© 2022 Freja Ulvestad Kärki
Taitto: Books on Demand GmbH
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-4011-8
Maailmanhistoria saattaa muuttua yhdessä yössä. Torstain aamuyön tunnit 24.2. 2022 olivat uuden maailmanjärjestyksen alku Venäjän armeijan ryhtyessä hyökkäyssotaan Ukrainaa vastaan. Turvallisuuden perusedellytysten muuttuessa on välttämätöntä ajatella uusiksi myös strategia ja taktiikka, joilla turvallisuutta ylläpidetään tai joilla se palautetaan. Ukraina on saanut Venäjän sodassa likipitäen aukottoman tuen ulkomaailmalta. Hyökkäys on tuomittu niin YK:n yleiskokouksessa (141 julkilausuman puolesta ja viisi sitä vastaan) kuin EU:n päättävissä elimissä. Venäjän aggressio on saanut koko Euroopan hälytystilaan, ja humanitääristä apua ja aseita on luvattu ja lähetetty Ukrainan puolustusta turvaamaan. Venäjän rajanaapurit miettivät kuumeisesti, kuinka ratkaista lisääntyvä uhka omaa maata kohtaan. NATO:on liittyneet naapurit kokevat olevansa Atlantin liiton kainalossa paremmassa turvassa kuten ovatkin – Suomi ja Ruotsi puolestaan kärvistelevät kiirastulessa sen suhteen, onko sotilaallinen liittoutumattomuus muuttuneessa tilanteessa kestämätön tila, joka ennen pitkää altistaa maat Ukrainan kaltaiselle infernolle.
Suomessa NATO:on liittyminen on ollut tapeetilla pitkään – ja rauhan aikana siitä on puhuttu laiskanlaisesti, vailla erityisen suuria tunteita. Kriisitilanteessa tunteet muuttuvat ja kantaa tarkistetaan, kuten on käynyt helmikuussa 2022, jolloin jo noin puolet kansasta on puolustusliittoon liittymisen kannalla. Keskusteluja Suomen tilanteesta käydään presidenttien Niinistön ja Bidenin välillä. Kriisin uhatessa on huolellisen harkinnan tapana väistyä tunteiden ja tuntemusten tieltä – halutaan välitöntä ratkaisua, turvatakuita, selustan turvaamista. Käydään keskustelua siitä, kuinka paljon Suomessa todella tunnetaan Venäjää ja venäläisiä toimintatapoja ja strategioita; syytellään itseä ja toisia naivismista tonttikauppojen ja kaksoiskansalaisuuksien myöntämisen johdosta. Historiallisia päätöksiä tehtäessä on pyrittävä historian ymmärtämiseen. Tämän esseen päämääränä on lisätä Suomen geopoliittisen aseman historiallista ymmärtämistä ja maan ”NATO-option” realistista arviointia.
Suomen nykyinen raja Venäjän kanssa käsittää 1343 kilometriä. Naapuruudella on yli tuhannen vuoden historia – ensin osana Ruotsia, sitten autonomisena Venäjän suuriruhtinaskuntana ja lopulta itsenäisenä valtiona ja yhteistyökumppanina. Epäsymmetrinen suhde on vaatinut geopoliittisen strategian, joka varmistaa riittävän tasapainon etäisyyden ja läheisyyden, siteiden ja riippumattomuuden välillä. Vuonna 2017 Suomi juhli ensimmäistä sataa vuottansa itsenäisenä valtiona. Tämän saavuttamiseksi maa on joutunut kehittämään geopsykologisen paradigman ja toimintamallin, joka kansainvälisessä kontekstissa on synnyttänyt sekä ihailua että sarkasmia (”finn landisierung”). Kiistaton tosiasia on, että Venäjä on ja tulee aina olemaan arvaamaton naapuri, ja Suomen ulkopolitiikan mukautukset välttämättömiä, samalla kun kiinnitetään riittävästi huomiota omaan sotilaalliseen valmiuteen ja väestön kestävyyteen. Tämä on ollut erityisen tärkeää Neuvostoliiton muututtua Venäjän federaatioksi.
Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995, ja on sittemmin kehittynyt yhä integroituneemmaksi osaksi ”länsiyhteisöä”, samalla kun maa edelleen on tarkkaillut idän naapuriaan silmä kovana. Viime vuosina kysymys mahdollisesta NATO-jäsenyydestä on jakanut väestön nä-kemyksen Suomen suurstrategiasta Venäjää kohtaan. Tämä essee valaisee tekijöitä, jotka puhuvat jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan. Lähtökohtana on Suomen reaalipoliittista asemaa ajan mittaan muuttanut poliittinen psykologia, jossa älykkään vallan (smart power) käyttö on ollut avainasemassa. Erityisesti korostetaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Esiin nostetaan instrumentteja, joita Venäjä on käyttänyt ja käyttää varmistaakseen, että naapurilla on realistinen käsitys maiden välisestä nollasummapelistä. Suomen huolellisesti laaditun strategian tähän astisen suhteellisen menestyksen perusteella ja nykyisen kriisin keskellä voidaan päätellä, että NATO-jäsenyyden seuraamukset voivat olla maan turvallisuuspoliittisen tilanteen kannalta arvaamattomat.
Suomella on pitkä kokemus ja syvällinen ymmärrys Venäjästä naapurina, hyvässä ja pahassa, ja on tärkeää, ettei maa menetä itsenäistä asemaansa panttivankina suurvaltojen välisissä konflikteissa. Läheinen yhteistyö muiden maiden kanssa on välttämätöntä, liittoutumattomana tai liittoutuneena. Oman puolustuskyvyn edelleen kehittäminen on sekin välttämätöntä, ja Venäjän suhteen tarvitaan entistä enemmän hereillä oloa, olipa kyseessä sitten venäläisten omistusosuudet valtionyhtiöissä, muiden geotalouden instrumenttien käyttö, tai kysymys siitä, miten Venäjältä Ukrainan sodan aikana maahan saapuvia tulijoita valvotaan.
Suomalainen elää turvattomassa maailmassa. Puhumme vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen luottamusvajeesta suhteessa idän naapuriin. Samalla Suomen asema geopoliittisena puskurivyöhykkeenä kahden vahvasti poikkeavan kulttuurialueen välillä on antanut maalle mahdollisuuden kehittää ainutlaatuisia navigointitaitoja muuttuvassa poliittisessa maisemassa. Maantieteellinen sijainti muodostaa puitteet kunkin maan mahdollisuuksille muotoilla politiikkaansa tai kuten Stalin totesi Paasikivelle aikoinaan: ”Maantieteelle me ja te emme voi mitään” (siteerattu Apusessa, 2016). Geopolitiikkaa muovataan kansallisen identiteetin kehittymisen ja itsensä ymmärtämisen pohjalta kansakuntana muiden kansojen joukossa, historiallisessa perspektiivissä. Maantieteellinen sijainti ja historian painolasti sanelevat osaltaan ne ominaisuudet, jotka lopulta yhdistetään tiettyyn kansaan tietyssä maassa. Maantieteellinen sijainti säätelee myös niitä pyrkimyksiä, jotka kansakunta voi itselleen kehittää.
Yksi tunnetuimmista ryhmäpsykologisista kokeista, Zimbardon Stanford Prison Experiment (Zimbardo, P., Haney, C., Banks, WC, Jaffe, D.1971), jossa vangit ja vartijat samastuivat rooleihinsa siinä määrin, että kokeilu jouduttiin keskeyttämään, on osoittautunut viimeaikaisten tutkimusten valossa ainakin osittain manipuloiduksi – eli osallistujat näyttelivät osiansa (Geggel, 2018). Kansainvälisessä diplomatiassa näyttelemisellä on keskeinen osuus, mukaan lukien Suomen tähänastinen suurstrategia, jossa Venäjälle suunnattu ohjelmisto on ollut tarkan harkinnan tulos. Presidentti Niinistön huomautus siitä, että ”naamiot nyt on riisuttu” (Yle uutiset 24.02. 2022) kertoo omaa tarinaansa historiallisesta draamasta, joka vähitellen on muuntunut tragedian suuntaan. Globalisoituvassa maailmassa, jossa väestöpohjan erot kasvavat viime aikoihin asti homogeenisen väestön maissa, maantieteelliseen ja etniseen alkuperään perustuva identiteetti on sekin muutoksen kourissa.
Muuttoliikkeen ja ylipäätään globalisaation rinnalla kehitys kohti uusia liittoumia on vaikuttanut Suomen turvallisuuspoliittisiin näkökohtiin kevättalveen 2022 saakka – vai onko? Kiinteistöjen myynti venäläisille lähellä sotilaallisesti strategisia alueita (Laitakari, 2018) voisi olla osoitus tästä. Kun koetaan yhtenäisyyttä eurooppalaisten liittolaisten (EU) kanssa, vaikkakin unionin ensisijaisena tavoitteena on vapaakauppa liberaalisessa hengessä, on ajateltu olevan varaa laskea valmiustasoa ja jättää huomiotta historialliset tosiasiat. Sanat, jotka 1700-luvulla kaiverrettiin kiveen Suomenlinnan Kuninkaanportilla / Suomenlinnassa, näyttävät menettäneen merkityksensä: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraaseen apuun”1.
1 Augustin Ehrensvärd, Kuninkaanportti, Suomenlinna
Kulttuurirelativistiset asenteet, vahva halu olla osana ”seurapiirejä”, tai poliitikot, joilla on riittämätön historiallinen tieto ja näkemykset, aiheuttavat hämmennystä siitä, mihin suuntaan maata pitäisi ohjata kansalaisten turvallisuuden ja sisäisen yhtenäisyyden varmistamiseksi eri ryhmien ja ryhmittymien välillä. Eräs Suomen entisistä ulkoministereistä – suomenruotsalaista alkuperää – totesi innostuneena, että ”Suomen historia on ruotsalaista!” (Stubb, 2013). Voi tuskin selvemmin kertoa, että tässä on maa ja kansa, jolla on suuria näkemyseroja itsestään, menneisyydestään ja paikastaan maailmassa. Eduskuntavaalit huhtikuussa 2019 (Oikeusministeriö, 2019) antoivat tästä hyvän osoituksen: suurin puolue Sosiaalidemokraatit, sitten Perussuomalaiset. Puolueiden kannatus erosi 0,2 prosenttiyksikköä (17,7 % ja 17,2 %). Perussuomalaisia e i kutsuttu hallitusneuvotteluihin.
Suomi on ainoa maa Pohjoismaista, jonka ”meriittilistaan” sisältyy sisällissota, ja vielä sata vuotta myöhemminkin saatetaan olla eri mieltä siitä, pitäisikö vuoden 1918 tapahtumista puhua vapaussotana vai luokkasotana. Suositun narratiivin mukaan talvisota yhdisti kansan eri kerrokset, tulkinta, johon useimmat suomalaiset voivat yhtyä. Yhteinen vihollinen voi tietysti yhdistää kansan syvät rivit eliitin kanssa ja hämärtää olemassa olevat mielipide-erot. Merkittäviä erimielisyyksiä oli kuitenkin edelleen myös Talvisodan jälkeen: päätöksellä jatkaa hyökkäystä Venäjän puoleiseen Karjalaan Jatkosodassa sen jälkeen, kun Moskovan-rauhan rajat vuodelta 1940 oli saavutettu, ei ollut koko kansan tukea takanaan (Paavolainen, 1960). Kansallisromanttisia ajatuksia Karjalan suomalaisten yhdistämisestä heimoveljien kanssa ”Suur-Suomessa” ei saanut kannatusta huonommin toimeentulevien ja realistisemman yhteiskuntakuvan omaavien kansankerrosten taholta, ehkäpä