© 2022 Matias Repo
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-9-5280-4024-8
JOHDANTO.
Tämän tekstin alkuun paneva voima on ironisesti loppuunpalaminen. Tilanteen tajuaminen, mitä kaikkea onkaan tapahtunut kuin salaapäin. Ajatuksia menneiltä vuosilta ja suoraan hetkessä kirjoitettua.
Tekstit voi kuulostaa katkeralta vuodatukselta ja osin sitä onkin.
Syystäkin.
Moni teksti loukkaa varmasti melko monia.
Syystäkin.
Jos pelkäät loukkaantumisia, älä lue.
Jos luet ja loukkaannut, olen onnistunut.
Oletko töistäsi katkera tai uupunut tai molempia? Lue ehdottomasti.
Tämä ei ole selviytymistarina, eikä missään nimessä opas selviytymiseen.
Mutta jos tekstini auttaa samaistumaan ja tuo helpotusta edes yhdelle, tekstillä on merkitystä. Tämä teksti on vain ajatuksia syihin, seurauksiin. En väitä mitään teksteissä olevaa absoluuttiseksi faktaksi.
En ole psykiatri,lääkäri, en johtaja,en elämäntapavalmentaja.
Olen vain Minä.
Ja pikkuhiljaa helvetin ylpeä siitä.
PASKANA?
Se ihan tavallinen työpäivä.
Otan huollettavista koneista käteeni akkuporakoneen johon oli kiinnitetty oikeaoppisesti huoltokortti, johon kuuluisi kirjata mahdollinen laitteen vika tai häiriö. Luen kortin tekstin.
.-Paskana?
Kysymysmerkki tekstin perässä kertoo paljon. Ei ymmärretä laitteen toimintaa eikä osata sanoa mikä on vikana. mutta se ei vaan toimi enää.
Rinnassa vääntää. -Vittu! Huoltokortin teksti upposi syvälle.
Tiedän ettei teksti ole tarkoitettu minulle itselleni. silti se kuitenkin on juuri sitä. Luhistun istumaan kun saan itseni hallista toimistoon. Vitsiksi tarkoitettu teksti osuu minuun joka suunnasta.
-Päähän.
- Vatsaan.
-Keskushermostoon.
Jokin käänti avaimesta. Muutuin ulkopuoliseksi.
Virta sammui.
Kone pysähtyi.
Teksti on totta. Olen paskana?
SENTÄÄN AIKAMIES.
Olen toiminut elämäni aikana mitä erilaisimmissa töissä…hetkinen…
Painetaanpas C-kasettisoittimen rewind-nappia reilu kolmekymmentä vuotta taaksepäin kohtaan peruskoulu. Pikku hetki.
Kun tuskainen peruskoulu viimein ja onneksi loppui, oli aika mennä ammattikouluun. Olisi siis pitänyt mennä. Miten helvetillä voin tietää peruskoulun jälkeen mitä teen loppuelämälläni, mitä haluan tehdä? Haaveilin puusepän ammatista, mutta minulla todettiin jo yläasteiällä niin paha allergia että en kuulemma voisi sitä työtä tehdä. Muistan kun lääkäri suositteli rakennuspiirtäjän uraa. Näin itseni jossain suunnittelupöydän takana, rillit nenällä vetelemässä viivottimella linjoja isoon rakennussuunnitelmaan. Ei kiitos. Piti miettiä vielä mitä sitä tekisi.
Kunnes huomasin että koulu loppui ja kaverit lähti kuka minnekin päin ammattikouluun tai lukioon. Ironista, menin isäni puusepänverstaaseen tekemään pikkuhommia. Välillä aivastutti pirusti mutta se ei haitannut. Sillä hommalla ei juuri hankkinut, kun tein vain hanslankarin hommia, joten piti hankkia se oikea palkkatyö.
Ensimmäinen oikea työpaikka jonka muistan oli ruohonleikkaajana. Vähän kun siinä tieteiselokuvassa The Lanmoverman. Ajelin nurmikot tehdasalueen viheralueilta kerran viikkoon. Briggs&Stratton tuli tutuksi. Ja tehdasalue. Muistan vieläkin missä oli ne isot kivet piilossa johon ei olisi kannattanut ajaa. Ajoin silti. Ajaisin vieläkin.
-Urheilukentän hoitajana. Mahtihommaa, ellei muistella toista esimiestä joka ihmetteli mistä ihoon tuli ihme läiskiä viikonlopun jälkeen. Sitä krapulaista ukkoa en ole kaivannut. Toinen oli huippumies. Neuvoi ja opasti ja antoi vastuuta. Opin ajamaan kelkalla latuja, tekemään kaukaloon siniviivan ja muut rajat. Siihen aikaan ne tehtiin silkkinauhoilla ja jäädytettiin ensin kastelukannulla ja sen jälkeen letkulla paikalleen.
Päivystin tenniskenttävuoroja, joka oli aika raukeaa hommaa, kahvia meni puoli pakettia illassa. Moukarikarnevaalien monitoimimiehenä. Kun oli luppoaikaa niin opettelin kiekonheittoa. Nostan hattua kaikille jotka harrastaa sitä. Ihan helvetin vaikea laji.
-Puusepän tehtaalla, Oikein kellokorttitöissä. Siis silloin oli oikeat paperiset kellokortit. Muistan kuinka omistaja seisoi koneen vieressä ja varmisti että kaikki leimaa itsensä ulos kahvitunnille. Muistan legendaarisen lauseen edelleen, vaikka siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta aikaa: Jos kahvitunti ylittää kaksitoista minuuttia niin se on sitten palkasta pois. Hyvä kun ei ole turhan tarkkaa.
Muistan hyvin Urkin lakkaamosta. Se opetti kuinka lakkauskoneen lakan viskositeetti mitattiin siihen tarkoitetulla suppilolla. huomiota herätti myös miten vakaasti homma kävi vaikka Urkin käsi ravistikin melkoisesti. Siihen aikaan ei ollut lakassa myrkkyjä. Oli vain pistävä haju. Se tarttui kuin terva vaatteisiin. Se pistävä haju oli syy myös Urkin vapinaan. Toistakymmentä vuotta Urkki lakkasi ja mittasi. Kunnes tuli YT-neuvottelut ja Urkki potkittiin tyhjän päälle.
Siellä tehtaalla porasin kymppimillin reiän omaan peukaloon. En kyvyttömyyttäni vaan koska laitteista puuttui kaikki suojat. Pneumatiikkapora ei varoittele että täältä tullaan.
-Lasikuitutehtaalla. Edelleen kellokorttitöitä. Ei hullumpaa hommaa. Siinä hommassa olin useampaan otteeseen, pätkätöitä. Samainen laitos jossa ajelin nurmikotkin. Jos jossain haistan hartsin niin huomaan heti olevani tehtaan uumenissa.
-Työttömien työpajassa. Aika korni nimitys sinänsä. Saatiin kehuja koska oltiin kaverin kanssa varmaan ainoat jotka teki jotain eikä kaivanut nenää. Siellä tein ensimmäiset ihan oikeat entisöintityöni. Ne huomattiin. Piian peili, Peililipasto, Kiikkutuoli. Siinä työssä jokin veti. Tunsin että tämä on jotain muuta kun ruohonleikkuu tai laminointi. Mielessäni päätin että tämä ei saa jäädä tähän. Tutustuin samassa tilassa toimivaan antiikkikauppiaaseen ja se löi kipinää.
-Sen jälkeen yrittäjänä huonekaluentisöijänä. Isäni oli puuseppä, ja verstas oli hyvin pienellä käytöllä tuolloin isän sairastelun vuoksi. Sinne siis. Päivät oli pitkiä. Aamu viidestä ilta kymmeneen, helposti. Joskus muistan kuinka tuollaisen päivän päälle kävin vielä treenaamassa rumpuja soittokämpällä. Ja aamu viideltä sama laulu uudestaan.
Muistan kuinka se työ veti. Suorastaan imi mukaansa. Mietin aina missä tämäkin kulmakaappi on aikanaan seissyt, sata ja viisikymmentä vuotta sitten. Missä keittiössä tämä jauhokaappi mahtoi olla uutena, sata vuotta sitten? Kiehtoi työ, ja kiehtoi esineiden tarina, se mystiikka jota kukaan ei voinut kertoa. Kuinka hienosti ennen osattiin tehdä huonekalut, pelkillä käsityökaluilla. Keinutuolien kippurajalat, jotka uli uurrettu koristeilla, kaappien yläsarjojen ruusukkeet. Saranaupotukset. Lohenpyrstöliitokset.
Tämä kaikki jäi silloin jotenkin liian lyhyeen. Olen joskus mielessäni katunut vaikka lopettamispäätös oli oikea ja järkevä.Siis hyvin meni kunnes toimeksiantajalta tuli enää vain töitä, maksupuoli tuppasi jäämään.Lopetin ennen kun meni mahdottomaksi.Kokonaan uuden tuotannon tai asiakaskunnan haaliminen olisi ollut liian pitkä ja uuvuttava prosessi ihmiselle joka eli kädestä suuhun.
-Konehuoltoliikkeessä. Vähäksi aikaa vain että löydän jotain muuta. Vaihdoinkin sitten heti viidentoista vuoden päästä työnantajaa. Tämä oli elämäni tähän asti pisin työura. Eli pitäisi olla eniten kerrottavaa. Ei ole. Tein ihan kaikkea. Ajoin kuormaautoa, korjasin ja rassasin, tarkastin nostureita, kiersin joskus jopa pitkin Suomea tarkastuskeikkoja. Kunnes koko korjaamoketju meni hienosti Franchising pohjaiseksi. Käytännössä vetäjäksi tuli pienyrittäjä joka ei tajua koko alasta mitään. Porukka lähti vapaaehtoisesti ovesta. Ei tarvinut tuulettaa, ovi kävi sen verran tiuhaan.Muistan vedon Hannun kanssa että kumpi ensin ulkona kuvioista. Voitin, mutta Hannu oli hyvä kakkonen!
Erilaisia huoltohommia:
- Perustamassa huoltoliikettä joka ajettiin konkkaan koko yritysryppään kanssa. Onneksi vain työntekijänä. Tehtävänä oli etsiä töitä, tehdä sopimuksia, joskus jopa päivystin raksalla lämmityksiä ja asentamassa roudansulatusjärjestelmiä. Ihan kaikkea. Ihan turhaan. Ei tästä enempää, otetaan nämä mustelmat oppirahana.
- Autokorjaamossa.
-Huoltoliikkeessä huoltomiehenä, myöhemmin konemyynnissä. Jälkeenpäin ajateltuna kaikkeen sitä sotkeutuu kun on vaan pakko olla jokin työ. Mutta menestyin niiltä osin kun se oli kyseisessä yrityksessä mahdollista. Huolsin, tarkastin, myin ja opin stressaamaan jo ihan niinkun aikamiehet. tein ilmaista työtä kotoa käsin, mietin ja suunnittelin.
Kestin vajaat seitsemän vuotta kunnes oli pakko todeta että yritys on kuollut jo pystyyn. Omistajia ei kiinnostanut mikään, työntekijät oli välttämätön paha. -Lause on oikeasti yhden omistajan suusta.
-Rautakaupassa. Näin kierossa työpaikassa en ollutkaan ollut vielä koskaan. Enkä halua ikinä enää olla. Kuinka ilkeä ihminen voi olla, vaikka olisi naamatusten se parhain ja luotettavin kaveri? Miltä tuntuu olla työnantajalla joka haukkuu kaikki työntekijät toisilleen? Kova oppiraha, suuri osasyyllinen tähän masennukseenkin. Mitä tästä opin? -Älä luota keneenkään.
Olen isolla ällällä Lama-ajan lapsi. On pitänyt aina tehdä työtä minkä suinkin sai. Pienessä kaupungissa ei ollut paljoa mistä ottaa. Pätkätöitä, kesätöitä, tuurauksia. Me sen ajan lapset ollaan aina saatu taistella paikasta auringossa. Ei ollut ilmaista lounasta eikä varmaa työpaikkaa. Urasuunnittelu tarkoitti lähinnä perunamaan kyntöä akkavetoisella tai ojankaivuuta.
Jotkut onnekkaat jäi koulujen ja opintojen jälkeen asumaan vanhempiensa taloihin ja pääsi suhteilla helposti töihin. Itse en. Sai raivata ja rämpiä. Koulut jäi nuorena käymättä, menin töihin heti koulusta. Ehkä virhe, kutsun itse kokemukseksi. Koulut käytiin vanhemmalla iällä. Työn ohella tietty koska leipä piti ja pitää pysyä pöydässä. Sertifioitu nosturi tarkastaja. Merkonomi. Esimiestyön AT. Johtamisen ja yritysjohtamisen koulutusta. Sähköalan kursseja. Huoltokursseja. Myyntikoulutusta. ja niin edelleen.
Jotenkin tämä on siis kummallista ja jopa ironista.
Teen nyt viimeinkin työtä josta pidän. Pääsin monipuoliseen ja huolehtivaan työpaikkaan jossa saan vaikuttaa asioihin ja minua kuunnellaan.
mutta.
virta.
loppui.
kuin.
seinään.
Muistikortti tyhjeni.
Olen nyt vain töissä täällä.
En vaan millään jaksa kuunnella muita.
En panosta enkä kehitä vaikka se on ollut minun vahvuus ennen. kävelevä ideapankki ei enää ideoi. eikä juuri kävele.
En jaksa kuunnella uusia juoruja, valituksia ,vitsejä. Kysymyksiin yritän vastata asiallisesti ja neuvoa minkä jaksan. Olen vain hiljaa. Syön eri paikoissa kun muut. Haluaisin olla näkymätön. En jaksa olla sosiaalinen, enkä edes ystävällinen. Hymyily ei kuulu päiväohjelmaani. Monesti kuvitelmissani pieksän seuraavan ovesta saapuvan henkilön. En tietenkään oikeasti tekisi niin. Mutta kuvittelen sen koska se tuo helpotusta. Koska kaikki on vaan ihan perseestä.
Työni pystyn sentään tekemään vaikka tuntuu että väsyn siihen nopeasti. Joudun keskittymään kovemmin kun ennen ihan perustyöhöni. Työni teen pienissä osissa.
En jaksa yhden yhtä työtehtävää tehdä alusta loppuun saakka ellen jollain tavalla lepää välillä. Käyn “vessassa”, tai muka paperitöissä. On vain päästävä johonkin yksin istumaan, silmät kiinni. Laskemaan minuutteja, ne vähenee, päivän loppu häämöttää, mutta helpotusta se ei anna.
En puutu enää mihinkään muuhun perustyöni ulkopuolella. Olen todella epäsosiaalinen tällä hetkellä. Ja tarkemmin ajateltuna muut voikin painua vittuun. Miten joku voi kuvitella että olisin kiinnostunut jonkun ostamasta autosta tai viikonlopun suunnitelmista, kun kaikki ympärillä on aivan turhaa, sumua, merkityksetöntä. Oliko joku viikonloppuna risteilyllä tai Tahkolla. vai pyörittikö tahkoa. Paskanko väliä minulle. kun ei vaan vittu kiinnosta!
Milloin näin kävi? Miksi? En tiedä. Kaikki hiipi niskaan ääneti kun pakkanen. Siihen havahtuu vasta kun kaikki on jo pitkällä. Minut tämä pakkanen jäädytti patsaaksi.
Kotonani asiat jotenkin edes sujuu. Pystyn jollain ihmeen tavalla olemaan melko normaali isä ja aviomies. Vain hiljaisempi, ja huumorintajuton tosin.
Tunnen valtavaa häpeää koska tuntuu että olen mielialani takia muille nyt pelkkä taakka, se kivireppu jota kukaan ei halua kannettavakseen.
Huomaan myös muista heidän käytöksensä muutoksia minun takiani Ihmiset alkaa vältellä minua.
Rohkeimmat heittäytyy yltiöpositiivisiksi. -Hei, mites täällä hurisee, ja niin edelleen.
- Hyi helvetti. Joskus mietin millainen olisi ilmeensä jos vastaisikin että loistavasti, valoin eilen itselleni betonikengät ja ne on nyt kovettuneet. en malta että pääsen koittamaan illalla niitä. Mutta tehdäänpä ensin työpäivä loppuun niinkuin miehet! En tietenkään sano, enkä tuollaisia edes ajattele. Mutta kaikki tsemppaaminen tuntuu vaan niin turhalta ja on niin läpinäkyvää. Se on sama kun antaisi Titanicin perämiehelle ilmastointiteippirullan ja sanoisi että kyllä se siitä. Pikkureikä vain.
Joskus taas tuntuu että entä jos olenkin vain laiska.
Minullahan “pyyhkii kohtuu hyvin”, Kuvittelenko vaan kaiken? -Ottaisit nyt itseäsi vaan niskasta ja ryhdistäytyisit.
Sentään Aikamies.
TAKAUMIA.
1983.
Kallioniemi. Kuuma kallio poltti jalkoja. Peilityyni järvi.
Otan vauhtia ja loikkaan kallion nokalta pommilla järveen. Tiira kalastaa vastarannalla.
Makaan pyyhkeellä. Aurinko häikäisee suljettujen silmäluomieni läpi.
Aivan hiljaista. Ei ketään missään.