välietapilla Sirpa ihasteli vielä, kuinka täydellinen rukoushuone oli heidän toiminnalleen. Suuri sali, jossa valmiina puhujan koroke. Kaksi erillistä toimistotilaa pitkän käytävän päässä ja reilusti parkkipaikkoja pihalla. Tyytyväisenä tekemäänsä löytöön Sirpa vain kiihdytti vauhtiaan pyöräillessään kohti rantaa. Reilun kolmen kilometrin matka ei tuntunut missään. Matkalla Sirpa naureskeli huhua, jonka oli viime viikolla Lissun kampaamossa kuullut, että kuljetusliikkeen Janssonit olisivat kaukaista sukua itse Tove Janssonille. Saapuessaan Holgerin vuokraamalle mökille Sirpa ei edes huomannut kuinka märkänä hiestä hän oli. Hän juoksi kepeästi portaat ylös ovelle. Keväinen auringonpaiste ja hurmioitunut vauhti olivat tosiaan kastelleet Sirpan aluspaidan rintojenkohdalta läpimäräksi. Tuulitakkikin oli kesken matkan avautunut puolivahingossa kokonaan. Rytmikkään koputuksen jälkeen Sirpa jäi odottamaan oven avaajaa silmät innostuksesta kiiluen. Sisältä kuului kaatuvien pullojen kilinää. Humalainen Holger hoippui hetkeä myöhemmin ovelle. Holgerin nähdessä Sirpan, jopa hehkeän olemuksen keväisellä terassilla hänen lurppivat, humalaiset silmänsä kirkastuivat ja aukesivat ammolleen. Märän ohuen aluspaidan läpi kovana paistavat nännit ja jotenkin poikkeuksellisen kiihkeä ilme kasvoilla hämmensivät jopa niinkin kokeneen ihmistuntijan kuin Holger Valkosen.
”Sirpa, mitäs sinä täällä ja noin kesäisen kauniina?” Holger tuijotti suoraan Sirpan nöpöttäviin nänneihin.
Vaivaantunut Sirpa huomasi tilanteen hieman liian myöhään. Hän riuhtaisi kaksin käsin avonaisen tuulitakin rintojensa peitoksi: ”minä löysin meille uuden kokoustilan!”
”Öh mitä? Ei kun, siis mahtavaa! Mistä?” Holger tajusi, ettei ollut ottanut sihteeriään varsin korrektisti vastaan, vaikka hänellä näytti olevan kiihkeän tärkeää asiaa.
”Vanha rukoushuone se oli myyty Janssoneille ja Oskari haluaisi nyt vuokrata sen meille. Tässä on vuokrasopimus. Siitä puuttuu enää sinun allekirjoituksesi.”
”Öh, ei sinulla sattuisi olemaan kynää?” Holger taputteli paljaita kylkiään.
”Holger, oletko sinä humalassa?”
”En tietenkään! Ja jos vaikka olenkin niin, olen humaltunut vain Jumalan sanasta!”
Sirpa oli ollut omasta asiastaan niin tohkeissaan, että vasta nyt hän huomasi Holgerin seisovan oviaukossa täysin vailla rihman kiertämää. Miehen taputellessa paljaita kylkiään Sirpan katse siirtyi alemmas ja osui vahingossa Holgerin puolikovana keikkuvaan kaluun. Kasvoja lähes polttava kuumotus paljasti Sirpalle, ettei hänen punastuksensa varmasti jäänyt Holgerilta huomaamatta. Sirpa tajusi, ettei absurdi tilanne laukeaisi vaikenemalla. Hän suoristi itsensä ja heilautti käden ylikorostuneesti kasvoilleen todeten: ”Herra siunatkoon! Sinun, sinun, tuo kauhea, kul… siis sukuelimesi on aivan paljaan!”
”Ei, ei rakas lampaani. Ei tämä ole enää vain sukuelimeni vaan tämä on siunain!” Holger vastasi matalalla ja entistä imelämmällä äänellä.
”Siunain? Niinkö? Mitä herramme on sinun käskenyt sillä sitten tekemään?” Sirpa hämmästeli silmät ymmyrkäisinä. Kysymys paljasti, että kiinnostus vieraan miehen vehjettä kohtaan oli herännyt.
”Rakas lampaani, siunaimella siunataan vain seurakuntamme tärkeimpiä lampaita!”
”Oi niinkö? Siunaatko sinä nyt sillä myös minua?” Sirpa alkoi kyynelehtiä ilosta.
”Tietysti rakas lampaani! Sinähän ole kaikista lampaistani kaikkein rakkain ja tärkein. Sirpa tule ja kosketa pyhää siunainta!”
Holger ojensi Sirpan poikkeuksellisesta ulkonäöstä ja vallantunteestaan puolittain kovettunutta kaluaan naiselle. Sirpa kosketti ensin varovasti vieraan miehen intiimialuetta, mutta uskonkiihkossaan hänen otteensa voimistui. Hän halusi uskoa, että kaikki mitä Holger sanoi ja teki, oli johdatusta. Niin mielikuvitus ja kiihkon hurmos ottivat Sirpan toimista vallan. Holger suorastaan repi vaatteet Sirpan yltä. Sirpa antautui äänekkäästi miehen vietäväksi. Erikoinen, kekseliäs asentojen vaihtaminen jatkui toista tuntia. Sirpasta tuntui välillä, että häneltä lähtee taju, mutta juuri sopivalla hetkellä asento vaihtui ja tahti tasaantui hetkellisesti. Lopulta kaksikko päätyi perinteisempään lähetystyötä tehneiltä saarnamiehiltä nimensä saaneeseen asentoon takanedustan taljalle. Molemmat osapuolet eri tavalla yllättänyt läheisyyden hetki päättyi lopulta tunteeseen, jollaista Sirpa ei ollut koskaan ennen kokenut aviomiehensä tai kenenkään avioliittoa edeltäneenkään suhteensa aikana. Väristys virtasi läpi naisen vartalon ja vieressä makaava Holger tuntui kuin kihelmöintinä edelleen Sirpan jalkojen välissä sekä koko vartalon päällä. Tunne oli euforinen ja Sirpasta tuntui kuin hän olisi irtautunut ruumiistaan. Lämmin kosteus tihkui ihon läpi ja samalla hän kuuli kohinaa korvissaan. Sirpa oli täysin varma, että tämä oli Jumalainen viesti, jonka Holger oli juuri laukaissut hänen sisälleen.
Allekirjoitettuun vuokrasopimukseenkin oli jäänyt pieni tahra tästä Sirpalle uniikista kokemuksesta. Tämän tapauksen jälkeen Sirpa alkoi saamaan, omin avuin, toistuvia näkyjä. Näitä hän sitten kertoi Holgerille tämän työhuoneeksi kalustetussa pienemmässä tilassa entisen rukoushuoneen metsänpuoleisessa päädyssä. Sirpan kertoessa näyistään Holger totesi vain, että hänen kauttaan Sirpan kanavat oli viritetty oikealle taivastaajuudelle. Sirpa-raukka tulkitsi kovin väärin näitäkin Holgerin ylimielisiä sanoja. Holgerin sanoista rohkaistuneen hän kertoi asiasta ensin kaikille lähimmille lampailleen ja lopulta samassa hurmoksessaan aika monelle muullekin paikkakuntalaiselle. Niille, joille Sirpa ei ollut itse kertonut kokemuksistaan, oli joku muu asian kuullut kertonut jo melko varmasti edelleen. Kaivinkoneyrittäjä Olavi Tikkakoski ei ollut lainkaan innoissaan kuullessaan viereisen maatilan isännältä Lempiseltä mansikkafarmari-vaimonsa uskonnollista kokemuksista. Olavi tuhahteli kirkkaanpunaisena isännälle ja sanoi, ettei voi sietää lainkaan koko hihhuliliikettä. Olavi teki mielipiteensä Holger Valkosesta myös Lempiselle harvinaisen selväksi. Holger kannusti Sirpaa edelleen tutkiskelemaan itseään ja kertomaan avoimesti sen kautta saamistaan näyistä. Holger ajatteli, että sekin saattaisi tuoda lisää jäsenmaksuja maksavia taivaan lampaita hänen seurakuntaansa. Siunain, joissain yhteyksissä hyvän paimenen sauva tai jopa Jumalan miekka oli kovassa käytössä sekä yksinäisten että varattujen naaraslampaiden joukossa. Hyvä paimen osasi vetää naisia juuri oikeista naruista, ja pelastuksen kiilu silmissään poikkeuksetta he lankesivat miehen pyörityksiin. Mitään näkyjä eivät muut uhrit kertoneet näkevänsä kuten Sirpa oli nähnyt. Johtuiko tämä sitten siitä, että muiden naisten osalta kokemus ei ollut ehkä niin harvinainen kuin kiireisen maansiirtoyrittäjän vaimolle. Kummallista kyllä Holger ei tuntunut jäävän Casanovamaisesta toiminnastaan lainkaan kiinni. Oliko uhriksi joutuneita naisia uhkailtu vai häpesivätkö he tekojaan niin, ettei näistä asioista keillekään muille puhuttu.
”Oletkos Ilmari kuullut siitä mansikka-Tikkakosken syrjähypystä?” Turkka aloitti keskustelun joka viikkoisella tapaamisella, joka oli tällä kertaa Alman Antimet -grillin terassilla.